25. heinäkuuta 2021

ENSIMMÄINEN VIIKKO KOIRANPENNUN KANSSA

IMG_5598IMG_5920IMG_5690

 

Siitä tulee tänään kuluneeksi kokonainen viikko, siitä, kun me matkustimme myöhään sunnuntai-iltana rakkaan koiranpentumme kanssa Jyväskylään ja meidän pieni perheemme kasvoi neljällä pienellä tassulla. Ensimmäinen viikko koiranpennun kanssa on ollut ihmeellinen meille ihmisille, mutta vielä ihmeellisempi se on varmasti ollut pienelle koiranpennulle, joka on kohdannut viikon aikana valtavasti uusia asioita. Hän on opetellut kävelemään hihnassa, ihmetellyt ohiajavia autoja, polkupyöriä ja sähköpotkulautoja ja tutkinut kaivonkansia keskellä katua, ihastuttanut ohikulkijoita rohkeudellaan ja pysähtynyt katselemaan ohikäveleviä vieraita koiria kauempaa. Hän on toki ehtinyt jo käydä myös ensimmäistä kertaa kauppakeskuksessa, opetella kävelemään valjaissa ja tavata vieraita ihmisiäkin, mutta ennen kaikkea hän on ehtinyt tutustua uuteen kotiinsa, leikkiä ja nukkua valtavasti.


Olen onnellinen siitä, kuinka äärettömän hyvin hän on kotiutunut tähän rakkaaseen kotiimme. Siinä, missä hän kulki ensimmäisenä iltana perässäni kaikkialle ja nukkui aivan minun vieressäni olohuoneen lattialla itkien aina välillä kaikkea uutta, hän on tämän viikon aikana uskaltanut tutkia kotimme jokaisen nurkan, kaivautua sängyn alle nukkumaan ja leikkiä yksin parvekkeella. Katselin eilen, kuinka hän ihmetteli maailmaa parvekelasin läpi ja murisi itsekseen nähdessään jotain, enkä voinut olla hymyilemättä sille ajatukselle, kuinka en olisi voinut sinä ensimmäisenä iltana kuvitellakaan, että hän olisi uskaltanut tehdä niin. Enkä minä olisi sinä ensimmäisenä iltana osannut kuvitella sitäkään, kuinka suureksi rakkautemme sitä pientä koiranpentua kohtaan voisi kasvaa tämän ensimmäisen viikon aikana, en olisi osannut, vaikka rakastin sitä pientä karvakuonoa suunnattomasti jo ennen kuin haimme hänet kotiin, en olisi osannut kuvitella ja kirjoittaessani tätä se ajatus vähän hymyilyttää.

 

IMG_5632IMG_5937

 

Kävellessäni tänä aamuna hänen kanssaan kahdestaan hiljaisilla kaduilla mietin itsekseni, kuinka en osaisi enää kuvitella elämääni ilman niitä pieniä tassuja ja sitä kultaista sydäntä, sitä pientä koiranpentua, joka riehuu aina iltaisin niin, että hetkittäin hirvittää. Valo on aivan erottamaton osa tätä meidän pientä perhettämme, nukkuu yöt sänkymme vieressä omalla patjallaan ja herättää meidät aamuisin leikkimään, meidän pieni ja rakas Valo.

 

IMG_5610IMG_5941IMG_5694

24. heinäkuuta 2021

HÄN ON KAIKKI MITÄ HALUSIN JA VIELÄ ENEMMÄN

IMG_5083IMG_5084

 

Minun elämääni on aina kuulunut erityisiä koiraystäviä, sellaisia, jotka ovat jättäneet tassunjälkensä sydämeeni ja opettaneet minulle aivan suunnattomasti. Olen ollut ja olen edelleen onnekas saadessani viettää aikaa monen aivan erityisen koiraystävän kanssa, mutta siitä tosiasiasta huolimatta minä olen haaveillut ikiomasta koirasta niin kauan kuin muistan, se on ollut lapsuusvuosistani asti yksi suurimmista haaveistani. Kun muutin yhdeksän vuotta sitten pois rakkaasta pikkukaupungista elämä tuntui tyhjältä ilman koiraystävää jatkuvasti rinnallani ja vuosien saatossa se tyhjyys on alkanut tuntua rintalastani alla yhä syvemmältä, mutta vasta tänä vuonna minä olin varma siitä, että minulla olisi tarjota sille ikiomalle koiralleni kaikki se, mitä se ansaitsisi. Olin varma siitä, että tänä vuonna olisi oikea hetki sille, että pieni perheemme kasvaisi neljällä tassulla ja kultaisella sydämellä, olin varma ja siksi päätin alkuvuodesta, että tämä on se vuosi, jolloin toteutan yhden suurimmista haaveistani.


