NÄISTÄ HETKISTÄ TAHDON MUISTAA JOKAISEN

 

Näinä viimeisinä viikkoina minusta on tuntunut kuin aika olisi kulkenut eteenpäin virtaavan joen lailla, päivät ja yöt ovat seuranneet toisiaan minun yrittäessäni kuunnella itseäni ja rauhoittuessani valmistautumaan pienen ihmeemme syntymään ja kaikkeen siihen, mistä minä vielä viime kesänä osasin vain salaisesti haaveilla. Yhtenä iltana kävelimme sen kaikista rakkaimman kanssa kahdestaan Seminaarinmäellä yli satavuotiaiden puutalojen ohitse, aiemmin samana päivänä oli satanut vettä, mutta kävellessämme kaikessa rauhassa korkeiden mäntyjen varjossa tuulessa tuoksui viilenevä kesäilta ja aurinko laski vähitellen ympäröivien rakennusten taakse. Se olisi voinut olla viimeinen ilta ennen pienen ihmeemme syntymää, niin minä mietin meidän pysähtyessämme hetkeksi ikuistamaan sitä iltaa valokuviin ja nauttimaan kesäkuisen illan rauhasta, illan viimeisistä auringonsäteistä.

Niin minä olen miettinyt jokaisena iltana, seisonut aina hetken parvekkeella katselemassa kesäyön harmoniassa uinuvaa rakasta maisemaa ja vastarannan sataman valoja, jotka heijastuvat tyyneen järvenpintaan. Juuri se on ollut näissä viimeisissä viikoissa niin kovin ihmeellistä, se, kuinka jokainen ilta olisi voinut olla se viimeinen ilta ennen pienen ihmeemme syntymää ja kuinka jokainen aamu olisi voinut olla se ensimmäinen, jonka me olisimme saaneet viettää pienen ihmeemme kanssa. Kuitenkin kaikkina niinä iltoina, kun minä olen seisonut parvekkeella katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa, olen nauttinut näistä raskausmatkan viimeisistä hetkistä ja pienen ihmeemme liikkeistä, jotka tuntuvat voimistuvan aina iltaa kohti ja joita minä en tahdo koskaan unohtaa. 

 

Tämän raskausmatkan, myös jokaisen näistä viimeisistä hetkistä tahdon muistaa ikuisesti, niin uskomattoman tärkeä ja erityinen tämä matka on ollut, ihmeellisintä, mitä olen saanut elämäni aikana kokea. Vaikka en tiedä, onko tämä viimeinen ilta ennen oman pienen ihmeemme syntymää tai onko huomenna ensimmäinen aamu, jonka saamme viettää pienen ihmeemme kanssa, minä olen valmis koska tahansa, milloin vain oma pieni ihmeemme on valmis syntymään. Rakas pieni, sinua odotetaan täällä aivan suunnattomasti, enemmän kuin koskaan uskoisit.

 

TÄLLÄ MATKALLA OLEN OLLUT HEISTÄ VALTAVAN KIITOLLINEN

 

Ennen kuin pieni karvakuonomme matkusti hetkeksi rakkaaseen pikkukaupunkiin, kävimme yhtenä myöhäisenä toukokuun iltana vielä pienen perheemme voimin ihmettelemässä omenapuiden viimeisiä kukkia. Illan viimeiset auringonsäteet laskivat metsän taakse kävellessämme omenatarhan avonaisesta portista sisään, ympärillämme kaikui kesäillan rauhoittava hiljaisuus ja pieni karvakuonomme juoksi edellämme nauttimassa kesäillan ihanasta viileydestä. Siinä me olimme toukokuisen illan hiljaisuudessa, meidän pieni perheemme keskellä lukemattomien voikukkien täyttämää omenatarhaa ja hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olen siitä niin rakkaasta perheestä.

Tuntui epätodelliselta ajatella, ettei menisi enää kauaa, että perheemme kasvaisi pienellä ihmeellä ja aivan pian saisimme ihmetellä kesäiltojen hiljaisuutta neljästään. Se saattaisi olla se viimeinen kerta, kun ihmettelisimme hiljaisuutta omenapuiden keskellä kolmestaan, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni katsellessani maailman rakkaimman ihmisen leikkivän oman pienen karvakuonomme kanssa voikukkien keskellä ja tunsin, kuinka pieni ihmeemme muistutti itsestään. On ollut ihmeellistä ja niin kovin onnekasta saada kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää, enkä minä voisi olla kiitollisempi siitä, että olen saanut kulkea tämän raskausmatkan se maailman rakkain ihminen ja pieni karvakuono vierelläni, tämä on ollut meidän yhteinen matkamme, erityinen matkamme.

 

Kotimatkalla katselimme, kuinka maisema alkoi vähitellen verhoutua tummansiniseen samettiin, sataman valot heijastuivat tyyneen järvenpintaan ja minä hengitin syvään, halusin muistaa sen hetken ikuisesti, sen hetken ja nämä monet muut viimeiset hetket, kun saan kasvattaa uutta elämää sisälläni. Tämä on ollut ihan epäilemättä ihmeellisintä, mitä minä olen saanut elämäni aikana kokea ja uskon, että se hetki, kun saamme kohdata pienen ihmeemme ensimmäistä kertaa, tulee olemaan jotain niin ihmeellistä, ettei sitä pysty vielä edes ymmärtämään.

