VUOSI SITTEN MEILLÄ OLI VASTA AAVISTUS SINUSTA

 

Syyskuun aamut ovat olleet aivan uskomattoman kauniita, olemme ihmetelleet pienen aarteen kanssa toisiamme aamun hämärässä ja katselleet yhdessä, kuinka auringonnousu on verhonnut maiseman harmoniaan ikkunalasin takana ja kuinka vain hetkeä myöhemmin aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat maalanneet kuvioita keittiön seiniin. Näinä syyskuun tavattoman kauniina aamuina meillä ei ole ollut kiire mihinkään, kaupunki on vähitellen herännyt uuteen aamuun ikkunalasin takana ja minä olen unohtunut hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka ne aikaiset aamut ovat nykyään tavallaan vuorokauden kauneimpia ja samalla myös niitä parhaimpia hetkiä.

Syyskuun puolivälissä kävelimme yhtenä aamuna heti auringonnousun jälkeen pitkin vähitellen ruskan sävyihin verhoutuvaa rantaraittia ja pysähdyimme kesken aamulenkin pieneksi hetkeksi tyhjään lammasaitaukseen, jotta pieni karvakuono saisi pitkästä aikaa juosta vapaana korkeiden koivujen varjossa. Nostin pienen aarteen syliini ja katselimme yhdessä, kuinka pieni karvakuono ihmetteli omaa vapauttaan ja juoksi aina hetkittäin kauemmas meistä vain palatakseen samantien takaisin meidän luoksemme, ihan ihmeellinen koira, minä naurahdin ääneen. Ruskan väreihin verhoutuneet lehdet tanssivat syyskuun tuulessa ja aamun lempeät auringonsäteet heijastuivat lammasaitausta reunustavan järven tyyneen pintaan seistessämme korkeiden koivujen varjossa, enkä voinut olla miettimättä itsekseni niitä vuoden takaisia hetkiä, kun minulla oli vasta aavistus pienestä aarteestamme.

 

 

Niinä vuoden takaisina hetkinä, kun kävimme puolisoni kanssa juoksuttamassa meidän pientä karvakuonoamme vapaana tyhjässä lammasaitakauksessa, minulla oli vasta aavistus pienestä aarteestamme, vahva aavistus, josta tavallaan pelotti puhua ääneen. Ne ruskaan verhoutuneet päivät olivat ihmeellisiä, kuljimme kolmistaan pitkin syksyisiä katuja ja minun aavistuksestani pienestä aarteestamme tuli lopulta meidän yhteinen aavistuksemme, me olimme tavallaan varmoja ennen ensimmäistäkään raskaustestiä. Seistessäni nyt vuotta myöhemmin pienen aarteemme kanssa niiden samojen koivujen varjossa en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka mielettömän onnekkaita olemme, että se vuoden takainen aavistuksemme oli totta ja saimme pienen aarteemme syliimme.

 

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIME AIKOINA?

 

Vuosia sitten minulla oli hetkittäin tapana kirjoittaa pienistä ja toisinaan vähän suuremmistakin asioista, jotka olivat tehneet minut viimeisimpien viikkojen aikana onnelliseksi. Niistä sellaisista asioista, jotka olivat saaneet minut hymyilemään aikaisina aamuina kylmyyden tuntuessa ihan jokaisessa solussani ja myöhäisinä iltoina, kun pimeys laskeutui kaupungin ylle. Niiden asioiden kirjoittaminen tuntui silloin tärkeältä ja kun olen myöhemmin palannut niihin teksteihin, ne ovat saaneet minut hymyilemään ja juuri siksi tahdonkin tänään kirjoittaa jälleen niistä asioista, jotka ovat tehneet minut viime aikoina onnelliseksi.

