29. marraskuuta 2020

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

IMG_1019IMG_1347

 

Lapkon toinen studioalbumi, Scandal, siitä tämä tarina sai alkunsa viisi vuotta sitten marraskuisena iltana yhdessä rakkaan pikkukaupungin baarissa. Sinä viiden vuoden takaisena marraskuisena iltana minun piti olla Helsingissä katsomassa kahden rakkaan yhtyeen keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä olin kuitenkin päättänyt jäädä pikkukaupunkiin ja löysin itseni ystävieni keikalta, kun minulle tuntematon mies pyysi minulta kameraani lainaan ystävälleen. Hämennyin niin, että suurempia kyselemättä ojensin kamerani sille silloin vielä tuntemattomalle miehelle ja jatkoin musiikkiin hukkumista, se oli ihmeellinen ilta ja sinä iltana tämä tarina sai alkunsa, tämä tarina, jota on ollut hetkittäin tavallaan vähän vaikea uskoa todeksi. Sitä iltaa seuranneena yönä kävelimme valomerkin jälkeen yhdessä sen saman tuntemattoman miehen kanssa pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan Lapkoa, yhtyeen toista studioalbumia, josta olin hetkeä aiemmin puhunut silmät loistaen ja joka oli aivan ensimmäinen asia, joka todella yhdisti meidät. Kaupunki verhoutui marraskuun harmaaseen sinä yönä, oli satanut räntää koko illan ja saappaani hajosivat kesken matkan, nauroin ja kävelin ilman kenkiä kotiin asti, kerroin, että tahdon tatuoida ranteeseeni tärkeitä sanoja, sanoja, jotka olivat tavallaan enemmän kuin sanoja.


Sinä yönä minä en tiennyt hänestä juuri mitään, tiesin oikeastaan vain hänen nimensä ja sen, että hän rakasti sitä ihan uskomattoman hienoa albumia yhtä suunnattomasti kuin minä, sinä yönä se kuitenkin riitti ja tuntui turvalliselta istua pienen kotini sohvalla yhdessä, kuunnella se albumi ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka. Ranteessani ei ole vieläkään tatuoituna niitä tärkeitä sanoja, mutta siitä tuntemattomasta miehestä tuli lopulta minun mieheni, se ihminen, joka on kulkenut vierelläni viisi kokonaista vuotta ja nähnyt kaiken onnellisuuteni lisäksi myös ne kaikista huonoimmat päiväni, ihminen, joka on nähnyt minusta kaiken ja kulkee silti vierelläni, kaikesta huolimatta. Tämä tarina, joka sai alkunsa viisi vuotta sitten sinä yhtenä marraskuisena iltana yhdessä pikkukaupungin baarissa, on ollut uskomattomin matka, jonka olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja kävellessämme yhtenä marraskuisena päivänä kahdestaan pitkin lumisia metsäpolkuja minä hymyilin hetken itsekseni, kuinka kiitollinen olen siitä, että sinä viiden vuoden takaisena iltana päätin lopulta jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin, vaikka Helsinki oli kutsunut minua luokseen vahvemmin kuin se oli kutsunut minua aikoihin.

 

IMG_0985IMG_0942IMG_1000

 

Siitä viiden vuoden takaisesta illasta on kuljettu todella pitkä matka tähän päivään, on ollut niin suunnatonta onnellisuutta, että sanat ovat tuntuneet riittämättömiltä, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu sumussa tietämättä, mihin suuntaan kääntyä. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut valtameren kokoisia tunteita, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, en vaihtaisi, koska kaikkien niiden hetkien ja valtameren kokoisten tunteiden jälkeen olemme tässä, olemme yhdessä ja vahvempia kuin koskaan aiemmin. Näiden viiden vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea, miltä se tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa vähän parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut luottaa siihen loputtomaan rakkauteen, uskaltanut huutaa pelkäämättä kaiken hajoavan palasiin ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut viimein haaveilla yhteisestä omasta kodista ja asuntolainasta.

 

En tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, mutta sen minä tiedän, että meillä on paljon yhteisiä unelmia, sellaisia, joita janoamme päästä toteuttamaan, sellaisia, jotka saavat meidät istumaan tuntikausia pimeässä huoneessa haaveillen, miettien, millaista elämä tahdomme yhdessä elää tulevaisuudessa. Hetkittäin ne unelmat tuntuvat liian suurilta, mutta toisaalta uskon siihen, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista, mikään unelma ei ole liian suuri meille kahdelle ja olen onnellinen siitä, että saan unelmoida kaikista niistä asioista juuri hänen kanssaan. Olen onnellinen siitä, että huolimatta siitä tosiasiasta, että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja käyneet saman lukion, tapasimme kuitenkin vasta sinä viiden vuoden takaisena iltana, silloin, kun aika oli oikea. Minä olen onnellinen siitä, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan ja mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on suurin onni, mitä juuri nyt tiedän.

