26. maaliskuuta 2020

UUSI KAMERA JA AURINGONSÄTEIDEN MAALAAMA ILTAPÄIVÄ

IMG_0671IMG_0758

Tämä ensimmäinen viikko, jonka olen tehnyt töitäni etänä pienestä kodistani, on mennyt nopeammin kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Kun työmatkoihin ei ole mennyt melkein kahta tuntia päivässä ja kaikki menoni töitä lukuunottamatta on vallitsevan tilanteen takia peruuntuneet, minulla on ollut aikaa siivota kotini kunnolla, kirjoittaa päiväkirjaa ja istua pianon ääreen opettelemaan biisiä, jonka opetteleminen jäi kesken vuosia sitten ja jonka pariin en palannut, vaikka biisin nuotit ovat seisoneet nuottitelineessäni siitä vuosien takaisesta hetkestä asti. On myönnettävä, ettei tämä kotona oleminen ole aiheuttanut minussa mitään suurempia tunteita, minä olen nimittäin joitakin vuosia lukuunottamatta viihtynyt aina hyvin yksin ja rakastanut sitä, että saan olla kotona ja minusta tuntuu, ettei se tule suuremmin muuttumaan tämän vallitsevan tilanteen takia. Ehkä sitten, kun tämä tilanne on viimein ohitse jonain kauniina päivänä ja auringonsäteet leikkivät ihollani kävellessäni ilman pelkoa kesäistä kävelykatua, osaan soittaa sen biisin kokonaan, sen, jonka olin unohtanut vuosiksi nuottitelineeseen.

On kuitenkin myönnettävä, että kaiken tämän kotona olemisen keskellä tuntui ihan äärettömän hyvältä kävellä maailman rakkaimman kanssa viime lauantaina järvelle nauttimaan kauniista päivästä. Matkalla järvelle kadut huusivat tyhjyyttään, tuntui kuin jokainen olisi piiloutunut kotiinsa tätä koronaviruksen aiheuttamaa tilannetta ja päättänyt poistua piilostaan vasta sinä kauniina päivänä, kun tämä kaikki on ohitse. Niin ei kuitenkaan ollut, ihmiset olivat nimittäin päättäneet nauttia siitä aivan uskomattoman kauniista kevätpäivästä kaikesta pelostaan huolimatta ja istuessani hetkeä myöhemmin suurella viileällä kivellä katselin, kuinka kaukana jäällä kokonaiset perheet iloitsivat keväästä ja auringonsäteistä. Tästä jokaisessa hengenvedossani tuntuvasta keväästä, joka on saanut minutkin tavallaan heräämään talviunesta, minä mietin varovaisen tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiini, oli juuri niin rauhallinen ja hyvä olla, etten voinut olla hymyilemättä itsekseni kaiken tämän pelon keskellä.

IMG_0645

Sellaiset hetket ovat ihan äärettömän tärkeitä tässä tilanteessa. On tärkeää osata kaiken tämän keskellä nauttia niistä onnellisista hetkistä ja kaikesta siitä, mikä on juuri siinä hetkessä hyvin, mietin ja naurahdin itsekseni pitäessäni käsissäni muutamaa päivää aiemmin postista hakemaani kameraa. Olin haaveillut uudesta kamerasta vähintään siitä asti, kun minä kaksi vuotta sitten syksyllä lähetin rakkaan silmäteräni Helsinkiin korjattavaksi sen sulkimen räpsähdettyä aivan viimeisen kerran. Olin haaveillut yksinkertaisesti niin kauan, että saadessani pari viikkoa sitten tietää saaneeni vakinaisen työpaikan annoin itselleni luvan tilata uuden kameran ja antaa sen vanhan, vuosien ajan mukanani kulkeneen kameran levätä. Istuessani sinä kauniina lauantaina Canon EOS 90D käsissäni en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin antanut itselleni luvan, niin onnelliseksi se uusi kamera minut teki sinä kauniina iltapäivänä, se uusi kamera, varovaisesti hiuksiini tarttuva tuuli ja se auringonsäteisiin verhoutunut maisema, jonka minä näin sinä kauniina keväisenä iltapäivänä ensimmäistä kertaa elämässäni.

IMG_0715IMG_0762IMG_0777

24. maaliskuuta 2020

USKON ETTÄ TÄSTÄ KAIKESTA SELVITÄÄN

IMG_0477IMG_0456IMG_0428

Olen kirjoittanut tänä keväänä muutaman kerran siitä, kuinka olen viettänyt ihan luvattoman vähän aikaa tässä pienessä asunnossani ja kuinka ne hetket, jotka olen viettänyt täällä, ovat olleet aina erityisiä. Tähän on tullut muutos, tämän koronaviruksen aiheuttaman tilanteen takia minä olen nimittäin siirtynyt tekemään töitäni etänä tästä pienestä asunnostani ja tulen seuraavien viikkojen tai mahdollisesti kuukausien aikana viettämään täällä suurimman osan ajastani. Vaikka minä en tiedä, kuinka kauan tämä tilanne tulee jatkumaan, tiedän kuitenkin paremmin kuin hyvin sen, että tällä hetkellä kannattaa pysyä kotona ja välttää turhia ihmiskontakteja ja siksi minut tekee äärettömän rauhalliseksi se, että minulla on mahdollisuus tehdä nyt töitäni etänä ja pysyä kotona.