 

       Viime aikoina minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Vaaleanpunaiseen verhoutuva taivas aikaisina aamuina. Viimeisimmät viikot olen herännyt pienen aarteemme kanssa aamuisin ennen auringonnousua ja vaikka armottoman lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tuntunut hetkittäin vaikealta, olen rakastanut katsella niinä aikaisina aamuina, kuinka taivas verhoutuu pieneksi hetkeksi vaaleanpunaiseen ennen auringonnousua. Ikkunalasin takana koko kaupunki uinuu vielä hetken vaaleanpunaisen taivaan alla, vastapäisten kerrostalojen ikkunoissa ei näy vielä valoja ja tuntuu kuin olisimme sen pienen hetken ihan kahdestaan taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen, ne ovat tuntuneet jotenkin kovin erityisiltä hetkiltä.

x Valokuvaaminen auringonnousun aikaan. Sen lisäksi, että olen rakastanut katsella, kuinka taivas verhoutuu pieneksi hetkeksi vaaleanpunaiseen ennen auringonnousua, olen rakastanut käydä juuri auringonnousun aikaan pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa valokuvaamassa. Valo on ollut kauniin pehmeää ja ilmassa on tuoksunut rauhoittavasti syksy, kun olemme pysähtyneet vähitellen ruskaan verhoutuvan maiseman keskellä aina pieneksi hetkeksi valokuvaamaan, ikuistamaan tätä meidän ensimmäistä yhteistä syksyämme valokuviin.

 

x Pienen aarteemme hymyt. Kaikista onnellisimmaksi minut on viime aikoina tehnyt se, kuinka pieni aarteemme hymyilee minulle puhuessani hänelle ja jokeltelee tehdessäni jotain hassua tai nähdessään jotain kiinnostavaa. Kun ihmettelin pienen aarteemme potkuja raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, kuvittelin usein itsekseni, miltä tuntuisi nähdä oman pienen aarteemme ensimmäiset hymyt ja on myönnettävä, että ne ovat tehneet minut onnellisemmaksi kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Meidän pieni ja niin uskomattoman rakas aarre ❤

 

 

x Kirpputorien kiertäminen kaikessa rauhassa. Ennen meidän pienen aarteemme syntymää en koskaan kuulunut ihmisiin, jotka erityisemmin nauttisivat kirpputorien kiertämisestä, mutta pienen aarteemme syntymän jälkeen olen viettänyt aikaa kirpputoreilla enemmän kuin koskaan elämäni aikana. Kirpputorien kiertäminen ja löytöjen tekeminen pienelle aarteellemme ovat olleet viime aikoina ihan ehdottomasti sellaisia asioita, jotka ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi. Minusta tuntuu, että tänäänkin, kun ikkunalasin takana syyssade piiskaa mustaa asfalttia armottomasti, lähdemme pienen aarteen kanssa käymään jollain kirpputorilla ihan kaikessa rauhassa.

x Autolla ajaminen, ihan yksinkertaisesti autolla ajaminen. Sen jälkeen, kun kaksi vuotta sitten sain ajokortin, tämä kaupunki on alkanut avautumaan minulle aivan uudella tavalla ja se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi, mutta en olisi koskaan uskonut, kuinka suunnattomasti rakastuisin autolla ajamiseen. Viime aikoina olen ajanut pienen aarteemme kanssa päivittäin ja yllättävän usein havahtunut miettimään, kuinka tavattoman onnelliseksi minut tekee se, että minulla on mahdollisuus tehdä niin ja lisäksi se, että se helpottaa arkeamme valtavasti.

 

YHTENÄ AIKAISENA AAMUNA ENNEN AURINGONNOUSUA

 

Yhtenä aamuna minä heräsin pienen aarteemme kanssa ennen auringonnousua ja istuin keittiössä katselemassa, kuinka ikkunalasin takana taivas verhoutui hetkeksi vaaleanpunaisen sävyihin ennen kuin pimeys vaihtui aamun ensimmäisiin varovaisiin auringonsäteisiin. Kaupunki ikkunalasin takana oli vielä aivan hiljainen, kerrostalojen välistä pilkottavalla sillalla ei näkynyt vielä liikennettä ja hetken tuntui kuin koko muu maailma nukkuisi, kuin olisimme olleet pienen aarteemme kanssa aivan kahdestaan hereillä. Vastapäisten talojen ikkunoissa ei näkynyt vielä valoja, mutta pian ne syttyisivät ja kerrostalojen välistä pilkottava silta täyttyisi autoista, ihmisistä, jotka olisivat matkalla töihin tai mihin tahansa, vähitellen kaupunki heräisi siihen uuteen syyskuiseen aamuun.