 

IMG_0988IMG_1329

24. marraskuuta 2020

LOKAKUUN VIIMEINEN ILTA JA PAINAJAINEN ENNEN JOULUA

IMG_0639IMG_0727

 

Lokakuun viimeisenä iltana lähestyvän marraskuun kylmyys tunkeutui kotiimme ikkunanpielistä, minä sytytin kynttilöitä illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja katselin, kuinka kaupunki ikkunalasin takana vähitellen hiljentyi odottamaan marraskuuta saapuvaksi. Viime vuosina marraskuu on ollut aivan lohduttoman harmaa, mietin lämmittäessäni glögiä ja unohduin miettimään lapsuusvuosieni talvia, sitä, kuinka marraskuussa maailma verhoutui lumihuntuun ja rakensimme lumihevosia läheiseen metsään. Ne talvet olivat ihan äärettömän kauniita, mietin itsekseni kääriytyessäni tiukemmin lämpimään neuletakkiini ja laittaessani villasukat jalkaani, lokakuun viimeisenä iltana lumihuntuun verhoutuva maisema oli vain kaukainen muisto ja kaupungin uinuessa ikkunalasin takana mustan taivaan alla kaivauduin syvälle sohvan nurkkaan ja neuloin villasukkaan kantapään, olin päättänyt antaa maailmani hetkeksi pysähtyä aloilleen ja nauttia siitä lokakuun aivan viimeisestä illasta.


Sinä lokakuun viimeisenä iltana katsoin sen kaikista rakkaimman elokuvan, jonka olen katsonut elämäni aikana useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. The Nightmare Before Christmas on ollut minulle kaikista rakkain elokuva niin kauan kuin muistan, minä rakastan kaikkea siinä elokuvassa ja aivan yhtä suunnattomasti rakastan Danny Elfmanin säveltämää elokuvan uskomatonta soundtrackia, joka soi kuulokkeissani yllättävän usein. Sinä iltana The Nightmare Before Christmas sai minut hymyilemään aivan kuten se on saanut lukemattomia kertoja elämäni aikana ja lokakuun vaihtuessa viimein marraskuuhun mietin itsekseni, kuinka en varmaan koskaan tule rakastamaan mitään muuta elokuvaa niin kuin minä rakastan sitä mestariteosta. Seuraavana aamuna hymyilin itsekseni elokuvan soundtrackin sanojen "there's frost on every window,  oh, I can't believe my eyes, and in my bones I feel the warmth, that's coming from inside" kaikuessa mielessäni, kaivoin ne viimeisetkin joulukoristeet laatikosta ja vaihdoin makuuhuoneen oranssit verhot metsänvihreisiin, minulle syksy oli vaihtunut talveen.

 

IMG_0694IMG_0753IMG_0641

20. marraskuuta 2020

SUNNUNTAINA MAAILMA YMPÄRILTÄMME OLI KADONNUT

IMG_0305IMG_0347

 

Yhtenä lokakuun sunnuntaina minä heräsin aikaisin hyvin nukutun yön jälkeen, sytytin kynttilöitä valaisemaan hämärää makuuhuonetta ja söin aamiaista sängyssä, oli yksi lokakuun parhaimmista aamuista, kynttilät loivat pehmeitä varjojaan valkoiseksi maalatulle seinälle ja television ruudulla Lorelai Gilmore joi kahviaan. Gilmore Girls on yksi lempisarjoistani ja olen nähnyt sarjan jokaisen tuotantokauden luvattoman useasti, mutta kaikkien näiden vuosien ja katselukertojen jälkeen hymyilin itsekseni sinä lokakuisena sunnuntaina katsellessani neljättä tuotantokautta, se tuntui jotenkin aivan äärettömän turvalliselta, lähes yhtä turvalliselta kuin edellisenä iltana vaihdetut puhtaat lakanat ja vaniljatee, jota minä olen juonut aamuisin siitä asti, kun asuin vielä vuosia sitten Helsingissä. Ikkunalasin takana pimeys vaihtui vähitellen valonsäteisiin, yöllä oli ollut pakkasta ja avatessani parvekkeen oven kylmä ilma tulvi sisään makuuhuoneeseen, sataisipa ensi yönä lunta, mietin hetken itsekseni.


Seitsemän jälkeen minä kävelin Kuokkalan siltaa pitkin satamaan yhdessä sen ihmisen kanssa, joka on katsellut kanssani tätä maailmaa kohta jo viiden vuoden ajan, oli niin uskomattoman sumuista, etten nähnyt vastarantaa pysähtyessäni katselemaan sillalta loputtomiin jatkuvaa sumuista maisemaa. Sumu sai taakse jäävän kotimme ja kauempana horisontissa siintävän sillan katoamaan näkyvistä, mustat linnut lensivät korkealla taivaalla, eikä missään tuntunut olevan ketään. Aavemaista, minä mietin kulkiessani hetkeä myöhemmin eteenpäin näkemättä edessäni siintävää kaupunkia ja tunsin, kuinka kylmyys pisteli sormenpäitäni, en ollut nähnyt sellaista sumua vuosiin ja se, kuinka se peitti kaiken alleen, teki minut jotenkin järjettömän onnelliseksi sinä aikaisena aamuna.


