muistaisit hengittää

Helsinki verhoutuu harmaaseen herätessäni siitä kauneimmasta unesta, jossa auringonlaskun äärettömässä harmoniassa maailman suurinta rakkautta, istun parvekkeella katselemassa vesipisaroiden putoilevan hitaasti harmaaseen asfalttiin ja taustalla musiikki kuiskailee harmoniaansa, mutta tänään minussa ei ole mitään enää oikeastaan mitään kaunista: kasvoillani merkit unettomuudesta, hiukset epätoivoisen takkuisina olkapäilläni ja käsivarsillani voimattomuutta, tänään tuntuu enemmän tai vähemmän, etten tavallaan pysty mihinkään. Kävellessäni rautatieasemalla iltapäivän ruuhkassa katselen tuntemattomien ihmisten juoksevan ehtiäkseen seuraavaan metroon, musiikki kuiskailee korviini edelleen harmoniaansa ja kyyneleet tarttuvat varovaisesti silmäkulmiini, musiikki jatkaa kuiskailemistaan, mutta tänään tunnen tukehtuvani siihen harmoniaan.

Tunnen tukehtuvani siihen äärettömään harmoniaan, kotimatkalla taivas tarttuu armottomasti kengänpohjiini ja kun sitten myöhemmin on etsittävä avaimet mustasta kangaskassista, itkettää. Istun eteisessä tuijottamassa rikkinäisiä kenkiäni, rappukäytävässä tuntemattomia askelia viereiseen asuntoon ja silloin ääretön harmonia kuulokkeissani vaihtuu uskomattoman rakkaaseen miesääneen, kyyneleet virtaavat poskipäilleni. Hymyilen sanoille hey girl – you're gonna turn off you ears / you're gonna turn off your eyes / life is black anyways – that's all, nousen kävelläkseni keittämään itselleni teetä ja katselen tämän kaupungin pukeutuvan harmaaseen ikkunalasin takana, mutta siinä hetkessä minussa on suunnatonta onnellisuutta, eikä pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen enää itketä. Siinä hetkessä, kun Ville Malja kuiskailee korvaani sanoja and girl – remember to breathe right now on naurahdettava itsekseen, nimittäin mikä tahansa musiikki ei olisi pystynyt samaan ja nimenomaan siitä syystä Lapko on itselleni henkilökohtaisesti erityinen, siihen pystyn turvautumaan näinä harmaaseen verhoutuneina päivinä, kun kaikki on liikaa.

jos kestät vielä kuukauden tää talvi katoaa

KATRI YLANDER & YKSINÄINEN YHTYE @ BAR LOOSE 25 02 2015

Välillä on sellaisia päiviä, kun istun parvekkeella katselemassa tämän kaupungin verhoutuvan harmaaseen ja taustalla musiikki kuiskailee kauneuttaan, mutta minussa ei ole enää mitään kaunista: kasvoillani merkit unettomuudesta, rautatieasemalla ihmiset juoksevat ehtiäkseen seuraavaan metroon ja kotimatkalla taivas takertuu kengänpohjiin. Sellaisina päivinä voi pysähtyä katselemaan tuntemattomia iltapäivän ruuhkassa tai vaihtoehtoisesti kävellä viereiseen kaupunginosaan puhumaan musiikista, matkustaa takaisin keskustaan tuntemaan onnellisuutta värivalojen loisteessa ja unohtaa unettomuuden lisäksi sen uskomattoman stressin, mutta itse suosittelen ehdottomasti tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Eilen oli sellainen päivä, siksi suunnattiin maailman ihanimman Annan kanssa kuuntelemaan musiikkia värivalojen loisteeseen ja oltiin onnellisia.

