30. huhtikuuta 2015

MUSTA LAATIKKO

musta laatikko 007
PARIISIN KEVÄT @ KUUDES LINJA 23 04 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: albumi myi ansaitusti kultaa ja Tämän Kylän Poikii oli yksi kyseisen kesän suurimmista hiteistä, samana kesänä yhtye myös soitti ensimmäisen keikkansa. Uskaltaisin väittää, että viimeistään ensimmäisen keikkansa jälkeen yhtyeestä tuli enemmän kuin Tuunelan pöytälaatikkoprojekti, sillä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja samaisena syksynä itsekin tutustuin yhtyeen musiikkiin juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, erittäin kaukana boheemista taitelijaelämästä.

Kuitenkin nimenomaan se, että yhtyeestä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, on tavallaan mielenkiintoista: kuinka moni suomalainen yhtye oikeasti soittaa ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla? Itsehän henkilohtaisesti näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa Pieksämäellä helmikuussa 2011 ja vastoinkäymisistä huolimatta katselin keikkaa eturivistä, olin aivan uskomattoman onnellinen jokaisella hengenvedollani ja nostin käteni ilmaan, vaikka yleisömassa takanamme oli suhteellisen ilmeetöntä ja yhtye tuntui etäiseltä. Nimenomaisesta keikasta yhtyeen uusimman albumin julkaisukeikkaan oli tavallaan pitkä matka, neljän vuoden aikana olin ehtinyt näkemään yhtyeen neljätoista kertaa värivaloissa ja todistanut useasti, kuinka uskomattoman paljon lähemmäs yhtye on päässyt yleisöään: yhtye ei tunnu enää vähääkään etäiseltä, värivalojen loisteessa yhtye on tavallaan yhtä yleisönsä kanssa ja en tiedä johtuuko se siitä, että Tuunelalla on tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin, mutta yhtyeen keikoilla tunnen aina olevani äärimmäisen vahvasti turvassa, yhtyeen keikoilla on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. 

  Mutta palataan siihen levynjulkaisukeikkaan,  
  se oli nimittäin valehtelematta niin uskomaton, 

  että kotimatkalla itketti.   

musta laatikko 010
Olin edellisenä iltana istunut konserttisalin hämärässä katsomassa Von Hertzen Brothersin keikkaa ja itkenyt ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti, joten seisoessani yleisömeren keskellä odottamassa Pariisin Kevään nousevan värivalojen loisteeseen olin edelleen suhteellisen herkässä mielentilassa, eikä tilanteeseen auttanut sekään, että viimeisimmästä yhtyeen keikasta oli enemmän kuin seitsemän kuukautta ja olin ehtinyt ikävöimään yhtyettä nimenomaan sen viimeisimmän kiertueen viimeisestä keikasta asti. Arto Tuunelan saapuessa viimein värivaloihin yhtyeensä kanssa tuntui kuin seitsemää kuukautta ei olisi ollut olemassakaan ja vaikka keikka alkoi jollain itselleni henkilökohtaisesti tuntemattomalla biisillä, tunsin palanneeni kotiin katsellessani tutun yhtyeen antautuvan musiikille yleisömeren hukkuessa loputtomaan rakkauteensa, siinä oli ja on aina ollut jotain äärimmäisen taianomaista, mitä ei muiden yhtyeiden keikalla pysty tuntemaan.

Kyyneleet tarttuivat hitaasti silmäkulmiini sanojen sä oot toisesta maailmasta / jostain paljon kauniimmasta kiivetessä pitkin selkärankaani jättäen jälkeensä kylmiä väreitä ja jäin hetkeksi miettimään, kuinka uskomattoman paljon muistoja voi kiteytyä seitsemään sanaan ja kuinka ylipäätään on mahdollista tuntea niin äärimmäisen vahvasti, siinä hetkessä minussa asui onnellisuus. Tuunela myönsi jännittävänsä uuden musiikin soittamista yleisölle ja naurahtaen kertoi, kuinka aikeissa oli ollut soittaa uutta musiikkia kokeilumielessä ilman yleisöä, mutta totesi kuitenkin loppuun "te oottekin nyt siinä tuijottamassa", jolloin allekirjoittaneen rakkaus yhtyettä kohtaan kasvoi vähintäänkin valtameren kokoiseksi. Rakastin uudessa musiikista jokaista sekuntia ja musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin siihen transsinomaiseen tilaan, mikä on nykyään harvinaista käydessäni naurettavan monella keikalla kuukaudessa, siinä hetkessä todellisuus tuntui jokatapauksessa menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani: siinä oli jotain todella vahvasti tavanomaisesta poikkeavaa, sillä uuteen musiikkiin rakastuminen on yleensä vaikeaa värivaloissa, siinä hetkessä uusi levy kuitenkin kaivautui ihoni alle armottomasti. Millainen se uusi albumi sitten on?

