18. syyskuuta 2020

HAVUNNEULASISTA MUISTIN LAPSUUTENI SYKSYT

IMG_3822IMG_3961

 

Viime sunnuntaina heräsin aamuyöllä kuuntelemaan kaatosadetta, katselin loputtomien sadepisaroiden putoavan msutaan asfalttiin ikkunalasin takana ja piilouduin vielä hetkeksi peiton alle näkemään unta, jota en kuitenkaan enää muutamaa tuntia myöhemmin herätessäni muistanut. Vietin aamupäivän pitkästä aikaa koiranäyttelyssä ja hymyilin itsekseni tuulen tarttuessa takkini helmaan, aamuyöllä asfalttia piiskannut sade oli aamuun mennessä vaihtunut kovin navakkaan tuuleen, joka sai korkeat puut kumartamaan ja minut sulkemaan hetkittäin silmäni raviradan keskellä. Uskomattoman rakas Hertta oli sinä tuulisena sunnuntaina rotunsa paras, enkä minä olisi voinut olla yksinkertaisesti yhtään ylpeämpi siitä vähitellen äitinsä kokoiseksi kasvaneesta tytöstä, joka tarttui terävillä hampaillaan varpaisiini ja mekkoni helmaan elämänsä ensimmäisinä viikkoina kaksi vuotta sitten.


Iltapäivällä navakka tuuli vaihtui viimein auringonsäteisiin, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni kävellessämme pitkin tuntemattomia metsäpolkuja ja valitessamme polkujen risteyskohdissa suuntamme sen perusteella, kumpi polku näytti mielenkiintoisemmalta. Kävellessämme korkeiden mäntyjen alla minä unohduin miettimään, kuinka havunneulasten peittämä polku tuoksui aivan lapsuuteni syksyiltä ja niiltä tavattoman kauniilta päiviltä, jolloin vietimme välitunnit hyppien narua ja leikkien hippaa. Vanhan kouluni pihalla kasvoi monta aivan uskomattoman korkeaa mäntyä ja syksyisin maa täyttyi havunneulasista, olin tavallaan unohtanut ne siihen tuoksuun liittyvät muistot ja kävellessämme sinä iltapäivänä korkeiden mäntyjen alla en olisi voinut olla onnellisempi siitä, kuinka se tuoksu vei minut mukanaan lapsuusvuosieni syksyihin, välitunteihin, jolloin hypittiin narua koulun pihassa.

 

IMG_3948

 

Neljä vuotta sitten vanha kouluni viimein purettiin ja muistan edelleen, kuinka minä kävelin sen raunioilla vain viikko ennen kuin sen viimeisetkin seinät lopulta purettiin, se tuntui ihan valtavan musertavalta, mutta minulle oli silti tärkeää päästä hyvästelemään. Koulusta oli silloin jäljellä enää ulkoseinien ja katon lisäksi muutamia seiniä liitutauluineen ja vesipisteineen, mutta tiesin tarkalleen, missä kohdassa oli ensimmäinen luokkahuoneeni ja mistä kävelimme ruokalaan, minä muistin aivan tarkalleen, mihin jätin takkini ensimmäisinä kouluvuosinani ja missä luokassa minä opettelin aikaisina aamuina saksaa. Nyt neljä vuotta myöhemmin jäljellä ei ole enää edes niitä korkeita mäntyjä, mutta kävellessämme sinä iltapäivänä pitkin metsäpolkua olin onnellinen siitä, että minulla on ja tulee aina olemaan aivan valtavasti muistoja niistä ensimmäisistä kouluvuosistani siinä koulussa.


Kävelimme Kuokkalan vesitornin juurelle, minä en ollut koskaan aiemmin kävellyt sinne saakka ja katsoessani vesitornin juurelta kohti pilvetöntä taivasta en voinut olla ihmettelemättä itsekseni, kuinka olin katsellut samaa vesitornia lukuisia kertoja Harjun portailta ymmärtämättä kuitenkaan, että se on niin valtava. Edes korkeimmat männyt eivät olleet yhtä korkeita kuin se vuosikausia aloillaan seisonut vesitorni ja jatkaessamme matkaamme kauniin metsätien ja tuttujen kadunkulmien kautta kotiin hymyilin itsekseni, kuinka en olisi silloin vuosia sitten hyppiessäni narua koulun pihassa uskonut, että jonain päivänä muuttaisin kaupunkiin ja ihmettelisin vesitornin korkeutta jonain kauniina aurinkoisena sunnuntaina. Ehkä muistot näistäkin hetkistä tulvivat mieleeni vuosien päästä samalla tavalla kuin ne muistot ensimmäisistä kouluvuosistani ja siitä rakkaasta koulusta, mietin illalla sulkiessani parvekkeen oven ja piiloutuessani peiton alle näkemään unta, jota en enää aamulla muistanut.