Yhdeksän vuotta sitten pukeuduin vaaleanpunaiseen neuleeseen, lähijunassa eräs vahvasti humaltunut mies kaatui meidän päällemme ja myöhemmin seisoin Kaisaniemen puistossa hukkumassa musiikkiin elokuun hämärässä. Katri Ylander oli muistaakseni juuri julkaissut ensimmäisen albuminsa, vaaleahiuksinen nainen nousi silloin lavalle suhteellisen epävarmana itsestään, mutta nähdessäni tämän samaisen naisen nousevan värivaloihin puolitoista vuotta sitten epävarmuus tuntui olevan ainoastaan käsite sanakirjassa: tavallaan uskon sen johtuvan esiintymiskokemuksen lisäksi myös itsensä löytämisestä, nimittäin yhtyeen uudessa musiikissa on sellaisia ulottuvuuksia, joita ei naisen aiemmasta tuotannosta pystynyt löytämään. Katri Ylander on ollut uskomattoman kauan yksi niistä salaisemmista musiikkirakkauksistani ja tässä turvallisessa yksinäisyydessäni olen hukkunut onnellisuuteeni kuunnellessani muistojani musiikkina, mietin eilen naisen noustessa yhtyeensä kanssa värivalojen loisteeseen, Katri Ylander on yksinkertasesti uskomattoman ihana.

SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI @ BAR LOOSE 25 02 2015

Sallan ja Miron matka maailman ympäri on musiikkirakastumiseni kahden vuoden takaa, kuunnellessani ensimmäistä kertaa kyseisen yhtyeen musiikkia pakkasin tavarani matkalaukkuun ja matkustin kolmesataa kilometriä rakkaaseen pikkukaupunkiin rakastamaan hiljaisuutta: juoksin pimeyteen pukeutuneilla kaduilla kuiskaillen ilmaan rakkauttani äärettömän täydellisinä sanoina ja käänsin katseeni taivaalle lumihiutaleiden putoillessa hiljalleen kasvoilleni, mutta hukkuessani eilen värivalojen kirkkauteen yhtyeen noustessa lavalle toivoin harmaaseen verhoutuneen talven pian väistyvän, nimittäin ilmeisesti yhtyeeltä päästään kuulemaan kokonaisen albumin verran uutta musiikkia myöhemmin tänä vuonna, toivon ainakin niin.

Miro Palokallio kuuluu ehdottomasti mielenkiintoisimpiin nuoriin suomalaisiin popsäveltäjiin ja Salla Hätinen taas puolestaan niihin laulajiin, joiden tulkintoja on pysähdyttävä kuuntelemaan hiljaisuus toisena nimenään, ehkä nimenomaan juuri siksi yhtyeen ensimmäinen albumi keräsi ilmestyttyään uskomattomasti soittokertoja allekirjoittaneen soittimessa. Kuitenkin, hukkuessani eilen värivaloihin tunsin suunnatonta riemua jokaisessa hengenvedossani, kuiskailin ilmaan lopuntonta rakkauttani täydellisinä sanoina ja hymyilin musiikin löytäessä salaisuuteni hauraasta sydämestäni, hetkittäin livemusiikki on uskomattoman terapeuttista: vaikka taivas olisi tarttunut kengänpohjiin ja kasvoiltani olisi pystynyt lukemaan ainoastaan unettomuutta, siinä värivaloihin verhoutuneessa hetkessä olin ainoastaan suunnatonta onnellisuutta musiikin keinuttaessa toiseen todellisuuteen. Sallan ja Miron matka maailman ympäri on edelleen ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen yhtye ja kieltämättä odotan uskomattoman innoissani yhtyeen toista albumia, tulkaa maaliskuussa todistamaan tätä uskomattomuutta Bar Looseen.

jättäisit kuvan kovasta ihmisestä

SCANDINAVIAN MUSIC GROUP @ TAVASTIA 21 02 2015

"Jokin on tavallaan muuttunut, avausraita toimii kuin alkusoittona surulliselle matkalle ja hukkuu lopulta melankoliaan: haikeus maailailee uskomattoman kaunista äänimaisemaa ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen, mutta ne valonsäteet, ne loistavat vahvan haikeuden alta" kirjoitin Scandinavian Music Groupin uusimman albumin ilmestyttyä ja hukkuessani lauantai-iltana värivalojen loisteeseen yhtyeen noustessa lavalle, tunsin melankolian tarttuvan olkapäähäni. Musiikin murtaessa ensimmäisen suojamuurini ensimmäisellä hengenvedollaan saaden kyyneleet silmäkulmiini ja piirtäessä tunnevaltameren ääriviivat selkärankaani unohduin miettimään, olenko lopulta ainoastaan heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuurini kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäilleni, minä unohduin miettimään, miksi tunnen hukkuvani melankoliaan kauneimpina hetkinä.