Näiden viikkojen aikana aion keskittyä rauhoittumaan, opetella soittamaan jotain uutta pianolla ja lukea tämän vuoden ensimmäisen kirjan, tehdä niitä sellaisia asioita, joita minulla ei ole ollut alkuvuonna aikaa tehdä. Tämä tilanne on monella tavalla ahdistava, mutta istuessani tänään tässä kaamosvalojen ja kynttilöiden valaisemassa asunnossani olen silti tavattoman onnellinen siitä, että nyt, kun kaikki menot töitä lukuunottamatta on peruttu, minulla on aikaa tehdä sellaisia asioita, joita en vielä kaksi viikkoa sitten ehtinyt tehdä. Samalla kuitenkin, kun istun tässä kirjoituspöytäni ääressä, minua ahdistaa ja suututtaa tieto siitä, että niin valitettavan moni ei ota tätä vallitsevaa tilannetta tosissaan ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toivon, että jokainen ottaisi tämän tilanteen nyt tosissaan ja tekisi kaiken, mitä omassa elämässään on mahdollista, tämän viruksen leviämisen estämiseksi. Kyllä tästä selvitään ja ehkä kaiken tämän jälkeen se, että voin matkustaa rakkaaseen pikkukaupunkiin tai käydä tallilla, tuntuu jollain tavalla paljon erityisemmältä kuin miltä se tuntui ennen tätä.

IMG_0483

19. maaliskuuta 2020

EN OLLUT KOSKAAN KUULLUT MITÄÄN YHTÄ LUMOAVAA

P3140580
IMG_2050-2

Heräsin viime lauantaina varovaisiin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat sälekaihtimien lävitse tähän pieneen ja rakkaseen asuntooni maalaten varjoja valkoisille seinille, sellaiset aamut tuntuvat aina jotenkin erityisiltä, sellaiset, kun ei ole kiire yhtään mihinkään ja ehtii nauttia hetken kauneudesta. Sinä aamuna minä kietouduin lämpimään neuleeseen ja sen rakkaimman vielä nukkuessa istuin työpöytäni ääreen kirjoittamaan, kirjoittamaan siitä, kuinka viimeisimmän viikon aikana maailma oli mennyt sekaisin ja kuinka kaikesta kaaoksesta huolimatta viikkoon oli mahtunut myös aivan äärettömän onnellisia hetkiä. Niitä sellaisia, joina oli aina hetken tuntunut kuin maailmassa olisi ollut taas kaikki hyvin, niitä, joina olin tavallaan unohtanut kaiken sen kaaoksen minun ympärilläni, se aamuinen hetki kirjoituspöytäni ääressä oli yksi niistä sellaisista hetkistä, siinä hetkessä kaaos tuntui kaukaiselta. Siinä hetkessä auringonsäteiden maalatessa varjoja valkoisille seinille ja musiikin täyttäessä asuntoani kaikki oli hyvin, sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha ja osasin vain hymyillä tyhmästi.

Myöhemmin pukeuduimme lämpimästi ja kävelimme läheiselle rannalle nauttimaan kauniin keväisestä päivästä. Olen käynyt sillä rannalla useasti yksin valokuvaamassa, kuuntelemassa hiljaisuutta ja rauhoittumassa, ne ovat olleet minulle tärkeitä hetkiä, mutta sinä kauniina lauantaina kävelimme sinne yhdessä ja minä olin siitä jostain syystä ihan tavattoman onnellinen. Tuuli tarttui hiuksiini istuessamme hetkeksi laiturille katselemaan, kuinka jään vankina oleva järvi oli peittynyt hauraaseen lumihuntuun, joka rikkoutui aina hetkittäin tuulen muuttaessa sen muotoa ja paljastaessa sen alta peilikirkkaan jään, joka kutsui minua luokseen. Vähän kauempana joku istui pilkillä auringonsäteiden loisteessa, kun otin ensimmäiset varovaiset askeleeni jäällä ja ihmettelin itsekseni sitä aivan uskomatonta kauneutta jään pinnassa, kuvioita, jotka muodostivat kokonaisuutena taideteoksen, luonnon oman taideteoksen. Sitten kuulin äänen, joka sai minut pysähtymään kaiken sen loputtoman kauneuden keskellä peilikirkkaalla jäällä, kuulitko, minä kysyin ja ihmettelin sitten, kuinka mikään voi kuulostaa niin lumoavalta.

IMG_2019

En ole koskaan kiinnittänyt siihen huomiota, siihen, kuinka jää kertoo tarinoitaan uskomattomin kuiskauksin ja sinä lauantaina seistessäni peilikirkkaalla jäällä minä olisin voinut vannoa, etten ollut koskaan kuullut mitään yhtä lumoavaa. Sitä on kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes kokonaisin lausein, mutta kaikki ne jään vaimeat kuiskaukset kuulostivat sinä kauniina keväisenä päivänä niin uskomattomalta, etten voinut kuin vain kuunnella, olla ihan hiljaa ja kuunnella, kuinka jää kuiskaili tarinoitaan minulle. Se oli niin lumoavaa, että vielä myöhään illalla hymyilin itsekseni ajatellessani sitä ja mietin, että minun on päästävä vielä tänä keväänä kuuntelemaan jään kuiskauksia, minun on päästävä, niin onnelliseksi se minut teki, se ja kaikki se maailman loputon kauneus.