IMG_0260

 

Satamassa koko maailma ympärillämme tuntui kadonneen, laivat seisoivat rauhallisina aloillaan sumun keskellä katsellessani kauas näkemättä kuitenkaan mitään ja kaiken sen sumun keskellä minä istuin hetkeksi aloilleni, hengitin keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa ja kuuntelin, kuinka vesi oli hiljaa. Koko maailma oli hiljaa, tuuli kuiskaili kevyesti kuin kuiskaus tarttumatta kuitenkaan hiuksiini ja edellisen yön pakkanen oli jättänyt jälkensä satamalaituriin, oli jotenkin ihan täydellinen sunnuntaiaamu ja kuin tuuli, rauha kuiskaili kevyesti sydämessäni kävellessäni puoli yhdeksän jälkeen kotiin. Sinä sunnuntaina minä vain olin, annoin itseni levätä seuraavaa viikkoa varten ja hengitin syvään, minä olin ansainnut sen, mietin illalla sulkiessani olohuoneen sälekaihtimet ja sammuttaessani kynttilät juuri ennen kuin menin nukkumaan, olin ansainnut sen täydellisen sunnuntain.

 

IMG_9989IMG_0366IMG_0061

13. marraskuuta 2020

YHTENÄ AAMUNA SATOI ENSILUMI JA SE OLI TAIANOMAISTA

IMG_9941IMG_9774

 

Lokakuun puolivälin jälkeen viimeisetkin ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat mustaan asfalttiin syyssateiden ja aivan armottoman tuulen mukana, maisema alkoi vähitellen verhoutua marraskuun loputtomaan harmaaseen ja sade piiskasi kasvojani kävellessäni iltapäivisin tuttuja kadunkulmia, syksy vaihtui alkutalveen yhtä nopeasti kuin joka vuosi. Ja aivan kuin joka vuosi, yhtenä aamuna ihan kuin syksyn päättymisen merkiksi satoi ensilumi ja verhosi tämän kaupungin lumivalkoiseen lumihuntuun vähän auringonnousun jälkeen, se oli aivan äärettömän kaunista ja katsellessani sitä parvekkeelta tuntui kuin hauras sydämeni olisi muuttanut rytmiään, lyönyt hetken samaan tahtiin kevyesti putoavien lumihiutaleiden kanssa. Kylmyys tuntui jokaisessa hengenvedossani, suljin parvekkeen oven perässäni ja kaivoin pahvilaatikosta uudet talvikenkäni, olin ostanut ne kesällä ajatellen juuri sitä hetkeä, kun jonain lokakuun päivänä ensilumi sataisi ja verhoaisi maiseman lumivalkoiseen huntuun.

 

Vain hetkeä myöhemmin kävelin lumivalkoiseen huntuun verhoutuneita tuttuja katuja, kuulokkeissani kaikuivat tavallaan kuin juuri oikeaan aikaan Tove Janssonin vuosikymmeniä sitten kirjaansa Taikurin hattu kirjoittamat sanat "Ulkona satoi lunta hiljaa ja tiheästi. Se peitti jo portaat ja riippui raskaana yli katon ja ikkunanpielien. Pian koko muumitalo oli vain pehmeä, pyöreä lumikinos. Kellot lakkasivat toinen toisensa jälkeen tikittämästä, talvi oli tullut" ja katselin, kuinka rohkea orava jätti pienet jalanjälkensä koskemattomaan lumeen ylittäessään kadun. Käänsin katseeni taivaalle ja tunsin, kuinka lumihiutaleet putosivat kevyesti kalpeille kasvoilleni, siinä on aina jotain taianomaista, ensilumessa, mietin itsekseni kävellessäni lyhyttä metsäpolkua ja hymyilin ruskaan verhoutuneille lehdille, jotka pilkottivat lumivalkoisen hunnun alta. Siinä on aina jotain taianomaista, mietin istuessani hetkeksi aloilleni ja katsellessani, kuinka lumihiutaleet tanssivat ilmassa heti ennen kuin putosivat maahan, se oli ihmeellinen hetki ja seuraavana aamuna lumi oli poissa, kaupunki verhoutui taas harmaaseen.

 

IMG_9865IMG_9962IMG_9887

10. marraskuuta 2020

KAHDEKSAN SATUNNAISTA ASIAA MINUSTA

IMG_9613IMG_9582

 

Olen kirjoittanut tätä blogia yli yksitoista vuotta. Se on aivan käsittämättömän pitkä aika, vaikka muistan edelleen sen hetken, kun kirjoitin ensimmäisen blogitekstini ja julkaisin sen tietämättä vähääkään siitä, että vielä yhdentoista vuoden päästä kirjoitan edelleen. Näiden yhdentoista vuoden aikana olen kirjoittanut paljon itsestäni, ehkä enemmän kuin olisi koskaan tarvinnut, mutta silti tuntuu, etten ole kertonut itsestäni oikeasti mitään. Tänään aion kertoa teille kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, kahdeksan sellaista asiaa, jotka tulivat tänään jostain syystä ensimmäisenä mieleeni miettiessäni, mitä kertoisin itsestäni sellaiselle ihmiselle, joka tietää minusta jo vähän enemmän kuin nimeni ja ikäni. Minä olen Jenna Anette Katariina, kahden viikon päästä kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta seuraavaksi ne kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, ihan vaikka sen kunniaksi, että olen pian taas vuoden vanhempi ja se tuntuu jotenkin kummalliselta, kaksikymmentäkahdeksan.