Olenko minä heikkoutta, mietin hengittäessäni syvään ja musiikin keinuttaessa mukanaan melankoliasta kesäöiden harmoniaan, ensimmäisiin auringonsäteisiin aamuyöllä ja suloiseen laskuhumalaan lämpimällä rantakalliolla. Scandinavian Music Group on nimenomaan siksi hieno yhtye, että se saa tuntemaan ääretöntä onnellisuutta musiikin kuiskaillessa tarinoita, joissa hiuksissa tuoksuu tupakka ja palataan juhlapaikalle kesäpäivien vaihtuessa vähitellen syksyyn: äärettömän suurta onnellisuutta musiikin keinuttaessa takaisin vuosien takaisiin kesäpäiviin, syksyisiin katuihin pikkukaupungin rauhallisuudessa ja huutaessani hölmöstä rakkaudesta, vaikka aina itkettääkin. Ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen olin äärettömän suurta onnellisuutta tunnevaltameren ääriviivat selkärangassani, kyyneleet poskipäillä värivalojen kirkkaudessa keinuin varovasti tunteiden keinulaudalla musiikin kuiskaillessa korvaani salaisuuksiaan ja murtaessa lopulta jokaisen suojamuurini uskomattomalla voimallaan, mutta en itkenyt heikkoudesta. Enhän minä ole pohjatonta heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuuri kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäilleni, tavallaan olen vain uskomattoman suurta vahvuutta: uskallan antaa musiikin ottaa syleilyynsä, antautua vaikeimmille tunteilleni kyynelten virratessa poskille ja rakastaa loputtomasti musiikkia, jonka sylissä on turvallista.

let me hear you scream again

Koska nähdessäni Santa Cruzin perjantaina värivaloissa hukuin kokonaisvaltaiseen tunteeseen, joka lävisti keuhkoni huutaessani ääntäni käheäksi ja tuntiessani hetkittäin äärimmäistä euforiaa, päätin editoida teille fiilistelyvideon keikkamatkaltani. Toivon koko sydämestäni, että jokainen teistä on kokenut tai tulee joskus kokemaan saman kokonaisvaltaisen tunteen värivalojen loisteessa, nimittäin sellaisina hetkinä musiikki ottaa valtaansa ja jokainen hengenveto on musiikkia varten, musiikki sinua varten: punaisen taittaessa hitaasti siniseen sydän muuttaa hetkellisesti rytmiänsä, on huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin ja nostettava kätensä ilmaan, eikä silloin ole pienintäkään mahdollisuutta katsoa keikkaa rauhallisuutta silmissään.

Sellainen on ehdottomasti parasta maailmassa.

and i'm feeling wild

SANTA CRUZ @ JACK THE ROOSTER, TAMPERE 20 02 2015

Ollakseni nyt rehellinen itselleni on sanottava, etten oikeastaan koskaan olisi uskonut Santa Cruzin tekevän itseeni henkilökohtaisesti näin uskomattoman suurta vaikutusta: en koskaan olisi uskonut, että ensimmäisen näkemäni keikan jälkeen kuuntelisin yhtyeen debyyttialbumia istuessani raitiovaunussa, kävellessäni kotiin maailman pukeutuessa tummansiniseen ja katsellessani tähtitaivasta istuessani parvekkeella, enkä oikeastaan olisi koskaan uskonut matkustavani pääkaupunkiseudun ulkopuolelle katsomaan yhtyeen keikkaa. En olisi koskaan uskonut, että Santa Cruz tulisi olemaan itselleni henkilökohtaisesti mitään näin uskomattoman suurta, niin ei pitänyt tapahtua, mutta kävellessäni perjantaina rautatieasemalla oli myönnettävä itselleen, ensimmäisen näkemäni keikan jälkeen tästä yhtyeestä tuli itselleni huomaamattani äärimmäisen tärkeä. 