 

IMG_3769IMG_3884

16. syyskuuta 2020

SINÄ AAMUNA TUULI ULVOI IKKUNALASIN TAKANA

IMG_2466IMG_2542IMG_2580

 

Yhtenä harmaaseen verhoutuneena aamuna lattia tuntui kylmältä jalkojeni alla, syksyn kylmyys on kai viimein saapunut jäädäkseen, mietin pukeutuessani pehmeään neuletakkiini ja katselin sitten, kuinka ikkunalasin takana voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin. Ei ole tuullut aikoihin näin voimakkaasti, mietin itsekseni syttyäessäni kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja istuin työpöytäni ääreen tekemään töitä kuunnellessani jatkuvasti voimistuvan tuulen ulvovan niin kovaa, että se tuntui kaikuvan kotimme jokaisessa nurkassa. Muistelin vuosien takaista syksyistä iltaa vanhassa mummolassa, sinä iltana tuuli ulvoi niin uskomattoman kovaa, että se kuulosti aavemaiselta katsellessani ikkunasta rantasaunalla palavaa valoa ja pimeyttä, joka näytti jatkuvan loputtomiin. 

 

Sinä iltana minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi nukahtaessani keskikamarin lämpöön ja kuunnellessani tuulen riuhtovan korkeiden puiden latvoja ikkunalasin takana, vanha talo kertoi tarinoitansa yön hiljaisuudessa, korkeat puut kumarsivat armottomassa tuulessa ja minä nukuin paremmin kuin aikoihin. Se oli ihmeellinen ilta, hymyilin itsekseni ja kuuntelin, kuinka sade voimistui aina hetkittäin ikkunalasin takana, se oli tahtonut leikkiä tuulen kanssa sinä harmaaseen verhoutuneena aamuna ja sai minut rauhoittumaan katsellessani sadepisaroiden luovan juovia ikkunalaseihin. Parvekkeen avonaisesta ovesta tulvi sisään viileää syysilmaa, join lämmintä teetä kynttilöiden luodessa lempeällä valollaan pehmeitä varjoja valkoisiksi maalatuille seinille ja hengitin syvään, oli jotenkin erityisen rauhallinen ja kaunis syksyinen aamu, sellainen, josta tietää jo varmuudella, että on syksy.


IMG_2721

 

Myöhemmin samana päivänä minusta tuntui, että tahdoin tuntea tuulen jokaisessa solussani ja hengittää sateen jälkeistä raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä, tahdoin tuntea sen kaiken kylminä väreinä minun kalpealla ihollani. Kävellessämme rantaraittia harmaaseen verhoutuneen taivaan alla tuntui tavallaan kuin tuuli olisi voimistunut entisestään, se tarttui hiuksiini armottomasti kuin hyökyaalto ja sulki voimakkaaseen syliinsä pysähtyessämme laiturille katselemaan, kuinka laineet löivät rantaan. Laineet keinuttivat vanhaa laituria katsellessamme järven toisella puolella siintävää kaupunkia, hengitin keuhkojeni täydeltä sitä sateen jälkeistä raitista ilmaa ja annoin tuulen tarttua hameeni helmaan, se tuntui samaan aikaan rauhoittavalta ja puhdistavalta. Tuntui kuin tuuli olisi vienyt mukanaan kaiken sen, mikä oli saanut sydämeni lyömään rauhattomasti, ihmeellinen päivä, minä mietin kävellessämme takaisin kotiin, melkein yhtä ihmeellinen kuin se vuosien takainen ilta vanhassa mummolassa.