 


Kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

 

 

x Yksi suurimmista haaveistani on asua joskus tulevaisuudessa maalla. Minä olen kotoisin Savonlinnasta, siitä rakkaasta pienestä oopperakaupungista, josta kirjoitan usein ylistävin sanoin ja josta kuitenkin vielä kahdeksan vuotta sitten halusin pois enemmän kuin olin halunnut mitään koskaan aiemmin. Silloin kahdeksan vuotta sitten muutin pois siitä rakkaasta pikkukaupungista ja vaikka silloin vannoin, etten varmasti enää koskaan muuttaisi lähellekään Savonlinnaa, olen vuosien saatossa alkanut vähän kuin huomaamattani kaivata sitä pikkukaupungin rauhaa ja hiljaisia hiekkateitä. Olen alkanut kaivata ja samalla olen huomannut, että yksi kaikista suurimmista haaveistani on asua joskus tulevaisuudessa maalla vanhassa hirsitalossa, kulkea aamuisin peltojen reunustamia hiekkateitä ja kuunnella öisin, kun tuuli ulvoo ikkunoissa. Sen lisäksi, että se on yksi suurimmista haaveistani, minusta myös tuntuu, että minun on tarkoitettu asuvan niin, en yksinkertaisesti kuulu suuriin kaupunkeihin.


 x Lapsena kuvittelin, että aikuisena kuuluu juoda kahvia. Siitä huolimatta minä en juo vieläkään kahvia, en juo, vaikka täytän kahden viikon päästä 28 vuotta ja lapsena kuvittelin sen ikäisenä juovani aamuisin kahvia aivan kuten isäni juo, kuvittelin, että juon kahvia aina työpaikan palavereissa ja keitän iltapäivällä saapuessani kotiin kahvia ennen kuin alan kirjoittamaan. Kahvin sijaan keitän aamuisin teetä ja iltapäivällä istuessani työpöytäni ääreen lämmitän glögiä, enkä tiedä tuleeko minusta koskaan ihmistä, joka juo kahvia, se on okei.

 

x Olen opetellut tänä syksynä uudelleen neulomaan. Minulla on tavallaan suunnattoman lämpimiä ja rakkaita muistoja peruskoulun tekstiilityön tunneista varsinkin ala-asteelta ja muistan edelleen näin vuosien päästäkin sen, kuinka opettelin käyttämään ompelukonetta ja virkkaamaan isoäidinneliöitä. Minä muistan kuitenkin myös sen, kuinka uskomattoman vaikeaa neulominen minulle alkuun oli ja kuinka en kertaakaan peruskoulun aikana neulonut villasukkaa kokonaan itse, äitini neuloi niistä aina vähintään kantapään. Tänä syksynä minä kuitenkin tartuin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen villalankaan ja neulepuikkoihin ja viime viikolla viimeistelin ensimmäisen villasukan, jonka olen neulonut kokonaan itse, se tuntui valehtelematta ihan uskomattomalta.

 

x Käyn aamuisin ennen auringonnousua lenkillä. Se on ehdottomasti yksi lempihetkistäni vuorokaudessa, silloin kaupunki on vielä hiljainen ja ilma on kylmää hengittää katsellessani aina lenkin päätteeksi hetken järvelle. Se on tavallaan täydellinen tapa saada itsensä aamuisin kunnolla hereille, mutta samalla se on yksi niistä hetkistä, jolloin olen olemassa vain itseäni varten ja nimenomaan siksi ne ovat minulle niin tärkeitä hetkiä, ne ovat minun hetkiäni, niitä sellaisia, jolloin en ajattele vielä työpäivää ja joista tuntuisi tällä hetkellä vaikealta luopua.

 

IMG_3446

 

x Olen tavallaan koko elämäni kärsinyt uniongelmista. Lapsuusvuosinani pelkäsin hetkittäin ihan järjettömästi nukkumaan menemistä, minä pelkäsin, koska tiesin, että nukahtaminen oli minulle ajoittain erityisen vaikeaa ja pelkäsin aina valvovani lopulta yksin pimeyden keskellä. Niin kävi valitettavan usein ja muistan edelleen, kuinka käänsin kylkeä kerta toisensa jälkeen yrittäessäni nukahtaa ja katsoin kelloa kymmenen minuutin välein. Enää se ei tunnu niin ahdistavalta, mutta sen lisäksi, että nukahtaminen on edelleen hetkittäin äärettömän hankalaa, herään myös usein aamuyön ensimmäisinä tunteina nukahtamatta enää uudelleen koko yönä ja se on lähes yhtä raivostuttavaa kuin se, että iltaisin on hankala nukahtaa. Siksi hyvät yöunet tekevät minut aina niin erityisen onnelliseksi, siksi minusta tuntuu kovin tyhmältä valvoa huvin vuoksi aamuun asti ja nukkua sitten huonosti.

 

x Luulen, että olen aina rakastanut laulamista. Minä olen kirjoittanut luvattoman usein siitä, kuinka rakastan tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja viettää pimeyteen verhoutuneina iltoina aikaa akustisen kitarani kanssa, mutta en ole koskaan kirjoittanut sanaakaan siitä, että minä rakastan laulamistakin. En tiedä, olenko hyvä laulamaan, mutta sen kuitenkin tiedän varmuudella, että niin kauan kuin muistan, olen rakastanut laulamista aivan suunnattomasti ja laulanut aina, kun kukaan ei ole ollut kuulemassa. Sen lisäksi, että rakastan sitä suunnattomasti, se myös tekee minut lähes poikkeuksetta onnelliseksi, jotenkin äärettömän onnelliseksi.