Enkä tavallaan pysty ymmärtämään sitä uskomattomuutta, mietin myöhemmin kävellessäni kaukoliikenteen terminaaliin ja matkustaessani Tampereelle nähdäkseni kyseisen yhtyeen uudelleen värivaloissa, tunteakseni musiikin vetävän allekirjoittanutta armottomasti turpaan ja kitarasoundin kulkevan pitkin selkärankaa. Eikä sitä oikeastaan tarvinnut pystyä ymmärtämään, kun yhtyeen noustessa värivaloihin musiikki sai huutamaan siitä kokonaisvaltaisesta tunteesta ja hukkumaan uskomattomaan onnellisuuteeni, silloin hengittäessäni musiikkia jokaisella hengenvedollani kaupungin verhoutuessa tummansiniseen ikkunalasin takana maailma ympäriltäni tuntui katoavan värivalojen kirkkauteen, siinä ohikiitävässä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki minua varten, nimenomaan siitä syystä halusin päästä näkemään yhtyeen toistamiseen: tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani niin uskomattoman vahvasti, että sydämessä muuttuu hetkittäin rytmi ja olisin valmis myymään sieluni kuullakseni enemmän.

Viimeksi vertasin keikkakokemustani siihen seitsemän vuoden takaiseen hetkeen, kun Children Of Bodom kiipesi lavalle seisoessani yleisömeren keskellä ja vaarallisuuttaan huutavan kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani tunsin olevani suunnattoman vahvasti elossa. Kieltämättä edelleen tuntuu vaaralliselta verrata mitään kyseiseen yhtyeeseen, mutta nostaessani värivaloissa käteni ilmaan yleisömeren hukkuessa omaan loputtomaan rakkauteensa ja kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani vaarallista oli enää ainoastaan se uskomattoman kokonaisvaltainen tunne, joka lävisti keuhkoni huutaessani ääntäni käheäksi ja tuntiessani hetkittäin äärimmäistä euforiaa, nimittäin sellaisina hetkinä musiikki ottaa valtaansa: punaisen taittaessa hitaasti siniseen sydämeni muuttaa hetkellisesti rytmiänsä, on huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin ja nostettava kätensä ilmaan, eikä ole pienintäkään mahdollisuutta katsoa keikkaa rauhallisuutta silmissään. Niin, minusta on edelleen uskomatonta, että minun ikäiseni tyypit voivat lavapreesensillään saada minussa aikaan samankaltaista euforiaa kuin suurin musiikkirakkauteni sai seitsemän vuotta sitten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa festariyleisössä, aivan käsittämättömän uskomatonta.

Astuessani värivalojen loisteesta pimeyteen kaupunki kuiskaili tarinoitaan ääriviivattomasta vapaudesta, kävelin päämäärättömästi kadunkulmalta toiselle katuvalojen seuratessa matkaani korkealla yläpuolella ja istuin sitten hetkeksi kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita muistikirjaani, olisin halunnut tanssia kaupungin halki pelkästään siitä vapauden riemusta ja olla ainoastaan ääretöntä hiljaisuutta, kun kaupunki ympärillä kuiskaili rakkauttaan jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa sävellajissa. Katsellessani ohikiitävää maseimaa matkustaessani takaisin kotiin mietin, että Santa Cruz on jotain, mitä toisen keikkakokemukseni ansiosta pakottaisin jokaisen ystäväni kuuntelemaan: sanoisin, että on mahdotonta yrittää pukea sanoiksi sitä kokonaisvaltaista tunnetta, joka sai huutamaan kovempaa kuin koskaan aiemmin ja hymyilemään typerästi vielä saapuessani Helsinkiin aamuseitsemältä, sellainen täytyy päästä itse kokemaan.

watching how the years rolled uncontrolled

HISSER @ HARD ROCK HOUSE 19 02 2015

Lokakuussa kirjoitin siitä, kuinka Hisser eli Disco Ensemblen Miikka Koivisto yllätti täysin julkaisemalla mielenkiintoista elektronista musiikkia, joka kaikessa salaperäisyydessään keinutti kuuntelijansa samantien hellään syleilyynsä. Salaperäistä, sitä musiikki nimenomaan tuntui olevan kietoutuessaan mystisyyteensä, eikä salaperäisyys kadonnut edes seuraavaan singlen myöhemmin ilmestyttyä: tämä suippokorvainen artisti toi musiikkiinsa odottamattomia äänimaisemia, sai kuuntelijansa pysähtymään musiikkinsa mystisyyteen ja viimeisimmän singlen maalaillessa entistä melankolisempaa maisemaa toteamaan, että värivaloissa musiikki keinuttaisi taianomaisuuteensa. Olin todistamassa Hisserin ensimmäistä keikkaa torstaina Roihuvuoressa ja onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisuudessa, suljin hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan.

