HEINÄKUUN VIIMEISINÄ PÄIVINÄ NÄIN UNTA SYKSYSTÄ

Näinä heinäkuun viimeisinä päivinä olen herännyt aamuisin aikaisin kävelemään rakkaiden koirien kanssa niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia ja istunut sitten aamupäiväksi minun vanhan työpöytäni ääreen kirjoittamaan, katsellut, kuinka ikkunalasin takana auringonsäteet vaihtuvat kuurosateisiin ja kävellyt hetkittäin paljain jaloin sateen kastelemalla nurmikolla. Aamupäivät ovat olleet rauhallisia ja kirjoittaminen on tuntunut vähän samalta kuin vuosia sitten asuessani vielä vanhassa huoneessani, teksti on syntynyt kuin itsestään aivan kuten se syntyi myös vuosia sitten, silloin, kun minä rakastin kirjoittamista enemmän kuin olisin osannut kirjoittaa kokonaisin lausein. Tässä huoneessa on jotain taianomaista jostain kaukaa vuosien takaa, olen miettinyt aina lopettaessani kirjoittamisen ja kävellessäni varjoisassa metsässä koirien kanssa, kuunnellessani metsän huminaa ympärilläni.

Iltaisin olen viettänyt aikaa neljän uskomattoman rakkaan belgianpaimenkoiran ja vanhempieni kanssa, istunut olohuoneessa koiran painaessa päänsä polvelleni käydessä nukkumaan viereeni ja silittänyt tuntikausia pehmeää turkkia, kuunnellut, kuinka kaatosade rummuttaa peltikattoa ja katsellut, kuinka ikkunan takana voimakas tuuli tarttuu korkeiden puiden latvoihin. Tavallaan olen ollut onnellinen siitä, ettei näiden lomaviikkojeni aikana ole ollut helteitä, olen aina rakastanut enemmän vähän viileämpiä kesäpäiviä ja sitä, kun kesä alkaa vähitellen vaihtua syksyyn. Näiden heinäkuun viimeisten päivien aikana on hetkittäin tuntunut syksyltä ja se on saanut minut hymyilemään itsekseni piiloutuessani lopulta peiton alle näkemään unta tulevasta syksystä ja nukkumaan paremmin kuin olen nukkunut aikoihin, tässä vanhassa huoneessani nukun paremmin kuin missään muualla.

TÄMÄ KAUPUNKI ON KESÄISIN KAUNEINTA MITÄ TIEDÄN

Yhtenä aivan erityisen kauniina heinäkuisena päivänä, kun auringonsäteet lämmittivät selkärankaani ja tuuli oli hiljaa, ajoimme vanhempieni kanssa iltapäivän auringonsäteissä rantaan ja vedimme veneen vesille ensimmäistä kertaa tänä kesänä, suuntasimme kohti tämän kauniin ja ihan äärettömän rakkaan pikkukaupungin keskustaa ja nautimme lämpimästä kesäpäivästä. Meillä on vanhempieni kanssa ollut vuosittain tapana käydä katselemassa tätä kovin kaunista kaupunkia veneellä järveltä käsin ja koska se on ehdottomasti yksi lempiasioistani kesäisin, tänä kesänä pelkäsin kaiken loputtomalta tuntuneen stressin keskellä, etten ehtisi näkemään kaupunkia järveltä käsin. Minä kuitenkin ehdin ja sinä kauniina heinäkuisena päivänä ohittaessamme Kyrönsalmen sillan jälkeen vanhan rautatiesillan hymyilin itsekseni, kuinka tänä kaupunki on kesäisin ehdottomasti kauneinta mitä tiedän.

Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan auringonsäteiden loisteessa aivan kuten se on seisonut jo 1400-luvulta asti, se on nähnyt satojen vuosien ajan syysmyrskyjä ja jollain tavalla se ajatus rauhoittaa minua aina, se, että kaikista niistä myrskyistä huolimatta se vanha kivilinna seisoo aina rauhallisena aloillaan. Toisinaan tahtoisin olla kuin se kivilinna ja seisoa rauhallisena aloillani läpi kaikkien myrskyjen, mietin jatkaessamme matkaamme kohti satamaa, jossa seisoi toinen toistaan kauniimpia höyrylaivoja ja jonka laiturit olivat sinäkin heinäkuisena päivänä täyttyneet kesäpäivää viettävistä ihmisistä. Oli oopperajuhlia tai ei, kesäisin tämä kaupunki herää aina kaikesta huolimatta henkiin, minä hymyilin itsekseni alittaessamme kauniin torisillan ja katsellessani iltapäivän auringonsäteiden loisteessa suihkulähteeseen muodostunutta pientä sateenkaarta, se oli ihmeellisen kaunis.

Ajaessamme Sulosaaren ohitse mietin itsekseni, kuinka viisi vuotta sitten, asuessani vielä Linnankadulla minun pienessä valoisassa asunnossani, minulla oli aina hetkittäin tapana kävellä saaressa syksyn tuoksuessa tuulessa, se on yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista ja siellä on aina kesäisin maailman suloisin lettukahvila. Jatkoimme matkaamme Kyrönsalmen ja Heikinpohjan kautta takaisin keskustaan ja mietin, kuinka minä voisin katsella niitä maisemia kesäisin loputtomiin, niin suunnattomasti rakastan tätä pientä oopperakaupunkia aina kesäisin. Auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni ja tuuli tarttui hiuksiini hiljentäessämme lopulta vauhtiamme satamassa jäädessämme katselemaan laiturissa seisovaa S/S Mikkoa, se kaunis tervahöyry on yksi Savonlinnan maakuntamuseon museolaivoista ja lapsuusvuosinani se oli mielestäni aivan ehdottomasti yksi jännittävimmistä asioista tässä kaupungissa. Satamasta ajoimme Olavinlinnan ja Kyrönsalmen siltojen kautta takaisin kotiin, se on yksi rakkaimmista reiteistäni järvellä, se on täynnä rakkaita paikkoja ja rakastan kerta toisensa jälkeen sitä hetkeä, kun näen kaukaa kaikista rakkaimmat rantakalliot ja kotirannan, ne saavat minut kerta toisensa jälkeen huokaisemaan itsekseni, että huolimatta siitä, missä minä asun, tämä kaupunki tulee aina olemaan minun kotini.

VIIMEISENÄ ILTANA MAAILMA OLI ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS

Viimeisenä iltana, jonka vietimme heinäkuussa mökillä aivan äärettömän kauniin luonnon keskellä, työnsimme soutuveneen vesille ja vietimme viimeiset hetket ennen pimeyttä järven keskellä. Se oli ollut tavattoman kaunis auringonsäteisiin verhoutunut sunnuntai ja illan lempeät auringonsäteet maalasivat hiukseni oranssilla meidän soutaessamme pilvettömän taivaan alla keskelle järveä kuuntelemaan ympäröivän metsän huminaa varovaisessa tuulessa ja nauttimaan kauniista sunnuntai-illasta. Se heinäkuinen mökillä viettämämme viikko oli ollut sateista ja ukkosesta huolimatta kaunis ja se ilta oli aivan täydellinen päätös sille kauniille viikolle, sinä iltana maailma oli kauniimpi kuin se oli ollut kertaakaan sillä heinäkuisella viikolla ja minussa asui valtameren kokoinen rauha.

Päästessämme keskelle järveä pysähdyimme hetkeksi aloillemme nauttimaan viimeisestä illasta, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni katsellessani auringon vähitellen laskevan metsän taakse kauempana horisontissa ja hiljaisuus kuiskaili varovaisena tuulena hiuksissani, oli niin kovin rauhallista, että se tuntui minun jokaisessa hengenvedossani. Linnut lauloivat jossain kauempana, aivan vieressämme korkeat kalliot seisoivat rauhallisina aloillaan yhtä ylväinä kuin lapsuusvuosinanikin ja viimeisten auringonsäteiden loisteessa kerroin, kuinka vuosia sitten katselimme maisemaa korkealta kalliolta ja kuinka pimeys melkein saavutti meidät ennen kuin pääsimme veneellä takaisin mökkilaituriin, jonain päivänä tahtoisin taas sitä samaa katsella maisemaa korkealta kalliolta.

Illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa maisema verhoutui harmoniaan ja oli niin uskomattoman kaunista, etteivät sanat riittäneet katsellessani maisemaa linssin lävitse, se oli täydellinen päätös sille kauniille viikolle ja en voinut kuin huokaista itsekseni auringon laskiessa lopulta kokonaan metsän taakse kauempana horisontissa ja metsän humistessa rauhallisesti ympärillämme. Viimeisten auringonsäteiden vaihduttua hämärään soudimme takaisin rantaan, pimeys alkoi vähitellen saavuttaa meitä vetäessämme soutuvenettä maihin ja minä unohduin miettimään itsekseni, kuinka sillä heinäkuun viikolla pimeys oli saapunut aina päivä päivältä aikaisemmin. Se on lupaus syksystä, mietin itsekseni istuessani myöhemmin sinä iltana saunassa tulen tanssiessa vapauttaan kiukaan tulipesässä ja nukahtaessani tuvan lämpöön viimeistä kertaa. Se oli ollut kovin kaunis viikko ja olin onnellinen siitä, että sain viettää viikon kesälomastani juuri siellä, juuri niissä rakkaissa maisemissa keskellä maailman kauneinta rauhaa ja kulkea pitkin metsäteitä, nukahtaa tuvan lämpöön näkemään unta syksystä.

KAUNIS SUNNUNTAI MAASEUDUN RAUHASSA

Lauantaiaamuna, kun maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja sade rummutti aitan peltikattoa, me päätimme jäädä mökille vielä sunnuntaiksi ja lähteä kotiin vasta maanantaina, me päätimme jäädä, koska tahdoimme vielä nauttia kauniista kesäpäivästä mökillä. Säätiedote oli luvannut sunnuntaille auringonsäteitä ja herätessäni sunnuntaiaamuna varovaisiin auringonsäteisiin, jotka tunkeutuivat lämpimään tupaan rullaverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni, kuinka onnelliseksi minut teki se, että olimme päättäneet vielä jäädä. Istuimme aamupäivän kuistilla katselemassa horisontissa siintävää järveä, puhuimme siitä, kuinka tahdomme päästä vielä kerran järvelle illan viimeisten, niiden kauniiden ja niin kovin lempeiden auringonsäteiden loisteessa, istuimme ja nautimme lämpimästä ja auringonsäteisiin verhoutuneesta sunnuntaista, siitä viikon kauneimmasta päivästä.

Iltapäivällä kävelimme kumisaappaat jalassa pitkin kylätietä suuntaan, johon me emme olleet koskaan aiemmin kävelleet, tahdoimme nähdä, mitä kaikkea kylätien varrelta löytyisi ja nauttia samalla lämpimästä kesäpäivästä luonnon rauhassa. Auringonsäteet lämmittivät selkääni ja linnut lauloivat pilvettömällä taivaalla kävellessämme metsän reunustamaa hiekkatietä, aivan äärettömän kaunis päivä, mietin pysähtyessämme hetkeksi katselemaan järveä, joka kimmelsi metsän toisella puolen auringonsäteiden loisteessa. Kevyen tuulen tuntuessa hetkittäin hiuksissani mietin itsekseni, kuinka en muistanut, olinko koskaan aiemmin nähnyt niitä kauniita maisemia edes auton ikkunasta, en muistanut, mutta sillä ei ollut sinä kauniina sunnuntaina tavallaan merkitystä, sillä vaikka olisinkin nähnyt, sinä sunnuntaina tuntui jokatapauksessa kuin olisin nähnyt ne ensimmäistä kertaa elämässäni.

