28. elokuuta 2020

ILMASSA TUOKSUI HÄIVÄHDYS ENEMMÄN SYKSYÄ KUIN KESÄÄ

IMG_1120IMG_1078

 

Yhtenä kauniina iltapäivänä minä seisoin parvekkeella katselemassa tummien pilvien kerääntyvän taivaalle kuin merkkinä uudesta sateesta ja mietin, kuinka vain hetkeä aiemmin oli satanut niin uskomattoman kovasti, että se oli tuntunut jokaisessa solussani katsellessani sateen piiskaavan armottomasti parvekelaseja ja vesipisaroiden putoavan mustaan asfalttiin. Se oli ollut jotenkin ihmeellisen kaunista ja saanut syksyn tuoksumaan ilmassa häivähdyksen verran voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, tuskin tänään tulee enää sellaista sadetta, mietin itsekseni katsellessani tummien pilvien liikkuvan nopeasti  jatkuvasti voimistuvan tuulen mukana ja vain hetkeä myöhemmin minä kävelin pitkin rantaraittia varovaisten auringonsäteiden yrittäessä aina hetkittäin murtautua tumman pilvimassan lävitse. Järvi kimmelsi varovaisten auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui häivähdys enemmän syksyä kuin kesää ja hymyilin itsekseni, kuinka rakastan elokuuta ja sen suunnatonta kauneutta.


Vain muutamaa minuuttia myöhemmin uskomaton kaatosade piiskasi kasvojani armottomasti ja voimakas tuuli tarttui olkapäihini niin, että tuntui ihan kuin se olisi kuljettanut minua mukanaan kävellessäni korkeiden puiden reunustamaa rantaraittia. Ylistönsillalla minä pysähdyin katselemaan sadetta ja tuntemaan sen valtavan voiman kasvoillani, se oli tullut varoittamatta ja piiskannut kasvojani sellaisella voimalla, etten osannut kuin hymyillä itsekseni luonnon uskomattomalle voimalle katsellessani sateen edelleen hetkittäin voimistuvan. Siinä hetkessä voimistuneen tuulen tarttuessa sateen kastelemiin hiuksiini minä tunsin itseni ihan äärettömän pieneksi, jatkoin matkaani kohti satamaa ja ohittaessani myöhemmin satamassa rauhallisina aloillaan seisovat laivat mietin, ettei mikään ollut viikkoihin tuntunut yhtä voimakkaasti ja saanut sydäntäni lyömään niin, mikään ei ollut tuntunut samalta kuin se auringonsäteisiin päättynyt uskomattoman voimakas sade sinä kauniina elokuisena iltapäivänä.

 

IMG_1133


Illalla auringonsäteet maalasivat hiusteni latvat punaisella kävellessämme lyhyen metsäpolun kautta kaupasta kotiin, enkä voinut olla pysähtymättä siihen ajatukseen, että olen neljä vuotta kulkenut sen ohitse huomaamatta sitä, huomaamatta sitä kaunista metsäpolkua kotimatkani varrella. Minusta tuntuu, että tässä kaupungissa on vielä aivan suunnattomasti sellaista, mitä en ole vielä huomannut, sellaista, mikä kutsuisi minua luokseen, jos vain ymmärtäisin kuunnella tarpeeksi tarkasti. Kuunnella yhtä tarkasti kuin minä olin kuunnellut aiemmin sinä päivänä sadetta, sitä, jonka uskomaton voima tuntui rauhoittavana sydämessäni vielä myöhään illalla istuessani saunassa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja nukahtaessani hetkeä myöhemmin puhtaisiin lakanoihin.