MEILLÄ ON EDESSÄMME IHMEELLISIÄ AIKOJA

 

Oma pieni karvakuonomme, Cesamen Everything I Wanted eli tuttavallisemmin Valo, täytti viime viikolla kolme vuotta ja kävellessäni yhtenä iltana sen kanssa aivan kahdestaan omenatarhassa kuin huomaamattani unohduin miettimään sitä kolmen vuoden takaista kaunista heinäkuista päivää, kun ajoimme ensimmäistä kertaa pienen karvakuonomme kanssa kotiin rakkaasta pikkukaupungista. Valosta oli tullut juuri osa meidän perhettämme ja katselin sen nukkuvan takapenkillä vieressäni omassa pienessä pedissään, se oli aivan rauhallinen ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini siitä valtavasta onnesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani. Pysähdyimme matkan aikana Juvalla ja katsellessamme meidän oman pienen karvakuonomme ihmettelevän kaikkea ympärillään illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa, siinä hetkessä oli jotain, mitä en tule varmasti koskaan unohtamaan.

Sinä iltana nukahdin pienen karvakuonon kanssa entisen kotimme olohuoneen lattialle. Pieni karvakuono nukkui aivan minun vieressäni koko yön ja herätessämme aamulla auringonsäteisiin kävelimme yhdessä ihmettelemään lähimaisemia, sinisen taivaan alla kimmeltävää Jyväsjärveä ja Kuokkalan sillalla vilkkaana käyvää liikennettä, se kaikki oli pienelle karvakuonolle uutta ja ihmeellistä. Ensimmäinen viikko pienen karvakuonomme kanssa oli ihmeellinen, nukuimme ensimmäiset yöt kahdestaan olohuoneen lattialla, eikä pieni karvakuono olisi malttanut nukkua lainkaan, tarttui keskellä yötä hampaillaan letitettyihin hiuksiini ja pyysi kanssaan leikkimään. Päivisin kävimme ihmettelemässä sen uusia lähimaisemia, opettelimme yhdessä uutta elämäämme ja päivä päivältä siitä pienestä karvakuonosta tuli meille yhä rakkaampi perheenjäsen, jonka kanssa ajoimme viikon päätteeksi mökille nauttimaan loputtomasta rauhasta ja metsien huminasta ympärillämme, siitä erityisen rakkaasta paikasta.

 

 

Siitä ensimmäisestä ihmeellisestä viikosta on pian tullut kuluneeksi kolme kokonaista vuotta ja näiden kolmen vuoden aikana pienestä karvakuonosta on tullut niin erottamaton osa meidän pientä perhettämme, että tuntui sydäntäraastavalta, kun se pieni karvakuonomme lähti viime lauantaina hetkeksi vanhempiemme luokse hoitoon rakkaaseen pikkukaupunkiin. Jos kaikki menee hyvin, tavatessamme seuraavan kerran pienen karvakuonomme kanssa, perheeseemme on syntynyt pieni ihme ja Valosta on tullut isoveli sille pienelle ihmeelle, jonka syntymän se on varmasti aistinut lähestyvän jo pidemmän aikaa. Meillä on edessämme ihmeellisiä aikoja, niin ihmeellisiä, ettei sitä oikein vieläkään pysty kunnolla ymmärtämään, vaikka ne ajat voivat olla edessämme jo huomenna.

 

SATUMAINEN OMENATARHA JA VALTAMEREN KOKOINEN RAUHA

 

Toukokuun viimeisenä lauantaina kävelimme pienen karvakuonon kanssa juuri ennen illan viimeisiä valonsäteitä omenatarhaan ihmettelemään kukkivia omenapuita. Olin koko päivän siivonnut muuton jälkeen edelleen pienen kaaoksen vallassa ollutta kotiamme, ripustanut verhoja ikkunoihin ja yrittänyt saada kaiken paikoilleen, mutta siinä hetkessä juuri ennen illan viimeisiä valonsäteitä minussa asui rauha, sellainen valtameren kokoinen rauha, jota on vaikea pukea sanoiksi. Astuessamme sisään omenatarhan portista minä hengitin syvään, omenapuiden kukat olivat kauneimmassa loistossaan ja saimme olla aivan kahdestaan sen uskomattoman kauneuden keskellä, ihmetellä rauhassa omenapuiden valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia illan viimeisten valonsäteiden loisteessa.

Ympärillämme varovainen tuuli humisi puiden latvoissa ja minä unohduin miettimään itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin niistä sellaisista pienistä hetkistä, kun maailma tuntuu hetkeksi pysähtyvän ja on olemassa vain se hetki, tuulen huminan hetkittäin rikkoma hiljaisuus ja kauneimmassa loistossaan olevat kukkivat omenapuut. Pysähtyessäni hetkeksi aloilleni ihmettelemään maiseman uskomatonta kauneutta ja hengittämään keuhkojeni täydeltä kesäillan viileää ilmaa pieni karvakuono istui vierelleni ja katsoi minua syvälle silmiin, siinä me olimme aivan kahdestaan viimeisten valonsäteiden alkaessa vaihtua tummansiniseen samettiin, kauniiseen kesäyöhön.

 

 

Palattuamme takaisin kotiin maiseman verhoutuessa jo tummansiniseen samettiin minä lämmitin vielä saunan, ei ollut kiire mihinkään ja istuessani saunan lempeässä lämmössä kuuntelemassa äänikirjaa huokaisin itsekseni, kuinka kaikki oli alkanut vähitellen tuntua valmiilta pienen ihmeen syntymää varten. Olimme päässeet takaisin kotiin, ikkunalasin takana kaupunki uinui kesäyön loputtomassa harmoniassa ja minun rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, tavallaan kaikki oli niin kuin kuuluikin olla ja suljin hetkeksi silmäni, hengitin.