P3140576IMG_2069P3140605

14. maaliskuuta 2020

TAVATTOMAN ONNELLISISTA HETKISTÄ JA KORONAPANIIKISTA

Viimeisimmän viikon aikana on tapahtunut paljon, enkä tarkoita nyt ainoastaan sitä, että koronavirus on saanut koko tämän suuren maailman sekaisin, nimittäin on tapahtunut paljon hyvääkin. Paljon sellaisia asioita, jotka ovat tehneet minut jotenkin aivan järjettömän onnelliseksi. Viimeisimmän viikon aikana minä olen juonut teetä rauhallisena lauantaiaamuna, soittanut kitaraa viileän ilman tulviessa sisään ranskalaisen parvekkeen ovesta ja istunut sitten maailman rakkaimman kanssa aamuyöhön asti hereillä, herännyt maaliskuiseen sunnuntaiaamuun auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse. Olen istunut aikaisina aamuina ruuhkabussissa musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani ja kävellyt työpäivän jälkeen bussipysäkiltä tallille räntäsateen piiskatessa kasvojani. Tuntenut stressin täyttämän sydämeni rauhoittuvan harjatessani rauhallisesti maailman rakkainta työhevostammaa, noussut satulaan räntäsateen piiskatessa edelleen kasvojani ja hymyillyt itsekseni sateen väistyessä ratsastustunnin edetessä, ollut jotenkin uskomattoman onnellinen siitä, että sen parin vuoden takaisen syksyn jälkeen olen edistynyt ratsastuksessa niin, että tunne satulassa on parempi kuin ikinä aiemmin.

Keskiviikkona pääsin sen saman rakkaan, uskomattoman lempeän ja herkän, työhevostamman kanssa maastoon ja vaikka sade kasteli sinäkin iltapäivänä hiukseni, olin tavattoman onnellinen siitä, että sain viettää sen hetken juuri sen rakkaan tamman kanssa ja että kaikesta stressistä huolimatta siinä hetkessä hengitykseni rauhoittui, eikä maailmaani hetkeen mahtunut mitään muuta. Torstaiaamuna lukiessani uutisia minuun iski kuitenkin aivan suunnaton pelko, joka viimeistään iltapäivään mennessä oli muuttunut epätodellisuuden tunteeksi nähdessäni, kuinka koko Suomi tuntui menneen sekaisin ja ostaneen vuoden edestä vessapaperia pelätessään koronavirusta enemmän kuin mitään vuosikymmeniin. Uutiset koronaviruksesta tuntuvat olevan jatkuvasti epätodellisempia ja maailma menevän hetki toisensa jälkeen enemmän sekaisin, ehkä juuri siksi tuntui aivan uskomattoman hyvältä saada perjantaina kaiken tämän keskellä tietää, että minut vakinaistetaan toukokuun alussa. Tuntui hyvältä, mutta myös epätodelliselta, sillä kaikki se määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyt stressi katosi siinä hetkessä ja istuessani nyt tässä kirjoituspöytäni ääressä auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni tuntuu edelleen jotenkin uskomattomalta, ettei minun enää tarvitse stressata siitä, olenko mahdollisesti lokakuussa työtön.

IMG_1952P3070434P3070480

9. maaliskuuta 2020

ON TAVALLAAN OLLUT VAIKEA PYSÄHTYÄ HENGITTÄMÄÄN

P2290274P2290363

Tämän alkuvuoden aikana on hetkittäin tuntunut kuin aika on kulkisi eteenpäin kuin virtaava joki ja minun on ollut vaikea pysähtyä ihan vain hengittämään, on ollut jotenkin tavattoman vaikea pysähtyä katselemaan niitä kauneimpia auringonlaskuja ikkunalasin takana tai kuuntelemaan hiljaisuutta. On ollut jotenkin erityisen vaikea pysähtyä, vaikka alkuvuosi on ollut täynnä tavattoman onnellisia hetkiä ja helmikuussa ehdin näkemään neljä uskomattoman hienoa keikkaa värivalojen loisteessa, kuuntelemaan tuulen huminaa pikkukaupungin rakkaissa metsissä ja unohtua aamuisin hetkeksi musiikkiin matkalla töihin, mutta myös ratsastamaan vain hetkeä ennen auringonlaskua ja kuuntelemaan hevosen rauhallista hengitystä harjatessani sitä tunnin jälkeen. Niin, minun on ollut vaikea pysähtyä ja piiloutuessani yhtenä iltana rakkaassa pikkukaupungissa peiton alle mietin, etten ollut aikoihin ehtinyt olemaan kotona ja ehkä juuri siksi minä en ollut osannut pysähtyä, rauhoittua vain olemaan.

