18. huhtikuuta 2021

VARJOVIIKUNA SELVISI JA TAHDON USKOA, ETTÄ NIIN SELVIÄÄ MAAILMAKIN

Minun olisi pitänyt olla viime perjantaina viettämässä kauniin keväistä päivää Helsingissä, istua hotellihuoneen kylpyammeessa musiikin kaikuessa korvissani ja suunnata illalla Kulttuuritalolle katsomaan ensimmäistä kertaa aikoihin Von Hertzen Brothersin keikkaa, olin odottanut sitä aivan suunnattomasti joulukuusta asti. Sen sijaan, että olisin aamulla istunut bussissa matkalla Helsinkiin, minä istuin olohuoneen lattialla katselemassa, kuinka varjoviikuna oli kasvattanut yllättäen uusia lehtiä, se ei selvinnyt pitkästä talvesta yhtä hyvin kuin vuoripalmu. Se tiputti kaikki lehtensä joulukuun hämärinä päivinä ja minä olin ehtinyt luovuttaa sen suhteen monta kertaa alkuvuoden aikana, mutta sinä perjantaina tuntui tavallaan lohdulliselta, että se oli kuitenkin lopulta selvinnyt, kasvattanut uutta pitkän ja pimeän talven jälkeen. Tuntui lohdulliselta, vaikka en voinutkaan olla miettimättä, kuinka suunanttoman onnelliseksi Helsingin kadut ja Von Hertzen Brothers olisivat minut tehneet sinä iltana.

 

IMG_2588

 

Uskon kuitenkin, että aivan kuten varjoviikuna selvisi tästä talvesta, maailma selviää tästä loputtoman pitkältä tuntuvasta tilanteesta ja jonain päivänä matkustan taas Helsinkiin ja suuntaan yleisömeren keskelle katsomaan keikkaa. Varmasti vielä jonain päivänä, huokaisin itsekseni viikkoa myöhemmin lukiessani sähköpostin otsikon Ilosaarirockia ei järjestetä vuonna 2021, enkä ollut lainkaan yllättynyt, en yksinkertaisesti vähääkään. Kevään kirkkaat auringonsäteet maalasivat juovia makuuhuoneen valkoiselle seinälle, avasin parvekkeen oven ja annoin lämpimän ilman tulvia sisään, kaikesta huolimatta maailma oli tavattoman kaunis ja olohuoneessa varjoviikuna nautti auringonsäteistä, niin nautin minäkin, nautin valehtelematta enemmän kuin minä olisin koskaan uskonut.


IMG_2621IMG_2659

12. huhtikuuta 2021

KEVÄT YHDESSÄ JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

IMG_1510IMG_1811IMG_1532

 

Kun muutin tähän kaupunkiin viisi vuotta sitten maaliskuussa, en tuntenut tätä kaupunkia tai sen kadunkulmia oikeastaan ollenkaan. Tunsin reitin maailman rakkaimman luota kävelykadulle ja keskustasta pieneen kotiini, tiesin Kuokkalan sillan, Veturitallit ja Tanssisali Lutakon, mutta suurin osa tästä kaupungista oli minulle vielä täysin tuntematon ja vaikka minä olen näiden viiden vuoden aikana oppinut tuntemaan tätä kaupunkia, täällä on minulle edelleen paljon tuntematonta, sellaista, mitä en ole vielä nähnyt. Silloin viisi vuotta sitten minä tahdoin kuitenkin oppia tuntemaan tämän kaupungin aivan kokonaan, päästä valokuvaamaan kaiken kauniin ja erityisen tästä kaupungista ja kokemaan kaiken sen, mikä täkee tästä kaupungista juuri tämän kaupungin, minä tahdoin oppia tuntemaan olevani täällä kotona, tahdoin, vaikka se silloin tuntuikin vielä vähän kaukaiselta ajatukselta.


Muistan, kuinka silloin viisi vuotta sitten istuin yhtenä huhtikuisena päivänä valoisassa, vain muutamaa viikkoa aiemmin valmistuneessa asunnossani, auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja päätin, että juuri se päivä olisi täydellinen ensimmäiselle seikkailulleni tässä kaupungissa. Yhä edelleen, tänäkin päivänä muistan tarkkaan, kuinka katsoin itselleni reitin valmiiksi ja mietin itsekseni, kuinka en ollut koskaan aiemmin kävellyt mitään niistä kaduista ja kuinka se oli minusta jotenkin aivan äärettömän kiehtovaa. En oikeastaan tiennyt edes tarkalleen, mitä minua lopulta määränpäässäni odottaisi, mutta pyöräillessäni silloin niitä tuntemattomia katuja ja kadunkulmia määränpää ei enää tuntunut niin merkittävältä, jo pelkästään niissä kaikissa uusissa kaduissa ja kadunkulmissa oli jotain niin erityistä. Määränpäässäni minua odotti valtoimenaan virtaava koski, joka oli niin uskomattoman kaunis, että istuin sen äärellä kauan vain kuuntelemassa kosken kohinaa ja katselemassa, kuinka auringonsäteet osuivat vesipisaroihin, tuntemassa varovaisen tuulen kasvoillani kevään tuoksuessa ilmassa.