 

Hetkeä myöhemmin kävelimme aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa vanhan hirsitalon ohitse kohti omenatarhoja ja viljelypalstoja, pieni aarteemme katseli minua vaunuistaan kirkkain silmin ja pieni karvakuono pysähtyi hetkittäin tutkimaan hiekkatien varrelle jääneitä merkkejä toisista koirista. Keltaiset lehdet tanssivat hetkittäin voimistuvassa tuulessa ja ilmassa tuoksui niin vahvasti syksy, etten minä yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen olin siitä, ettei menisi enää kauaa ennen kuin luonto verhoutuisi ruskan sävyihin. Viljelypalstojen kohdalla pysähdyimme katselemaan syyskuisen aamun lempeisiin auringonsäteisiin verhoutunutta tuttua maisemaa, ympärillämme korkeiksi kasvaneet keltaiset kukat huojuivat tuulessa ja minä nostin pienen aarteemme syliini, kerroin, kuinka suunnattomasti rakastan sellaisia aamuja.

 

 

Kotimatkalla pieni aarteemme nukahti vaunuihinsa ja auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni pysähdyin pienen karvakuonon kanssa hetkeksi katselemaan järvelle, vastarannalla kaupunki oli herännyt uuteen aamuun. Hengitin keuhkojeni täydeltä aamun viileää syysilmaa ja hymyilin pienen karvakuonon istuessa minun viereeni, aivaan uskomattoman kaunis syyskuinen aamu, minä mietin itsekseni ja tunsin varovaisen tuulen hiuksissani.

 

OLEN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ SAAN OLLA HÄNEN ÄITINSÄ

 

Oma pieni aarteemme on tällä viikolla kolmen kuukauden ikäinen ja katsellessani hänen nukkuvan rauhallisesti vaunuissaan kävellessämme pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia unohdun aina hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka tuntuu kuin siitä koko elämämme muuttaneesta kesäkuisesta illasta, jolloin pieni aartemme syntyi, olisi vasta hetki. Siitä ihmeellisestä kesäkuisesta illasta on kuitenkin tällä viikolla tullut kuluneeksi jo kolme kokonaista kuukautta ja olemme saaneet kolmen kuukauden ajan tutustua omaan pieneen aarteeseemme, ihmetellä yhdessä sitä, kuinka hän on sen kesäkuisen illan jälkeen kasvanut ja kehittynyt aivan valtavasti.

Kolmeen kuukauteen on mahtunut valtameren kokoisen rakkauden ja onnellisuuden lisäksi myös monta sellaista hetkeä, kun peilistä on katsonut uskomattoman väsynyt ja itkuinen äiti, mutta kaikkina niinä hetkinä, kun pieni aarteemme hymyilee kesken vaunulenkin tai nukahtaa syliini illan hämärtyessä minä en ole voinut kuin miettiä, kuinka meidät kohtasi niin suunnaton onni, että saimme pienen aarteemme syliimme sinä kesäkuisena iltana. Näiden kolmen kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava pieni ihminen, joka ihmettelee elämän pieniä asioita, hymyilee valloittavasti puhuessamme hänelle ja nauraa aina hetkittäin nähdessään pienen karvakuonomme. Pienestä aarteestamme on kasvanut aivan oma persoonansa, ihmeellinen pieni ihminen, jonka kanssa katselemme järvelle sumuisina aamuina ja käperrymme iltaisin sohvan nurkkaan pimeyden laskeutuessa.

 

 

Se, mitä seuraavat kolme kuukautta tuovat meille mukanaan, on vielä valtameren kokoinen arvoitus, mutta olen uskomattoman onnellinen siitä, että saamme viettää seuraavatkin kolme kuukautta pienen aarteemme kanssa ja ihmetellä yhdessä elämää. Katsella aikaisin aamulla, kuinka pimeyden jälkeen taivas on hetken vaaleanpunainen ja kuinka iltaisin sataman valot loistavat kirkkaina vastarannalla, mutta ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan seuraavatkin kolme kuukautta olla hänen äitinsä, ihmetellä hänen kasvamistaan ja kehittymistään.