  Uskallan väittää, että Pariisin Kevään uusi albumi
  on yhtyeen tähänastisen uran ehjin kokonaisuus ja

   ehdottoman kaunis, sitä se nimenomaan on.

Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin valmis myymään sieluni musiikille, juuri niin uskomattoman kaunis uusi musiikki oli, niin uskomattoman vahvasti se sai tuntemaan. On myönnettävä, että kyseinen albumi on avautunut itselleni henkilökohtaisesti kunnolla vasta lukemattomien soittokertojen jälkeen, mutta hukkuessani onnellisuuteeni yleisömeren keskellä tämä uusi musiikki tuli niin järjettömän vahvasti iholle, etteivät sanat riittäisi kuvailemaan rakkauteni määrää. Tavanomaisesta poikettiin siinäkin, että encore ei osoittautunutkaan encoreksi, kyseessä oli ainoastaan väliaika ja keikka jatkui huomattavan kauan sen jälkeen, mikä sai allekirjoittaneen aivan äärettömän onnelliseksi vielä silloinkin, kun käveltiin Hämeentietä kaupungin pukeutuessa tummansiniseen. Elämä oli silloin kaunis, ihan uskomattoman kaunis.
musta laatikko 027

29. huhtikuuta 2015

tarina kiitollisuudesta

vhb 240vhb 223
VON HERTZEN BROTHERS @ SELLOSALI 22 04 2015

Olen kirjoittanut luvattoman monesti siitä, kuinka Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin tunnen aina palaavani kotiin: niissä hetkissä musiikki vetää armottomasti turpaan, saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja kaikessa armottomuudessaan lävistää keuhkoni niin suunnattomalla voimalla, että on huudettava äänensä käheäksi pelkästään siitä äärettömästä euforiasta ja suljettava silmänsä päästääkseen irti määrittelemättömästä tunnemassasta. Värivalot tanssivat onnellisuuttaan verkkokalvoillani keskiviikkoiltana istuessani konserttisalissa katselemassa tämän itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeän yhtyeen nousevan värivaloihin sanojen you're far away from home / under the cloudless skies of blue / exploring the unknown / holding a guiding light with you murtaessa jokaisen suojamuurini äärimmäisellä voimallaan, kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka äärettömän kiitollinen minä olen jokaisesta kuulemastani soinnusta, jokaisesta suoraan sydämeeni kuiskatusta sanasta ja jokaisesta värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä, kuinka äärettömän kiitollinen olen kaikesta.

Unohduin hetkeksi miettimään, kuinka aikoinaan istuin ruskeassa nojatuolissa vastaamassa uskomattoman vaikeisiin kysymyksiin psykologin vastaanotolla ja myöhemmin kävelin tuntemattomilla kaduilla eksyen omiin ajatuksiini, kuuden viimeisimmän vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohitse filminauhana, enkä tunnistanut itseäni ensimmäisestäkään kohtauksesta. Samana päivänä sanat you’re somewhere in the middle of the rain but your sun is waiting at the horizon till the pain has gone kulkivat kylminä väreinä selkärankaani pitkin ja olin pelkkää suunnatonta hiljaisuutta auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella, siinä hetkessä ymmärsin, etten halua enää harhailla kadunkulmasta toiseen näkemättä maailman kauneutta ja istua parvekkeen hämärässä itkemässä elämääni. Siksi minä olen edelleen äärettömän kiitollinen ja ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta, auringonlaskun harmoniassa Von Hertzen Brothers onnistui tietämättään muuttamaan ratkaisevasti elämäni suuntaa: omasta menneisyydestään oli osattava päästää vähitellen irti ja opeteltava sitten avaamaan silmänsä astuakseen ulos kuorestaan, jonka turvaan piilouduin jatkuvasti selviytyäkseni seuraavaan auringonnousuun.