IMG_3597

 

Yhtenä lämpimänä sunnuntaina kävelimme ensimmäistä kertaa viime kesän jälkeen Korkeakoskelle, varovaisten auringonsäteiden loisteessa lumen keskellä virtaava koski oli vähintään yhtä äärettömän kaunis kuin silloin viisi vuotta sitten ja istuessani lumipeitteen alta paljastuneelle kivelle hetkeksi katselemaan virtaavaa koskea minä hymyilin itsekseni, koska näiden viiden vuoden aikana on tapahtunut paljon ja olen näiden viiden vuoden aikana oppinut vähitellen tuntemaan olevani kotona tässä kaupungissa, tässä kaupungissa, joka vielä viisi vuotta sitten oli minulle täysin tuntematon. Auringonsäteet osuivat hetkittäin vesipisaroihin saaden ne loistamaan, virtaavan kosken kohina peitti alleen viereisten katujen äänten lisäksi meidän äänemme ja hetken tuntui kuin kaikki olisi ollut siinä, kuin pienen hetken olisi ollut olemassa vain virtaava koski ja me kaksi auringonsäteiden loisteessa. Kevät tuoksui ilmassa ja tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani, kotimatkalla jäimme hetkeksi valokuvaamaan joutsenia ja istuimme sataman portaille syömään kevään ensimmäiset jäätelöt, auringonlasku maalasi maiseman lämpimiin sävyihin ja minusta tuntui, ettei kevät antoi ensimmäisen lupauksensa hitaasti lähestyvästä kesästä.

 

IMG_1526IMG_1930

7. huhtikuuta 2021

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI ALKUVUONNA?

IMG_0958IMG_3526

 

Kirjoitin viimeksi joulukuun puolivälissä niistä asioista, jotka olivat tehneet minut ihan äärettömän onnelliseksi ja saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään aikaisina aamuina, niistä asioista, jotka olivat saaneet hymyilemään illan hämärässä. Niiden asioiden äärelle pysähtyminen ja niistä kirjoittaminen ovat olleet vuosien ajan minulle tärkeitä asioita ja siksi minusta onkin ollut tänään jotenkin erityisen ihanaa pysähtyä ensimmäistä kertaa tänä vuonna niiden asioiden äärelle, niiden asioiden, jotka ovat tehneet minut nyt alkuvuonna kovin onnelliseksi. Se on ollut niin ihanaa, että tahdon kertoa teille nyt osan niistä asioista, jotka ovat saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään aikaisena aamuna ja silmäni hymyilemään myöhään illalla, asioista, jotka ovat saaneet nauramaan.

 

     Alkuvuonna minut on tehnyt onnelliseksi..


x Vähitellen kevääseen heräilevä maisema. Minä en ole oikeastaan koskaan rakastanut kevättä, en ole koskaan rakastanut kevään hetkittäin jopa väkivaltaisen kirkasta valoa, lumen alta paljastuneita mutaisia metsäpolkuja tai eteiseen kenkien pohjissa kantautuvaa hiekkaa, mutta tänä vuonna olen rakastanut kaikkea sitä niin, että se on tuntunut jossain syvällä rintalastani alla. Olen rakastanut kevättä ja sitä, kuinka maisema on alkanut aivan vähitellen heräämään kevääseen kylmän ja armottoman talven jälkeen. Kaikki se on tehnyt minut suunnattoman onnelliseksi, se, kuinka järvi on alkanut hitaasti vapautumaan jään alta ja kuinka lumen alta paljastunut asfaltti on kuivunut kevätauringon lämmössä, se, kuinka tämä kevät on saanut minut taas heräämään uudella tavalla.


x Spotifyn 'Northern Spirits' soittolista. Musiikki on ollut minulle niin kauan kuin muistan, mutta ehdottomasti myös tänä alkuvuonna yksi kaikista suurimmista onnellisuuden lähteistäni, se on ollut sitä alkuvuoden kylminä talviaamuina keittäessäni teetä ja alkukevään lämpiminä iltoina, kun olemme istuneet parvekkeella asentamassa lattiaritilöitä paikoilleen. Spotifyn 'Northern Spirits' on ollut minulle tänä alkuvuonna ehdottomasti kuunnelluin soittolista, se on täynnä musiikkia, jota minä rakastan tällä hetkellä aivan valtavasti ja joka on saanut minun sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen, kylminä talviaamuina ja kevään lämpiminä iltoina.

 

IMG_1155

 

x Hevosten kanssa vietetyt hetket. Nyt, kun olen viimeisimmän vuoden ajan viettänyt suurimman osan ajastani kotona, siitä, että pääsen edes yhden kerran viikossa tallille viettämään aikaa hevosten kanssa, on ollut minulle aivan erityisen tärkeää. Ne iltapäivät, joina minä olen saanut kuunnellut hevosen rauhallista hengitystä, hoitaa ja varustaa kaikessa rauhassa ilman kiirettä ja katsella maailmaa hevosen korvien välistä, ovat olleet minulle korvaamattomia ja tehneet minut kerta toisensa jälkeen tavattoman onnelliseksi riippumatta siitä, kuinka huono tai stressaava päivä minulla olisi ollut takanani, niinä iltapäivinä ei ole ollut olemassa muuta kuin se hetki.