x Kuuntelen saunassa äänikirjoja ja podcasteja. Olen vuosien ajan kuunnellut paljon äänikirjoja ja podcasteja, mutta sen jälkeen, kun muutimme tähän uuteen kotiimme, olen kuunnellut lähes poikkeuksetta niitä saunassa ja se on ollut yksi ihanimmista asioista, joita tiedän. Se on tehnyt saunomisesta jotenkin erityisen rauhoittavaa ja tänä syksynä minä olen ehtinyt kuuntelemaan jo monta kirjaa nimenomaan saunassa, viimeisimmäksi kuuntelin loppuun Tove Janssonin Taikatalven. Lukuisten Tove Janssonin kirjojen lisäksi olen kuunnellut tänä syksynä esimerkiksi Terhi Kokkosen Rajamaan ja lukemattomia jaksoja erilaisista podcasteista, suosikkejani ovat olleet tänä syksynä aivan ehdottomasti Aamukahvilla ja Petipuheita, molempien uusia jaksoja odotan aina innolla.

 

Olen introvertti ja minä olen hetkittäin tuntenut sen takia riittämättömyyttä. Minusta on aina tuntunut, että ekstroverttien iloisuutta ja reippautta ylistetään ihan kaikkialla, on tuntunut, että on paljon hyväksytympää olla jatkuvasti sosiaalinen ekstrovertti kuin introvertti, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan ja väsyy kaikesta ylimääräisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Työpaikkailmoituksissa haetaan usein sosiaalista työntekijää ja en edes osaa laskea niitä kertoja, jolloin olen hakemusta kirjoittaessani miettinyt, olenko tarpeeksi sosiaalinen ihminen kyseiseen työpaikkaan, olenko minä tarpeeksi, kun en nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä ylettömästi ja väsyn todella helposti viettäessäni aikaa ihmisten kanssa. Viimeisimmän parin vuoden aikana olen kuitenkin viimein ymmärtänyt, ettei se, että olen introvertti, tee minusta yhtään huonompaa ja minä olen aivan tarpeeksi, vaikka tarvitsen ihmisten kanssa viettämieni hetkien vastapainoksi aikaa olla aivan itsekseni, tarvitsen aikaa ladatakseni akkujani, jotka tyhjenevät jotenkin niin kovin herkästi niissä ihmisten kanssa vietetyissä hetkissä.



IMG_9563IMG_9653IMG_9610

2. marraskuuta 2020

SE OLI SYKSYN VIIMEINEN KAUNIS ILTAPÄIVÄ

IMG_8770IMG_8916IMG_8821

 

Kaksi vuotta sitten syksy oli melkein yhtä äärettömän kaunis kuin se on ollut tänä vuonna, se oli niin kaunis, että istuessamme yhtenä kahden vuoden takaisena lokakuisena iltapäivänä ensimmäistä kertaa elämässämme katselemassa ruskaan verhoutunutta maisemaa Kanavuorelta toivoin itsekseni, ettei se hetki päättyisi koskaan. Se oli täydellinen syksyinen iltapäivä, sellainen, jota muistelin vielä tammikuussa kävellessäni räntäsateessa tallille ja joka sai minut lupaamaan sinä iltapäivänä itselleni, että palaisin seuraavana syksynä katselemaan sitä uskomatonta maisemaa siltä samalta vuorelta. Minä en kuitenkaan palannut seuraavana syksynä, en palannut, vaikka syksy sai sydämeni muuttamaan rytmiään kävellessäni metsäpolkuja ja olisin tahtonut nähdä kaiken sen väriloiston siltä korkealta vuorelta, minä en palannut, koska kiire ja stressi pitivät minua jatkuvasti otteessaan hellittämättä vähääkään, vaikka minä kuinka yritin kaikin voimin repiä itseäni irti niiden vahvasta otteesta.  

 

Tänä syksynä minä en kuitenkaan antanut stressin ja kiireen saada minua enää kiinni, en vain yksinkertaisesti antanut ja lokakuun puolivälissä kävelimme ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Naissaaren kautta Kanavuoren juurelle. Nousimme portaita ja kivistä luontopolkua ylös iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä silmiämme ja lopulta päädyimme aivan uskomattoman kauniin maiseman äärelle, siihen samaan kohtaan, johon kaksi vuotta sitten pysähdyimme katselemaan edessämme avautuvaa uskomatonta maisemaa. Niin pysähdyimme myös sinä lokakuisena päivänä, istuimme auringonsäteiden lämmittämälle kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa. Syksyn väriloisto oli siinä hetkessä kauneimmillaan, tuuli tarttui hetkittäin takkuisiin hiuksiini ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän hyvältä tuntui istua siinä, tuntea tuuli hiuksissaan ja nähdä kauemmas kuin kahteen vuoteen, vain hengittää rauhallisesti jokaisella hengenvedolla ja olla olemassa.