Helmikuun viimeisellä viikolla, palattuani rakkaasta pikkukaupungista, minusta tuntui, että minun oli päästävä kotiin, tähän pieneen ja valoisaan kotiini, jossa olen alkuvuoden aikana viettänyt luvattoman vähän aikaa. Niin minä helmikuun viimeisenä perjantaina istuin bussissa matkatavaroideni ja sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja kun viimein pääsin kotiin, huokaisin itsekseni laskiessani matkatavarani lattialle ja sytyttäessäni kaamosvalot valaisemaan pientä asuntoani. Tämä pieni asunto on minulle jotenkin suunnattoman rakas, vaikka vietänkin täällä suhteellisen vähän aikaa, tämä on minulle rakas ja istuessani sinä iltana työpöytäni ääressä kaamosvalojen loisteessa tuntui kuin hauras sydämeni olisi rauhoittunut ja hengitykseni muuttanut rytmiään, tuntui erityisen hyvältä olla siinä. Tuntui hyvältä leipoa sämpylöitä luvattoman pienessä keittiössäni, kuunnella musiikkia vanhoista stereoistani ja nukahtaa puolenyön jälkeen pehmeään sänkyyni kaikista rakkaimman kainaloon kaupungin verhoutuessa pimeyteen ikkunan takana.

P2290297

Seuraavana aamuna heräsin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat pieneen asuntooni sälekaihtimien välistä, oli niin uskomattoman kaunis aamu, että keitin itselleni teetä ja sen maailman rakkaimman vielä nukkuessa istuin työpöytäni ääreen kirjoittamaan. Hetkeä myöhemmin kävelimme auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, kevään ensimmäisten lintujen laulaessa jossain kauempana kevät tuntui jokaisessa hengenvedossani ja vaikka kylmyys tarttui hetkittäin sormenpäihini, siinä kauniin keväisessä hetkessä olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Pysähdyimme hetkeksi pellolle katselemaan korkeiden koivujen takana siintävää järveä, varovainen tuuli tarttui kuparinpunaisina auringonsäteissä loistaviin hiuksiini ja sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha, sitä minä olin kaivannut, sitä, että osaisin hetkeksi pysähtyä ihan vain hengittämään kevättä keuhkojeni täydeltä.

P2290274P2290358P2290308

5. maaliskuuta 2020

VIISI VÄRIVALOJEN LOISTEESSA VIETTÄMÄÄNI ILTAA

P1170048P1170069

Ida Paul & Kalle Lindroth @ Lutakko 17.1.2020    

Olen nähnyt tämän alkuvuoden aikana viisi käsittämättömän hienoa iltaa värivalojen loisteessa, viisi keikkaa, joista jokainen oli omalla tavallaan erityinen. Aivan ensimmäinen niistä illoista oli tammikuun puolivälissä, kun yhtenä perjantaina kävelin Lutakkoon vuoden ensimmäisellä keikalle, sille keikalle, jolle olin ostanut lipun vain muutamaa päivää aiemmin, sillä olin kuvitellut olevani sinä iltana rakkaassa pikkukaupungissa Lutakon sijaan. Sinä iltana olin kuitenkin Lutakossa yleisömeren keskellä, kun Ida Paul ja Kalle Lindroth nousivat värivalojen loisteeseen ja olin äärettömän siitä, että olin siinä hetkessä juuri siinä, enkä missään muualla. Olin äärettömän onnellinen, koska Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat yhdessä taianomaisia ja ensimmäisen biisin kaikuessa salissa muistin sen vuoden takaisen kauniin illan, jolloin minä näin kaksikon ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa, se tammikuinen ilta oli vähintään yhtä uskomaton kuin se vuoden takainen ilta, vähintään yhtä unohtumaton.

Sinä iltana värivalojen loisteessa tuntui aivan kuin musiikki olisi lävistänyt minut biisi ja hetki toisensa jälkeen, tuntui kuin musiikki olisi iskenyt suoraan rintalastani alle rakkaiden sanojen tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa. Sinä onnellisena tammikuisena iltana musiikki oli valtameren kokoista, sellaista, mikä sai kyyneleet virtaamaan poskipäilleni kaksikon taianomaisesti yhteensopivien äänien kertoessa tarinoitaan, joihin yleisömeri ei yksinkertaisesti voinut olla lähtemättä mukaan. Yhtyessäni yleisömeren kuoroon hymyilin itsekseni, kuinka sille on syynsä, miksi kaksikon pari vuotta sitten maaliskuussa julkaistu debyyttialbumi on aivan epäilemättä ollut yksi eniten kuuntelemistani albumeista julkaisupäivästään asti ja kuinka siitä täsmälleen samasta syystä se tammikuinen ilta värivalojen loisteessa oli unohtumaton. Samasta syystä, siitä, jota en oikeastaan osaa edes pukea sanoiksi, hymyillessäni sinä iltana hetkittäin kyynelten seasta mietin, että siinä on jotain niin tavattoman suurta, ettei sitä voi ymmärtää kuin kokemalla sen itse värivalojen loisteessa. Sinä iltana minä olin, enemmän kuin mitään, kiitollinen niistä kahdesta ihmisestä, siitä aivan uskomattomasta musiikista ja niistä valtameren suurimmista tunneaalloista, niistä, jotka kulkivat minun lävitseni ja saivat kylmät väreet juoksemaan ihollani.