 

x Parvekkeella kirjoittaminen. Siitä asti, kun muutimme tähän nykyiseen kotiimme viime heinäkuussa, olen aina hetkittäin vähän haaveillut siitä, että voisin kirjoittaa parvekkeellamme katsellen järvelle ja juoden hyvää teetä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että parvekkeemme oli tähän kevääseen saakka todella vähällä käytöllä ja sitä koristivat jouluvalojen lisäksi vain kaksi tuolia, se oli todella kolkko ja keskeneräinen, eikä se oikein kutsunut luokseen. Maaliskuun lopussa ostimme sinne viimein loputkin parvekekalusteet ja sisustimme sen, jonka myötä olen alkanut kirjoittaa siellä katsellen hetkittäin järvelle ja juoden teetä. Ja voi, kuinka se onkaan tehnyt minut onnelliseksi! Minusta tuntuu, että tänä keväänä ja tulevana kesänä kirjoitan siellä ihan huomattavan paljon.


x Aino Huilajan 'Pakumatkalla'. Tämä kirja, joka alkaa yksityiskohtaisella selostuksella bussimatkasta Pasilaan bussilla numero 23, matkasta, jonka Aino Huilaja oli taittanut neljä kertaa viikkossa kahdentoista vuoden ajan, on yksi niistä kirjoista, jotka ovat tehneet minut typerän onnelliseksi tänä alkuvuonna. Se on uskomattoman hieno teos, sellainen, joka vei mukanaan matkalle ja jonka minä kuuntelin äänikirjana muutamassa päivässä iltapäivän lenkeillä ja saunan lämmössä, mutta samalla myös sellainen, jonka tahdon ehdottomasti ostaa myös fyysisenä kirjana, siinä on nimittäin tietojeni mukaan myös uskomattoman hienoja valokuvia, jotka on ottanut Aino Huilajan puoliso Jerry Ylkänen. Oikeastaan, minä voisin laittaa kirjan tilaukseen nyt aivan välittömästi.

 

IMG_0979IMG_1010IMG_3485

28. maaliskuuta 2021

KIRJONEULEITA JA MUISTOJA PERUSKOULUN KÄSITYÖN TUNNEILTA

Minä kävin peruskoulun ala-asteen viisitoista vuotta sitten pienessä koulussa, jonka aivan jokaisen käytävän ja luokkahuoneen muistan edelleen ihan äärettömän tarkasti, muistan musiikkiluokan soittimineen ja teknisen työn luokan musiikkiluokan vieressä, muistan vihreät ja keltaiset naulakot pitkällä käytävällä ja vanhan helmitaulun, joka seisoi ikkunan edessä ruokalaa vastapäätä. Minä muistan vihreät liitutaulut, pulpettini kanteen kaiverretut kuviot ja uima-altaan, jossa opettelin uimaan kaksikymmentä vuotta sitten, muistan käytävän kaappien oviin piirretyt nimilaput ja luokkahuoneen, jossa opettelin ne ensimmäiset sanat englanniksi, muistan, vaikka minulla onkin vain muutamia valokuvia siitä pienestä koulusta, joka purettiin viisi vuotta sitten. Muistan, sillä se koulu ja sen luokkahuoneissa ja käytävillä viettämäni vuodet olivat ja ovat minut edelleen rakkaita, täynnä muistoja, jotka palaavat mieleeni aina hetkittäin kuin siitä kaikesta olisi vain hetki, saavat minut hymyilemään tyhmästi.
 

IMG_0774IMG_0845

 

Minulla on aivan valtavasti lämpimiä muistoja peruskoulun ala-asteelta, mutta muistot käsityön tunneilta ovat palanneet viime aikoina mieleeni useammin kuin vuosiin, ne ovat minulle ihan äärettömän rakkaita muistoja ja saavat minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Käsityön luokkaan oli erillinen sisäänkäynti koulun takapuolella ja muistan ne lukuisat kerrat, kun odotimme luokan ulkopuolella opettajaa päästäksemme sisälle luokkaan, siihen, jota ei enää ole vuosiin ollut olemassa, mutta jonka kuitenkin muistan kuitenkin tarkkaan ilman valokuviakin. Käsityön luokan ovelta vasemmalle katsottaessa oli kaksi suurta pöytäryhmää tuoleineen ja oikealle katsoessa kaapit, joissa säilytimme keskeneräisiä käsitöitämme, seinien vierustella oli rivissä ompelukoneita ja liitutaulun vieressä pieni varasto, joka oli täynnä kankaita. Muistan ne aikaiset aamut käsityön luokassa, kun ikkunalasin takana lumisade piiskasi korkeita puita ja opettelimme virkkaamaan isoäidinneliöitä, joista teimme myöhemmin patalappuja, muistan ne loputtomat naurut ja lämpimän tunteen rintalastani alla, muistan sen niin, että tuntuu.


Muistan ala-asteen käsityön tunneilla tekemäni huovutustyöt, värikkäät helmiliskot ja värjäämästäni kankaasta ompelemani laukun, muistan elävästi sen, miltä tuntui upottaa kädet lämpimään veteen huovuttaessa ja kuinka innostuin helmiliskojen tekemisestä niin, että minun oli saatava tehdä niitä kotonakin. Paremmin kuin mitään muistan kuitenkin sen, kun opettelimme neulomaan ja ne ensimmäiset neuletyöt tuntuivat niin käsittämättömän vaikeilta, että hetkittäin minusta tuntui, etten tule koskaan oppimaan sitä kunnolla. Vuosien saatossa minä opin neulomaan suhteellisen hyvin, opin neulomaan lapaset ja pieniä pehmoleluja, mutta kokonaista villasukkaa en kuitenkaan peruskoulun aikana koskaan neulonut vaan pyysin äitiäni neulomaan jokaisen villasukan kantapään. Viime syksynä tartuin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen puikkoihin ja villalankaan, opettelin viimein neulomaan villasukasta myös kantapään ja kun helmikuussa aloitin ensimmäisen kirjoneuletyöni, minä hymyilin itsekseni niille hetkille ala-asteen käsityön tunneilla, hymylin, vaikka muistin edelleen, kuinka turhauttavaa oli purkaa ensimmäistä neuletyötäni yhä uudelleen ja uudelleen, pyytää opettajalta apua kerta toisensa jälkeen.