Sen lisäksi, että olen haaveillut ikiomasta koirasta niin kauan kuin muistan, minulle on ollut lapsuusvuosistani asti selvää, että mikäli olisin jonain päivänä niin tavattoman onnekas, että minun elämässäni olisi ikioma koira, tahtoisin sen olevan pitkäkarvainen collie. Vuosien mittaan ehdin kuitenkin siitä huolimatta harkitsemaan myös muita koirarotuja, etsimään tietoa eri rotujen kasvattajista ja melkein ottamaan heihin yhteyttä, mutta lopulta kaikki muut koirarodut tuntuivat aina jollain tavalla vääriltä, tuntui tavallaan kuin petttäisin itseni valitsemalla ensimmäiseksi ikiomaksi koirakseni muun kuin collien. Lopulta kaikki kävi nopeammin kuin minä olisin osannut odottaa ja kävellessäni yhtenä kesäkuisena iltapäivänä pitkin rantaraittia auringonsäteiden loisteessa en voinut lopettaa hymyilemistä kirjoittaessani viestiin, että meidän pieni perheemme kasvaa kuukauden kuluttua pienellä koiranpennulla, pienellä colliella, josta olin haaveillut aivan lapsuusvuosistani saakka, niin kauan kuin muistan.

 

IMG_5321IMG_4973IMG_5165

 

Viime sunnuntaina meidän pieni perheemme kasvoi iltapäivän myrskyisinä hetkinä pienellä koiranpennulla, joka matkusti myöhään illalla aivan uskomattoman kiltisti kanssamme Jyväskylään. Katsellessani pennun nukkuvan vieressäni automme takapenkillä tuntui kuin pakahtuisin siitä valtavasta onnesta ja rakkaudesta, hän oli kaikki mitä halusin ja vielä enemmän. En minä sillä matkalla juuri muuta osannut tehdääkään kuin katsella vain häntä ja ihmetellä, kuinka olinkaan niin tavattoman onnekas, että sain juuri hänet minun elämääni sinä myrskyisenä iltapäivänä. Kotimatka sujui paremmin kuin minä olin kuvitellut, hän nukkui melkein koko matkan ja pääsi sen päätteeksi tutustumaan uuteen ja silloin vielä niin ihmeelliseen kotiinsa, jonka olohuoneen lattialle nukahdimme yhdessä pienen pennun kanssa puolenyön jälkeen väsyneinä pitkästä ja meille kaikille niin erityisestä päivästä.


Cesamen Everything I Wanted eli meidän pieni Valo on tehnyt meidät molemmat näiden ensimmäisten päivien aikana vielä onnellisemmaksi kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitellakaan. Hänelle ja hänen kanssaan elämä on ihmeellistä ja herätessäni ensimmäisenä aamuna olohuoneen lattialta hänen vierestään minä hymyilin itsekseni, kuinka meillä on vielä niin uskomattoman paljon opeteltavaa ja koettavaa yhdessä, sinä aamuna kaikki oli vielä edessä ja niin on edelleen. Näiden aivan ensimmäisten päivien aikana hän on alkanut kotiutua tähän meidän rakkaaseen kotiimme, ihmetellä hihnassa kävelemistä ja ihastuttaa ohikulkijoita rohkeudellaan, leikkiä paljon ja nukkua vielä vähän enemmän. Juuri nyt hän nukkuu tässä vieressäni ja huomaan jatkuvasti siirtäväni katseeni häneen, hän on täydellinen ja hän on meidän, emmekä varmasti voisi olla hänestä yhtään tämän onnellisempia.