P2080063

   Maustetytöt @ Lutakko 8.2.2020

En muista kirjoittaneeni Maustetytöistä koskaan aiemmin, vaikka duon debyytialbumi oli aivan epäilemättä yksi viime vuoden hienoimmista albumeista ja vaikka kyseinen albumi oli viime vuonna yksi niistä albumeista, joita kuuntelin kaikista eniten huolimatta siitä, että ilmestyi vasta lokakuun lopussa. Kuuntelen kyseistä albumia yhä edelleen huomattavan paljon verrattuna mihin tahansa muuhun albumiin, mutta siltikään muista kirjoittaneeni Maustetytöistä mitään, en, vaikka viime marraskuussa kävin katsomassa Maustetyttöjen keikan Lutakossa ja se puolestaan oli yksi vuoden hienoimmista näkemistäni keikoista. Tänään kuitenkin kirjoitan, nimittäin helmikuun kahdeksantena iltana seisoimme sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa yleisömeren keskellä tämän yhtyeen noustessa värivaloihin, kirjoitan, vaikka minusta tuntuu, etten osaa pukea sanoiksi sitä, kuinka suunnattomasti nautin jokaisesta sekunnista sen keikan aikana ja kuinka sinä iltana kävellessämme kotiin hymyilytti tyhmästi.

Maustetytöt on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista yhtyeistä, jotenkin erityisen ainutlaatuinen ja aito, sellainen, jota minä en vielä vuosi sitten osannut kuvitella kaipaavani elämääni, mutta joka on siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ilmeisesti tullut elämääni jäädäkseen. Sen lisäksi, että se on tullut minun elämääni, minä uskon, että se on tullut jäädäkseen myös suomalaisen musiikin karttapallolle, siitä ei yksinkertaisesti ollut pienintäkään epäilystä sinä helmikuisena iltana loppuunmyydyssä Lutakossa musiikin kaikuessa yleisömeren ylitse. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ilmeettömyydessään keikka oli erityisen hieno ja ehkä juuri siinä piilee tämän yhtyeen salaisuus värivalojen loisteessa, siinä yksinkertaisessa ja ilmeettömässä esiintymisessä, joka jättää tilaa musiikille ja niille kurjuutta ja ankeutta täynnä oleville sanoituksille, jotka ovat soineet kuulokkeissani niin luvattoman paljon, että osaisin ne todennäköisesti vaikka unissani. Enkä minä voisi olla vähempää pahoillani siitä, että muistan ne paremmin kuin kaiken sen, mitä opin ammattikorkeakoulussa ja vielä vähemmän pahoillani olen siitä, että tavallaan minulla on siitä helmikuisesta keikasta lopulta sanottavana vain se, että se keikka oli ensimmäisestä sekunnista viimeisen ihan käsittämättömän hieno ja nautin jokaisesta sekunnista niin suuresti, että lähtisin milloin tahansa uudelleen yhtyeen keikalle, siis oikeasti milloin tahansa.

P2130347P2130325P2130361

Apulanta @ Lutakko 13.2.2020   

Olen nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa useammin kuin uskaltaisin myöntääkään, mutta ennen helmikuun puoliväliä olin nähnyt yhtyeen värivaloissa viime kesänä ja siitä tuntui olevan sinä helmikuisena torstai-iltana ikuisuus kävellessäni kahdeksan jälkeen Lutakon ovesta sisään. Ikuisuus, minä huokaisin itsekseni noustessani narikasta portaita hämärään saliin ja odottaessani yhtyeen nousevan kirkkaisiin värivaloihin hymyilin itsekseni, kuinka huolimatta siitä, että oli torstai-ilta, sali täyttyi ennen soittoaikaa viimeistä nurkkaa myöten ja yhtyeen noustessa viimein värivaloihin kukaan tuskin enää muisti, että seuraavana aamuna on töitä. Sinä iltana siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta kuin musiikki, se hetki yleisömeren keskellä ja se valtameren kokoinen tunne, joka tuntui vyöryvän ylitseni kuin hyökyaalto myrkyisenä yönä, valtameren kokoinen tunne, joka kulki lävitseni kylminä väreinä ja sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini jo heti niiden ensimmäisten biisien aikana.

Kun sanat "ja joka kerta hulluus tuli kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen / pelastusta myyvät on luvanneet sen / ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän / kun se manataan" kaikuivat sinä iltana sen loppuunmyydyn salin nurkissa ymmärsin, että juuri sitä olin tarvinnut jo kauan, sitä valtameren kokoista tunnetta, mutta vielä vähän enemmän sitä uskomattoman rakasta musiikkia ja yhtyettä värivaloissa. Sitä, kun musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani voin antaa musiikin viedä mukanaan, huutaa ääntäni käheäksi ja unohtaa hetkeksi koko muun maailman, siinä hetkessä ja koko siinä keikassa oli jotain taianomaista, jotain helvetin suurta ja ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä en ole kokenut koskaan minkään muun yhtyeen keikalla. Apulanta on aina ollut ja on edelleen minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä iltana hetkeen ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, värivaloissa yleisömeren ylitse kaikuva musiikki ja se valtameren kokoinen tunne, se ilta oli yksinkertaisesti täydellinen ja kävellessäni keikan jälkeen nukkumaan hymyilin tyhmästi itsekseni, niin tavattoman onnelliseksi se ilta oli minut tehnyt.

