i feel the storm coming roaming over me

Minä olen sellainen, aloitan aamuni musiikin värittäessä pienen asuntoni nurkkia harmoniallaan, kävelen keittämään teetä musiikin kuiskaillessa korvaani kauneuttaan ja illan viimein hämärtyessä katselen pikkukaupungin rauhoittuvan ikkunalasin takana kuunnellessani musiikkia, joka huutaa ääretöntä onnellisuutta. Rakastan musiikkia enemmän kuin aamuauringon harmoniaa tai viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä, sillä musiikki pysyy vierelläni illan vaihtuessa aamuyön ensimmäisiin tunteihin ja saa minut tuntemaan niin suuria tunteita, ettei mikään koskaan aiemmin. Minä olen sellainen vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, rakkauteni musiikkia kohtaan on kasvanut valtamertakin suuremmaksi, olen kerännyt itseeni uskomattoman määrän hetkiä värivalojen loisteesta ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaiken kokemani jälkeen olen halunnut jatkuvasti kuulla lisää: musiikin suhteen minä en ole vielä koskaan saanut tarpeekseni, kaksi tuntia kestäneen keikan jälkeen hauras sydämeni huutaa enemmän ja we want more, sillä musiikin suhteen minulle ei riitä mikään, haluan aina rakastaa enemmän.

Viimeisimpien päivien aikana olen rakastanut musiikkia auringonnoususta niihin illan viimeisiin auringonsäteisiin ja keinuttuani musiikin mukana uneen olen rakastanut nähdessäni unta värivalojen kirkkaudesta ja havahtunut pimeässä huoneessa siihen, kuinka suunnattomasti voi rakastaa. Siitä rakkaudesta minä olen unohtanut kirjoittaa ja istuessani yhtenä talviaamuna vanhempieni olohuoneessa tuntemassa musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa päätin, että siitä rakkaudesta minä tahdon taas kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa loputtomasta rakkaudestani ja niistä unohtumattomista hetkistä, kun musiikki on saanut minut itkemään vuolaasti värivalojen loisteessa yleisömeren keskellä tai aamuyöllä tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiin, tahdon kirjoittaa unohtumattomasta Ilosaarirockin toisesta päivästä auringonsäteiden polttaessa merkkinsä olkapäihini, ensimmäisistä musiikkirakkauksistani viidentoista vuoden takaa, musiikkiin kietoutuneista muistoista ja lopulta siitä, kuinka minä olen jatkuvasti halunnut kuulla vain enemmän.

Sillä minä luopuisin hengittämisestä, rakastan niin paljon.   

it's freedom lottery

"Money For Nothing on kappale siitä kun on suu täynnä karkkia, moon bootsit postissa mutta siltikään ei naurata. Se on moderni hehkutus siitä, miten kaikki tarpeellinen on tässä" totesi Ville Malja vuosi sitten tammikuussa Lapkon julkaistessa kuudennen albuminsa ensimmäisen singlelohkaisun. Kylmänä tammikuisena yönä katselin lumisadetta ikkunalasin takana pikkukaupungin uinuessa harmoniassaan, pitelin käsissäni kaakaomukia vuorokauden vaihtuessa hitaasti seuraavaan ja kuullessani siinä samaisessa hetkessä Money For Nothing nimisen biisin ensimmäistä kertaa olin ainoastaan sanattomuutta, musiikin vetäessä ensimmäisten sekuntien aikana kuuntelijaansa armottomasti turpaan ja pakottaessa kyyneleet silmäkulmaan minä tavallaan uskoin lumisateen muuttaneen ikkunalasin takana suuntaansa, niin uskomattoman vahvasti musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä.

Kävelin villasukat jalassa keittiöön hakemaan lisää kaakaota, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan pimeissä huoneissa ja palatessani katselemaan lumisadetta mietin, ettei mikään ollut aikoihin tunkeutunut yhtä suunnattomalla voimalla luuytimeeni. Money For Nothing oli yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno musiikillinen taideteos, että minun oli unohduttava kuuntelemaan vielä tummansinisen tähtitaivaan vaihtuessa vähitellen auringonsäteisiin, lumihiutaleiden putoillessa varovaisesti olkapäilleni ja tunnettava sitten musiikin tarttuvan jokaiseen hengenvetooni, kun Ville Malja tuntui laulavan suoraan rauhattomaan sydämeeni, että kaikki on tässä. Viimeaikoina olen palannut siihen ajatukseen, kävellyt lumenvalkeaan verhoutuneilla kaduilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja hetkittäin pysähtynyt kuuntelemaan hiljaisuutta kivilinnan seisoessa rauhallisena aloillaan, sulkenut silmäni muistaakseni

kuinka kaikki on yksinkertaisesti tässä hetkessä,  

minä olen vain unohtanut pysähtyä kuuntelemaan  

ja unohtanut olla tyytyväinen.      