Jatkoimme matkaamme pitkin hiekkatietä ja ohitimme vanhan kivisen navetan ja kaksi hirsiaittaa, jotka saivat minut huokaisemaan ääneen, kuinka rakastan sellaisia vanhoja rakennuksia ja kuinka minä toivon, että joskus tulevaisuudessa omassa pihapiirissäni olisi sellainen, sellainen vanha hirsiaitta, jonka suojassa minä voisin aina hetkittäin istua kirjoittamassa rauhassa. Vanhan navetan ja hirsiaittojen jälkeen ohitimme maalaistalon, jonka pihapiirissä lehmät nauttivat auringonsäteistä sinä kauniina sunnuntaina, jäimme hetkeksi katselemaan niitä ja jatkoimme sitten matkaamme vähän pienemmälle hiekkatielle, joka kulki ensin varjoisan lehtimetsän suojassa ja jatkui sitten korkeiden maitohorsmien valtaaman kauniin pellon halki aina niemen kärkeen saakka järvelle.

Seistessäni maitohorsmien keskellä hiekkatiellä nauroin itsekseni, kuinka minulle se maisema oli täydellinen ja kuinka sellainen maisema rauhoittaa minua aina, sellainen maisema on yksi kauneimmista asioista, joita tiedän. Viileä tuuli tarttui hiuksiini kääntyessämme lopulta takaisin ja kävellessämme takaisin maalaistalon pihapiirissä auringonsäteistä nauttivien lehmien ohitse, vanhat hirsiaitat seisoivat edelleen aloillaan kuten ne ovat seisoneet vuosikymmenten ajan ja metsän toisella puolella järvi kimmelsi edelleen kauniisti auringonsäteiden loisteessa, kumisaappaat tuntuivat hiostavilta kävellessämme pellon ohitse takaisin mökille ja istuessamme aivan hetkeksi nauttimaan viileydestä kuistin varjossa, se oli ollut kaunis päivä ja sitä seurasi vielä kauniimpi ilta, josta minä tahdon kirjoittaa teille myöhemmin, tahdon kirjoittaa siitä, kuinka maisema verhoutui auringonlaskun sävyihin.

SINÄ AAMUNA ILMASSA TUOKSUI HÄIVÄHDYS SYKSYSTÄ

Lauantaina maailma verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin herätessään uuteen aamuun lintujen laulaessa kovaäänisesti, seistessäni mökin kuistilla yöpaidassani paljain jaloin kylmyys tuntui kulkevan kehoni jokaisessa solussa ja piilouduin vielä hetkeksi takaisin lämpimän peiton alle, katsoin aiemmin heinäkuussa aloittamastani Netflix-sarjasta viimeiset jaksot ja tuntui aivan kuin kesä olisi alkanut vähitellen vaihtua syksyyn. Tavallaan se ei haittaisia minua yhtään, minä mietin siirtyessäni hetkeä myöhemmin takaisin kuistille ja istuessani vanhaan nojatuoliin kirjoittamaan, minähän rakastan syksyä enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa ja tuntuu aivan kuin heräisin aina uudelleen syksyn saapuessa, siinä on vuosi toisensa jälkeen jotain taianomaista. Niin oli siinä iltapäivässäkin, istuimme kuistilla kuuntelemassa aina vuorotellen aamupäivällä alkanutta sadetta ja musiikkia, teimme hyvää ruokaa lämpimässä tuvassa ja puhuimme vähän mistä sattuu, olimme vain ja nautimme siitä, että sateesta huolimatta maisema oli suunnattoman kaunis ja ilmassa tuoksui kesän lisäksi häivähdys syksystä.

Illalla sade lakkasi hetkeksi, soitin akustista kitaraani lämpimään neuletakkiini kääriytyneenä ja kävelin pitkin kaunista metsätietä, jota olen kävellyt lapsuusvuosinani niin paljon, että siitä tulee aina väistämättä mieleen ne lapsuusvuosieni kesäpäivät, kun juoksimme serkkujeni kanssa sitä kovin kaunista metsätietä ja leikimme aitan kuistilla vanhempiemme tehdessä ruokaa muurikalla ja söimme sitten pitkän pöydän ääressä mökin kuistilla, se oli perinne, teimme niin jokaisena juhannuksena. Tahtoisin vielä jonain vuona viettää yhtä kauniin juhannuksen kuin lapsuusvuosinani, mietin kevyiden sadepisaroiden pudotessa kasvoilleni katsoessani taivaalle ja hymyilin itsekseni, kuinka tämä on ollut äärettömän kaunis viikko sateista huolimatta, tämä on ollut sellainen viikko, jonka minä tulen muistamaan vielä ensi talvena kävellessäni pimeyden keskellä tallilta bussipysäkille kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja räntäsateen piiskatessa armottomasti kasvojani marraskuun illassa.