 

HETKI KAHDESTAAN RAKKAASSA OOPPERAKAUPUNGISSA

 

Kun pieni aarteemme syntyi kesäkuun puolivälissä yhtenä kauniina iltana, tuntui kuin olisimme syntyneet myös puolisoni kanssa uudelleen, kuin olisimme syntyneet aivan uusiksi ihmisiksi ja niin me tavallaan synnyimmekin, pienen aarteemme vanhemmiksi. Sen ihmeellisen kesäkuisen illan jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen ja siksi tuntui erikoiselta päästä elokuun puolivälissä päästä viettämään aikaa ensimmäistä kertaa sen kesäkuisen illan jälkeen kahdestaan, ajaa sillan ylitse pienen oopperakaupungin keskustaan ja nauttia elokuisesta iltapäivästä.

Jätimme auton elokuiseen tapaan lähes täydelle parkkipaikalle ja kävelimme valkoisen sillan ylitse Sulosaareen kohti lettukahvilaa, jossa olimme käyneet viimeksi kuusi vuotta sitten. Kuten aina, se oli myös sinä elokuisena päivänä satumainen näky, vaaleanpunaisen huvilan pihaan oli kerääntynyt loppukesän lämpimästä iltapäivästä nauttivia ihmisiä, jotka istuivaterilaisten pöytien ääressä syöden lettuja lukuisilta erilaisilta lautasilta, lapset ihmettelivät keinuhevosta huvilan edustalla ja joku kirjoitti muistikirjaansa korkean männyn varjossa. Oli kuin koko maailma olisi pysähtynyt, siinä loppukesään verhoutuneen metsän keskellä vaaleanpunainen huvila näytti samalta kuin lapsuuden satukirjoissa ja huvilan sisällä lettujen hurmaava tuoksu täytti huoneita. Minä valitsin lettuni täytteeksi mansikkahilloa, kermavaahtoa ja kinuskia ja istuessamme valkoisen pöydän ääressä syömässä nauroin, kuinka sekin tuntui jotenkin niin erityiseltä, olla siinä kahdestaan ja nauttia lettujen lisäksi hetkestä.

 

 

Jätettyämme lettukahvilan taaksemme suuntasimme kohti Olavinlinnaa, kohti niitä valtavan rakkaita maisemia, joihin olen palannut elämäni aikana lukemattomia kertoja. Kävellessämme vanhan rautatiesillan suunnalta kohti linnaa unohduin hetkeksi miettimään itsekseni niitä hetkiä, kun lukiovuosinani kävelin aina hyppytunneilla sitä samaa hiekkatietä rakkaan musiikin soidessa korvissani ja kuinka uskomattomalta tuntui yli kymmenen vuotta myöhemmin mennä kihloihin niissä samoissa rakkaissa maisemissa. Niihin maisemiin liittyy valtavasti muistoja ja pysähtyessämme valokuvaamaan Olavinlinnan maisemiin naurahdin ääneen, kuinka hetken tuntui aivan kuin olisin ollut turistina omassa kotikaupungissani, siinä kaikista rakkaimmassa pienesssä oopperakaupungissa. 

Ajaessamme myöhemmin takaisin vanhempieni luokse, missä pieni aarteemme oli viettänyt jo muutaman tunnin aikaa isovanhempiensa kanssa, mietin itsekseni, kuinka tuntui edelleen ihmeelliseltä istua autossa kahdestaan ja katsella vaihtuvia maisemia ikkunalasin takana. Se tuntui ihmeelliseltä ja kovin erityiseltä, sillä sen kesäkuisen koko elämämme muuttaneen illan jälkeen emme olleet kertaakaan viettäneet aikaa aivan kahdestaan, olleet edes pienen hetken aikaa olemassa ihan vain toisillemme. Ehkä uskallamme myös tulevaisuudessa ottaa hetkiä meille kahdelle, sanoin saapuessamme perille, ehkä uskallamme pitää huolta myös meistä kaiken uuden keskellä.