Minä olen unohtanut, kuinka juuri tässä nimenomaisessa hetkessä minulla on tavallaan kaikki tarpeellinen ja kuinka en tarvitse mitään enemmän ollakseni äärettömän onnellinen, minulla on tässä hetkessä kaikki se, mitä tulen koskaan tarvitsemaan. Unohtanut, ettei minun tarvitse omistaa mitään enemmän, olla mitään enemmän tai saavuttaa mitään enemmän, minun ei tarvitse ostaa itselleni uutta älypuhelinta tai muuttaa takaisin sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni siinä iltapäivän pahimmassa ruuhkassa ja vastaantulijat juoksevat ehtiäkseen seuraavaan metroon. Kaikki on yksinkertaisesti tässä ja nimenomaan siksi Ville Maljan laulaessa korvaani you pay money for nothing / but there's freedom for free olen pysähtynyt kuuntelemaan, katsellut auringonlaskun verhoavan pikkukaupunkia vähitellen vaaleanpunaiseen ja hymyillyt vaaleahiuksiselle pikkutytölle kylmyyden tarttuessa sormenpäihin. 

 Sillä nimenomaan tässä hetkessä kaikki on äärimmäisen hyvin,
  tässä hetkessä sinäkään et tarvitse enää mitään enemmän.

        Olet vain unohtanut sen.

by the way my hands were shaking

Oli viikonloppu, kun löysin itseni tuntemattoman kaupungin kadunkulmilta miettimästä itseäni ja sitä, että samaisen tähtitaivaan voisin olla uskomattoman onnellinen. Oli viikonloppu, kun istuin sängyn reunalla kuuntelemassa rakasta musiikkia, kerroin pelkääväni enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, enää en uskaltaisi hypätä keinusta päästäkseni mahdollisimman kauas etkä sinä hyppäisi enää yhdenkään talon katolta, oli viikonloppu, kun katsoin silmiin tietäen olevani yksinkertaisesti turvassa. Oli viikonloppu, kun nukahdin viereen näkemään unta valtamerien salaisuuksista ja heräsin auringonnousuun hengittäessäsi rauhallisesti vieressäni, istuin lattialla soittamassa vanhaa akustista kitaraani ja sanoin opettelevani soittamaan sen kohdan, josta sinä pidät. Lumisateessa tupakansavu tarttui takkuisiin hiuksiini, tuntematon kaupunki ympärilläni tuntui hetkittäin kodilta ja kun aamuyön viimeisinä tunteina istuttiin hiljaisuudessa ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan jokaista virhettäsi ja jokaista harkitsematonta lausettasi.

Jokaista hengenvetoasi.   

mitä tapahtui vaaleahiuksiselle runotytölle?

Malminkartano oli hiljainen niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina, kun istuin viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousun vähitellen verhoavan maisemaa harmoniaansa ja hengittämässä viimeisen kerran suunnatonta vapautta jokaisella hengenvedollani. Viimeisen kerran, minä olin unohtunut miettimään hetkeä aiemmin seisoessani eturivissä hukkumassa värivalojen loisteeseen kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni, viimeisen kerran, sillä tiesin pakkaavani seuraavana aamuna elämäni muuttolaatikoihin ja matkustavani kolmesataa kilometriä jäädäkseni pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin, johon minä en koskaan olisi uskonut palaavani. Kuitenkin, niinä aamuyön tunteina istuessani viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella ja kuunnellessani hiljaisuutta tunsin itseni viimeisen kerran siksi vaaleahiuksiseksi runotytöksi, joka rakasti tätä maailmaa enemmän kuin olisi koskaan osannut kuvailla keskeneräisin lausein. Tunsin itseni viimeisen kerran ihmiseksi, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin kyyneleet silmäkulmissa ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, siksi vapaudestaan kirjoittavaksi ihmiseksi, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalloilla ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan.