UKKOSEN JYRISTESSÄ MINÄ RAUHOITUIN

Perjantaina kävelimme korkeiden koivujen reunustamaa metsätietä, minulla oli tunne lähestyvästä myrskystä ja myrskypilvien kerääntyessä taivaalle me jatkoimme matkaamme koivujen reunustamalta kauniilta metsätieltä kylätielle, käännyimme suuntaan, johon emme olleet koskaan aiemmin kävelleet. Kävelimme hetken, katselimme myrskypilvien kerääntyvän taivaalle kuin merkkinä tulevasta ja ihan kuin huomaamattamme harmaa pilviverho repesi ja kirkkaat auringonsäteet tulvivat pilviverhon takaa valaisemaan kaunista maisemaa, se oli ihmeellinen hetki, myrskypilvien välistä auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja tuntui kuin taivas repeäisi millä hetkellä hyvänsä. Jatkoimme matkaa tuulen tarttuessa hetkittäin takkuisiin hiuksiini ja ukkosen jyrähdellessä uskomattomalla voimallaan, katselimme korkeiden puiden taipuvan tuulen voimasta, ikuistimme sen äärettömän kauniin hetken valokuviin ja katselimme, kirkkaat kauniit auringonsäteet vaihtuivat harmaaseen pilvimassaan.

Sitten taivas repesi, satoi niin, että se tuntui jokaisessa solussani kääntyessämme jatkamaan matkaamme kohti mökkiä, sinä iltapäivänä se tuntui jokaisessa hengenvedossani, se jatkuvasti yltyvä sade ja tuuli, joka tarttui sateen kastelemiin hiuksiini. Se tuntui uskomattomalta, mietin päästessämme takaisin mökille ja ripustaessani sateen kastelemia vaatteitani kuivumaan kylpyhuoneeseen, pukeuduin lämpimään neuletakkiini ja istuin sitten kuistille villasukat jalassa katselemaan kuuntelemaan kaatosadeta ja aina hetkittäin jyrisevää ukkosta, joka sai kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani. Kaunista, huokaisin itsekseni ukkosen jyrähtäessä kovemmin kuin kertaakaan sinä päivänä ja vedin lämmintä neuletakkia tiukemmin ylleni, tuntui hetken aivan syksyltä ja se sai minut hymyilemään vielä katsellessani samana iltana takkatulen tanssivan vapauttaan ja nukahtaessani tuvan lämpöön näkemään unta hevosista, siitä, että minä pääsin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen nousemaan sen kaikista rakkaimman tamman satulaan, sinä yönä kaipasin sitä enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin.

VÄHITELLEN TAIVAALLE ALKOI KERÄÄNTYÄ MYRSKYPILVIÄ

Perjantaiaamuna minä istuin kuistilla lukemassa Riikka Pulkkista auringonsäteiden luodessa varjojaan koivujen varjostamaan pihaan ja maailman rakkaimman vielä nukkuessa tuvan lämmössä, kuuntelin ihan lukemattomien lintujen laulavan kovempaa kuin kertaakaan tällä viikolla, jonka olemme viettäneet tällä kovin rakkaalla mökillä luonnon helmassa, ja tunsin, kuinka suunnaton rauha täytti vähitellen hauraan sydämeni. Muistan, kuinka luin ensimmäistä kertaa Riikka Pulkkista kymmenen vuotta sitten vanhan lukioni aulassa ennen iltapäivän viimeisiä tunteja ja kuinka lähtemättömän vaikutuksen hänen toinen romaaninsa teki silloin vuosia sitten minuun, minä olen lukenut sen jälkeen hänen jokaisen teoksensa, joista uusin oli minun käsissäni sinä kauniina heinäkuisena aamuna. Jostain syystä luin sen vasta silloin ensimmäistä kertaa, mutta istuessani siinä katselemassa järvelle olin onnellinen siitä, että kyseinen kirja oli käsissäni juuri silloin, se oli nimittäin hieno, ihan järjettömän hieno.