 

IMG_2444IMG_2519

13. syyskuuta 2020

MUSIIKKI ON PALANNUT LUOKSENI KUIN VANHA YSTÄVÄ

IMG_1870IMG_1938

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä musiikki on palannut luokseni kuin vanha ystävä, istunut kanssani kynttilöiden valaisemassa huoneessa pimeyden laskeuduttua ja pysähtynyt kanssani aamuisin hetkeksi katselemaan järvelle, tarttunut minua aivan varovaisesti kädestä ja kuljettanut mukanaan kuin hyökyaalto kylmien väreiden juostessa pitkin selkärankaani. Niin tapahtuu aina syksyisin, musiikki palaa luokseni ja löytää sydämestäni sen erityisen paikan, jota mikään muu ei ole onnistunut koskaan täyttämään, niin tapahtuu aina syksyisin ja olen siitä aivan uskomattoman onnellinen. Olen onnellinen siitä, että Death Cab for Cutien kuiskaillessa iltaisin korvaani "but I know your heart belongs to someone you've yet to meet, someday you will be loved" minun hauras sydämeni on muuttanut rytmiään ja kylmät väreet ovat juosseet kalpealla ihollani, aivan kuten jokaisena syksynä niin kauan kuin muistan, olen ollut siitä niin käsittämättömän onnellinen, että se on saanut minut hymyilemään tyhmästi.

 

Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä minun kuulokkeissani on soinut Death Cab for Cutien lisäksi esimerkiksi Bring Me The Horizon, Ólafur Arnalds ja The Fray, kuulokkeissani on soinut muistoja jostain vuosien takaa ja sanoja, jotka ovat vuosi toisensa jälkeen saaneet hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään. Kuulokkeissani on soinut The Cinematic Orchestra, Damien Rice, Sufjan Stevens ja Coldplay, joista jokainen palaa minun luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä, istumaan kanssani iltaisin hämärään kynttilöiden valaisemaan huoneeseen ja kulkemaan aamuisin kanssani pitkin ruskaan verhoutuneiden lehtien peittämiä kadunkulmia, kietomaan kätensä ympärilleni viileän tuulen tarttuessa hiuksiini. Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen koonnut soittolistan niistä rakkaista lauluista, jotka palaavat luokseni aina syksyisin ja lisännyt listalle myös ne laulut, jotka ovat soineet kuulokkeissani ensimmäistä kertaa tänä syksynä, laulut, jotka palaavat luokseni varmasti myös tulevina syksyinä, olen koonnut niistä rakkaista lauluista soittolistan ja haluan nyt jakaa sen myös teidän kanssanne.



IMG_1906

12. syyskuuta 2020

TÄNÄ SYKSYNÄ TAHDON TANSSITTAA SORMIANI KOSKETTIMILLA

IMG_2253IMG_2219

 

Vuosia sitten en rakastanut mitään niin suunnattomasti kuin soittamista, en rakastanut mitään samalla tavalla kuin sitä, että sain iltaisin istua pianon ääreen ja tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, minä en rakastanut mitään yhtä palavasti. Minä muistan sen edelleen kuin eilisen, sen, kuinka kuusitoista vuotta sitten syksyllä hetken mielijohteesta päätin alkaa soittamaan pianoa, kävelin maanantai-iltaisin soittotunneille sinisen nuottikansioni kanssa ja istuin iltaisin pikkusiskoni kanssa vuorotellen sinä syksynä saamamme pianon ääressä opettelemassa sormien tanssittamista koskettimilla. Se sama piano on kulkenut mukanani siitä syksystä lähtien, se on näiden kuudentoista vuoden aikana nähnyt minun viisi eri kotiani ja seisonut aina rauhallisena aloillaan odottamassa niitä hetkiä, että minusta on tuntunut, etten tahdo tehdä mitään muuta kuin vain istua sen ääreen tanssittamaan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, rakastaa yhtä paljon kuin minä rakastin vuosia sitten.


Niin minä olen aina hetkittäin rakastanutkin, rakastanut niin suunnattomasti, ettei sille tunteelle ole löytynyt tarpeeksi vahvoja sanoja, mutta on ollut myös niitä luvattoman pitkiä aikakausia, kun piano on saanut pölyttyä rauhassa. Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen kuitenkin taas istunut pianon ääressä, tehnyt merkintöjä nuotteihin ja tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen päättänyt istua tänä syksynä pianon ääreen iltaisin vesisateen piiskatessa armottomasti ikkunalasia ja opetella soittamaan jotain uutta, olen päättänyt kaivaa nuottipinosta ne kappaleet, jotka ovat vuosien saatossa jääneet jostain tuntemattomasta syystä opettelematta. Olen päättänyt ja on tuntunut aivan uskomattoman hyvältä istua aina hetkittäin pianon ääreen, sen saman, jonka ääreen olen istunut lukemattomia kertoja näiden kuudentoista vuoden aikana ja josta en pystyisi koskaan luopumaan, vaikka joskus tulevaisuudessa ostaisin viimein uuden, en pystyisi luopumaan, sillä mikään muu omistamani asia ei merkitse minulle yhtä äärettömästi. Ei mikään muu ja siksi nimenomaan sen ääreen istuminen on tuntunut näinä syyskuun ensimmäiseinä päivinä niin erityiseltä, sen pianon kanssa minä tulen tänä syksynä ja seuraavien kuudentoista vuoden aikana oppimaan vielä paljon uutta.