P2210490P2210521

   Apulanta @ Luola 21.2.2020

Lutakon keikan jälkeisellä viikolla matkustin rakkaseen pikkukaupunkiin päästäkseni näkemään Apulannan taas värivaloissa ja kun sinä perjantai-iltana ajoimme loputtoman pimeyden saattelemana Punkaharjulle minusta tuntui, että siitä illasta tulisi todennäköisesti vielä hienompi kuin siitä illasta, kun seisoin yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä Lutakossa edellisenä torstaina. Olin nähnyt kuvia Punkaharjun Tuunaansaaren luolastosta ja Kalliosalista, mutta on myönnettävä, että päästessämme sinä iltana perille se oli vaikuttavampi kuin minä olisin koskaan osannut kuvitellakaan, niin ainutlaatuinen ja erikoinen keikkapaikka, että ensivaikutelman perusteella osasin sanoa sen yltävän omalla listallani lähestulkoon Olavinlinnan tasolle. Sen lisäksi, että keikkapaikka oli hieno, myös keikka oli aivan uskomattoman hieno ja kun yhtye nousi sinä iltana värivalojen loisteeseen tuntui taas hetken kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, eikä siinä hetkessä tavallaan mitään muuta ollutkaan.

Siinä keikassa oli monta unohtumatonta hetkeä, joista ensimmäinen oli sanojen "oon tehnyt asioita / joilla ei oo muuta tarkoitusta kuin olla tikareita / jotka tarkoitettiin ainoastaan sinuun uppoomaan" iskiessä tajuntaani ja viedessä minut mukanaan takaisin maaliskuuhun 2007, siihen hetkeen, kun pikkusiskoni kanssa olimme yhtyeen keikalla Savonlinnasalissa. Siitä hetkestä on jo kolmetoista vuotta ja siinä me kaikkien näiden vuosien jälkeen taas seisoimme, yhdessä Apulannan keikalla ja se tuntui jotenkin erityisen merkitykselliseltä. Merkitykselliseltä tuntuivat myös sanat "kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa" ja se, että ne tuntuivat edelleen syvällä rintalastani alla huolimatta siitä, että ne soineet kuulokkeissani jo neljätoista vuotta, siitä asti, kun kuulin kyseisen biisin ensimmäistä kertaa.

Myös 0010 on soinut kuulokkeissani yhtä kauan, aina siitä asti, kun Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja kun sanat "kierrätä meidät uudestaan / vielä kerran / luon nahkaa uudempaa kerran / vielä kerran" kaikuivat Kalliosalissa minusta tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt, se kuulosti niin uskomattoman hienolta siinä hetkessä, etteivät sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä. Se oli helvetin vahva, mutta silti niin hauras ja kaunis, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini musiikin tuntuessa selkärangassani. Se hetki oli unohtumaton ja on myönnettävä, että niin oli myös koko keikka, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, se oli täynnä valtameren kokoisia tunteita ja niin uskomattoman suurta rakkautta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani huutaessani ääntäni käheäksi ja antaessani musiikin viedä minut mukanaan. Se on varmasti yksi hienoimmista tänä vuonna näkemistäni keikoista ja se, että uskallan sanoa sen näin maaliskuussa, kertoo jotain siitä, kuinka unohtumaton ja erityislaatuinen keikka sinä iltana Kalliosalissa nähtiin ja kuinka suunnattomasti se keikka minulle merkitsi.

P2270180P2270183

Vesala @ Lutakko 27.2.2020    

Vesala julkaisi ystävänpäivänä toisen albuminsa Etsimässä rauhaa ja kun sinä aamuna puoli kahdeksalta istuin bussissa kuunnellen kyseistä albumia ensimmäistä kertaa olin sanaton, olin sanaton, sillä huolimatta siitä, että odotin albumilta paljon, sinä aamuna tuntui, että olin saanut silti enemmän. Etsimässä rauhaa on täynnä suuria tunteita, se on tavallaan aivan äärettömän surullinen albumi, mutta hetkittäin myös toiveikas ja niin onnellinen, että tuntuu aivan kuin siihen tunteeseen pakahtuisi. Se on albumi elämästä ja seistessäni helmikuun viimeisenä torstaina jälleen Lutakossa yleisömeren keskellä Vesalan noustessa värivalojen loisteeseen tuntui tavallaan kuin olisin palannut kotiin, mutta samalla tuntui kuin jokin olisi muuttunut, kuin jokin olisi suurempaa ja vahvempaa kuin koskaan aiemmin. Ehkä jokin olikin ja ensimmäisen biisin sanojen "mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää" kaikuessa siinä loppuunmyydyssä salissa musiikki tunkeutui rintalastani alle, sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja sydämeni muuttamaan rytmiään.

Siinä, missä ne vanhat ja rakkaat biisit, kuulostivat sinä iltana erityisiltä, niissä ystävänpäivänä ilmestyneen albumin biiseissä oli tavallaan vielä jotain vähän erityisempää, ne saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiänsä. Niistä biiseistä minä tahdon mainita tässä tekstissä erityisesti kolme, joista ensimmäinen, Makaroonilaatikkoo, oli värivalojen loisteessa vähintään ihan yhtä uskomattoman hieno kuin se oli kuullessani sen ensimmäisen kerran viime keväänä Tavastialla ja sinä helmikuisena iltana Lutakossa sanojen "yritän tajuu omanarvontuntooni / mihin sen lakasin / mieluummi puren mun käteni irti / ku otan sut takasin" kaikuessa korvissani tuntui kuin minun sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä. Toisena tahdon mainita albumin nimikkobiisin Etsimässä rauhaa, joka sai sanoin "kun olin peilannut sinusta itseäni / niin kauan et kasvoit mun äänekseni / nyt on horjuen mentävä tapaamaan mua / kysyttävä kuka edes oon" hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään niin, että kyyneleet silmäkulmistani vierähtivät kuin huomaamattani varovaisesti poskipäilleni, se on itselleni tällä hetkellä henkilökohtaisesti ehkä se kaikista rakkain biisi ystävänpäivänä julkaistulta albumilta.