 

IMG_9284IMG_3422

 

Istuimme siinä kauan, meillä ei ollut kiire yksinkertaisesti yhtään mihinkään, meillä ei ollut kiire ja stressi ei tuntunut edes kaukaisena häivähdyksenä syvällä minun rintalastani alla, sitä ei ollut olemassakaan, oli vain se uskomattoman kaunis maisema ja me kaksi, se oli täydellinen hetki, täydellinen iltapäivä. Siinä hetkessä minun sydämessäni tuntui niin valtava rauha, että se sai minut hymyilemään itsekseni istuessani lämpimällä kalliolla havunneulasten tarttuessa kiinni takkini helmaan. Katsellessani sitä uskomatonta maisemaa linssin lävitse tarrauduin kiinni tuulessa huojuvaan mäntyyn, tunsin syystuulen tarttuvan armottomasti takkuisiin hiuksiini ja nauroin itsekseni, kuinka olen alkanut vuosien saatossa pelätä aivan suunnattomasti korkeita paikkoja ja kuinka huolimatta siitä ihan suunnattomasta pelosta minä nautin aivan jokaisesta hetkestä sillä korkealla vuorella. Auringonsäteet maalasivat maisemaa minuutti toisensa jälkeen kauniimmin auringonlaskun lähestyessä ja kävellessämme myöhemmin luontopolkua pitkin alas huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti viimeinen kaunis syyspäivä tänä vuonna, viimeinen kaunis ruskaan ja lämpimiin auringonsäteisiin verhoutunut syyspäivä.

  

Huokaisin itsekseni, kuinka se oli todennäköisesti vuoden viimeinen iltapäivä, jolloin minulla oli aikaa nauttia siitä väriloistosta, sillä syksyn väriloisto tulisi katoamaan armottomasti nopeammin kuin uskoisinkaan, niin käy joka vuosi. Viimeinen iltapäivä se olikin, eikä sen sanoinkuvamaattoman kauniin iltapäivän jälkeen tullut enää sellaisia iltapäiviä. Ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat lopulta syyssateiden ja armottoman tuulen mukana, maisema muuttui vähitellen kovin harmaaksi ja lopulta yhtenä aamuna satoi ensilumi tavallaan kuin merkiksi syksyn päättymiselle, kuin silmänräpäyksessä alkoi alkutalvi ja aikaisina aamuina oli niin kylmä, että minun oli puettava lämmin villatakki ja villasukat kävellessäni keittiöön keittämään aamuteetä. Se oli viimeinen kaunis syksyinen iltapäivä, mutta en ole siitä yhtään surullinen, sen sijaan olen äärettömän onnellinen siitä, että tämä syksy oli niin uskomattoman kaunis ja ehdin nauttia siitä enemmän kuin moneen vuoteen, olen onnellinen siitä, että ilmassa tuoksuu jo talvi ja voin lämmittää iltaisin glögiä ja neuloa ensimmäistä kertaa vuosiin villasukkia.

 

IMG_8320IMG_9017IMG_8334

28. lokakuuta 2020

TÄMÄ SYKSY ON OLLUT ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS

IMG_6329IMG_6558

 

Viime viikolla en kirjoittanut sanaakaan, en kirjoittanut ensimmäistäkään lopulta aina keskeneräiseksi jäävää lausetta ja se tuntui samanaikaisesti sekä uskomattoman hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta vähän samalla tavalla kuin se, kun ensilumen verhotessa tämän kaupungin kevyeen lumihuntuun ruskaan verhoutuneet lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin kuin muistuttaakseen siitä, että vuoden kaunein aika on pian vain kaukainen muisto. Tämä syksy on ollut niin äärettömän kaunis, että siitä on ollut hetkittäin vaikea kirjoittaa, mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun minä olen juuri ennen auringonnousua kävellyt omenatarhan läpi ja tuntenut lähestyvän talven jokaisessa hengenvedossani, niistä hetkistä, kun olen sytyttänyt kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja katsellut auringonnousun jälkeen järvelle, juonut kuumaa glögiä kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani. Niistä hetkistä, niistä pienistä hetkistä, jotka ovat saaneet sydämeni pakahtumaan onnesta, on ollut vaikea kirjoittaa, niin vaikea, etten viime viikolla osannut kirjoittaa sanaakaan.


Mitkään sanat eivät vain yksinkertaisesti ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun olemme kävelleet iltapäivän valonsäteissä pitkin tuntemattomia metsäpolkuja, istuneet pehmeän sammaleen peittämälle kivelle katselemaan ruskaan verhoutunutta metsää ja tunteneet varovaisen tuulen kasvoillamme. Mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun ruskaan verhoutuneet lehdet ovat pudonneet tuulen mukana olkapäillemme ja rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani, ne ovat olleet tämän syksyn kauneimpia hetkiä ja vaikka syksy alkaa aivan väistämättä vähitellen kääntyä talveksi, ne hetket lämmittävät muistoina jossain syvällä rintalastani alla kylmyyden tunkeutuessa tähän rakkaaseen kotiimme ikkunanpielistä. Ne hetket lämmittävät mieltäni räntäsateen piiskatessa kasvojani ratsastaessani pimeyden keskellä marraskuun kylmyydessä, vaikka niistä on ollut vaikea kirjoittaa ja vaikka talven lähestyminen tuntuu samanaikaisesti sekä äärettömän hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta aivan kuten se, etten viime viikolla kirjoittanut sanaakaan.

 

IMG_6386

 

Vaikka tästä vuoden kauneimmasta ajasta kirjoittaminen on tuntunut hetkittäin aivan uskomattoman vaikealta, tahdon kuitenkin vielä kirjoittaa teille siitä, kuinka suunnattoman onnellinen olin istuessani yhtenä iltapäivänä Kanavuorella katselemassa edessäni avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja siitä, kuinka yhtenä aamuna maisema verhoutui sankkaan sumuun kävellessämme satamaan. Tahdon kirjoittaa, mutta juuri nyt minä aion kuitenkin juoda glögini loppuun ja käydä sitten saunassa, kuunnella Tove Janssonin aivan tavattoman kauniita tarinoita ja nukahtaa sitten näkemään unta lumisista metsistä, takkatulen lämmöstä jossain kovin kaukana ja joulusta, siitä, jota minä olen alkanut odottaa jotenkin aivan eri tavalla kuin olen odottanut koskaan aiemmin.