IMG_2354IMG_2218IMG_2277

9. syyskuuta 2020

SYYSKUUN ENSIMMÄISINÄ HETKINÄ MINUSSA ASUI RAUHA


IMG_2066IMG_2199

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni pitkin ruskaan verhoutuneiden lehtien täyttämiä kadunkulmia, pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan auringonsäteissä uinuvaa äärettömän kaunista järvimaisemaa ja tuntiessani syksyn lempeiden tuulenhenkäysten tarttuvan minun takkuisiin hiuksiini kävellessäni kotiin. Ensimmäiset lehtipuut olivat alkaneet vähitellen verhoutua ruskaan ja ilmassa tuoksui enää häivähdys kesästä, mutta auringonsäteet lämmittivät edelleen selkääni kuin kesästä ei olisi kulunut hetkeäkään, kuin syksy ei olisi vielä täällä, kuin se olisi edelleen vain kaukainen häivähdys jossain kaukana tulevaisuudessa. Syksy on kuitenkin kaikesta huolimatta täällä, huomasin hymyileväni itsekseni hetkeä myöhemmin sulkiessani kotioven ja ripustaessani takkini eteisen naulakkoon auringonsäteiden luodessa varjojaan olohuoneen seinälle.


Syksy on kaikesta huolimatta täällä, hymyilin myöhemmin katsellessani lämpimään neuletakkiini kietoutuneena, kuinka vesisade maalasi kuvioita parvekelaseihin ja armoton tuuli tarttui puiden latvoihin, syksy on täällä ja se tekee minut onnellisemmaksi kuin mikään on tehnyt pitkään aikaan, minä mietin istuessani työpöytäni ääressä musiikin täyttäessä makuuhuoneen nurkkia harmoniallaan. Aivan kuin jokaisena syksynä, musiikki on alkanut tuntua taas aivan erityiseltä ja syyskuun ensimmäisinä päivinä tuntui uskomattoman hyvältä istua kynttilöiden valaisemassa huoneessa Death Cab for Cutien ja Damien Ricen kaikuessa makuuhuoneen nurkissa kynttilöiden lempeän valon luodessa valojuovia valkoiselle seinälle, tuntui hyvältä istua aloillaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, kuiskata ilmaan tavattoman rakkaita sanoja jostain vuosien takaa ja hymyillä tyhmästi itsekseni.


IMG_2152

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä musiikki sai minut huokaisemaan itsekseni, kuinka syksyisin musiikista tulee aina erityistä, se löytää aina syksyisin sen erityisen paikan sydämestäni ja saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa aivan uskomattoman rakkaiden sanojen "if there's no one beside you, when your soul embarks, then I'll follow you into the dark" kaikuessa hämärässä huoneessa. Syksyisin musiikista tulee vuosi toisensa jälkeen samalla tavalla erityistä kuin se oli minulle kymmenen vuotta sitten, mietin kävellessäni yhtenä päivänä sateen jälkeen vanhan hirsitalon ohitse ja hengittäessäni sateen jälkeistä ilmaa keuhkojeni täydeltä, koivujen ruskaan verhoutuneet lehdet reunustivat hiekkatietä, varovainen tuuli tarttui hetkittäin puiden latvoihin ja minussa asui valtameren kokoinen rauha, se sama, joka löytää tiensä minun luokseni aina kesän vaihtuessa lopulta syksyyn.

 

IMG_2025IMG_2226IMG_2093

6. syyskuuta 2020

VIIMEAIKOINA OLEN OLLUT ITSELLENI ARMOTON

IMG_1408IMG_1556

 