  Von Hertzen Brohers sai tavallaan uskomaan, että minä selviän
   ja siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä alkoi matka

     kohti minua itseäni, kohti onnellisuutta.

vhb 242vhb 160vhb 051
Kun sanon, että matkani Von Hertzen Brothersin johdattamana kohti onnellisuutta alkoi siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä en kuitenkaan tarkoita, että olisin silloin rakastunut kyseiseen yhtyeeseen, se tapahtui vuosia aikaisemmin. Siitä auringonlaskun maalaamasta hetkestä kuitenkin alkoi matka, jonka kulkemisesta en koskaan voisi kiittää tarpeeksi ja siksi haluan kertoa teille kiitollisuudestani, haluan kertoa teille siitä, kuinka toista tapaamista psykologin hämärässä vastaanottohuoneessa ei koskaan tullut. Von Hertzen Brothersin soidessa taustalla aloin etsimään itseäni lumenvalkeaan verhoutuneilta tuntemattomilta kaduilta ja istuin hetkittäin parvekkeella kirjoittamassa ruutupaperille sanoja maailman kauneudesta, mutta kaikista tärkeimpänä, aloin huutamaan ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa: annoin kyynelten virrata poskipäilleni tämän yhtyeen noustessa värivaloihin, nostin käteni ilmaan päästääkseni irti siitä määrittelemättömästä tunnemassasta ja suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, ne hetket olivat itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen terapeuttisia.

Ne hetket olivat itselleni henkilökohtaisesti enemmän 
kuin osaisin koskaan maalata kauniilla vertauskuvilla, 

ne olivat enemmän kuin mikään.   

Kaksi vuotta sitten palasin pikkukaupunkiin kesäksi etsimään itseäni maailman tutuimmilta kaduilta, niiltä kadunkulmilta, jotka olivat nähneet kaksikymmentä vuotta elämästäni. Kävelin metsäpoluilla hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä, istuin viikkokausia kirjoittamatta sanaakaan ja hetkittäin löysin itseni itkemästä rikkinäistä elämääni hiljaisilla kaduilla, kun jokin rintalastan alla kasvoi niin suureksi että olisin halunnut huutaa huutamasta päästyäni, menneisyys tuntui raskaana taakkana selkärangassani. Kerron tämän teille siksi, että heinäkuun lopussa seisoin vesisateessa tämän itselleni suunnattoman tärkeän yhtyeen keikalla sanojen i wish i could be like a rainbow bringing a smile on your face iskiessä kasvoilleni järjettömällä voimalla ja kyynelten valuessa poskipäilleni, ne olivat juuri oikeat sanat siihen tilanteeseen ja vesipisaroiden pudotessa takkuisille hiuksilleni olin loputonta onnellisuutta ilta-auringon loisteessa, silloin uskoin ymmärtäneeni itsestäni jotain. Siinä hetkessä jokin minussa muuttui, kävelin auringonlaskun harmoniassa rautatieasemalle hymyillen jokaiselle vastaantulijalle ja menneisyys ei enää tuntunut taakkana selkärangassani, siinä hetkessä olin osannut päästää siitä osittain irti.

Sinä syksynä opettelin päästämään irti ristiriitaisuudesta sydämessäni, vaikeimmista muistoistani vuosien takaa ja niistä ystävyyssuhteista, jotka satuttivat enemmän kuin mikään elämässäni, mutta tärkeimpänä, opettelin päästämään irti rikkinäisestä itsestäni. Opettelin myöntämään, että ansaitsen onnellisuuden ja vaikka vuodatin lukemattomia kyyneliä sanojen been lost in these darkest fears for so many years still trying to find the way out from this mind lävistäessä tajuntaa, marraskuussa itkin Mikko von Hertzenin olkapäätä vasten pelkästään suunnattomasta onnellisuudestani, silloin kaikki oli yksinkertaisesti uskomattoman hyvin: sydämessäni asui rauhallisuus jokaisella hengenvedollani, kyynelten valuessa hitaasti poskipäilleni hymyilin tietäen olevani turvassa ja kävellessäni sitten myöhemmin Tampereen pimeyteen verhoutuneita katuja kuiskailin ilmaan rakkauttani, annoin tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini.
vhb 264
Siitä marraskuisesta illasta siihen konserttisalissa viettämääni iltaan mahtui itsensä etsimistä tuntemattomilta kadunkulmilta vuorokauden vaihtuessa seuraavaan, toivottomuutta eksyessäni yhä uudelleen kysymyksiini betoniviidakon armottomuudessa ja huutamista värivalojen loisteessa, kun jokin rintalastan alla hetkittäin kasvoi niin uskomattoman suureksi, ettei sille löytynyt ensimmäistäkään sanaa. Siihen väliin mahtui suunnatonta onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, valtameren kokoiseksi kasvanutta rakkautta selkärankani jokaisessa nikamassa ja istuessani sinä keskiviikkoiltana konserttisalin hämärässä hukkumassa musiikkiin sanojen your wings are all broken but you're breathing saadessa kyyneleet silmäkulmiini uskalsin myöntää itselleni, että minusta on viimein tullut onnellinen ja viimein tiedän, kuka olen.