IMG_0639

 

Olen istunut ensimmäisen kirjoneuletyöni sunnuntaiaamuisin sohvan nurkassa, katsonut ihan luvattoman monta jaksoa McLeodin tyttäriä ja hymyillyt itsekseni, kun minun mieleeni on hetkittäin palannut muistoja ala-asteen käsityön tunneilta. Muistoja niistä vuosien takaisista hetkistä, kun olen aikaisina talviaamuina istunut käsityön luokassa neuletyö käsissäni, mutta myös muistoja niistä hetkistä, kun olen valinnut siinä pienessä varastossa kankaita tilkkutyöhöni, nauranut koulukavereideni kanssa iltapäivän viimeisinä oppitunteina kaikelle turhalle ja istunut ompelukoneen ääressä ompelemassa viimeisiä saumoja laukkuuni. Kaikki ne muistot ala-asteen käsityön tunneilta ovat saaneet minut hymyilemään itsekseni ja luulen, että jos joku olisi kertonut parikymmentä vuotta nuoremmalle itselleni neulovani vielä jonain päivänä ihan vapaaehtoisesti villasukkia aina sunnuntaiaamuisin ja opettelevani neulomaan myös sen kantapään, se pieni vaaleahiuksinen tyttö olisi nauranut vähän epäuskoisesti.

 

IMG_0803IMG_0563IMG_0860

23. maaliskuuta 2021

KUIN OLISIN VIIMEIN ANTANUT ITSELLENI LUVAN HENGITTÄÄ

IMG_0665IMG_0579 

Viime perjantaina kävelimme juuri ennen auringonlaskua järven jäälle, ilta-auringon lempeät säteet maalasivat maiseman aivan uskomattoman kauniiksi hengittäessämme keuhkojemme täydeltä raikasta alkukevään ilmaa ja jään kahlitsemat kaislat heiluivat kevyessä tuulessa, oli ihan tavattoman kaunis ilta ja ensimmäistä kertaa sillä viikolla minussa asui rauha. Niin uskomattoman syvä rauha, että se sai minut hetkittäin hymyilemään itsekseni katsellessani maisemaa vanhan rakkaan kamerani kanssa ja askeleeni tuntuivat keinuvan tuulen kanssa samassa rytmissä, vähän kauempana ihmiset hiihtivät kuin ehtiäkseen kotiin ennen pimeän ensimmäisiä häivähdyksiä ja järven toisella puolella rakennukset seisoivat aivan rauhallisina aloillaan ilta-auringon säteiden osuessa niihin.


Olin ollut koko viikon jotenkin aivan käsittämättömän rauhaton, suorittanut elämääni ihan kuin siitä jaettaisiin lopussa palkintoja ja moittinut itseäni iltaisin siitä, etten ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi. Rauhattomuuteni oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani, se oli pitänyt minua vahvassa otteessaan kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia ja kuiskaillut minun korvaani istuessani iltaisin sohvan nurkassa pimeyden laskeutuessa kaupungin ylle ikkunalasin takana, saanut minut siivoamaan viikon jokaisena iltana koko kotimme ja leipomaan sämpylöitä iltapalaksi. Siinä hetkessä ilta-auringon viimeisten säteiden maalatessa maiseman kauniin lämpimillä sävyillään minussa asui kuitenkin rauha, sellainen selittämättön rauha aivan kuin olisin saanut jotain päätökseen ja olisin viimein antanut itselleni luvan hengittää, se oli ihmeellistä, se selittämätön rauha syvällä rintalastani alla.

 

IMG_0691IMG_3457IMG_0636

 

Ilta-auringon viimeisten säteiden vaihduttua rauhoittavan siniseen jäimme vielä hetkeksi jäälle ja muistelin sitä syyskuista hetkeä, kun seisoimme siinä samassa paikassa armottomassa tuulessa kuuntelemassa syysmyrskyä, siinä syyskuisessa hetkessä syvällä rintalastani alla asui se sama selittämätön rauha, joka sai minun sydämeni rauhoittumaan kaislojen heiluessa kevyessä tuulessa ja maiseman verhoutuessa sinisen kauniisiin sävyihin sinä maaliskuisena perjantaina. Ennen pimeyden laskeutumista kävelimme takaisin kotiin ja vain hetkeä myöhemmin katselin maiseman verhoutuvan tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana sytyttäessäni kynttilöitä, sinä iltana meillä ei ollut kiire mihinkään, eikä minulla ollut tarvetta suorittaa elämääni tai moittia itseäni mistään, ei yhtään mistään. Sinä iltana me saunoimme kaikessa rauhassa, söimme iltapalamme sängyssä ja nukahdimme puhtaisiin lakanoihin, nukuimme pitkät yöunet ja heräsimme seuraavana aamuna varovaisiin auringonsäteisiin.