Olen ollut itselleni viimeaikoina tarpeettoman armoton, mietin itsekseni kävellessäni yhtenä elokuisena iltana pitkin Kuokkalan siltaa illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin, olen ollut itselleni armoton ja vaatinut itseltäni liikaa huomaamattani sitä. Olen vaatinut itseltäni viimeaikoina aivan suunnattomasti ja unohtanut pysähtyä nauttimaan tästä äärettömän kauniista alkusyksystä, huokaisin itsekseni pysähtyessäni katselemaan sataman valoja ja hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa, olen vaatinut ja unohtanut, vaikka minä en missään tapauksessa tahtoisikaan olla sellainen. En tahtoisi vaatia itseltäni liikaa tai unohtaa pysähtyä nauttimaan hetkestä, tästä kauniista alkusyksystä, minä en tahtoisi iltaisin nukahtaessani miettiä itsekseni, kuinka olisin voinut olla vähän parempi ja jaksaa enemmän. En vain yksinkertaisesti tahtoisi, huokaisin itsekseni jättäessäni taakseni Kuokkalan sillan ja järven toisella puolella loistavat kaupungin kirkkaat valot, ne, joita minulla on ollut viimeaikoina tapana katsella parvekkeeltamme ennen kuin menen nukkumaan.


En tahtoisi olla itselleni niin armoton kuin olen viimeaikoina ollut, mietin ohittaessani vanhan hirsitalon, jonka ikkunasta kajasti lempeä valo ja jatkaessani matkaani heinäseiväsaidan reunustamaa hiekkatietä kohti kotia, en tahtoisi olla ja siksi minun on pysähdyttävä. Minun on viimein pysähdyttävä, otettava aina hetkittäin aikaa ihan vain itselleni ja annettava itseni nauttia tästä aivan uskomattoman kauniista alkusyksystä, viileistä aamuista ja hämärtyvistä illoista, minun on huolehdittava itsestäni vähän paremmin ja muistettava levätä sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että voimat ovat vähissä. Aina ei tarvitse olla parempi tai jaksaa enemmän, sanoin itselleni ääneen istuessani myöhemmin yksin parvekkeella katselemassa järven toisella puolella loistavia kaupungin valoja, aina ei tarvitse olla itselleen armoton ja siksi istuessani sinä iltana lyhdyn valaisemalla parvekkeella päätin, että nyt on aika pitää itsestään parempaa huolta, keittää rauhoittavaa teetä ja sulkea hetkeksi silmät saunan lämmössä.


             On aika olla itselleen armollisempi.               

 

IMG_1548IMG_1592IMG_1411

2. syyskuuta 2020

NE KAUNIIT HETKET EIVÄT OLE ENÄÄ KAUKANA

IMG_1664IMG_1774IMG_1653

 

Elokuun viimeisinä päivinä havahduin siihen, kuinka aamuisin kodissamme alkoi vähitellen olla niin viileää, että oli puettava ylleen lämmin villatakki pysyäkseen lämpimänä noustessaan sängystä heti auringonnousun jälkeen ja kuinka pimeys alkoi saavuttaa illan viimeiset auringonsäteet ilta toisensa jälkeen aina yhä aikaisemmin. Minä havahduin siihen, että auringonlasku maalasi taivaan pastellinsävyin kuunnellessani iltaisin Harjun iltasoittoa parvekkeella ja ettei ehtinyt kulua tuntiakaan siihen, että pimeys alkoi saavuttaa illan viimeiset auringonsäteet. Istuessani illan viimeisten auringonsäteiden jälkeen meidän makuuhuoneessamme kirjoittamassa keskeneräiksi jääneitä lauseita mietin usein itsekseni, kuinka en tavallaan voisi olla siitä yhtään onnellisempi, siitä, että päivä alkaa vähitellen lyhenemään ja ei mene enää kauaa, kun aamuisin on vielä pimeää avatessani olohuoneen verhot ja pysähtyessäni kesken aamulenkin katselemaan järvelle, hengittäessäni keukojeni täydeltä kylmää syysilmaa ja sytyttäessäni kynttilöitä valaisemaan makuuhuonettamme aloittaessani työt vähän ennen auringonnousua.

 

En voisi olla yhtään onnellisempi, olen hymyillyt istuessani iltaisin makuuhuoneessamme kirjoittamassa niitä keskeneräisiksi jääneitä lauseita Ólafur Arnaldsin täyttäessä huonetta uskomattoman kauniilla harmonialla, For Now I Am Winter soi elokuun viimeisinä päivinä enemmän kuin se oli soinut vuosiin. Minusta tuntuu, että se tulee soimaan tänä syksynä monena äärettömän kauniina pimeyteen verhoutuneena iltana istuessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa ja niinä aamun hitaina hetkinä, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet luovat varjojaan valkoisille seinille. Elokuun viimeisinä päivinä minusta tuntui, etteivät ne hetket ole enää kovin kaukana ja sulkiessani aina hetkittäin silmäni musiikin kaikuessa lempeästi valaistussa makuuhuoneessamme se ajatus sai minut rauhoittumaan, se sai minut hengittämään syvään ja katselemaan vielä ennen nukahtamista parvekkeelta järven toisella puolella loistavia kaupungin kirkkaita valoja ja laivaa, joka lähti satamasta pimeyden keskellä. 