Minä olen se vaaleahiuksinen tyttö, joka kirjoittaa rakkauttaan raitiovaunussa aamuseitsemältä ja minä olen se tyttö, joka laulaa Mannerheimintiellä öisin vuorokauden vaihteessa välittämättä vähääkään siitä, mitä vastaantulijat ajattelevat. Minä olen tyttö, joka soitettuaan yksitoista vuotta pianoa tarttui akustiseen kitaraan opetellakseen soittamaan sitä ja minä olen ehdottomasti myös se tyttö, joka tulee palaamaan Savonlinnaan uskomattoman paljon onnellisempana kuin silloin päättäessään matkustaa Helsinkiin jäädäkseen, mutta minä en olisi mitään tätä ilman Von Hertzen Brothersia. Minusta ei olisi koskaan tullut näin onnellista ilman niitä sanoja tai jokaista värivalojen loisteessa viettämääni hetkeä, kun musiikki on saanut kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja sanat ovat lävistäneet keuhkoni tuntematta häivähdystäkään armosta, ilman Von Hertzen Brothersia minä en välttämättä koskaan olisi uskaltanut astua ulos kuorestani, siksi minä olen kiitollinen.

   Olen äärettömän kiitollinen tästä kulkemastani matkasta
   ja kiitollinen konserttisalissa vuodattamistani kyynelistä,

      äärettömän kiitollinen siitä kaikesta.

vhb 252vhb 099

20. huhtikuuta 2015

uskomattoman ylpeä apulanta-fani

apulanta 358apulanta 170
APULANTA @ THE CIRCUS 18 04 2015

Lokakuussa kävelin rautatieasemalla musiikin hakatessa tajuntaani tutulla loputtomalla voimallaan, katselin vastaantulijoiden liukuvan ohitseni kuin hidastetussa elokuvassa ja unohduin hetkeksi miettimään, miksi musiikki oikeastaan merkitsee niin uskomattoman paljon: miksi juuri musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen, miksi musiikin laittaa aina sosiaalisen elämänsä edelle ja miksi tarvitsen musiikkia hengittääkseni, miksi minä rakastan musiikkia niin suunnattomasti? Mä oon niin iloinen kun näin sut jossakin / tavastialla tai kadulla matkalla jonnekin sanat kaikuivat myöhemmin värivaloissa minun nostaessani käteni ilmaan ja siinä hetkessä tiesin vastauksen jokaiseen kysymykseeni: musiikki merkitsee uskomattoman pajon, sillä musiikki saa tuntemaan voimakkaammin kuin mikään ja musiikki saa huutamaan jokaisella hengenvedolla pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta. Juuri siksi musiikki merkitsee niin uskomattoman paljon, siksi musiikkiin suhtautuu kuin elämänsä suurimpaan rakkauteen ja tavallaan sitähän musiikki on: elämäni suurin rakkaus, joka saa jatkuvasti palaamaan värivalojen loisteeseen ja huutamaan ääretöntä rakkauttaan eturivissä, mutta hukkuessani ensimmäistä kertaa tammikuisen spektaakkelin jälkeen värivaloihin Apulannan keikalla unohduin miettimään, voinko edelleen kutsua itseäni faniksi?

Fanittaminen on käsitteenä itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen tuttu, tähänastisen elämäni aikana olen ehtinyt fanittamaan monessa eri mittakaavassa ja muistan edelleen äärimmäisen tarkasti, kuinka esimerkiksi kolmetoista vuotta sitten tapetoin huoneeni vaaleansiniset seinät lempiyhtyeeni julisteilla, keräsin kasoittain lehtileikkeitä ja halusin kuollakseni päästä näkemään yhtyeen värivaloissa. Muista äärimmäisen tarkasti, kuinka yhdeksän vuotta sitten sain tietää pääseväni näkemään silloisen suosikkiyhtyeeni ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa ja kuinka itkin olohuoneen sohvalla suunnatonta onnellisuuttani, muistan äärimmäisen tarkasti, kuinka hetkittäin elämässäni ei ollut olemassa mitään muuta, hengitin jokaisella hengenvedollani musiikkia ja koko elämäni oli riippuvainen siitä yhtyeestä, ilman sitä en ollut mitään. Tähänastisen elämäni aikana olen ehtinyt fanittamaan montaa yhtyettä, mutta kuitenkin enemmän kuin mitään minä olen fanittanut Apulantaa: olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut niin uskomattoman suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole määritelmää sanakirjoissa.