 

IMG_5342IMG_5029_kopio

15. heinäkuuta 2021

YHDEKSÄN PÄIVÄÄ RAKKAIDEN KARVAKUONOJEN KANSSA

IMG_3388IMG_3186

 

Vietin rakkaassa pikkukaupungissa yhdeksän päivää ja niiden päivien aikana ehdin istua veneen keulassa tuulen leikkiessä hiuksillani, pyöräillä pimeyden keskellä kaatosateessa kotiin metsäteitä pitkin salamoiden valaistessa hetkittäin matkaani, pestä mattoja auringonsäteiden loisteessa ja istua vanhempieni kanssa takapihan terassilla iltamyöhään, syödä hyvin ja nukkua vielä paremmin. Enemmän kuin mitään minä ehdin kuitenkin viettää aikaa neljän tavattoman rakkaan belgianpaimenkoiran kanssa, niiden erityisten karvakuonojen, jotka vahtivat minua lakkaamatta tehdessäni töitä vanhan työpöytäni ääressä ja kulkivat minun perässäni keittiöön hakiessani lisää vettä jääkaapista. Niiden kanssa elämä on aina jotenkin ihmeellisempää kuin se on tavallisesti ja tunsin itseni äärettömän onnekkaaksi saadessani katsella niiden juoksevan toistensa perässä ympäri lapsuudenkotini pihaa ja kävellä niiden kanssa aikaisin aamulla pitkin kaikista tutuimpia kadunkulmia, istua iltaisin sohvalla sen lauman hellyydenkipeimmän karvakuonon hypätessä viereeni ja painaessa päänsä syliini, silittää sen pehmeää turkkia.


Tämä kesä on ollut niille epäilemättä aivan liian kuuma ja sitä se on ollut minullekin, siksi minä olin äärettömän onnellinen siitä, että lapsuudenkodissani oli viileää huolimatta siitä, että ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämmintä. Vähintään yhtä onnellinen olin myös niistä vähän viileämmistä illoista, kun kävelimme vanhan kylän ohitse lempeän tuulen tarttuessa hiuksiini ja pysähdyimme kauniiseen niemenkärkeen hetkeksi illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maiseman pastellisävyin. Minusta tuntuu, etten minä ole nähnyt lauman nuorimpia koskaan niin onnellisina kuin ne olivat niinä iltoina päästessään uimaan kuuman päivän päätteeksi, sitä valtavaa riemua oli mahdotonta seurata nauramatta ja seistessäni rannalla katselemassa sisarusten uivan aina vain kauemmaksi mietin, kuinka seuraavan kerran matkustaessani rakkaaseen pikkukaupunkiin pääsen hakemaan kotiin jotain sellaista, mistä minä olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Seuraavan kerran matkustaessani rakkaaseen pikkukaupunkiin meidän pieni perheemme kasvaa pienellä koiranpennulla ja ollakseni rehellinen, se tuntuu uskomattomalta ja tekee minut vähintään yhtä onnelliseksi kuin ne yhdeksän päivää, jotka sain viettää neljän rakkaan belgianpaimen koiran kanssa ja kulkea pitkin niitä kaikista tutuimpia katuja ja metsäpolkuja.

 

IMG_2884IMG_3400IMG_2913

12. heinäkuuta 2021

ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS ILTAPÄIVÄ SAIMAALLA

IMG_2148IMG_2137


Se on yksi suurimmin rakastamistani asioista aina kesäisin, mietin itsekseni juhannuspäivänä istuessani veneen keulassa lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini ja katsellessani Olavinlinnan jäävän taaksemme suunnatessamme kohti rakkaan pikkukaupungin keskustaa, se on ehdottomasti yksi suurimmin rakastamistani asioista kesäisin, se, kuinka veneen kiitäessä sinisellä järvellä tunnen itseni jotenkin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä olin istunut edellisenä iltana rantakalliolla vanhan ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin, katsellut uhkaavien pilvien kerääntyvän tummansiniselle taivaalle ja nauranut sitten epäuskoisesti ukkosen lähestyessä meitä armottomasti jostain kaukaa, siinä oli silti jotain ihmeellisen kaunista, kevyessä sateessa ja lähestyvässä ukkosessa. Jollain tavalla siinäkin, kun hetkeä myöhemmin ukkosti ja satoi niin, etten ollut nähdä enää eteeni pyöräillessäni pitkin metsäteitä kotiin salamoiden valaistessa hetkittäin matkaani, silloin minä olin elossa, olin niin elossa, että olisin tahtonut huutaa keskellä metsää sadepisaroiden juostessa kasvoillani ja pyörän kiitäessä eteenpäin tuulen lailla.