 

IMG_1211IMG_1218IMG_1084

24. elokuuta 2020

ILTAISIN KATSELIN HETKEN JÄRVELLE JA HYMYILIN ITSEKSENI

IMG_0967IMG_1065

 

Sen jälkeen, kun palasimme elokuun alussa rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, minulla on ollut tapana katsella iltaisin hetken aikaa parvekkeelta järvelle ennen kuin menen nukkumaan, katsella järven takana vähitellen rauhoittuvan kaupungin kirkkaita valoja ja hengittää keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa. Ne ovat olleet minulle jostain syystä suunnattoman tärkeitä hetkiä, niitä sellaisia, joiden jälkeen on tuntunut erityisen hyvältä nukahtaa meidän kauniiseen makuuhuoneeseemme, siihen, jonka ikkunaan ripustin yhtenä aurinkoisena päivänä oranssin verhon ja jonka toiselle yöpoydälle minä sytytän aina iltaisin pöytälampun, jonka lämmin valo maalaa valkoiset seinät lempeän oranssilla. Niinä hetkinä, kun seison iltaisin sen pienen hetken itsekseni parvekkeella katselemassa järvelle olen miettinyt aina itsekseni, kuinka valtavasti minua rauhoittaa nähdä niin kauas, nähdä kaupungin valot järven toisella puolella ja ne viimeiset veneet, jotka saapuvat satamaan pimeyden keskellä.


Olen miettinyt, kuinka se on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joita olin kuin huomaamattani kaivannut asuessani vanhassa asunnossani ja tuijottaessani iltaisin ranskalaiselta parvekkeeltani vastapäisen kerrostalon seinää, sitä hiljaista kadunpätkää, jota valaisivat keltaisena loistavat katuvalot. Yksi niistä asioista, joita minä rakastan tässä uudessa kodissamme aivan suunnattomasti, olen miettinyt katsellessani vähitellen rauhoittuvan kaupungin kirkkaita valoja järven toisella puolella ja tuntenut sitten, kuinka hauras sydämeni muuttaa rytmiään ja rauhoittuu tuulen tarttuessa varovaisesti puiden latvoihin. Tämäkin kaupunki alkaa vähitellen tuntua oikeasti kodilta, olen hymyillyt itsekseni sulkiessani parvekelasin öisen sateen varalta ennen kuin olen piiloutunut peiton alle katselemaan hetkeksi televisiota ja nukahtamaan rauhallisuuteen, joka on tuntunut valtameren kokoiselta herätessäni hetkittäin öisin kuuntelemaan vieressäni nukkuvan rakkaan hengitystä ja nukahtamaan uudelleen vain nähdäkseni unta syksystä, myrskyistä ja ruskaan verhoutuneista metsistä jossain kaukaisella saarella.


IMG_0954IMG_1014IMG_0984

20. elokuuta 2020

LUONNOSTA, MERESTÄ JA IHMISLUONNOSTA

IMG_0800IMG_0836

 

Olen kirjoittanut aiemmin yhdestä erityisestä kirjasta, josta tuli minulle maailman rakkain kaksi vuotta sitten helmikuussa hakiessani sen postista ja istuessa entisen asuntoni lattialla hetkeä myöhemmin unohtumassa sen sivuille vähän ennen hämärän saapumista, silloin minusta tuntui kuin olisin löytänyt aarteen, toisaalta sitähän se nimenomaan oli, todellinen sanojen aarreaitta. Kirja, josta olen kirjoittanut, on Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit ja unohdun edelleen hetkittäin sen sivuille, niinä hetkinä tuntuu kuin koko maailma ympärilläni pysähtyisi hetkeksi ja olisi olemassa vain ne sanat, ne valtamerta suuremmat sanat, joista olen löytänyt vuosien saatossa suunnattomasti lohtua ja ääretöntä onnea, sanat, jotka ovat saaneet minut rauhoittumaan ja sydämeni vaihtamaan rytmiään. Sanojen lahja on minulle edelleen ehdottomasti se kaikista rakkain kirja ja samalla se on ainoa omistamani kirja, josta minä en koskaan suostuisi luopumaan, se on niin monella tavalla kovin erityinen.