   Vierastan nykyään fanittamista käsitteenä, mutta on myönnettävä,
    olen edelleen Apulanta-fani ja aivan uskomattoman ylpeä siitä,

             siksi haluan kertoa siitä teille.

apulanta 444
Apulanta on nykyään tavallaan ainoa yhtye, jota minä voin oikeastaan sanoa fanittavani: hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla intohimolla kuin yhdeksän vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin valmis myymään sieluni kuullakseni uutta tuotantoa, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon. Toni Wirtanen on valehtelematta edelleen suurin idolini, kyseinen mies on saanut minut aikoinaan tarttumaan kynään elämäni vaikeimpina hetkinä ja jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani. On myönnettävä, että vaikka minä olen vuosien mittaan rakastunut musiikkiin entistä vahvemmin, yksikään yhtye ei yksinkertaisesti ole onnistunut varastamaan Apulannan paikkaa hauraassa sydämessäni ja voisin väittää, että kyseisen yhtyeen musiikki kolahtaa vielä tänäkin päivänä kovempaa kuin mikään, vaikka 13-vuotiaasta tytöstä on tullut melkein aikuinen ja pikkukaupungin rauhallisuus on vaihtunut raitiovaunujen kolinaan, vaikka mikään ei ole niinkuin ennen ja vaikka tämä yhtye ei enää näy minussa,

se asustaa silti ikuisesti sydämessäni ja uskallan väittää,   
että ilman Apulantaa elämäni olisi oleellisesti tyhjempää, 

elämästäni puuttusi jotain.    

Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti kokonaisvaltainen kokemus ja hukkuessani värivaloihin sinä eräänä lauantai-iltana eturivissä sanojen silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää / palaa sun kurkussas jota et tahdo näyttää lävistäessä tajuntaani olin uskomattoman vahvasti elossa, olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja vähintään yhtä käsittämättömän onnellinen kuin kahdeksan vuotta sitten hukkuessani värivaloihin Savonlinnasalissa, vuosien mittaan minä olen kasvanut kiinni tähän yhtyeeseen ja nimenomaan siinä hetkessä ymmärsin, etten koskaan voisi kertoa itsestäni tarpeeksi kattavasti mainitsematta yhtyeen nimeä, tästä yhtyeestä on tullut välttämätön osa minua itseäni. On miljoona keinoo poistaa tuska / on miljoona väärempää vastausta sanat kulkivat selkärangassani, vieressäni mustahiuksinen tyttö huusi ääntänsä käheäksi hukkuessaan hurmioonsa ja olisin halunnut itkeä onnellisuudestani. Minä rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille, sille uskomattoman vahvalle onnellisuudelle ja kiitollisuudelle, loputtomalle kiitollisuudelle.

Kiitos Toni ja Sipe kaikesta, merkitsette todella paljon.
apulanta 346apulanta 431apulanta 070

18. huhtikuuta 2015

KRUUNUVUORI PART TWO

kruunuvuori 295kruunuvuori 127kruunuvuori 274kruunuvuori 164kruunuvuori 239kruunuvuori 173kruunuvuori 292

16. huhtikuuta 2015

kaksi rakkainta yhtyettä tampereella

vhb tampere 052vhb tampere 068vhb tampere 088
LAPKO @ PAKKAHUONE 10 04 2015

On olemassa sellaisia iltoja, kun onnellisuus on yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvaa, ettei sille löydy ensimmäistäkään määritelmää sivistyssanakirjasta tai kreikkalaisten filosofien kirjoituksista, mikään ei riitä kuvaamaan sitä onnellisuutta. Se on ylitsevuotavaa, mietin yhtenä sellaisena iltana katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkustaessani Tampereelle kuuntelemaan uskomattoman rakasta musiikkia ja myöhemmin hymyilin jokaiselle vastaantulijalle kävellessäni myöhemmin niillä kadunkulmilla, joilta löysin onnellisuuteni vuosia sitten, mutta en tullut kertomaan teille menneisyydestäni vaan musiikista. Siitä, kuinka kitarasoundi lävistää keuhkot ja on nostettava kädet ilmaan, annettava musiikin ottaa valtaansa.