Elossa tunsin olevani myös istuessani juhannuspäivänä veneen keulassa iltapäivän kirkkaiden auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja tuulen tarttuessa hiuksiini. Savonlinna tulee varmasti aina olemaan minulle se rakkain kaupunki koko maailmassa, minä mietin itsekseni katsellessani Riihisaaren ja museolaivojen jäävän taaksemme ja höyrylaivojen seisovan satamassa auringonsäteiden loisteessa, enkä tiedä kesäisin mitään kauniimpaa kuin se rakas pikkukaupunki. Ympärillämme lukuisat metsät ja saaret kietoutuivat auringonsäteisiin vauhdin kiihtyessä suunnatessamme Kasinonsaarten ohitse kohti Laitaatsalmea ja en voinut kuin huokaista siitä aivan valtavasta onnellisuudesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, lävisti auringossa päivettyneen ihoni ja kulki suoraan rintalastani alle, siitä onnellisuudesta, johon minä tunsin lähes pakahtuvani veneen kiitäessä sinisellä järvellä. 


IMG_2018

 

Ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin sataman kautta minä mietin, miltä tuntuisi asua jälleen siinä rakkaassa pikkukaupungissa, kulkea päivittäin niitä tuttuja kadunkulmia ja kuunnella, kuinka laivat huutavat lähtiessään satamasta. Rauhallista, sitä se epäilemättä olisi, minä mietin katsellessani vanhaa Linnankatua, jonka varrella sijaitsi valoisa kotini vuosia sitten ja joka on ehdottomasti yksi minun lempikaduistani koko tässä maailmassa. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni ajaessamme hitaasti Olavinlinnan ohitse, minulle se on tavallaan aina ollut siinä ja silti sen näkeminen tuntuu aina yhtä hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on yhä edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Asuessani Linnankadulla minä kävin katselemassa sitä päivittäin, mietin alittaessamme vanhan rautatiesillan ja suunnatessamme kohti kotirantaamme, vesipisarat tuntuivat viileältä ihollani ja tuuliaisen leikkiessä hiuksillani kaikki tuntui olevan hetken siinä pienessä hetkessä iltapäivän auringonsäteiden loisteessa sinisellä järvellä, se oli ollut kaunis iltapäivä, niin kaunis, että muistelen sitä varmasti vielä syksyllä sateen piiskatessa ikkunalasia.

 

IMG_1889IMG_2121IMG_2199

10. heinäkuuta 2021

28 TUNTIA JA 30 000 ASKELTA RAKKAASSA HELSINGISSÄ

IMG_0390IMG_0045IMG_0265

 

Kesäkuun puolivälin jälkeen, samana kovin aurinkoisena lauantaina, kun Antti Tuiskun piti nousta värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, matkustin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Helsinkiin. Katselin aamun kirkkaissa auringonsäteissä uinuvia maisemia bussin ikkunalasin takana miettiessäni, kuinka se tuntui melkein yhtä epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut edellisellä viikolla, se, että ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen istuin viimein siinä matkalla kohti kaupunkia, jossa olin vuosia sitten asunut kolme vuotta ja jossa olin tuntenut olevani kotona enemmän kuin minä olin tuntenut koskaan missään muualla. Kuulokkeissa soi rakasta musiikkia, johon hetkittäin nukahdin huonosti nukutun yön jälkeen ja en vain osannut olla hymyilemättä vähän itsekseni saapuessamme lopulta Helsinkiin. Katselin bussin ikkunasta ohikiitäviä rakkaita maisemia, niitä, jotka olivat vuosia sitten tarkoittaneet minulle kotia, katselin Sturenkatua, jota minulla oli ollut tapana kävellä aina keväisin ja Mannerheimintietä, jota minä pitkin olin kävellyt keskellä yötä keikkojen jälkeen, huokaisin syvään.

 

Voi kuinka olen kaivannut sinua Helsinki, huokaisin kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista lasipalatsin eteen bussipysäkille ja matkustaessani Seurasaareen ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, tuntui kummalliselta katsella maisemia bussin ikkunalasin takana ja miettiä, että vuosia sitten olisin muistanut senkin reitin tarkasti vaikka unissani. Enää minä en tietenkään muistanut jokaista risteystä, mutta kaikki tutut kadunkulmat tekivät minut silti äärettömän onnelliseksi ja kävellessäni parinkymmenen minuutin matkan jälkeen valkoista siltaa pitkin Seurasaareen tunsin, kuinka kaikki stressi katosi rintalastani alta. Niin tapahtui myös vuosia sitten, siksi siitä paikasta tuli minulle vuosien saatossa niin uskomattoman rakas ja siksi minä palasin sinne kerta toisensa jälkeen välillä ihan vain hengittämään, kuuntelemaan lempeän tuulen kertomia tarinoita vuosikymmenten takaa. Ehkä nimenomaan siksi palasin sinne myös sinä lauantaina heti saavuttuani kaupunkiin, mietin ostaessani lipun Seurasaaren ulkomuseoon ja jatkaessani matkaani hiekkateitä kohti vuosisatojen ajan elämää nähneitä taloja.