Viime viikolla minä kannoin yhteiseen kotiimme kirjan, josta on viimeisimmän puolentoista viikon aikana tullut samalla tavalla rakas kuin Sanojen lahjasta, kannoin kotiin aivan erityisen kirjan, jossa on sitaatteja valosta ja väreistä, varjoista ja pimeydestä, merestä, saarista, metsistä ja puista, syksystä, talvesta ja ihmisen ja luonnon kohtaamisista. Sinä aurinkoisena iltapäivänä kannoin yhteiseen kotiimme kirjan nimeltä Katse horisontin yli  - Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta ja viimeisimmän puolentoista viikon aikana olen unohtunut sen sivuille aina hetkittäin, sellaisina hetkinä, kun on tuntunut siltä, että minun on pysähdyttävä kaiken loputtoman suorittamisen keskellä, minä olen unohtunut ja rakastanut. Rakastunut sanoihin ja lauseisiin, siihen, kuinka ne voivat kätkeä taakseen kokonaisen maailman ja kadottaa hetkeksi kaiken sen, mitä ympärilläni tapahtuu, sanat ovat ihmeellisiä ja Tove Janssonilla on Atlantin valtameren kokoinen sanojen lahja. Sanojen ja lauseiden lisäksi olen rakastanut myös kirjaan itsessään, olen rakastunut Tove Janssonin maalauksiin ja piirroksiin sen sivuilla ja siihen, kuinka unohtuessani kirjan sivuille minä rauhoitun. Olen rakastunut ja siksi suosittelen myös jokaista teistä etsimään tämän kirjan käsiinne, unohtumaan sen sivuille ja rakastumaan sanoihin, ihmeellisiin sanoihin.


IMG_0850

18. elokuuta 2020

JUURI NYT ELÄMÄ TUNTUU ERITYISEN HYVÄLTÄ

IMG_0621IMG_0744

 

Kun elokuun kahdeksantena iltana istuin viimeisten, ihan uskomattoman lempeiden, auringonsäteiden loisteessa uuden ja rakkaan kotimme parvekkeella ensimmäistä kertaa heinäkuun puolivälin jälkeen minä mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että sain viettää sen illan juuri siinä ja katsella järvelle. Viimeisimmän puolentoista viikon aikana olen miettinyt sitä samaa kerta toisensa jälkeen, istunut parvekkeella illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa ja hymyillyt, kuinka elokuun auringonlaskut ovat olleet toinen toistaan kauniimpia, jotenkin erityisiä. Vielä kauniimpia ovat olleet ne hetket, kun taivas on verhoutunut tummansiniseen samettiin illan viimeisten auringonsäteiden vaihduttua pimeyteen katsellessani järven toisella puolella loistavia kaupungin kirkkaita valoja, ne ovat olleet niitä kaikista kauneimpia hetkiä ja niiden jälkeen on tuntunut hyvältä nukahtaa uudessa makuuhuoneessamme, jonka ikkunaan minä ripustin yhtenä kauniina iltapäivänä oranssin verhon.


Näiden puolentoista viikon aikana olen tehnyt paljon töitä, mutta onnekseni olen ehtinyt myös lenkkeillä pitkin rantaraittia ja pysähtyä hetkittäin katselemaan kaunista järvimaisemaa, sitä samaa, jota minä olen aina iltaisin katsellut parvekkeeltamme ja miettinyt itsekseni, kuinka se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi. Näiden puolentoista viikon aikana minä olen istunut vain vähän ennen niitä illan viimeisiä auringonsäteitä olohuoneen lattialla kokoamassa huonekaluja, ripustanut verhoja ikkunoihin ja etsinyt viimeisille tavaroille omat paikkansa tästä rakkaasta asunnosta, joka on tuntunut päivä toisensa jälkeen enemmän kodilta. Olen istunut saunassa miettimässä sitä, sitä, ettei mikään ole aikoihin tuntunut yhtä paljon kodilta kuin tämä meidän ensimmäinen yhteinen kotimme ja nukahtanut iltaisin maailman rakkaimman viereen, käynyt aikaisin aamulla lenkillä järven rannassa auringonsäteiden ollessa vielä lempeitä ja kylmyyden tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani.