                 

IMG_1701

28. elokuuta 2020

ILMASSA TUOKSUI HÄIVÄHDYS ENEMMÄN SYKSYÄ KUIN KESÄÄ

IMG_1120IMG_1078

 

Yhtenä kauniina iltapäivänä minä seisoin parvekkeella katselemassa tummien pilvien kerääntyvän taivaalle kuin merkkinä uudesta sateesta ja mietin, kuinka vain hetkeä aiemmin oli satanut niin uskomattoman kovasti, että se oli tuntunut jokaisessa solussani katsellessani sateen piiskaavan armottomasti parvekelaseja ja vesipisaroiden putoavan mustaan asfalttiin. Se oli ollut jotenkin ihmeellisen kaunista ja saanut syksyn tuoksumaan ilmassa häivähdyksen verran voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, tuskin tänään tulee enää sellaista sadetta, mietin itsekseni katsellessani tummien pilvien liikkuvan nopeasti  jatkuvasti voimistuvan tuulen mukana ja vain hetkeä myöhemmin minä kävelin pitkin rantaraittia varovaisten auringonsäteiden yrittäessä aina hetkittäin murtautua tumman pilvimassan lävitse. Järvi kimmelsi varovaisten auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui häivähdys enemmän syksyä kuin kesää ja hymyilin itsekseni, kuinka rakastan elokuuta ja sen suunnatonta kauneutta.


Vain muutamaa minuuttia myöhemmin uskomaton kaatosade piiskasi kasvojani armottomasti ja voimakas tuuli tarttui olkapäihini niin, että tuntui ihan kuin se olisi kuljettanut minua mukanaan kävellessäni korkeiden puiden reunustamaa rantaraittia. Ylistönsillalla minä pysähdyin katselemaan sadetta ja tuntemaan sen valtavan voiman kasvoillani, se oli tullut varoittamatta ja piiskannut kasvojani sellaisella voimalla, etten osannut kuin hymyillä itsekseni luonnon uskomattomalle voimalle katsellessani sateen edelleen hetkittäin voimistuvan. Siinä hetkessä voimistuneen tuulen tarttuessa sateen kastelemiin hiuksiini minä tunsin itseni ihan äärettömän pieneksi, jatkoin matkaani kohti satamaa ja ohittaessani myöhemmin satamassa rauhallisina aloillaan seisovat laivat mietin, ettei mikään ollut viikkoihin tuntunut yhtä voimakkaasti ja saanut sydäntäni lyömään niin, mikään ei ollut tuntunut samalta kuin se auringonsäteisiin päättynyt uskomattoman voimakas sade sinä kauniina elokuisena iltapäivänä.

 

IMG_1133


Illalla auringonsäteet maalasivat hiusteni latvat punaisella kävellessämme lyhyen metsäpolun kautta kaupasta kotiin, enkä voinut olla pysähtymättä siihen ajatukseen, että olen neljä vuotta kulkenut sen ohitse huomaamatta sitä, huomaamatta sitä kaunista metsäpolkua kotimatkani varrella. Minusta tuntuu, että tässä kaupungissa on vielä aivan suunnattomasti sellaista, mitä en ole vielä huomannut, sellaista, mikä kutsuisi minua luokseen, jos vain ymmärtäisin kuunnella tarpeeksi tarkasti. Kuunnella yhtä tarkasti kuin minä olin kuunnellut aiemmin sinä päivänä sadetta, sitä, jonka uskomaton voima tuntui rauhoittavana sydämessäni vielä myöhään illalla istuessani saunassa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja nukahtaessani hetkeä myöhemmin puhtaisiin lakanoihin.