 

IMG_0076IMG_0174IMG_0320IMG_0205IMG_0532


Vuosia sitten minulla oli tapana käydä Seurasaaressa vuodenajasta riippumatta, mutta enemmän kuin koskaan rakastin sitä kuitenkin syksyisin ja talvisin, silloin, kun siellä oli hiljaista ja vanhat talot nukkuivat talviuntaan, silloin istuin vanhojen talojen portailla kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita muistikirjaani ja kuuntelin varovaista tuulta, sen kertomia tarinoita jostain vuosikymmenten takaa. Sinä lauantaina kuitenkin vierailin ensimmäistä kertaa vuosiin Seurasaaren ulkomuseossa, kuljin vanhoissa kauniissa taloissa ja kuuntelin lattialautojen narisevan jalkojeni alla kertoen tarinoitaan niin kaukaa vuosisatojen takaa, että se sai minut aina sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Katselin seiniä, jotka olivat nähneet elämää vuosisatojen ajan, pysähdyin hengittämään raikasta ilmaa ja rakastin aivan äärettömästi jokaista hetkeä, jonka sinä aurinkoisena lauantaina vietin kaikkien niiden tarinoiden äärellä, rakastin niin, että hetkittäin tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen.


Muutamaa tuntia myöhemmin kävelin Mannerheimintietä pitkin hotelliin, josta olin varannut puolitoista vuotta sitten itselleni hotellihuoneen Antti Tuiskun stadionkeikkaa ajatellen ja siirtänyt varausta myöhemmin uudelle keikkapäivälle, hotelliin, joka on aina ensimmäinen vaihtoehtoni varatessani hotellihuonetta Helsingistä. Sinne tuntuu hyvältä palata kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani viime vuonna remontoitua aulaa ympärilläni odottaessani hissiä kahdeksanteen kerrokseen ja avatessani huoneeni oven huokaisin, kuinka upean muutoksen huoneet olivat kokeneet. Laskin vettä kylpyammeeseen ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, olin kaivannut sitä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan, sitä valtavaa rauhaa ja rakasta maisemaa ikkunalasin takana, mietin istuessani myöhemmin kaikessa rauhassa kylvyssä ja hymyilin, kuinka se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun minä olin Helsingissä ilman, että minulla oli suunnitelmia tai kertaakaan kiire yhtään mihinkään.


IMG_0605IMG_20210620_120156IMG_0923


Illalla matkustin kuin hetken mielijohteesta lähijunalla Malminkartanoon. Siellä oli minun ensimmäinen kotini, se pieni soluhuone, joka oli minulle aivan äärettömän rakas kolmen vuoden ajan ja jonka parvekkeelta minulla oli tapana katsella lentokoneita, jotka lensivät ohitse yötaivaalla. Malminkartanon asemalla näytti samalta kuin vuosia sitten, entinen lähikauppani oli edelleen paikallaan ja hymyilin itsekseni kävellessäni kuusisataa metriä asemalta entiselle kotikadulleni, matkan varrelle oli vuosien mittaan rakennettu lukuisia uusia kerrostaloja ja maisema oli muuttunut paljon, mutta saapuessani Juustenintielle kaikki oli kuitenkin ihan ennallaan. Katselin vanhaa parvekettani, sen valkoiseksi maalattua metallista kaidetta ja likaisen valkoisia seiniä, se oli se minun turvapaikkani vuosia sitten ja muistan edelleen, kuinka kuusi vuotta sitten toukokuussa istuin viimeisenä iltana ennen muuttoa siinä katselemassa yötaivasta. Siitä toukokuisesta illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, mutta en voinut olla hymyilemättä sille kuuden vuoden takaiselle vaaleahiuksiselle tytölle, joka tuntui juuri siinä olevan lähempänä minua kuin on ollut vuosiin, niin lähellä, että hetken tuntui kuin olisin kuulunut sinne.