Lapko on itselleni henkilökohtaisesti yhtye, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta vielä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen seisoessani eturivissä hukkumassa värivalojen loisteeseen yhtyeen noustessa lavalle minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka ainoastaan kasvaa jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sanoihin one of the questions on the road / is do i ever find a way home kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, musiikki kulki selkärankani jokaisessa nikamassa ja kun kesken keikan suuntasin backstagelle moikkaamaan Von Hertzenin veljeksiä hymyilin typerästi, sellaista on onnellisuus ja sellaista ei riitä kuvaamaan määritelmät sanakirjoissa.
vhb tampere 140
VON HERTZEN BROTHERS @ PAKKAHUONE 10 04 2015

Lapkon jätettyä värivalojen loisteeseen taakseen hymyilin onnellisuuttani tupakansavun tarttuessa hiuksiini, nauroin uskomattoman vapautuneesti kylmyyden tarttuessa selkärankaani ja katsellessani myöhemmin Von Hertzen Brothersin nousevan värivaloihin kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, mutta ainoastaan siitä suunnattomasta onnellisuudesta. Siinä vaiheessa, kun on nähnyt yhtyeen seitsemäntoista kertaa värivaloissa, on tavallaan mahdotonta kirjoittaa mitään sellaista, mitä ei olisi aiemmin ehtinyt kirjoittamaan tai vähintään sanomaan, mutta hukkuessani loputtomaan onnellisuuteeni värivalojen loisteessa musiikki sai huutamaan äärettömästä rakkaudestani, nostamaan käteni ilmaan onnellisuus kiteinä silmäkulmissani ja kadottamaan muun todellisuuden sulkiessani silmäni tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa, kun aivan varoittamatta kaikista tärkeimmät, kaikista eniten itseeni henkilökohtaisesti vaikuttaneet sanat

you got lost somehow  
but i’m here for you now  

repivät sydäntäni palasiksi tuntematta minkäänlaista armoa. Siinä hetkessä musiikki onnistui läpäisemään jälleen jokaisen suojamuurini, eivätkä kyyneleetkään enää jääneet kiteiksi silmäkulmiini tuntiessani itseni täydellisen alastomaksi musiikin nähdessä kyynelteni taakse hautautuneet avonaiset haavani ja vaikeimmat salaisuuteni katkonaisten hengenvetojeni alta. Tavallaan sellaista on mahdotonta selittää, nimittäin siinä hetkessä tuulenhenkäysten kaltaisesti musiikki nosti kätensä olkapäälleni ja vaikka kukaan ei ymmärtänyt huomatakaan, valtameren voimakkaimman aallon harjalla sanoin i wish i could be like a rainbow / bringing a smile on your face musiikki kuiskasi korvaani, kuinka minä ansaitsen sen onnellisuuden. Siinä hetkessä minä todella ansaitsin sen onnellisuuden jokaisella hengenvedollani, huusin ääntäni käheäksi tuntiessani olevani olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja myöhemmin kävellessäni niillä kadunkulmilla, joilta aikoinaan löysin onnellisuuteni, olisin halunnut maalata rakkauttani jokaisen vastaantulijan kasvoille. Olisin halunnut maalata rakkauttani huulipunalla tiiliseiniin, sillä tuntia aikaisemmin olin nähnyt kahdelta uskomattoman rakkaalta yhtyeeltä keikat, jotka saisivat minut hymyilemään vielä seuraavana päivänä ja todennäköisesti kahdenkymmenen vuoden päästäkin, kun unohdun miettimään, kuinka musiikki oli kaikki.
vhb tampere 105vhb tampere 107vhb tampere 100

15. huhtikuuta 2015

run boy run and never stop

lapinlahti 098lapinlahti 119
Minua on vaivannut sellainen tiedättehän, writer's block, mutta yhtenä yönä kirjoitin keskeneräisiä lauseitani ruutupaperille aamuauringon ensimmäisiin säteisiin asti ilmeisesti huomatakseni, että hetkittäin on annettava ajatusten virrata paperille yrittämättä kirjoittaa mitään uskomatonta, sellainen on tavallaan vapauttavaa. Sinä samaisena aamuna ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa minä pysähdyin miettimään, kuinka tämä on viimeinen kokonainen kuukausi tässä kaupungissa: viimeinen kokonainen kuukausi kolmensadan kilometrin päässä oopperakaupungista, viimeinen kokonainen kuukausi neljännen kerroksen asunnossa ja viimeinen kokonainen kuukausi aikaa tehdä kaikki, mitä olen koskaan halunnut tässä kaupungissa tehdä, aika juoksee minun kiertäessäni jatkuvasti ympyrää ja kirjoittaessani keskeneräisyyttäni ruutupaperille, mutta ei haittaa.