 

Tällä viikolla minä aion taistella rauhattomuuttani vastaan, pitää itsestäni parempaa huolta ja antaa askeleideni keinua samassa rytmissä kevättuulen kanssa kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia, tällä viikolla minä aion leipoa korvapuusteja kevätauringon kirkkaiden säteiden maalatessa varjoja olohuoneen seinille ja istua sohvan nurkassa neulomassa pimeyden laskeutuessa ikkunalasin takana tämän kaupungin ylle. Enemmän kuin mitään, minä aion kuitenkin antaa itselleni luvan hengittää ja ihan vain olla olemassa, katsella iltapäivisin parvekkeelta, kuinka linnut lentävät kirkkaansinisellä taivaalla, nimittäin juuri sellaista minä tarvitsen enemmän kuin mitään, pysähtymistä ja armollisuutta, yksinkertaisesti sitä, ettei aivan jatkuvasti tarvitse suorittaa yhtään mitään.


IMG_0605IMG_0697

18. maaliskuuta 2021

SIITÄ ON TULLUT KULUNEEKSI KOKONAINEN VUOSI

IMG_0193IMG_0378

 

Vuosi sitten, maaliskuun seitsemäntenätoista päivänä, minä olen kirjoittanut kiireisellä käsialalla päiväkirjaani seuraavasti: "Viime torstaina minut valtasi järjetön pelko, jokaisessa hengenvedossani tuntuva pelko, joka ei ole päästänyt minua otteestaan hetkeksikään. Huomisesta alkaen minäkin teen etätöitä pienessä kodissani, ehkä se tuo minulle rauhan tässä tilanteessa, vaikka uskonkin, ettei pelko hellitä kokonaan ennen kuin on virallista, että pandemia on ohitse." Siitä on tänään tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, siitä, kun minä tein aivan ensimmäisen etätyöpäiväni pienessä yksiössäni ja mietin, että etätöitä jatkuisi seuraavan kuukauden ajan ja pian palaisimme takaisin toimistolle. Vielä näin vuotta myöhemmin minä muistan sen jotenkin erityisen tarkasti, ensimmäisen etätyöpäiväni valoisassa asunnossani ja sen, kuinka tuntui epätodelliselta tehdä töitä oman työpöytäni ääressä, lukea pelko sydämessäni uutisia jatkuvasti pahentuvasta tilanteesta ja miettiä, että mihin aikaan kaupassa olisi kaikista vähiten ihmisiä, jotta minusta tuntuisi turvalliselta käydä tekemässä viikon ruokaostokset kerralla.

 

Vielä enemmän on aikaa siitä, kun hukuin viimeksi musiikkiin värivalojen loisteessa ja huusin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä, tunsin musiikin jokaisessa hengenvedossani. Siitä on yksi vuosi ja yhdeksäntoista päivää, enkä silloin Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa olisi uskonut, että vain muutamaa viikkoa myöhemmin kaikki keikat peruttaisiin tai siirrettäisiin ja että vielä vuotta myöhemmin tilanne olisi edelleen se, ettei kukaan varmuudella tietäisi, milloin yleisö pääsisi seuraavan kerran nauttimaan elävästä musiikista. Olen ostanut tälle vuodelle neljä keikkalippua ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vähemmän minä olen tavallaan uskaltanut odottaa niitä hetkiä värivalojen loisteessa, nimittäin mikäli tilanne ei ala nopeasti parantumaan, hyvin suurella todennäköisyydellä saan sähköpostiini myöhemmin ilmoituksen siitä, että ne keikat joko perutaan tai siirretään, jälleen. Vuosi on pitkä aika ilman elävää musiikkia, se on pitkä aika minulle, mutta vielä huomattavasti pidempi aika niille, jotka saavat elantonsa niistä hetkistä värivalojen loisteessa, se on aivan uskomattoman pitkä aika.

 

IMG_0252

 

Siitä viimeisestä hetkestä värivalojen loisteessa ja ensimmäisestä etätyöpäivästä pienessä yksiössäni on kulunut kokonainen vuosi ja vaikka sen kirjoittaminen näin julkisesti tuntuukin jollain tavalla vähän väärältä, vähitellen tästä kaikesta on alkanut tulla minulle itselleni tavallaan normaalia. Etätyö on sopinut minulle vielä paremmin kuin olisin osannut kuvitella, työmatkojen jäätyä pois minulla on ollut enemmän aikaa nauttia vapaa-ajastani ja olen saanut aamuisin nukkua kauemmin, kun minun ei ole tarvinnut herätä viiden jälkeen ehtiäkseni seitsemäksi töihin. Tiedän ja myönnän, että olen aivan äärettömän onnekas, sillä kertaakaan tämän kuluneen vuoden aikana en ole joutunut pelkäämään töideni puolesta ja olen saanut tehdä töitä kotona joutumatta jatkuvasti pelkäämään altistuvani tai sairastuvani. Minusta tuntuisi tällä hetkellä todella kummalliselta lähteä toimistolle töihin, mutta yhtä kummalliselta tuntuisi mennä tällä hetkellä kauppaan tai bussiin ilman kasvomaskia tai mennä tietoisesti jonnekin, missä on valtavasti ihmisiä, tuntuisi kummalliselta päästä nauttimaan elävästä musiikista yleisömeren keskelle, tuntuisi kummalliselta ja se kertoo ehkä jotain siitä, kuinka tästä kaikesta on alkanut tulla normaalia.