IMG_0719

 

Näiden puolentoista viikon aikana minä olen käynyt ensimmäistä kertaa viiteen kokonaiseen kuukauteen tallilla ja noustessani ratsaille miettinyt, etten minä ole kaivannut tänä vuonna mitään muuta niin paljon kuin hevosia ja niitä hetkiä ratsailla. Se on minulle yksi rakkaimmista asioista tässä maailmassa, olen huokaissut itsekseni kävellessäni kotiin illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja pysähtynyt kotiovellani kuuntelemaan, kuinka järvellä laivat huutavat saapuessaan satamaan. Juuri nyt elämä tuntuu erityisen hyvältä ja odotan äärettömän innoissani syksyä, joka tuoksuu jo hetkittäin ilmassa, minä odotan vähitellen hämärtyviä iltoja ja niitä kylmiä aamuja, kun on puettava villasukat pysyäkseen lämpimänä, mutta siitä huolimatta myös juuri nyt hyvältä, juuri nyt, tässä hetkessä kesän ja syksyn välillä, kun aamuisin on viileää ja iltapäivällä tuntuu vielä aivan kesältä.

 

IMG_0758IMG_0729IMG_0784

16. elokuuta 2020

ELOKUUN SEITSEMÄNTENÄ RAKAS PIKKUKAUPUNKI OLI KAUNIS

IMG_0014IMG_0050IMG_0082

 

Viime perjantaina, viimeisenä virallisena lomapäivänäni ja samalla myös viimeisenä päivänä, jonka minä vietin kokonaan rakkaassa pikkukaupungissa, auringonsäteet lämmittivät selkärankaani kävellessäni aikaisin aamulla koiran kanssa pitkin tutuimpia kadunkulmia ja palatessani kotiin metsäpolkujen ja hiekkateiden kautta. Oli ihan äärettömän kaunis aamu ja irroittaessani rakkaalta Laurilta valjaita kotipihassa mietin hetken itsekseni, kuinka niitä aamuisia hetkiä tulisi väistämättä ikävä palatessani takaisin Jyväskylään. Aamupäivän auringonsäteiden loisteessa kävimme isäni kanssa pesemässä mattoja ja ajoimme sitten mönkijällä pitkin rakkaan pikkukaupungin hiekkateitä, olen asunut tässä kaupungissa elämäni aikana kaksikymmentä vuotta ja siitäkään huolimatta en ole koskaan käynyt täällä, minä mietin kerta toisensa jälkeen katsellessani niitä uskomattoman kauniita ohikiitäviä maisemia, jotka olivat jääneet minulta vuosien saatossa jostain aivan tuntemattomasta syystä näkemättä. 

 

Se on tavallaan ihmeellistä, kuinka huolimatta siitä, että olen asunut kaksikymmentä vuotta elämästäni siinä pienessä oopperakaupungissa, siinä kaupungissa on edelleen lukemattomia paikkoja, joita en vieläkään nähnyt, mietin pysähtyessämme Suurijärven rantaan. Olin käynyt siellä viimeksi kymmenen vuotta sitten pikkusiskoni ja ystäväni kanssa yhtenä kauniina kesäpäivänä, sinä kymmenen vuoden takaisena päivänä vesi oli lämmintä ja vietimme monta tuntia rannassa nauttien lämpimästä kesäpäivästä, enkä ole vieläkään unohtanut, kuinka sinä iltana pyöräillessämme kotiin taivas oli vaaleanpunainen ja minusta se oli jotenkin uskomattoman taianomainen, keskiyön vaaleanpunainen taivas. Tuntui ihmeelliseltä, että siitä päivästä oli jo kymmenen kokonaista vuotta ja kävellessäni pitkin rantaa hymyilin itsekseni, kuinka olin unohtanut, että siinä rakkaassa pikkukaupungissa oli sellainen paikka, tuuli tarttui hiuksiini ja kastoin käteni rantaveteen, se oli yhtä vähintään yhtä lämmintä kuin kymmenen vuotta sitten. Jatkaessamme matkaamme pitkin hiekkateitä ja rantaviivoja mietin, kuinka se oli sillä hetkellä yksi parhaimmista tietämistäni tavoista viettää kaunista kesäpäivää ja kuinka minä tulisin muistamaan sen hetken vielä marraskuussa, kun maisema pukeutuu harmaaseen ja kylmyys tuntuu selkäytimessä asti.