 

IMG_1211IMG_1218IMG_1084

24. elokuuta 2020

ILTAISIN KATSELIN HETKEN JÄRVELLE JA HYMYILIN ITSEKSENI

IMG_0967IMG_1065

 

Sen jälkeen, kun palasimme elokuun alussa rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, minulla on ollut tapana katsella iltaisin hetken aikaa parvekkeelta järvelle ennen kuin menen nukkumaan, katsella järven takana vähitellen rauhoittuvan kaupungin kirkkaita valoja ja hengittää keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa. Ne ovat olleet minulle jostain syystä suunnattoman tärkeitä hetkiä, niitä sellaisia, joiden jälkeen on tuntunut erityisen hyvältä nukahtaa meidän kauniiseen makuuhuoneeseemme, siihen, jonka ikkunaan ripustin yhtenä aurinkoisena päivänä oranssin verhon ja jonka toiselle yöpoydälle minä sytytän aina iltaisin pöytälampun, jonka lämmin valo maalaa valkoiset seinät lempeän oranssilla. Niinä hetkinä, kun seison iltaisin sen pienen hetken itsekseni parvekkeella katselemassa järvelle olen miettinyt aina itsekseni, kuinka valtavasti minua rauhoittaa nähdä niin kauas, nähdä kaupungin valot järven toisella puolella ja ne viimeiset veneet, jotka saapuvat satamaan pimeyden keskellä.


Olen miettinyt, kuinka se on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joita olin kuin huomaamattani kaivannut asuessani vanhassa asunnossani ja tuijottaessani iltaisin ranskalaiselta parvekkeeltani vastapäisen kerrostalon seinää, sitä hiljaista kadunpätkää, jota valaisivat keltaisena loistavat katuvalot. Yksi niistä asioista, joita minä rakastan tässä uudessa kodissamme aivan suunnattomasti, olen miettinyt katsellessani vähitellen rauhoittuvan kaupungin kirkkaita valoja järven toisella puolella ja tuntenut sitten, kuinka hauras sydämeni muuttaa rytmiään ja rauhoittuu tuulen tarttuessa varovaisesti puiden latvoihin. Tämäkin kaupunki alkaa vähitellen tuntua oikeasti kodilta, olen hymyillyt itsekseni sulkiessani parvekelasin öisen sateen varalta ennen kuin olen piiloutunut peiton alle katselemaan hetkeksi televisiota ja nukahtamaan rauhallisuuteen, joka on tuntunut valtameren kokoiselta herätessäni hetkittäin öisin kuuntelemaan vieressäni nukkuvan rakkaan hengitystä ja nukahtamaan uudelleen vain nähdäkseni unta syksystä, myrskyistä ja ruskaan verhoutuneista metsistä jossain kaukaisella saarella.


IMG_0954IMG_1014IMG_0984

20. elokuuta 2020

LUONNOSTA, MERESTÄ JA IHMISLUONNOSTA

IMG_0800IMG_0836

 

Olen kirjoittanut aiemmin yhdestä erityisestä kirjasta, josta tuli minulle maailman rakkain kaksi vuotta sitten helmikuussa hakiessani sen postista ja istuessa entisen asuntoni lattialla hetkeä myöhemmin unohtumassa sen sivuille vähän ennen hämärän saapumista, silloin minusta tuntui kuin olisin löytänyt aarteen, toisaalta sitähän se nimenomaan oli, todellinen sanojen aarreaitta. Kirja, josta olen kirjoittanut, on Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit ja unohdun edelleen hetkittäin sen sivuille, niinä hetkinä tuntuu kuin koko maailma ympärilläni pysähtyisi hetkeksi ja olisi olemassa vain ne sanat, ne valtamerta suuremmat sanat, joista olen löytänyt vuosien saatossa suunnattomasti lohtua ja ääretöntä onnea, sanat, jotka ovat saaneet minut rauhoittumaan ja sydämeni vaihtamaan rytmiään. Sanojen lahja on minulle edelleen ehdottomasti se kaikista rakkain kirja ja samalla se on ainoa omistamani kirja, josta minä en koskaan suostuisi luopumaan, se on niin monella tavalla kovin erityinen.


Viime viikolla minä kannoin yhteiseen kotiimme kirjan, josta on viimeisimmän puolentoista viikon aikana tullut samalla tavalla rakas kuin Sanojen lahjasta, kannoin kotiin aivan erityisen kirjan, jossa on sitaatteja valosta ja väreistä, varjoista ja pimeydestä, merestä, saarista, metsistä ja puista, syksystä, talvesta ja ihmisen ja luonnon kohtaamisista. Sinä aurinkoisena iltapäivänä kannoin yhteiseen kotiimme kirjan nimeltä Katse horisontin yli  - Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta ja viimeisimmän puolentoista viikon aikana olen unohtunut sen sivuille aina hetkittäin, sellaisina hetkinä, kun on tuntunut siltä, että minun on pysähdyttävä kaiken loputtoman suorittamisen keskellä, minä olen unohtunut ja rakastanut. Rakastunut sanoihin ja lauseisiin, siihen, kuinka ne voivat kätkeä taakseen kokonaisen maailman ja kadottaa hetkeksi kaiken sen, mitä ympärilläni tapahtuu, sanat ovat ihmeellisiä ja Tove Janssonilla on Atlantin valtameren kokoinen sanojen lahja. Sanojen ja lauseiden lisäksi olen rakastanut myös kirjaan itsessään, olen rakastunut Tove Janssonin maalauksiin ja piirroksiin sen sivuilla ja siihen, kuinka unohtuessani kirjan sivuille minä rauhoitun. Olen rakastunut ja siksi suosittelen myös jokaista teistä etsimään tämän kirjan käsiinne, unohtumaan sen sivuille ja rakastumaan sanoihin, ihmeellisiin sanoihin.