Kaikesta tästä on alkanut tulla minulle normaalia, siitä, että mennessäni ruokakauppaan muistan ottaa mukaani kasvomaskin ja bussissa katson kauhuissani ihmisiä, jotka eivät käytä kasvomaskia tai istuvat mahdollisimman lähelle vieraita ihmisiä. On kuitenkin surullista, että samalla myös siitä on alkanut tulla normaalia, ettei yleisö pääse nauttimaan elävästä musiikista värivalojen loisteeseen ja tapahtumat perutaan tai siirretään ennen kuin kukaan ehtii niistä innostumaan, se on niin surullista, että katsellessani yhtenä päivänä ohikulkumatkalla junaa odottavia ihmisiä tuntui kuin se tunne olisi saanut sydämeni murtumaan palasiin. Siinä hetkessä minä ymmärsin myös, etten ole kokonaiseen vuoteen matkustanut julkisilla kulkuvälineillä tämän kaupungin ulkopuolelle, olen nähnyt perhettäni tämän kuluneen vuoden aikana kolmesti ja en tiedä yhtään, milloin tulen heitä seuraavan kerran näkemään. En tiedä eikä tiedä kukaan muukaan, kuinka kauan tämä kaikki vielä jatkuu, mutta enemmän kuin mitään toivon nyt, että mahdollisimman pian olisi taas turvallista matkustaa rakkaaseen pikkukaupunkiin, järjestää tapahtumia suurille yleisöille ja tavata isovanhempia, toivon, että tämä jatkuva pelko pian loppuisi.


IMG_0272IMG_0383

16. maaliskuuta 2021

VUOSIEN AJAN MINÄ KAIPASIN PYSYVYYTTÄ

 Yhtenä hiljaisena iltana istuessani parvekkeella unohduin miettimään sitä itsekseni, sitä, kuinka olen tavallaan alkanut viimein kasvattaa juuriani tähän kaupunkiin. Olen alkanut kasvattaa juuriani tämän kaupungin katuihin ja siihen maisemaan, joka avautui minun edessäni sinäkin iltana istuessani parvekkeella lämpimään neuleeseen kääriytyneenä. Olen alkanut viimein kasvattaa juuriani ja se tuntuu turvalliselta, jollain aivan erityisellä tavalla rauhoittavalta, sillä kaipasin vuosien ajan pysyvyyttä, turvallisuutta ja sitä, että minulla olisi erityinen paikka, jossa tuntisin olevani kotona ja josta en haaveilisi jatkuvasti muuttavani pois, paikka, joka olisi minulle rakas.

Parvekelasien takana lumihiutaleet tanssivat kevyesti ilmassa, suljin hetkittäin silmäni kuunnellakseni tuulta ja sytytin sitten kynttilöitä parvekkeen lyhtyihin, katselin kaupungin valojen loistavan yhä järven toisella puolella ja mietin, kuinka se tuntuu edelleen kovin ihmeelliseltä, se, että päätin vuosia sitten muuttaa tähän kaupunkiin. Se tuntuu ihmeelliseltä, vaikka olen alkanut viimein kasvattaa juuriani tähän kaupunkiin ja olen löytänyt oman paikkani, kodin, josta en haaveile muuttavani pois ja tutut kadunkulmat, joilla tuntuu aivan kuin olisin kotona. Ihmeelliseltä, sillä se tapahtui järjettömän nopeasti ja ennen kuin huomasinkaan asuin tässä kaupungissa, josta olen viimein löytänyt paikkani, hymyilin itsekseni palatessani sisälle ja sulkiessani parvekkeen oven perässäni.

 

IMG_0153

11. maaliskuuta 2021

OLEN ALKANUT VÄHITELLEN KAIVATA VÄREJÄ

IMG_9700IMG_9353

 

Muistan sen kuin eilisen, sen, kuinka yhtenä lokakuisena aamuna aivan kuin syksyn päättymisen merkiksi satoi ensilumi ja verhosi tämän kaupungin lumivalkoiseen lumihuntuun vähän auringonnousun jälkeen, se oli jotenkin ihan äärettömän kaunista ja katsellessani parvekkeelta lumihuntuun verhoutuvaa maisemaa tuntui kuin hauras sydämeni olisi muuttanut rytmiään, lyönyt hetken samaan tahtiin kevyesti putoavien lumihiutaleiden kanssa. Se oli ehdottomasti yksi lokakuun kauneimmista hetkistä, talven lapsena minä olin odottanut sitä valtavasti syksyn viimeisten lämpimien sävyjen vaihduttua harmaaseen ja siksi se teki minut tavattoman onnelliseksi, mutta vielä onnellisemmaksi minut teki se, että joulukuussa maisema verhoutui paksuun lumipeitteeseen ja pakkanen tuntui jokaisessa hengenvedossani, pisteli sormenpäissäni ja sai ripseni jäätymään kävellessäni lumisessa metsässä.

 

Olen nauttinut tästä talvesta aivan suunnattomasti, enemmän kuin olen nauttinut talvista moneen vuoteen. Olen rakastanut lumisia maisemia kävellessäni iltapäivisin rantaraittia ja katsellessani, kuinka auringonlasku maalaa maiseman vaaleanpunaisella, minä olen rakastanut korkeista kuusista ja männyistä putoavaa lunta kävellessäni metsäpolkuja rakkaimman kanssa ja jalkojeni alla narskuvaa lunta pysähtyessäni katselemaan, kuinka mustat linnut lentävät kirkkaalla taivaalla, kaartavat parvena sillan toiselle puolelle tavallaan aivan kuin tanssien. Olen rakastanut pimeyteen verhoutuneita aamuja, kun ikkunalasin takana on kolmekymmentä astetta pakkasta ja on puettava villasukat pitääkseen jalkansa lämpimänä, niitä hiljaisia iltoja, kun olen istunut saunan jälkeen hetken parvekkeella pyyhkeeseen kääriytyneenä ja katsellut jään peittämän järven toisella puolella kirkkaina loistavia kaupungin valoja, hengittänyt keuhkojeni täydeltä raikasta pakkasilmaa, ollut aivan jokaisella solullani läsnä.