Hisserin keikkakokoonpanoon kuuluvat Miikka Koiviston lisäksi Lasse Lindfors ja Seidi Guzejev, mutta tämäkään tieto ei saanut sitä salaperäisyyttä katoamaan värivalojen loisteessa. Suippokorvaisen artistin antautuessa musiikkinsa vietäväksi olin suunnatonta onnellisuutta, enkä pelkästään uskomattoman musiikin ansiosta vaan ehdottomasti myös siksi, että Koiviston kasvoilla oli sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innoistuneisuutta, jota en koskaan Disco Ensemblen keikoilla ole päässyt todistamaan: enkä oikeastaan lähde väittämään, etteikö nyt suippokorvaisena esiintynyt artisti olisi näyttänyt onnellisuuttaan yhtyeen keikoilla, mutta ottaessaan yleisön mukaansa tutkimusmatkalleen elektronisen musiikin tuntemattomuuteen onnellisuus tuntui olevan niin uskomattoman suurta, ettei sille löytyisi määritelmää sanakirjasta. Keikka itsessään oli taianomainen ja musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja kävellessäni sitten myöhemmin rautatieasemalla mietin, etten oikeastaan pystyisi vertaamaan äsken näkemääni keikkaa mihinkään aiemmin kokemaani, tämä oli jotain äärimmäisen ainutlaatuista ja ehdottomasti kokemisen arvoista, tämä oli Hisser.

päässä ääni varoittaa

Vanhat puutalot huokuivat eilen lämpöään tervehtiessäni auringonsäteitä matkallani rantaan, kävelin hitaasti kuullakseni askeleeni lumihangella ja unohduin miettimään, kuinka on uskomattoman onnellista. Hymyilin itsekseni miettiessäni kesäöitä, kun pysähdyin rantaan kuuntelemaan maailman rakkainta musiikkia ja tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini nauraessani ääneen, sillä minussa oli rakkautta jokaisen vastaantulijan kasvoilta, minussa uskomattoman suurta rakkautta aamun ensimmäisistä auringonsäteistä auringonnousuun, kesäöinä minussa suunnatonta onnellisuutta upottaessani varpaani rantahiekkaan. Kesäöinä yhteiskunnan tanssiessa maailmanlopun tanssiansa minussa sitä loputonta onnellisuutta, sillä olin päättänyt, uutiset traagisista liikenneonnettomuuksista ja kotimaamme lohduttomasta tilanteesta saavat unohtua sanomalehtien sivuille ja kymmenen uutisten silmälasikasvoisen naisen valkoisille papereille, maailman äärettömän kauneuden edessä minä olin  ainoastaan suunnatonta hiljaisuutta ja tuntui, että pakahdun kaikesta onnellisuudesta.

Kävellessäni jäällä unohduin miettimään, minussa edelleen samaa suunnatonta onnellisuutta. Jätän edelleen lukematta ulkomaan uutiset, kauneimpina päivinä jätän lukematta kotimaankin uutiset ja suljen television, kun ruudussa silmälasikasvoinen nainen tanssii maailmanlopun tanssiaan valkoiselta paperilta, unohdan kuunnella puhuessasi maailman tilanteesta ja siitä, kuinka ajaudutaan konkurssiin. Minä olen sellainen, unohduin miettimään iltapäivän viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja katselin kaukana horisontissa siintävää maisemaa: siinä samassa hetkessä kuuluin äärimmäisen vahvasti pikkukaupungin rauhallisuuteen, tuulenhenkäysten tarttuessa takkuisiin hiuksiini uskoin kuuntelin hiljaisuutta ja tahdoin kovasti uskoa siihen, että pakkasyönä jäätynyt järvenpinta kestäisi varovaiset askeleeni kevätauringingosta huolimatta, tahdoin uskoa maailman kantavan salaisuudet käsivarsissani.