Olen miettinyt jäähyväisiä ja sitä, kuinka minä oikeastaan vihaan jäähyväisiä ja siitä huolimatta ymmärrän jatkuvasti jättäväni jäähyväisiä jokaiselle tuntemattomalle kadunkulmalle, sillä jokainen kerta saattaa olla viimeinen, minähän en välttämättä enää koskaan tule kävelemään Ruoholahden metroasemalta katselemaan merta tai eksymään Kallioon aamuöisellä kotimatkallani, minä en välttämättä enää koskaan tule hukkumaan värivalojen loisteeseen Korjaamolla. Jäähyväisistä huolimatta olen irtisanonut vuokrasopimukseni, istunut raitiovaunussa kirjoittamassa keskeneräisyyttäni rikkinäisin lausein ja hymyillyt loputtomasti, kun yhtenä aurinkoisena aamuna vaaleahiuksinen pikkutyttö kertoi hymyillen, kuinka minulla on kauniit hiukset.

En koskaan tule sanomaan hyvästi, mutta onnellinen aion olla.
lapinlahti 114lapinlahti 139lapinlahti 125

8. huhtikuuta 2015

with adventure in your heart

vhb lauantai 101vhb lauantai 104
VON HERTZEN BROTHERS @ TAVASTIA 28 03 2015

"Mutta eivät ihmeveljeksetkään mahdottomiin pysty. Yhtyeen uudet kappaleet ovat vielä niin tuoreita, kuuntelijan näkökulmasta lähes raakoja, ettei niihin ole vielä muodostunut todellista suhdetta. Siksi vastaanotto Tavastialla oli kautta linjan innostunutta, mutta se lopullinen hurmioituminen jäi väkevästä suorituksesta huolimatta uupumaan" sanotaan eräässä keikka-arvostelussa viikonlopusta, jota olin itsekin todistamassa. Kirjoittaessani tänään siitä, kuinka Von Hertzen Brothers soitti kaksi uskomattoman hienoa keikkaa Tavastialla maaliskuun viimeisenä viikonloppuna, unohduin hetkittäin miettimään, kuinka minä en koskaan osaisi kirjoittaa niin: en koskaan osaisi kirjoittaa, kuinka musiikki ei saanut yleisöä hukkumaan suunnattomaan hurmioonsa tai kuinka tämä itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman rakas yhtye on yksi tämän hetken taitavimmista ja karismaattisimmista kotimaisista rockyhtyeistä, vaikka ne olisivat faktoja.

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin minä tunnen palaavani kotiin: niissä hetkissä on niin uskomattoman paljon, etten koskaan osaisi kirjoittaa kriittistä arviota yhdestäkään värivalojen loisteessa viettämästäni hetkestä. Tämän yhtyeen noustessa lavalle todellisuus menettää samantien merkityksensä, punaisen valon taittaessa hitaasti siniseen sydämeni muuttaa hetkellisesti rytmiänsä ja on huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin, siitä minä tavallaan tahdon teille kirjoittaa. Sen sijaan, että kirjoittaisin teille kriittisen arvion kappaleiden toimivuudesta ja yleisön hurmion kokonaisvaltaisuudesta, kirjoitan suunnattomasta onnellisuudesta kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani ja musiikin hakatessa tajuntaani loputtomalla voimallaan, oikeastaan juuri siitähän musiikissa lopulta on kysymys, henkilökohtaisesta kokemuksesta.

  Siitä, kuinka musiikki saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin
   ja kuinka on huudettava äänensä käheäksi siitä rakkaudesta,

     siitä musiikissa on kysymys.

vhb lauantai 023
Palataan siihen maaliskuun viimeiseen viikonloppuun, kun vietin kaksi aivan uskomattoman onnellista iltaa Tavastialla Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle. Kotiin palaamisesta, siitä minä olisin nimenomaan halunnut kertoa seitsemällä tuntemattomalla kielellä seisoessani perjantaina eturivissä tämän nimenomaisen itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen rakkaan yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, nimittäin siinä hetkessä oli jotain sellaista, mihin ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei koskaan tulisi riittämään, jotain äärettömän henkilökohtaista: jotain sellaista määrittelemätöntä tunnemassaa, mikä sai pohjattomuuden katoamaan sydämestäni ja suojamuurini murtumaan uskomattomalla voimallaan. Musiikki lävisti keuhkoni ja veti armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan, mutta siinä hetkessä olin valmis huutamaan ääneni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, antauduin musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja olisin voinut väittää, etten koskaan aiemmin ole ollut niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Muistatteko sen, kun lapsena tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja koottuanne viimein viikkorahoistanne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne, seisoessani siinä eturivissä minusta tuntui samalta, vaikka olen päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa. Minusta tuntui samalta ja siitä musiikissa todellisuudessa on kysymys, intohimosta.