Myöhemmin kävelimme maailman rakkaimman kanssa viereisen pellon kautta tavattoman kauniille metsätielle, jonka reunassa kasvoi uskomattoman kaunis koivikko, juuri sellainen, joka saa minut toteamaan kerta toisensa jälkeen itsekseni, kuinka Suomen luonto on aivan taianomaisen kaunis. Korkeiden koivujen varjossa minusta alkoi tuntua ihan kuin myrsky lähestyisi meitä, voimakas tuuli tarttui taaksemme jäävien koivujen latvoihin ja mietin itsekseni, kuinka myrskyn lähestyminen saa minut aina rauhoittumaan. Olen aina rakastanut myrskyjä, sitä, kuinka ukkonen jyrisee harmaalla taivaalla saaden maan vavahtelemaan ja sade piiskaa minun kasvojani armottomasti kuin näyttääkseen kaiken voimansa, rakastan myrskytuulta ja sitä, miltä tuntuu seisoa aloillaan tuulen tarttuessa kaikella voimallaan minuun, nostaa katse kohti taivasta ja tuntea aivan jokaisella solullaan.

Tavallaan myrskyt saavat minut aina rauhoittumaan, ne ovat voimakkaampia kuin minä itse voisin koskaan olla ja saavat minut tuntemaan itseni niin kovin pieneksi, että sydämeni rauhoittuu kaiken sen keskellä. Tuuli yltyi jatkaessamme matkaamme pitkin kaunista metsätietä, korkeat koivut huojuivat yltyvässä tuulessa ja minussa asui suunnaton rauha, hymyilin itsekseni kävellessäni kumisaappaat jalassa metsätietä ja katsellessani, kuinka taivaalle alkoi vähitellen kerääntyä myrskypilviä. Se saapuu vielä tänään, mietin katsoessani taaksemme jäävää peltoa, joka täyttyi valonsäteistä huolimatta siitä, että myrskypilvet kerääntyivät taivaalle, se on ihmeellinen paikka, se täyttyy aina valonsäteistä huolimatta siitä, kuinka harmaata viereisellä järvellä tai metsässä olisi.

ÖISIN KUUNTELIMME MUSIIKKIA JA MUISTOJA

Näinä kauniina heinäkuisina päivinä, jotka olemme viettäneet mökillä, olemme istuneet myöhään yöhön kuistilla kuuntelemassa musiikkia ja katselleet, kuinka usvaan verhoutunut järvi katoaa vähitellen näkyvistä pimeyden laskeutuessa yllemme muutamaksi tunniksi. Kesäyöt ovat täällä ihmeellisiä, olen miettinyt nyt monena kauniina iltana niiden illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa pimeyteen, olen aina rakastanut heinäkuun öitä ja sitä, että muutaman tunnin ajan on pimeää, mutta täällä heinäkuun yöt ovat kauniimpia kuin missään muualla. Niin on ollut tavallaan musiikkikin, kauniimpiaa kuin yhtään missään muualla ja istuessani torstai-iltana lämpimässä neuletakissani kuistilla pimeyden keskellä tuntui uskomattoman hyvältä palata vanhaan musiikkiin, kuunnella kaikki rakkaat biisit, jotka vuosia sitten saivat tuntemaan niin, etteivät sanat enää oikein tuntuneet riittävän.