IMG_0850

18. elokuuta 2020

JUURI NYT ELÄMÄ TUNTUU ERITYISEN HYVÄLTÄ

IMG_0621IMG_0744

 

Kun elokuun kahdeksantena iltana istuin viimeisten, ihan uskomattoman lempeiden, auringonsäteiden loisteessa uuden ja rakkaan kotimme parvekkeella ensimmäistä kertaa heinäkuun puolivälin jälkeen minä mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että sain viettää sen illan juuri siinä ja katsella järvelle. Viimeisimmän puolentoista viikon aikana olen miettinyt sitä samaa kerta toisensa jälkeen, istunut parvekkeella illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa ja hymyillyt, kuinka elokuun auringonlaskut ovat olleet toinen toistaan kauniimpia, jotenkin erityisiä. Vielä kauniimpia ovat olleet ne hetket, kun taivas on verhoutunut tummansiniseen samettiin illan viimeisten auringonsäteiden vaihduttua pimeyteen katsellessani järven toisella puolella loistavia kaupungin kirkkaita valoja, ne ovat olleet niitä kaikista kauneimpia hetkiä ja niiden jälkeen on tuntunut hyvältä nukahtaa uudessa makuuhuoneessamme, jonka ikkunaan minä ripustin yhtenä kauniina iltapäivänä oranssin verhon.


Näiden puolentoista viikon aikana olen tehnyt paljon töitä, mutta onnekseni olen ehtinyt myös lenkkeillä pitkin rantaraittia ja pysähtyä hetkittäin katselemaan kaunista järvimaisemaa, sitä samaa, jota minä olen aina iltaisin katsellut parvekkeeltamme ja miettinyt itsekseni, kuinka se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi. Näiden puolentoista viikon aikana minä olen istunut vain vähän ennen niitä illan viimeisiä auringonsäteitä olohuoneen lattialla kokoamassa huonekaluja, ripustanut verhoja ikkunoihin ja etsinyt viimeisille tavaroille omat paikkansa tästä rakkaasta asunnosta, joka on tuntunut päivä toisensa jälkeen enemmän kodilta. Olen istunut saunassa miettimässä sitä, sitä, ettei mikään ole aikoihin tuntunut yhtä paljon kodilta kuin tämä meidän ensimmäinen yhteinen kotimme ja nukahtanut iltaisin maailman rakkaimman viereen, käynyt aikaisin aamulla lenkillä järven rannassa auringonsäteiden ollessa vielä lempeitä ja kylmyyden tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani.


IMG_0719

 

Näiden puolentoista viikon aikana minä olen käynyt ensimmäistä kertaa viiteen kokonaiseen kuukauteen tallilla ja noustessani ratsaille miettinyt, etten minä ole kaivannut tänä vuonna mitään muuta niin paljon kuin hevosia ja niitä hetkiä ratsailla. Se on minulle yksi rakkaimmista asioista tässä maailmassa, olen huokaissut itsekseni kävellessäni kotiin illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja pysähtynyt kotiovellani kuuntelemaan, kuinka järvellä laivat huutavat saapuessaan satamaan. Juuri nyt elämä tuntuu erityisen hyvältä ja odotan äärettömän innoissani syksyä, joka tuoksuu jo hetkittäin ilmassa, minä odotan vähitellen hämärtyviä iltoja ja niitä kylmiä aamuja, kun on puettava villasukat pysyäkseen lämpimänä, mutta siitä huolimatta myös juuri nyt hyvältä, juuri nyt, tässä hetkessä kesän ja syksyn välillä, kun aamuisin on viileää ja iltapäivällä tuntuu vielä aivan kesältä.

 

IMG_0758IMG_0729IMG_0784

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.