 

IMG_6368IMG_6575IMG_6534

16. lokakuuta 2020

TÄSSÄ KAUPUNGISSA PIMEYS EI TUNNU ENÄÄ TURVATTOMALTA

IMG_5875IMG_5843IMG_5894

 

Olen tavallaan aina rakastanut pimeyttä, olen rakastanut pimeitä syysiltoja kävellessäni tummansinisen taivaan alla pikkukaupungin kaduilla ja niitä hetkiä, kun ikkunalasin takana maailma verhoutuu vielä hetken pimeyteen herätessäni uuteen aamuun. Minä olen aina rakastanut pimeyttä, mutta Helsingissä rakastin sitä enemmän kuin olen rakastanut sitä missään muualla. Rakastin kaupungin kirkkaita valoja ja mainostauluja pimeyden keskellä kävellessäni Tavastialle hengittämään rakasta musiikkia keuhkojeni täydeltä, katsellessani ohikiitäviä maisemia kotimatkalla bussin ikkunasta keskiyön jälkeen ja istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella hiljaisina iltoina, rakastin, eikä pimeys oikeastaan koskaan tuntunut turvattomalta, ei tuntunut, vaikka hetkittäin siihen olisi ihan varmasti syytä ollutkin. Aina hetkittäin huomaan kaipaavani edelleen Helsinkiä ja pimeyttä sen lukemattomilla kaduilla katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia seistessäni villasukat jalassa parvekkeella, huomaan kaipaavani niin, että se saa sydämeni särkymään tuhansiin palasiin rintalastani alla, niinä hetkinä se tuntuu maailman suurimmalta vääryydeltä, se, etten tule varmaan enää koskaan kutsumaan sitä kaupunkia kodikseni.

 

Vähitellen olen alkanut kuitenkin rakastaa pimeyttä myös tässä kaupungissa ja jollain tavalla pimeys on alkanut tuntua turvalliselta samalla tavalla kuin se tuntui vuosia sitten Helsingissä, mietin kävellessämme yhtenä iltana pitkin Kuokkalan siltaa juuri ennen keskiyötä. Hetkeä aiemmin me olimme katselleet varovaisten sadepisaroiden piirtävän kuvioita olohuoneen ikkunaan, mutta siinä hetkessä varovainen sade oli kuitenkin lakannut ja ilmassa tuoksui häivähdys vähitellen lähestyvästä talvesta pysähtyessämme hetkeksi katselemaan järvelle. Nojatessani sillan kylmään kaiteeseen mietin itsekseni, kuinka minä olen katsellut samalle järvelle parvekkeeltamme syksyn jokaisena iltana ja silti se saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen, siinä on jotain aivan uskomattoman rauhoittavaa, hymyilin jatkaessamme matkaamme ohikiitävien autojen valokeiloissa kohti satamaa. Sinä iltana järvi oli erityisen tyyni, varovainen tuuli kuiskaili salaisuuksia puiden latvoissa ja ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat yksi kerrallaan asfalttiin, taivaalla loisti täysikuu hengittäessäni keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa.

 

IMG_5904

 

Satamassa istuimme hetkeksi aloillemme, katuvalot loivat varjojaan mustaan asfalttiin ja kauempana laivojen valot loistivat kirkkaina pimeyden keskellä, oli niin äärettömän kaunista, etten osannut sanoa mitään. Missään ei näkynyt ketään, mutta kaiken sen yöllisen hiljaisuuden keskellä jossain veneessä soi Apulanta ja sanojen "on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin" kaikuessa pimeydessä unohduin miettimään itsekseni, kuinka ne sanat ovat soineet kuulokkeissani lukemattomia kertoja kävellessäni pimeyteen verhoutuneita katuja. Ne ovat soineet kuulokkeissani asuessani rakkaassa pikkukaupungissa, saaneet kyyneleet silmäkulmiini kävellessäni pitkin Helsingin katuja keskiyön jälkeen ja tuoneet mukanaan turvaa, kun muutin tähän kaupunkiin ja kuljin yksin pimeyteen verhoutuneita katuja tuntemattomassa kaupungissa yrittäen löytää tieni kotiin. Se on epäilemättä yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä ja istuessamme sinä iltana satamassa niiden sanojen kaikuessa vaimeina syysillassa kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, tuntui jotenkin niin uskomattomalta istua siinä niin, ettei kaupunki enää tuntunut vieraalta. Niin, että kaiken sen pimeyden keskellä tunsin olevani enemmän kuin turvassa ja sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha, uskomattomalta, minä mietin itsekseni katsellessani laivojen kirkkaiden valojen heijastuvan peilityynen järven pinnasta. 