IMG_0673IMG_0688IMG_0645


Ennen kuin palasin takaisin keskustaan kävin vielä entisessä lähikaupassani, mikään ei ollut muuttunut ja olisin edelleen osannut kertoa, mistä hyllyvälistä löytäisin tarvitsemani, ostin jäätelön ja söin sen odotellessani junaa, olin myöhästynyt edellisestä, aivan kuin olin myöhästynyt lukemattomia kertoja vuosia sitten. Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Huopalahti, Ilmala, Pasila, kuuntelin kuulutuksia hymyillen itsekseni niiden mukanaan tuomille muistoille ja kävelin hetkeä myöhemmin rautatieasemalta vielä Aleksanterinkadulle, se on yksi lempikaduistani Helsingissä ja kävellessäni sinä iltana kohti Senaatintoria mietin itsekseni, kuinka minä olin kävellyt sen saman matkan lukemattomia kertoja elämässäni, lukemattomia kertoja vain siksi, koska rakastin sitä niin valtavasti. 

 

Sinä iltana se tuntui kuitenkin jollain tavalla erityiseltä, kuin paluulta kotiin, mietin kiivetessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, se oli vuosia sitten minulle rakas ja oli sitä myös sinä kauniina lauantai-iltana. Merituuli tarttui hiuksiini illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa kauniilla sävyillään, sydämeni tuntui uskomattoman kevyeltä ja ihollani juoksivat kylmät väreet. Voi, kuinka olinkaan kaivannut sitä, olin kaivannut sitä rakasta kaupunkia ja sitä, miltä minusta tuntuu kävellessäni sen katuja, sitä valtameren kokoista vapautta rintalastani alla ja kylmiä väreitä kalpealla ihollani.


IMG_0752IMG_0703

 

Päästessäni takaisin hotellille rannekelloni kertoi minulle ottaneeni sen päivän aikana yli 25 000 askelta ja siltä minusta todella tuntui kaatuessani viimeinkin hotellihuoneen pehmeään sänkyyn, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta olin onnellinen siitä, että olin nähnyt ja kokenut sen päivänä aikana kaiken sen. Kävin vielä lämpimässä kylvyssä kaikessa rauhassa ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa maisemaa, Hesperian puistoa ja ohikiitävien autojen valoja Mannerheimintiellä, join lasillisen viiniä ja piilouduin keskiyön jälkeen lopulta pehmeisiin lakanoihin näkemään unta jostain vuosien takaisista hetkistä.


IMG_0810IMG_20210620_105713IMG_0849

 

Aamulla minä heräsin hiljaisuuteen, avasin hotellihuoneen verhot ja annoin aamun kirkkaiden auringonsäteiden tulvia sisään. Ikkunasta näki Tuomiokirkolle saakka ja mietin, kuinka valtavan onnellinen olin ollut edellisenä iltana katsellessani maisemaa Tuomiokirkon portailta ja kuinka onnellinen olin siinäkin hetkessä, aamun hitaina tunteina laskiessani lämmintä vettä kylpyammeeseen ja harjatessani yön jäljiltä takkuisia hiuksia peilin edessä. Sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään, kävin vielä lämpimässä kylvyssä ja kuuntelin edellisenä päivänä kesken jäänyttä äänikirjaa ennen kuin kahdeltatoista kirjauduin ulos hotellista ja jatkoin matkaani.


IMG_1315IMG_1341


Sunnuntaina kirkkaat auringonsäteet maalasivat armottomia varjojaan Mannerheimintielle ja ennen kuin minä matkustin takaisin Jyväskylään vierailin vielä Luonnontieteellisessä museossa. Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin silloin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Olin niiden vuosien aikana kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä uskomattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä kaikkea niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, nimittäin sinä sunnuntaina kävin museossa toista kertaa elämässäni ja aivan kuten ensimmäselläkin kerralla museon uskomattomuus sai minut sanattomaksi, niin sanattomaksi, etten oikein vieläkään löydä sanoja.

 

Museon jokainen näyttely oli aivan valtavan hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun oli pysähdyttävä luvattoman monesti ihan vain ihmettelemään. Aivan kuten puolitoista vuotta aiemmin, mietin myös sinä sunnuntaina kiertäessäni monta tuntia museon näyttelyitä, etten ollut kovin useasti nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä muistanut koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani asti. Jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että minä en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan missään muualla, mietin vielä illalla istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään. Jalkani olivat kipeämmät kuin ne olivat olleet aikoihin ja väsymys tuntui edelleen koko kehossani, mutta en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että olin viimein päässyt käymään Helsingissä, siellä, missä olin aikoinaan tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.


          Nähdään taas rakas Helsinki.           


IMG_1177IMG_1185IMG_1263IMG_1276

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.