IMG_9462

 

Olen rakastanut jokaisella hengenvedollani ja nauttinut enemmän kuin olen nauttinut moneen vuoteen, mutta minä olen huomannut alkaneeni vähitellen kaivata lumisen maiseman keskellä värejä, kevään kirkasta valoa ja katupölyä, joka tuntuu keväisin keuhkoissani kävellessäni pitkin lumen alta paljastuneita katuja. Se on tuntunut ihmeelliseltä, se, että olen kaivannut värejä ja valoa, se on tuntunut ihmeelliseltä, koska minä en ole tavallaan koskaan pitänyt keväästä ja sen väkivaltaisen kirkkaasta valosta. Se on tuntunut ihmeelliseltä, mutta samalla myös kutkuttavalta, nimittäin huolimatta siitä, että aikaisin aamulla oli lähes kolmekymmentä astetta pakkasta ja iltapäivällä lumisade piiskasi kasvojani, kevät on taas huomenna vähän lähempänä loputtomine väreineen.

 

IMG_9557IMG_9390IMG_9580

2. maaliskuuta 2021

SAMULI PUTRO JA ENSIMMÄINEN KEVÄTAAMU

IMG_9826IMG_0029IMG_0015

 

Vietin viime viikolla viimein ensimmäistä kertaa kokonaisen viikonlopun yksin tässä rakkaassa kodissa, jossa olemme asuneet heinäkuun puolivälistä asti ja joka tuntuu päivä päivältä enemmän kodilta, rakkaassa kodissa, jonne palaaminen tuntuu aina yhtä hyvältä ja turvalliselta. Oli uskomattoman kaunis viikonloppu ja kävellessäni lauantaiaamuna auringonsäteiden loisteessa kauppaan ostamaan jauhoja mietin hetken itsekseni, kuinka se oli tänä vuonna ensimmäinen aamu, jolloin kevät tuntui syvällä rintalastani alla ja kuinka se teki minut tavattoman onnelliseksi. Se teki minut aivan tavattoman onnelliseksi, vaikka kevät on vuosien ajan ollut minulle kaikista vuodenajoista se vaikein ja vaikka auringonsäteet häikäisivät silmiäni niin, että minun oli hetkittäin suljettava silmäni. Kaikesta huolimatta se teki minut sinä aamuna onnelliseksi, ostin lähikaupasta neilikoita ensimmäisen kevätaamun kunniaksi ja kävellessäni takaisin kotiin katselin, kuinka kotikadulla asfaltti oli alkanut vähitellen paljastua lumen alta, se on tavallaan aina tehnyt minut keväisin onnelliseksi, lumen alta paljastuva asfaltti.


Päästessäni kotiin annoin auringonsäteiden tulvia sisään lämpimään kotiimme, keitin itselleni teetä ja makasin olohuoneen lattialla kuuntelemassa Samuli Putron helmikuussa julkaistua albumia Keskellä kesää. Minä en ollut aikoihin kuunnellut musiikkia niin, että pysähtyisin sen äärelle kunnolla, mutta sinä aamuna pysähdyin, koska se on ihan ehdottomasti yksi hienoimmista albumeista, joita olen aikoihin kuullut ja sinä aamuna tahdoin tuntea sen jokaisessa hengenvedossani. Albumin ensimmäisten sanojen "tee minusta vahva, tee minusta rohkea, tee itsesi näköinen" kaikuessa kodissamme minä hymyilin itsekseni ja suljin silmäni, olin vain ja kuuntelin, annoin musiikin kuljettaa auringonsäteiden maalatessa varjojansa valkoisille seinillemme. Se oli tavallaan kuin matka tai äärettömän kaunis tarina, jotain sellaista, mikä sai kiivaasti hakkaavan sydämeni muuttamaan rytmiänsä ja viimeisen ja mahdollisesti hienoimman biisin sanojen "jokainen tarvitsee särjetyn sydämen, lainatun hupparin, jota ei palauta, huutaen Turkuun, takaisin liftaten, surun ja vieläkin syvemmän surun" saadessa silmäkulmani täyttymään kyynelistä huokaisin itsekseni, kuinka se on varmasti yksi tämän kevään tärkeimmistä albumeista. Musiikin hiljennyttyä istuin hetken aikaa parvekkeella katselemassa järvelle, vielä muutamaa päivää aiemmin kävelin jäätä pitkin kotiin aivan korkean sillan vierestä ja nyt jää saattaisi pettää samassa kohdassa jalkojeni alla. Kevät on täällä ja se tuntuu jostain syystä uskomattoman hyvältä, hymyilin itsekseni ja jätin parvekkeen oven auki istuessani työpöytäni ääreen kirjoittamaan, annoin raikkaan ilman tulvia sisään makuuhuoneeseen.