IMG_0337IMG_0159


Myöhemmin ajoimme vanhempieni kanssa kotirantaan ja vedimme veneen vesille, olimme päättäneet lähteä sen kauniin illan kunniaksi katselemaan sitä kovin rakasta oopperakaupunkia järveltä ja istuessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa veneen keulassa ohittaessamme Olavinlinnan hymyilin itsekseni. En tiedä miksi se saa minut aina hymyilemään, se vanha kivilinna, mutta sinä iltana auringonsäteiden loisteessa se oli minulle yksi niistä asioista, jotka saivat minut hymyilemään silmilläni ja niin olivat myös S/S Salama museon laiturissa ja pieni saari, jossa minulla oli tapana istua vuosia sitten ystävieni kanssa. Auringonsäteiden loisteessa kaikki näytti kauniimmalta kuin oli näyttänyt kertaakaan kuluvana kesänä ja ohittaessamme sataman ja torin minusta tuntui, että minulla oli jo ikävä sitä pikkukaupunkia, minulla oli ikävä ennen kuin olin edes ehtinyt lähteäkään ja se tuntui pistona jossain syvällä rintalastani alla. Onneksi voin palata tänne koska tahansa, mietin vielä ohittaessamme sataman uudelleen palatessamme kotiin ja seuraavana aamuna matkustin takaisin Jyväskylään, tänne, missä meillä on uusi koti, jonka parvekkeelta näkee järvelle ja joka on minulle niin rakas, että se tuntuu ihmeelliseltä aina katsellessani iltaisin parvekkeelta järven toisella puolella uinuvan kaupungin kirkkaita valoja.


IMG_0393IMG_0318IMG_0440

10. elokuuta 2020

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

IMG_9934IMG_9991

Tämä kesä on tavallaan virrannut ohitseni kuin virtaava joki ja tuntuu aivan kuin olisi vasta ollut toukokuun viimeinen päivä, se kaunis sunnuntai, jolloin seisoin rantakalliolla tuulen tarttuessa hiuksiini ja tunsin itseni äärettömän vapaaksi. On kuitenkin myönnettävä, että olen nauttinut kesästä tänä vuonna enemmän kuin minä olen nauttinut vuosiin, olen nauttinut kauniista kesäpäivistä Jyväskylässä, sateisista aamuista mökin kuistilla ja heinäkuun viileistä illoista rakkaassa pikkukaupungissa. Olen nauttinut ja ollut niin onnellinen, että se on tuntunut selkärankani jokaisessa nikamassa ja siksi tahdon kirjoittaa teille nyt muutamasta asiasta, jotka ovat tehneet minut viimeisimmän kuukauden aikana äärettömän onnelliseksi, muutamasta asiasta, jotka ovat saaneet minut hymyilemään aikaisina aamuina ja niinä myöhäisinä iltoina, kun on väsyttänyt enemmän kuin aikoihin.
 