 

Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan, sanat kaikuivat vielä mielessäni kävellessämme satamasta kotiin ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan Kuokkalan siltaa, joka on pimeyden keskellä käsittämättömän kaunis vuodesta toiseen. Sitä siltaa ja kaupungin valoja olen katsellut tänä syksynä aina hetkittäin, kävellyt itsekseni katuvalojen valaisemia katuja ja hymyillyt itsekseni, kuinka olen alkanut rakastaa pimeyttä tässä kaupungissa melkein yhtä paljon kuin rakastin sitä rakkaassa Helsingissä. Minä olen hymyillyt itsekseni, koska vietin tässä kaupungissa kokonaiset neljä vuotta ennen kuin uskalasin luottaa pimeyteen näillä kaduilla ja nauttia jokaisesta hetkestä katsellessani kaupungin kirkkaita valoja vastarannalla. Se on tuntunut jotenkin kovin erityiseltä, se, että olen alkanut rakastaa ja luottaa, huokaisin päästessämme kotiin kahdelta yöllä ja piiloutuessani peiton alle kylmyyden tuntuessa edelleen jokaisessa solussani, kylmyydestä huolimatta se oli ollut äärettömän kaunis ilta.

 

IMG_5985IMG_5991

12. lokakuuta 2020

SINÄ ILTANA TOVE OLI KAUNIS JA IHMEELLINEN

IMG_6626IMG_6700

 

Lokakuun alku on ollut täynnä kauniita päiviä, sellaisia, jolloin minä olen kävellyt iltapäivän auringonsäteiden loisteessa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja uskomattoman kauniita metsäpolkuja ja istunut iltaisin pianon ääressä pimeyden laskeutuessa aivan kuin varoittamatta kaupungin ylle ikkunalasin takana. Yhtenä iltana istuin kuitenkin ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen elokuvateatterin hämärässä, kietouduin vihreään neuletakkiini ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat minun silmäkulmiini aina hetkittäin, valkokankaalla nainen joi punaviiniä ateljeessaan ja tanssi kuin kukaan ei olisi näkemässä, se oli jotenkin aivan erityisen kaunista ja ihmeellistä. Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove oli äärettömän kaunis, koskettava ja inspiroiva elokuva, rakastin sitä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja kävellessäni myöhemmin ulos elokuvateatterista ulkona pimeys oli laskeutunut kaupungin ylle aivan yhtä varoittamatta kuin kaikkina iltoina, tihkusade kasteli hiukseni varovaisen tuulen tarttuessa niihin ja katuvalot heijastuivat sateen kastelemalta katukivetykseltä kuin taideteos. Sinä iltana se kaikki kuitenkin tuntui jotenkin erityiseltä ja hymyillessäni itsekseni pimeyden keskellä pysähdyin katselemaan, kuinka sadepisarat putoisivat kevyesti mustaan asfalttiin, ihmeellistä, minä ajattelin.

 

Kävellessäni tihkusateessa kotiin minä katselin korkeita kerrostaloja ja mietin, kuinka tavallaan rakastan asua kaupungissa, minä rakastan korkeita kerrostaloja ja keltaisten katuvalojen verhoamia kadunkulmia, rakastan, hymyilin itsekseni pysähtyessäni satamassa katselemaan järvelle. Samalle järvelle minulla on hetkittäin tapana katsella kotimme parvekkeelta, mutta satamasta se näyttää jotenkin aivan erilaiselta ja sinä iltana maailman verhoutuessa pimeyteen se näytti jatkuvan loputtomiin, siinä oli jotain mystistä ja se kiehtoi minua jatkaessani matkaani sillan ylitse kotiin. Sade yltyi entisestään, autojen valokeiloissa tunsin olevani enemmän elossa kuin minä olin aikoihin tuntenut olevani ja käänsin katseeni kohti mustaa taivasta antaakseni sadepisaroiden pudota kasvoilleni, tuuli tarttui hetkittäin mekkoni helmaan ja en osannut ajatella kuin sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui syvällä rintalastani alla. Kylmyys tuntui hetkittäin minun jokaisessa hengenvedossani ja tunsin, kuinka sadepisarat juoksivat kalpeilla kasvoillani, mutta edes kaiken sen keskellä minä en osannut ajatella muuta kuin sitä valtavaa onnellisuutta, sitä valtameren kokoista onnellisuutta, joka sai sydämeni muuttamaan rytmiään.

 

IMG_6928

 

Sitä aivan valtavaa onnellisuutta, johon minä tunsin pakahtuvani katsellessani sinä iltana vielä hetken järvelle kotimme parvekkeelta, sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui niin ihmeelliseltä, että minun oli kirjoitettava se muistiin ennen kuin unohtaisin sen. Siinä elokuvassa oli jotain ihmeellistä, jotain niin äärettömän kaunista, että se oli saanut minut hengittämään onnellisuutta jokaisella hengenvedollani ja kirjoittamaan ensimmäistä kertaa aikoihin niin, että minusta tuntui, että minun on saatava kirjoittaa tai pakahtuisin. Jos minä suosittelisin tänä syksynä katsomaan yhden elokuvan, se olisi ehdottomasti Tove, se on ihmeellinen ja kaunis ja vaeltelee edelleen mielessäni aina hetkittäin. Se saa minut yhä edelleen pysähtymään iltaisin katselemaan kaupungin valoja järven toisella puolella ja unohtumaan ajatuksiini, kirjoittamaan niin, että se tuntuu hetkittäin jokaisessa solussani.

 

IMG_6807IMG_6720IMG_6755
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.