Niin uskomattoman suuresta intohimosta, ettei sille löydy ensimmäistäkään tarpeeksi vahvaa määritelmää ja tavallaan sen pystyy ymmärtämään ainoastaan, jos on itse henkilökohtaisesti rakastanut musiikkia jokaisella hengenvedollaan ja huutanut rakkauttaan värivalojen tanssiessa verkkokalvoilla. Oikeastaan sillä, kuinka kokonaisvaltaisesti muu yleisömeri hukkuu hurmioonsa, ei ole mitään tekemistä asian kanssa, musiikissa on aina kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta. Perjantaina musiikki veti armottomasti turpaan ja lävisti keuhkoni suunnattomalla voimallaan, mutta lauantai-iltana tunsin hukkuvani loputtomaan euforiaan, huusin ääntäni käheäksi uskomattoman vahvasta rakkaudestani, hetkittäin suljin hitaasti silmäni päästääkseni irti määrittelemättömästä tunnemassasta rintalastani alla ja värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan kaikki tuntui vähintään unenomaiselta täydellisyydeltä. Von Hertzen Brohers oli samanaikaisesti uskomattoman vahva ja äärettömän herkkä, kun sanat you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saivat kyyneleet valumaan poskipäilleni, sydämeni tuntui kevyeltä kivenlohkareiden kadotessa loputtomaan onnellisuuteeni ja musiikin henkäillessä harmoniaansa muuttolinnut jäivät muistoiksi taivaanrannalle, siitä musiikissa on kysymys, tunnetilasta. Vaikka tämä yhtye on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan juuri se yhtye, jonka noustessa värivalojen loisteeseen tunnen palaavani kotiin ja josta en koskaan osaisi kirjoittaa kriittisesti, on silti myönnettävä, että allekirjoittaisin aiemmin mainitsemastani arviosta (Soundi.fi) suurimman osan, tätä kattausta voi ehdottomasti tarjoilla rinta rottingilla niille ulkomaanelävillekin, tämä kattaus saa tuntemaan enemmän kuin uskoisi.
vhb lauantai 097von hertzen 075vhb lauantai 064

6. huhtikuuta 2015

exploring the unknown

von hertzen 087von hertzen 092von hertzen 074 VON HERTZEN BROTHERS @ TAVASTIA 27 03 2015

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti tavallaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin minä tunnen palaavani kotiin: niissä hetkissä on aina uskomattoman paljon, sydän tuntuu suunnattoman kevyeltä kivenlohkareiden kadotessa loputtomaan onnellisuuteen ja musiikin henkäillessä harmoniaansa muuttolinnut jäävät muistoiksi taivaanrannalle, viimeisten hyökyaaltojen vaikenevaan kohinaan. En oikeastaan osaa sanoa miksi, mutta istuessani vuosia sitten vihressä nojatuolissani pimeyden verhotessa maailmaa tummansiniseen ikkunalasin takana minä ymmärsin etsineeni kyseistä yhtyettä koko elämäni, musiikki tuli salamaniskuina kirkkaalta taivaalta saaden kyyneleet silmäkulmaani uskomattomalla voimallaan ja siitä hetkestä eteenpäin olen palannut värivaloihin rakastamaan hauraan sydämeni pohjasta. Minä olen palannut sulkemaan silmäni antaakseni musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen ja tuntemaan hetkittäin mielettömän suurta pelkoa, kun musiikki onnistuu löytämään jokaisen salaisuuteni rintalastani alta.

Sanoinkuvaamattoman suurta pelkoa ja samanaikaisesti helpottuneisuutta, kun musiikki onnistuu löytämään jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttäessä silmäni toivottomuudella. Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna vietin kaksi uskomattoman onnellista iltaa Tavastialla tämän itselleni henkilökohtaisesti äärettömän rakkaan yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani ja kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani minä ymmärsin kuuluvani nimenomaan siihen hetkeen, niiden värivalojen loisteeseen musiikin hakatessa tajuntaani suunnattomalla voimallaan. Siitä aion kirjoittaa teille seuraavaksi, kotiin palaamisesta ja siitä, kuinka punaisen valon taittaessa hitaasti siniseen sydämeni muutti hetkellisesti rytmiänsä, oli huudettava kovempaa kuin koskaan aiemmin ja nostettava kätensä ilmaan.
von hertzen 091

2. huhtikuuta 2015

KRUUNUVUORI PART ONE

kruunuvuori 104kruunuvuori 122kruunuvuori 120kruunuvuori 125kruunuvuori 022kruunuvuori 018kruunuvuori 283
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.