Tuntui hyvältä kuunnella kaikki aivan järjettömän rakkaat biisit vuosien takaa ja pikkusiskoni vanhan mankan huutaessa sinä heinäkuisena yönä minä mietin ääneen, kuinka puhuessani siitä, kuinka suunnattomasti musiikki minulle merkitsee, ajattelen melkein poikkeuksetta vanhoja biisejä ja niitä vuosien takaisia hetkiä, kun mikään muu ei merkinnyt minulle yhtä paljon. Niinä vuosien takaisina hetkinä minä hengitin musiikkia ihan jokaisella hengenvedollani ja ehkä nimenomaan juuri siksi ne vuosien takaiset biisit ovat minulle edelleen niin äärettömän tärkeitä, mietin kyynelten hetkittäin tarttuessa silmäkulmiini kevyen tuulen leikkiessä minun hiuksillani. Oli niin pimeää, etten minä nähnyt laituria katsoessani järvelle, se oli tavallaan aivan tavattoman rauhoittavaa ja istuessani myöhemmin samana yönä saunan lämmössä mietin itsekseni, kuinka käsittämättömän onnekasta on saada viettää heinäkuisia päiviä täällä ja kuunnella öisin musiikkia ulkona, tulen varmaan aina miettimään sitä, jokaisena iltana, jonka saan viettää täällä, jokaisena iltana minä tulen miettimään, kuinka onnekas minä olen.

SATEEN JÄLKEEN OLI HETKEN ÄÄRETTÖMÄN KAUNISTA

Keskiviikkona heräsin aikaisin kaatosateeseen, satoi niin, että se tuntui aivan jokaisessa solussani seistessäni kuistilla valkoisessa yöpaidassani ja sateen hakatessa armottomasti viereisen aitan peltikattoon palasin vielä hetkeksi takaisin peiton alle lämpimään. Tuvan lämmössä tuntui sinä sateisena aamuna hyvältä nukahtaa vielä hetkeksi ja herätä myöhemmin kuuntelemaan sadetta, joka tuntui vain yltyvän hetki hetkeltä, siinä oli jotain yhtä ihmeellistä kuin siinä edellisen päivän ukkosessa, joka jyrähteli yllämme istuessamme kuistilla villasukat jalassa. Katselin ikkunasta, kuinka korkeiden koivujen oksat taipuivat kaatosateen voimasta, söin aamiaista ja puin sitten ylleni lämpimän villatakkini ja villasukat, jotka pitäisivät jalkani lämpimänä sinä sateisena päivänä.

Istuimme monta tuntia kuistilla ja annoimme musiikin kuljettaa meitä mukanaan, katselimme hetkittäin yltyvää sadetta ja harmaan sävyin väritettyä pilviverhoa, joka alkoi iltapäivää kohti rakoilla antaen samalla heikkojen valonsäteiden luoda varovaisia varjojaan korkeiden koivujen varjostamaan nurmen peittämään pihaan. Lopulta sade lakkasi, varovaiset valonsäteet saivat sadepisarat kimmeltämään koivujen oksilla ja kävelimme kylätietä pitkin katselemassa maisemaa, joka saa minut aina kerta toisensa jälkeen rauhoittumaan, siinäkin on tavallaan jotain ihmeellistä, siinä maisemassa ja peltojen reunustamassa kylätiessä, jota paikalliset ajavat uskomatonta vauhtia ilman häivähdystäkään pelosta rintalastan alla, jotain erityistä, jotakin aivan uskomattoman erityistä.

Siinä hetkessä unohduin ajattelemaan sitä, kuinka suunnattomasti minä toivon, että jonain päivänä voisin asua jossain, missä kylätietä reunustavat kauniit pellot ja rauha tuntuu ihan jokaisessa hengenvedossani kävellessäni iltaisin kylätietä juuri ennen auringonlaskua. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän minä tavallaan tahdon pois kaupungista, minä mietin itsekseni kävellessämme kylätietä varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini ja kuuntelin, kuinka jostain kauempaa lähestyi auto, joka ohitti meidät järjettömällä vaudilla maiseman alkaessa vähitellen verhoutua hämärään. Se oli ollut kaunis päivä sateesta huolimatta ja nukahtaessamme myöhään sinä iltana mieleni oli niin rauhallinen, että se tuntui uskomattomalta kaiken viime viikkoina kokemani stressin jälkeen.