Seuraavana aamuna kävelin Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni, kaupunki ympärilläni kuiskaili rakkauttaan jokaisessa kadunkulmassa ja viikkoa myöhemmin olikin valoisa asunto tämän pienen oopperakaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, ne säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Oli kultaisiin auringonsäteisiin verhoutunut matkujastasatama, missä höyrylaivat huusivat tervehdyksiään ohikulkijoille ja sitten se oopperaturistien valtameri, johon tunsin hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia vain ymmärtääkseni, että minusta oli tullut ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta. Minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kirjoittanut öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istunut rannassa katselemassa auringonlaskuja, minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kuunnellut musiikkia iltaisin nukahtaessaan näkemään unta lentämisestä, kävellyt tuntikausia valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta tai eksynyt niille tuntemattomille kadunkulmille nauramaan äärettömää onnellisuuttaan, muutettuani tähän pieneen kaupunkiin

   minusta oli tullut itselleni uskomattoman vieras.   

 

Minusta oli tullut ihminen, joka astui itse valitsemaltaan polulta varoittamattomasti harhaan ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan öisin rannassa katselemassa maiseman verhoutuvan pimeyteen laineiden lyödessä hitaasti rantahiekkaan ja se oli yksinkertaisesti äärettömän surullista, minä olin yksinkertaisesti äärettömän surullinen. Minä, joka olin kuukautta aiemmin kävellyt Ruoholahden metroasemalta katselemaan merta aurigonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja istunut kallioilla rakastamassa loputonta onnellisuuttani, olin enää ainoastaan äärettömän surullinen aamun ensimmäisistä auringonsäteistä illan viimeisiin ja katsellessani itseäni peilistä en tunnistanut itseäni, minä en tunnistanut väsyneitä kasvonpiirteitä tai karissutta ripsiväriä poskipäillä.

En tunnistanut takkuisia hiuksiani auringonnousun aikaan, mutta musiikin minä tunnistin huolimatta siitä, kuinka äärettömän surullinen peilikuvan vaaleahiuksinen runotyttö oli. Varmaan siksi minä turvauduin musiikkiin, kuuntelin täydellisiin sanoihin kätkeytyneitä tunteita keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa ja matkustettuani sitten kesäkuun lopussa Kangasniemelle rakastamaan musiikkia minä löysin palasen onnellisuudestani niistä hetkistä, kun kitarasoundi kulki armottomasti pitkin haurasta selkärankaani ja pimeydessä musiikki otti turvalliseen syleilyynsä vuolaiden kyynelten valuessa poskipäilleni. Minä löysin ratkaisevan palasen onnellisuudestani yleisömeren keskeltä ja heinäkuussa huusin onnellisuuttani yleisömeressä luvattoman useasti, kaukaisesti aloin tunnistamaan itseni kävellessäni leirintäalueelle vuorokauden vaihteessa, itkiessäni eturivissä suunnatonta rakkauttani ja istuessani järven rannalla kuuntelemassa sitä maailman kauneinta musiikkia. Aloin kaukaisesti tunnistamaan itseni katsoessani Ville Maljaa silmiin, mutta istuessani sitten elokuussa pimeässä asunnossani, jonka seinät kertoivat tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui ainoastaan ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan ja samalla kadotin sen ratkaisevan palasen onnellisuudestani, 

musiikki oksetti minua ensimmäistä kertaa elämässäni  

ja katsellessani väsyneitä kasvonpiirteitä peilikuvassa   

minä päätin, etten enää jaksa.     

Minä päätin, etten enää etsisi itsestäni vaaleahiuksista runotyttöä, jolla oli ollut tapana herätä auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, tanssia jokainen askeleensa kevyesti kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyä museoissa kuuntelemaan suunnatonta rauhallisuutta, päätin, etten enää yrittäisi löytää sitä raitiovaunujen kolinassa rakentamaani onnellisuutta. Värjäsin vaaleat hiukseni harkitsemattomasti punaisiksi ja musiikin kuuntelemisen sijaan viritin akustisen kitarani kuulostamaan kauniilta, kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskun maalaavan maisemaa oranssilla, kirjoitin keskeneräisistä lauseistani ensimmäistä kertaa kuukausiin jotain valmista ja kävellessäni syyskuun alussa Helsingissä auringonsäteiden tuntuessa selkärangassani minä katselin maisemaa uusin silmin, vaikka olin vielä yksinkertaisen keskeneräinen ja rikkinäisempi kuin moneen vuoteen.