x Kesäloma ja mökillä vietetty viikko. Minulla oli tänä kesänä ensimmäistä kertaa opiskeluvuosieni jälkeen oikeasti kesäloma ja se kolmen viikon mittainen kesäloma teki minut aivan äärettömän onnelliseksi, vaikka minä en loman aikana tehnytkään mitään erityistä tai matkustanut mihinkään kauas. Kesälomani ensimmäisen viikon vietin maailman rakkaimman kanssa mökillä ja sen lisäksi, että se viikko oli yksi tämän vuoden kauneimmista, se oli myös ihan varmasti yksi tämän vuoden onnellisimmista, se oli erityinen viikko ja sai stressin väistymään kokonaan. Kaksi viimeistä lomaviikkoani minä vietin Savonlinnassa vanhempieni luona ja uskallan väittää, ettei kesäisin ole olemassa mitään parempaa kuin se pieni oopperakaupunki, ei ole olemassa mitään kauniimpaa kuin loputtomat järvimaisemat, rauhoittavat metsät ja lukemattomat peltojen ja metsien reunustamat hiekkatiet.
 
x Se, että ilmassa on jo hetkittäin tuoksunut syksy. Olen se ihminen, joka aina viimeistään heinäkuun lopussa alkaa odottamaan syksyä ja hymyilee itsekseen, kun syksy tuoksuu ensimmäistä kertaa ilmassa jonain aikaisena aamuna. Tänä vuonna syksy tuoksui ilmassa aiemmin kuin olin osannut odottaa, mutta se on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi ja odotan aivan suunnattomasti viileitä aamuja, jolloin on keitettävä teetä pysyäkseen lämpimänä ja pimeneviä iltoja, kun voin sytyttää kynttilöitä valaisemaan uutta kotiamme ja istua parvekkeella katselemassa, kuinka järven toisella puolella kaupunki vähitellen hiljenee. Odotan syksyä enemmän kuin olen odottanut vuosiin ja myös se tekee minut onnelliseksi, rauhoittaa minua jollain aivan erityisellä tavalla, se on nimittäin hetki hetkeltä lähempänä, rauhoittava syksy, joka saa minut tavallaan taas heräämään uudelleen.

IMG_9897IMG_0003IMG_9912

x Taylor Swiftin uusi albumi folklore. Taylor Swift julkaisi heinäkuun lopussa aivan yllätyksenä kahdeksannen albuminsa folklore ja minä olen kuunnellut sitä jotenkin aivan luvattoman paljon näinä päivinä, kun ilmassa on tuoksunut syksy ja aurinko on laskenut päivä päivältä aikaisemmin. Folklore on kuin lämmin villatakki kylmänä syysiltana kovan myrskytuulen saadessa korkean heinän kumartamaan ja sen lisäksi, että se on saanut minut hymyilemään viimeaikoina itsekseni enemmän kuin mikään muu albumi, minusta tuntuu, että siitä tulee minulle henkilökohtaisesti yksi tämän syksyn tärkeimmistä albumeista, se tulee soimaan enemmän kuin arvaankaan.

x Sateen ropinaan nukahtaminen. Se on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joita rakastan kaikista eniten tässä maailmassa, sateen ropinaan nukahtaminen nimittäin. Viimeaikoina minut on tehnyt kovin onnelliseksi ne hetket, kun olen piiloutunut iltaisin lämpimän peiton alle ja kuunnellut hetken peiton alle sateen ropinaa, nukun siinä rakkaassa pikkukaupungissa vanhassa parvisängyssäni katon rajassa ja siellä sateen ropina kuulostaa aivan erityiseltä, äärettömän rauhoittavalta. Sateen ropinaan nukahtamisen lisäksi minut on tehnyt onnelliseksi myös ne hetket, kun olen herännyt keskellä yötä kuuntelemaan kaatosateen rummuttavan peltikattoa, luonnon voima tuntuu silloin vähintään valtameren kokoiselta ja saa minut rauhoittumaan aina kerta toisensa jälkeen.
 