 

IMG_9840IMG_9990

27. helmikuuta 2021

OLIN 40 PÄIVÄÄ ILMAN SOSIAALISTA MEDIAA JA SE TUNTUI HYVÄLTÄ

IMG_9296IMG_9300

 

Neljäkymmentä päivää ei tavallaan ole pitkä aika, se ei ole pitkä aika, kun mietin tähänastista elämääni vuosia taaksepäin ja käyn läpi kaikkia niitä hetkiä, kun on tuntunut, ettei elämä mene eteenpäin tarpeeksi nopeasti. Se oli kuitenkin pitkä aika, kun mietin tammikuun puolivälissä tahtovani elää helmikuun viimeiseen viikonloppuun asti ilman sosiaalista mediaa, se oli pitkä aika, vaikka se näin jälkeenpäin tuntuukin naurettavalta. Sosiaalinen media on ollut osa elämääni yli kymmenen vuotta ja ennen tammikuuta minä en ollut näiden kymmenen vuoden aikana kertaakaan ollut yli viikkoa ilman sitä, minä en ollut kertaakaan edes tosissani miettinyt voivani jossain vaiheessa olla viikon ilman sosiaalista mediaa, niin erottamaton osa elämääni siitä oli vuosien aikana tullut. En tavallaan ennen tammikuuta edes enää muistanut, millaista elämäni voisi olla ilman sosiaalista mediaa, en enää muistanut sitä aikaa ennen kuin siitä tuli niin suuri osa elämääni ja hetkittäin se teki minut surulliseksi, vaikka minulla ei ollutkaan tarvetta ottaa siitä selvää, minulla ei ollut tarvetta tietää, millaista elämäni voisi olla.


Tammikuussa minä havahduin kuitenkin lopulta siihen, että sosiaalinen media oli saanut minut tuntemaan itseni ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen sitä, ettei minun elämäni ole tarpeeksi tai että minä itse en ole tarpeeksi. Havahduin siihen ajatukseen, että ensimmäistä kertaa näiden kymmenen vuoden aikana minusta tuntui, että minun oli hetkeksi luovuttava sosiaalisesta mediasta ihan vain siksi, etten minä jatkuvasti tuntisi ahdistusta ja epäonnistumisen tunteita turhaan. Yhtenä iltana palatessani iltalenkiltä kotiin päätin, että sen jälkeen, kun olisin kirjoittanut viimeiset tekstini rakkaasta pikkukaupungista luopuisin viimeinkin sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi, niin pitkäksi aikaa, että minusta tuntuisi lopulta hyvältä palata takaisin sen pariin. Niin pitkäksi aikaa, ettei se enää tuntuisi niin erottamattomalta osalta elämääni, niin pitkäksi aikaa, etten enää lopulta edes kaipaisi sitä osaksi elämääni, minä mietin kirjautuessani yhtenä iltana viimeisen tekstini jälkeen ulos sosiaalisen median kanavista ja poistaessani myös kaikki niihin liittyvät sovellukset puhelimestani.

 

IMG_8960IMG_9324IMG_8992

 

Ensimmäinen viikko ilman sosiaalista mediaa oli kummallinen ja kaikkina niinä hetkinä, jolloin olin tavallisesti selannut Instagramia ja Facebookia, tuntui kuin jotain puuttuisi ja minun oli vaikea korvata sitä puuttuvaa osaa millään muulla. Niinä hetkinä ymmärsin, kuinka suuri osa elämääni sosiaalinen media oli todellisuudessa ollut ja kuinka en enää tahtonut elää niin, en enää tahtonut, että sosiaalinen media olisi niin suuri osa elämääni, että ilman sitä tuntuisi kuin elämästäni puuttuisi palanen. Sen ensimmäisen viikon jälkeen elämä alkoi vähitellen tuntua kevyemmältä kuin se oli tuntunut aikoihin, kävelin auringonsäteiden loisteessa jäällä, ikuistin hetkiä ihan vain muistoksi itselleni, istuin iltaisin sohvan nurkassa neulomassa villasukkia ja katsoin yli sata jaksoa McLeodin tyttäriä, mutta mikä tärkeintä, en enää lopulta kaivannut jatkuvasti puhelinta käteeni kaikkina niinä hetkinä, kun en tehnyt mitään, en kaivannut sosiaalista mediaa täyttämään niitä hetkiä ja se tuntui hyvältä.


Lopulta minä olin neljäkymmentä päivää ilman sosiaalista mediaa, se oli minulle juuri oikea aika ja kun lopulta annoin itselleni luvan palata sosiaalisen median pariin, en ollut varma, tahdonko oikeastaan edes tehdä sitä. En ollut enkä ole vieläkään varma, sillä tuntui huomattavasti kevyemmältä elää ilman sosiaalista mediaa ja sitä jatkuvaa itsenä vertaamista muihin sosiaalisen median antaman kuvan perusteella, itsensä vertaamista johonkin sellaiseen, mikä ei ole koko totuus. Minä kuitenkin palasin ja tahdon taas kertoa teille tarinoita, mutta sen minä kuitenkin niiden neljänkymmenen päivän aikana lupasin itselleni, että aion tästä eteenpäin rajoittaa sosiaalisen median käyttämistä ja keskittyä enemmän siihen, mitä elämässäni juuri nyt tapahtuu, aion tuntea jokaisella hengenvedollani ja olla samalla tavalla läsnä kuin minä olin niiden neljänkymmenen päivän aikana. Aion kävellä jäällä auringonsäteiden loisteessa ja istua parvekkeella hengittämässä syvään illan hämärässä, mutta ennen kaikkea aion olla viimein onnellinen omasta elämästäni, sillä se on hyvä juuri tällaisena ja niin olen minäkin.

 

IMG_9115IMG_9236

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.