Katselin maisemaa uusin silmin, sillä olin uskaltanut päästää irti siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä ja loputtomasta onnellisuudestani, jota rakensin raitiovaunujen kolinassa kolme kokonaista vuotta, olin uskaltanut päästää irti ollakseni vielä jonakin päivänä sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kävellessäni Seurasaaressa syyskuun lämpimien tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini hengitin ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen rauhallisesti. Syyskuu vaihtui huomaamattani lokakuuhun, istuin valoisassa asunnossani akustisen kitaran kanssa hitaiden aamujen harmoniassa, kävelin metsissä kuuntelemassa rauhallisuutta syysauringon viimeisten säteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja katselin maailmaa linssin lävitse musiikin tuntuessa selkärangassani. Rakastin syksyn kauneutta aivan jokaisella hengenvedollani, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille vuorokauden vaihtuessa seuraavaan ja yhtenä marraskuisena iltana ymmärsin löytäneeni itseni uudelleen, katselin peilikuvan tyttöä istuessani kynttilöin valaistussa asunnossani ja hymyilin itsekseni, minä olin löytänyt itseni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen.

Minä en ollut enää se vaaleahiuksinen runotyttö, mutta olin jotain sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut voivani olla. Kynttilöiden valaistessa pientä asuntoani minä olin uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta ja sellaista suunnatonta onnellisuutta, jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut, minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen huolimatta siitä, etten osannut tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen ja lauseeni jäivät hetkittäin keskeneräisiksi, minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen kaikkine virheineni.

Minä olin kokonainen, sillä uskalsin päästää irti.  

esseitä taidosta laittaa sanoja peräkkäin

Ennen auringonnousua elämä tuntui aivan hidastetulta elokuvalta, minä kuuntelin varovaisia askelia rappukäytävässä kävellessäni villasukat jalassa keittämään teetä pitääkseni lämpimänä kylmyyden tunkeutuessa sisään ikkunalasin lävitse ja myöhemmin hiljaisuuden kaikuessa tässä pienessä asunnossani pysähdyin katselemaan omaa peilikuvaani, takkuisista hiuksista huolimatta suunnatonta onnellisuutta silmäkulmissa. Ikkunalasin takana auringonnousu verhosi pikkukaupungin harmoniaan ja musiikin kertoessa tarinoitaan minä unohduin miettimään, kuinka Paperi T väritti aikoinaan uskomattoman harmaata iltapäivää kolmensadan kilometrin päässä täältä. Sinä päivänä en tarvinnut muuta ja tänään tuntui samalta, en tarvinnut muuta istuessani aamupäivän harmoniassa katselemassa kylmyyttä ikkunalasin takana tai kävellessäni Riihisaareen katselemaan maailman kauneutta linssin lävitse.

Maailman sanoinkuvaamatonta kauneutta melkein kolmenkymmenen asteen pakkasessa, katselin järvelle loputonta onnellisuutta sydämessäni ja kylmyyden pistellessä poskipäitäni olisin halunnut tanssia jokaisen askeleeni, maalata onnellisuuteni jokaisen vastaantulijan kasvoille ja kirjoittaa siitä, kuinka minä en ole koskaan aiemmin tuntenut näin. Paperi T kuiskaili korvaani vielä seisoessani kalliolla katselemassa pikkukaupungin verhoutuvan auringonlaskun harmoniaan, vähän kauempana vanha mies katseli samaa uskomattoman kaunista maisemaa ja hymyilin varovaisesti katseidemme kohdatessa tietämättä oikeastaan miksi, ehkä siitä minun loputtomasta onnellisuudestani. Kylmyyden tarttuessa sormenpäihini kävelin kotiin keittämään lisää teetä, kokosin keskeneräisistä lauseistani jotain kaunista ja laitoin kynttilöitä palamaan viinipulloihin, sinä kerroit minulle totuuksia sanoitusten takaa.