Tahdoin uskoa maailman kantavan jokaisen salaisuuteni ja suurimmat heikkouteni, vaikka en kuulukaan niihin ihmisiin, jotka keittävät aamuisin kahvia lukeakseen sanomalehtensä ja kertoakseen sitten työpaikan kahvihuoneessa siitä, kuinka uskomattoman surullista onkaan. Minä olen aivan tarpeeksi hyvä näin, hiukset takkuisina ja kasvot meikittöminä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, koska minussa niin suunnatonta onnellisuutta, ettei sitä oikeastaan pysty ymmärtämään katsomatta silmiin. Auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen nauroin onnellisuuttani ja uskoin maailmaan niin uskomattoman vahvasti, etten enää tuntenut pelkoa selkärangassani, tahdoin rakastua sydänjuuriani myöten,

vaikka se ääni päässä varoittaa.          

sillä minä peruutin kaikki matkani

"Mun varhaisimpia rockmusiikkiin liittyviä muistoja on se, että istun laiturilla, on hämärää ja kuuntelen bändejä soittamassa salaperäisessä Vähtärissä. Olin saanut erikoisluvan valvoa myöhempään. Se oli helvetin mielenkiintoista, olisin halunnut yli kaiken olla siellä! Se oli joku aivan toinen maailma, satumaa, jonne mulla ei ollut pääsyä. Siihen liittyi valtava mystiikka, joka on totaalisesta kadonnut nyt kun esiinnyn itse" olivat sanat, joihin minä eilen auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojeni lävitse pysähdyin. Pysähdyin miettimään, kuinka aikoinaan rakastuin rockmusiikissa nimenomaan salaperäisyyteen ja tuntemattomuuteen, kuinka uskoin rockmusiikin tuntuvan selkärangan jokaisessa nikamassa nimenomaan värivaloissa, kuinka se maailma oli saavuttamattomissani. Savonlinnassa keikkatarjonta oli aikoinaan erittäin pientä suurempiin kaupunkeihin verrattuna ja kun tarjontaa olisi ollut, keikoille pääseminen vaati täysi-ikäisyyttä, nimenomaan siksi se maailma pysyi itselleni suhteellisen kauan salaperäisenä.

Pysähdyin miettimään, kuinka olen siitä tavallaan aivan suunnattoman onnellinen. Olen siitä suunnattoman onnellinen, vaikka teini-ikäinen minäni olisi kuollakseen tahtonut päästä tuntemaan musiikin selkärankansa jokaisessa nikamassa ja tapaamaan suurimmat kitarasankarinsa, sitä salaperäisyyttä ei nimittäin saa takaisin. Tavallaan sellaista salaperäisyyttä ei ole itselläni henkilökohtaisesti enää nimeksikään, mutta kuunnellessani eilen hiljaisuutta illan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani olin suunnattoman onnellinen kaikesta: jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä, hiljaisuuteen päättyneestä soinnusta ja kadonneesta salaperäisyydestä, joka aikoinaan sai rakastumaan rockmusiikkiin, mutta onnellinen myös siitä, että osaan nykyään nauttia hiljaisuudesta kaipaamatta jatkuvasti värivalojen loisteeseen.

älä etsi minua lentoaseman jonosta

se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui

Eilen matkustin kolmesataa kilometriä rakkaaseen pikkukaupunkiin, kuuntelin uutta suunnattoman kaunista musiikkia ja katsellessani ohikiitävää maisemaa unohduin miettimään, kuinka se on hetkittäin tavallaan ollut raskasta, matkustaa jatkuvasti takaisin ollakseen kotona. Enkä minä oikeastaan tiedä, mitä se todellisuudessa tarkoitaa, olla kotona, mutta uskon sen tarkoittavan ainoastaan äärettömän vahvaa tunnetta. Olen kotona siellä, missä raitiovaunuissa spurgujen elämäntarinoita iltahämärän verhotessa kaupunkia tummansiniseen, mutta olen kotona myös täällä, missä elokuvateatterit esittävät jokaista elokuvaa vain muutaman viikon ajan ja heinäkuun viimeisinä päivinä istutaan kivilinnan varjossa juomassa halpaa viiniä, siksi se tarkoittaa sitä äärettömän vahvaa tunnetta. Sellaista rikkoutumatonta rauhallisuutta sydämessä tai turvallisuutta, kun kaikki on tavallaan siinä hetkessä, eikä tarvitse miettiä, löytääkö takaisin eksyttyään tuntemattomaan, sen tietää.