x Uusi koti, jonka parvekkeelta näkee järvelle. Tämä on varmaan se kaikista suurin asia, joka on tehnyt minut onnelliseksi tänä kuluneena kesänä ja saapuessamme viime lauantaina Savonlinnasta takaisin Jyväskylään minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että saimme palata nimenomaan tähän uuteen kotiimme. Tähän uuteen kotiimme, johon muutimme heinäkuun puolivälissä ja joka tuntui kodilta heti, kun astuimme ensimmäistä kertaa ovesta sisään, uuteen kotiimme, jonka parvekkeella minä istuin viime lauantaina myöhään illalla katselemassa auringonlaskua ja hymyilin itsekseni, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että muutimme juuri tänne.

IMG_9973IMG_9885

8. elokuuta 2020

AAMUYÖLLÄ ISTUIN PIMEÄSSÄ JA KUUNTELIN SADETTA

IMG_9756IMG_9806IMG_9773

Elokuun viidentenä minä heräsin neljältä aamuyöllä, kun kaatosade rummutti peltikattoa niin armottomasti, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani istuessani pimeässä huoneessani parvisängyssä aivan katon rajassa. En saanut heti uudelleen unta ja jäin kuuntelemaan kaatosadetta, valvoin pimeässä huoneessani niin kauan, että silmäni alkoivat tottua kunnolla pimeyteen ja nukahdin sitten lämpimän peiton alle näkemään unta, jota minä en kuitenkaan enää muutaman tunnin päästä muistanut herätessäni sateen ropinaan. Sinä aamuna sateen ropina sai minut rauhoittumaan katsellessani, kuinka keittiön ikkunan takana sadepisarat saivat pihlajan herkät lehdet hetkittäin värähtelemään ja istuessani vanhan työpöytäni ääressä kirjoittamassa Taylor Swiftin uuden albumin soidessa taustalla, minusta tuntuu, että se tulee olemaan minulle yksi tämän syksyn tärkeimmistä albumeista.

Iltapäivään mennessä sade lakkasi kokonaan ja valonsäteet alkoivat vähitellen murtautua harmaan pilviverhon lävitse minun seikkaillessani oranssin polkupyöräni kanssa pitkin korkeiden puiden varjostamia teitä ja polkuja. Ohittaessani tyhjän uimarannan mietin itsekseni, kuinka lapsuusvuosinani meillä oli tapana tulla sille metsän varjostamassa uimarannalle uimaan kaikista kauneimpina kesäpäivinä ja istua suurella kivellä auringonsäteiden lämmittäessä varpaitamme. Minä en ole vuosiin nähnyt ketään sillä rannalla, en edes niinä kaikista kauneimpina kesäpäivinä, huokaisin kääntyessäni rannan jälkeen oikealle ja jatkaessani matkaani pitkin kapeaa metsäpolkua. Sitä kaunista metsäpolkua pitkin minä olen vuosien saatossa kulkenut lukemattomia kertoja, pysähtynyt aina hetkittäin kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja jatkanut matkaani aina rantakallioille saakka, istunut katselemassa järvelle ja kirjoittanut muistikirjaani yksittäisiä lauseita, se on minulle aivan ehdottomasti yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, yksi niistä paikoista, joihin palaan aina kerta toisensa jälkeen.

IMG_9783

Se on yksi niistä paikoista, joihin liittyy suunnattomasti muistoja vuosien varrelta, minä mietin ajaessani kotiin metsäpolkuja pitkin ja istuessani myöhemmin sen vanhan työpöytäni ääressä käymässä läpi ottamiani valokuvia Taylor Swiftin laulaessa taustalla "and when I felt like I was an old cardigan under someone's bed, you put me on and said I was your favorite" hymyilin itsekseni, se sateisena alkanut päivä oli ollut yhtä kaunis kuin se biisi. Illalla kirkkaat auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse häikäisten silmiäni katsellessani järvelle kesken iltalenkin ja kuunnellessani järven ylitse huvilalta kantautuvaa musiikkia, se oli kovin kaunis päätös harmaana alkaneelle päivälle, mietin tuulen tarttuessa hiuksiini ja metsän humistessa ympärilläni, niin kovin kaunis.