Kolmantena tahdon mainita encoressa kuullun albumin viimeisen biisin Puisia taloja, joka muuten kuultiin sinä iltana ensimmäistä kertaa koskaan värivaloissa ja voi, kuinka uskomattoman hienolta se kuulosti. Se oli aivan äärettömän hauras ja kaunis ja sanojen "seinäs viivoi lyijykynällä / niil on mitattu joidenkin pituutta / sit kun viivat pysähtyi / talo oli myynnissä" kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri tuntui rauhoittuvan musiikin äärelle. Siinä hetkessä oli jotain käsinkosketeltavaa herkkyyttä, sellaista, etten olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain olla juuri siinä sinä torstai-iltana. Kävellessäni sinä iltana kotiin hymyilin itsekseni, kuinka juuri näkemäni keikka oli ollut niin uskomattoman hieno, että sitä oli vaikea uskoa todeksi, katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia olin kiitollinen siitä illasta, mutta myös siitä ihan käsittämättömän hienosta albumista, joka tulee epäilemättä soimaan kuulokkeissani luvattoman paljon varmasti vielä vuosienkin päästä.

P2270039

29. helmikuuta 2020

HETKITTÄIN UNOHDAN ETTÄ MAAILMA VOI OLLA NIIN KAUNIS

IMG_1781IMG_1671

Viime sunnuntaina katselin keittiön ikkunasta, kuinka varovaiset auringonsäteet murtautuivat viimein harmaan pilviverhon lävitse, edellisenä päivänä myrskytuuli oli riehunut niin, että se oli tuntunut jokaisessa solussani kävellessäni illalla koirien kanssa vastatuuleen räntäsateessa ja kuulunut vaimeana ujelluksena ikkunalasin läpi nukahtaessani vanhaan parvisänkyyni. Sinä sunnuntaiaamuna auringonsäteet tuntuivat erityisen hyvältä, istuin keittiön pöydän ääreen käymään läpi minun vanhoja koulukirjojani, jotka olimme äitini kanssa hetkeä aiemmin kaivaneet esille kodinhoitohuoneen ylimmästä kaapista, ja hymyilin itsekseni ala-asteen ensimmäisten luokkien äidinkielen harjoitusvihkoille. Niille, joiden äärellä olen aikoinaan harjoitellut tavuttamista ja kaunokirjoitusta, en ole antanut heittää niitä tai oikeastaan mitään muitakaan ala-asteen koulukirjojani pois, en ole, koska niillä on tavattoman suuri tunnearvo ja ne saavat minut aina palaamaan hetkeksi kahdenkymmenen vuoden takaisiin hetkiin, kun sen vanhan Nojanmaan koulun luokkahuoneissa opettelin kirjoittamaan ja laskemaan. Vanha koulu purettiin muutama vuosi sitten ja tilalle rakennettiin uusi, se on yksi niistä syistä, miksi en ole tahtonut luopua niistä kirjoista, ne saavat minut palaamaan aina siihen kovin rakkaaseen paikkaan, jota ei enää ole olemassa.

Puolenpäivän jälkeen ajoimme vanhempieni kanssa hiekkateitä rauhalliseen metsään, jossa minä en ollut käynyt koskaan aiemmin. Päästessämme määränpäähän jätimme auton metsätien reunaan ja päästimme koirat vapaiksi jatkaessamme matkaamme syvemmälle metsään, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse, ilmassa tuoksui kevät ja tuntui tavallaan kuin luonto olisi vähitellen alkanut heräämään kevääseen, kuin talvi olisi väistynyt kevään tieltä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani. Minä katselin koirien juoksevan vähän kauempana ympäri pehmeän sammaleen peittämää metsää, niiden suunnatonta riemua ja sitä vapautta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni vanhaa metsätietä, sitä valtameren kokoista vapautta, joka tuntui minunkin jokaisessa hengenvedossani. Metsätien päättyessä näin korkeiden havupuiden takana järven ja kiipesin varovaisesti korkealle kalliolle, koska tahdoin katsella hetken kauas horisonttiin, tuntea itseni pieneksi.