sinä et pääty tähän pisteeseen

Tänään musiikki on kulkenut pitkin selkärankaani, kaivautunut kylkiluideni alle muistuttaakseen kauneudestaan ja piirtänyt rakkauttaan kalpealle iholleni sulkiessani hitaasti silmäni täydellisessä harmoniassa, kuljettanut mukanaan tunteiden ääripäissä saaden kirjoittamaan rikkinäisistä vaistoista ja kasaantunteesta tunnemassasta. Siitä loputtomasta turhautuneisuudesta, hauraista heijastuksista aamuöisin ja niistä sinun suunnattoman kauniista sanoistasi, jotka jäivät kaikumaan mustelmina iholleni. Musiikki on tuntunut jokaisessa hengenvedossani myös silloin, kun olen kadottanut todellisuuden viettäessäni aikaa akustisen kitarani kanssa, sen äärettömän rakkaan soittimen, joka matkusti luokseni viikko sitten täyttääkseen sydämeni aivan suunnattomalla onnellisuudella ja todistaakseen, etten koskaan kadottanut loputonta rakkauttani soittamista kohtaan. Vielä auringonlaskun vaihtuessa tummansiniseen samettiin olen hukkunut loputtomaan rakkauteeni ja kirjoittanut sitten yksinäisiä sanoja siitä, kuinka pitäisi muistaa hengittää.

  Sillä sinä et pääty tähän pisteeseen, olet enemmän.

run boy run and never stop

Minua on vaivannut sellainen tiedättehän, writer's block, mutta viimeisimpinä tunteina olen kirjoittanut keskeneräisiä lauseitani ruutupaperille, vaihtanut epätäydellisten sanojen järjestystä ja unohtunut sitten miettimään, kuinka kaikesta suunnattomasta onnellisuudestani huolimatta olen yhtä epämääräisessä järjestyksessä kuin keskeneräiset lauseeni tai epätäydelliset sanani. Olen tavallaan samassa tilanteessa kuin viime keväänä, kun päätin irtisanoa Helsingin asuntoni vuokrasopimuksen ja muuttaa takaisin tähän pieneen oopperakaupunkiin, samassa tilanteessa kuin viime keväänä, kun istuin raitiovaunussa kirjoittamassa keskeneräisyyttäni rikkinäisin lausein ja hymyilin loputtomasti, kun yhtenä aurinkoisena aamuna Pasilassa vaaleahiuksinen pikkutyttö kertoi hymyillen, kuinka minulla on kauniit hiukset.

Minä olen tilanteessa, jossa tahtoisin irtisanoa vuokrasopimukseni ja muuttaa tuntemattomaan kaupunkiin tavallaan aloittamaan alusta niin, ettei ensimmäistäkään korttia ole vielä katsottu ja tuntemattomat kadunkulmat eksyttää. Olen tilanteessa, jossa tahtoisin leikata takkuiset hiukseni muistuttaakseni vähemmän itseäni ja kirjoittaa viimeisen kerran pikkukaupungin loputtomasta rauhallisuudesta rakentaakseni maailmani uudelleen, istua satamassa katselemassa auringonlaskua musiikin tuntuessa selkärangassa ja astua tuntemattomaan pelkäämättä jokaisella hengenvedollani.

Astua tuntemattomaan pelkäämättä jokaisella hengenvedollani luottaen siihen, että myrskytuulen tarttuessa hiuksiini tuntemattomilla kadunkulmilla maa jalkojeni alla kantaisi ja aamuauringossa minä tuntisin äärettömän onnellisuuden selkärangassani. Tänään kirjoittaessani keskeneräisiä lauseitani ruutupaperille unohduin miettimään sitä, kuinka myrskytuulten oli tarkoitettu kantavan minut takaisin tähän pieneen oopperakaupunkiin aamuauringon ensimmäisten säteiden häikäistessä silmiäni ja jos jonain päivänä elämä päättäisi heittää myrskytuulen mukana tuntemattomaan, minä en laittaisi vastaan. Sillä vaikka minä olen kotona tässä rakkaassa pikkukaupungissa, olen kuitenkin kotona aina siellä, missä sydän rintalastan alla rauhallisuutta ja hengenvedot tasaisia, rakkaus ääretöntä ilman ääriviivoja.

Siksi minä olen päättänyt päästää irti tästä kaikesta, antaa itselleni uuden mahdollisuuden ja astua tuntemattomaan ilman pelkoa selkärangassani huolimatta siitä, kuinka useasti tulen eksymään tuntemattomille kadunkulmille. Minä olen päättänyt uskaltaa rakastaa jokaisella hengenvedollani, etsiä sitä kadotettua itseäni tuntemattomasta kaupungista ilman ensimmäistäkään karttaa ja tarttua jokaiseen hetkeen epäilemättä, olen päättänyt rakentaa maailmani uudelleen.

Olen päättänyt pysähtyväni jonain päivänä, mutta en tänään.