Täällä pikkukaupungissa minä olen viettänyt viimeisimmät kolmekymmentä tuntia, nukahtanut puhtaisiin lakanoihin hiljaisuuden kaikuessa olohuoneessa ja herännyt uskomattoman aikaisin, vaikka auringonnousua en ehtinytkään näkemään. Kuunnellut hiljaisuutta metsän humistessa ympärilläni rauhallisuuttaan ja sitten muistanut, kuinka suunnattomasti ihmistä voikaan vituttaa, objektiivin rikkoutuminen nimittäin: sellaiseen ei koskaan osaa varautua eikä oikeastaan osaa odottaakaan, mutta tilanteen kanssa on osattava elää. Samaisen objektiivin kanssa minua ei tulevaisuudessa tulla varmaan näkemään, mutta päästäessäni myöhemmin irti suunnattomasta raivostani olen katsellut takkatulen tanssivan vapauttaan ja unohtunut lukemaan kirjaa, joka on saanut näkemään suuresti arvostamani ihmisen uudessa valossa, niin, olen ollut täällä ihan onnellinen.

hard luck stories

Jos nyt kerron sinulle, millaista musiikkia olen viimeaikoina kuunnellut kirjoittaessani keskeneräisyyttäni tai tanssiessani pitkospuilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani, pysähdytkö kuuntelemaan kaikessa hiljaisuudessasi? Hetkittäin musiikki on tavallaan kauniimpaa ilman ensimmäistäkään sanaa ja viimeaikoina olen rakastunut nimenomaan instrumentaalimusiikkiin, sellainen antaa mahdollisuuden hengittää musiikkia jokaisella hengenvedollaan: istuessani raitiovaunussa olen hetkittäin pysähtynyt kuuntelemaan aivan koko sydämelläni, antanut musiikin löytää avonaiset haavani ja sitten auringonsäteiden osuessa silmiini unohtunut miettimään, mitä musiikki oikeastaan tahtoo kertoa. Unohtunut miettimään, kuiskaileeko musiikki korviini ääretöntä melankoliaansa vai suunnatonta onnellisuuttaan, miettinyt, kuinka nimenomaan se on kiehtovaa instrumentaalimusiikissa, tietämättömyys ja tuntemattomuus.

Tämä soittolista sisältää sitä uskomattoman kaunista musiikkia, esimerkiksi Ólafur Arnaldsin tavallaan melankolisen musiikillisen taideteoksen nimeltä Hands, Be Still. Agnes Obelin vuonna 2013 julkaistu albumi on äärimmäisen kaunis kokonaisuus, josta soittolistalle ovat päätyneet albumin avausraita Chord Left, päätösraita Smoke & Mirrors sekä Under Giant Trees, joka pakottaa kuuntelijansa sulkemaan silmänsä ja tanssimaan jokaisen askeleensa, nimenomaan siksi se on äärimmäisen kaunis. Luonnollisesti soittolistalle on päätynyt myös osittain vonlenskaksi laulettu Sigur Rósin Hoppípolla, jonka sanoitusten ymmärtäminen täysin on todennäköisesti mahdotonta ja vaikka olen oppinut ymmärtämään muutaman sanan merkityksen, olen huomannut rakastavani tämän biisin suhteen nimenomaan ymmärtämättömyyttäni: sellainen antaa tilaa hengittää vapaammin, ymmärtää jokaisen hengenvedon omalla tavallani ja rakastaa loputtomasti tietämättä todellista merkitystä. Viimeisenä mainitsen ehdottomasti yhden maailman kauneimmista teoksista, nimittäin Ludovico Einaudin Fly on kulkenut mukanani uskomattoman kauan ja aivan jokaisella kuuntelukerralla se kuiskailee korvaani jotain, mitä en ole koskaan aiemmin huomannut kuunnella. Kyseinen musiikillinen taideteos on jokaisella kuuntelukerralla tavallaan uusi, enkä oikeastaan vieläkään osaa sanoa, kuiskaileeko se melankoliaa vai suunnatonta onnellisuutta, silti se on uskomattoman kaunis, pysähtykää kuuntelemaan.

with only the wind whispering