IMG_1683IMG_1698IMG_1687IMG_1699

Seistessäni osittain sammaleen peittämällä korkella kalliolla edessäni avautui mielettömän kaunis järvimaisema, armoton tuuli tuntui jokaisessa solussani ja katsellessani sitä uskomatonta maisemaa en osannut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaiken kiireen ja stressin keskellä tavallaan aina hetkittäin unohdan, että maailma voi näyttää niin uskomattomalta. Unohdan, vaikka ne äärettömän kauniit metsä- ja järvimaiset ovat olleet suurimman osan elämästäni kävelymatkan päässä kodistani, unohdan ja siinä hetkessä katsellessani kauas horisonttiin se ajatus tuntui kummalliselta. Kuinka sellaisen voi unohtaa, minä mietin kävellessämme myöhemmin takaisin autolle ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta kevätilmaa, se hetki metsässä oli minulle tärkeä, se oli jotain sellaista, mitä minä olin kuin huomaamattani kaivannut. Niin oli oikeastaan koko se sunnuntai ja istuessani illalla olohuoneessa takkatulen ääressä hymyilin itsekseni maailman rakkaimman Laurin tullessa aivan viereeni nukkumaan, silitin sen pehmeää turkkia ja toivoin, että sellaisia päiviä olisi elämässäni enemmän, sellaisia päiviä, joiden iltoina stressin täyttämässä sydämessäni tuntuu valtameren kokoinen rauha.

IMG_1703IMG_1675IMG_1743

25. helmikuuta 2020

VUOSIA SITTEN SE OLISI OLLUT KUMMALLINEN AJATUS

Katselin viime torstaina ohikiitävää maisemaa bussin ikkunalasin takana matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin ja kuunnellessani Angus & Julia Stonea unohduin miettimään, kuinka vuosia sitten minusta tuntui, etten voisi koskaan olla missään niin onnellinen kuin minä olin ollut Helsingissä ja kuinka mikään ei voisi koskaan tuntua samalla tavalla kodilta. Samalla tavalla kodilta kuin se kaupunki, jossa kuin huomaamattani juoksin ehtiäkseni siihen seuraavaan metroon ja rakastin tavattomasti raitiovaunujen kolinaa ylittäessäni Mannerheimintietä siinä iltapäivän pahimmassa ruuhkassa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se tuntuu kummalliselta ajatukselta, mietin maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja suljin hetkeksi silmäni Julia Stonen laulaessa "do you believe that there's treasures in the ocean", ne sanat soivat kuulokkeissani luvattoman useasti asuessani vielä Helsingissä.

Enää vuosiin minusta ei ole tuntunut siltä, etten voisi olla missään niin onnellinen kuin olin siellä, ei ole, vaikka aina hetkittäin kaipaan sinne suunnattomasti ja vaikka hetkittäin tuntuu jotenkin aivan erityisen hyvältä palata raitiovaunujen kolinaan keskelle Mannerheimintietä. Ohittaessamme jäähallin ja paloaseman hymyilin itsekseni, kuinka juuri siinä rakkaassa pikkukaupungissa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla, juuri siinä rakkaassa pikkukaupungissa, joka tuntuu kuihtuvan vähitellen pois, minusta tuntuu kuin olisin kotona. Se olisi ollut kummallinen ajatus silloin vuosia sitten asuessani vielä Helsingissä, juuri niin kummallinen ajatus, että kävellessäni yhtenä kovin kauniina päivänä hetki ennen auringonlaskua lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan hiljaisuutta naurahdin ääneen, ilmassa tuoksui kevät ja jossain kauempana lauloi lintu.

IMG_1858IMG_1836IMG_1880

23. helmikuuta 2020

HETKI JOLLOIN LUMINEN TALVI EI OLLUT VAIN KAUKAINEN MUISTO

IMG_1261IMG_1341

Nämä valokuvat on otettu viime vuosikymmenen viimeisenä sunnuntaina ja vaikka siitä hetkestä on kohta kaksi kokonaista kuukautta, minä tahdon jakaa nämä teidän kanssanne, koska se oli viimeisiä kauniin lumisia päiviä tänä talvena. En oikeastaan edes tahtoisi kutsua tätä enää talveksi, sillä tämä tuntuu paremminkin loputtomalta marraskuulta, mutta sinä joulukuisena päivänä kävellessämme sen maailman rakkaimman kanssa hetkeä ennen auringonlaskua kallioille katselemaan järvelle maailma oli kaunis. Maailma oli juuri niin sanoinkuvaamattoman kaunis, että auringonsäteiden loisteessa tuntui hetken kuin ei olisi olemassa mitään muuta, vain se hetki ennen auringonkaskua ja lumipeitteeseen verhoutunut maisema seistessämme kalliolla katselemassa osittain vapaana kauniina kimmeltävää järveä, auringon viimeisten säteiden maalaamaa horisonttia ja lumista rantakivikkoa.

Siitä hetkestä on kulunut kohta kaksi kokonaista kuukautta, näiden kahden kuukauden aikana järvi on ehtinyt jäätymään kovien pakkasten aikaan ja hetkeä myöhemmin sulamaan talven vaihduttua loputtomalta tuntuvaan marraskuuhun. On ollut kauniin lumisia hetkiä, mutta kuitenkin enemmän niitä marraskuisia hetkiä, niitä, kun aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua erehtyy sen aivan pienen hetken ajattelemaan, että talvi on vasta edessä, se kaunis luminen talvi. Vähitellen on kuitenkin alkanut tuntua keväältä ja se tekee minut melkein yhtä onnelliseksi kuin luminen talvi, melkein yhtä onnelliseksi, vaikka olen aina ollutkin talven lapsi, se uskomattoman kylmänä ja lumisena marraskuisena päivänä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten syntynyt.

IMG_1283IMG_1322IMG_1332IMG_1317IMG_1344
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.