IMG_9791IMG_9766

6. elokuuta 2020

OLEN RAKASTANUT JOKAISTA HETKEÄ NIIDEN KANSSA

IMG_9223IMG_9363

Elokuun ensimmäisinä päivinä olen ollut uskomattoman onnellinen siitä, että kesä on alkanut vähitellen vaihtua syksyyn, siitä, että ilmassa on tuoksunut jo syksy kävellessäni aamuisin koirien kanssa pitkin tutuimpia katuja. Näinä elokuun ensimmäisinä päivinä olen katsellut puiden huojuvan tuulessa ikkunalasin takana kirjoittaessani vanhassa huoneessani, pitänyt tiukasti kiinni ajaessamme isäni kanssa mönkijällä pitkin hiekkateitä ja kävellyt omassa metsässämme, ihmetellyt ääneen, kuinka hurjasti kuuset olivat kasvaneet viime joulukuun jälkeen. Olen pessyt mattoja tulevaksi talveksi, kävellyt iltapäivän auringonsäteiden loisteessa koirien kanssa metsäpoluilla ja pysähtynyt hetkittäin hymyilemään itsekseni, kuinka olen rakastanut jokaista niiden kanssa viettämääni hetkeä ja kuinka ne hetket metsän varjossa eivät tehneet poikkeusta, niiden kanssa jokainen hetki on onnen täyttämä.

Yhtenä syksyn tuoksuun verhoutuneena iltana kävelin yhdessä nuorimman koiramme, sen aivan uskomattoman rakkaan Laurin, kanssa sateen jälkeen lapsuusvuosieni rakkaimman metsän halki ja sen sijaan, että minä olisin hymyillyt itsekseni lapsuuden kauneimmille muistoille, katselin kaadettujen puiden jälkeensä jättämiä kantoja ja korkeaksi kasvanutta heinää metsäpoluilla. Se ei enää ollut se lapsuuteni metsä, mutta se lapsuusvuosinani aivan järjettömän suurelta tuntunut kivi seisoi siitä huolimatta edelleen rauhallisena aloillaan juuri siinä missä muistin, se seisoi aloillaan, vaikka kaikki puut sen ympäriltä oli vuosien saatossa kaadettu. Metsän laidalla vanha ja korkea kuusi seisoi edelleen aloillaan jättäessäni korkean heinän valtaaman metsän taakseni, se oli välttynyt kaatamiselta ja kävellessäni myöhemmin kotiin mietin itsekseni, kuinka toivon, että se vanha kuusi saisi seisoa siinä vielä vuosien päästäkin muistona lapsuudestani. Sinä iltana minä kuuntelin sateen ropinaa vanhan huoneeni parvisängyssä, piilouduin peiton alle ja hymyilin itsekseni, kuinka se oli yksi niistä asioista, joita minä olen aina rakastanut tässä maailmassa kaikista eniten, sateen ropinaan nukahtaminen nimittäin.

IMG_9244IMG_9381IMG_9265

5. elokuuta 2020

ELOKUUN ENSIMMÄISENÄ AAMUNA ILMASSA TUOKSUI SYKSY

IMG_7580IMG_7564

Elokuun ensimmäisenä aamuna nojasin korkeaan mäntyyn ja katselin, kuinka koirat juoksivat toistensa perässä ympäri niemenkärkeä, nostaessani katseeni kohti taivasta tuntui kuin korkeat männyt jatkuisivat loputtomiin, ne ovat olleet siinä jo silloin, kun minun äitini on ollut pieni lapsi. Ne ovat nähneet vuosikymmenten ajan kesän vaihtuvan vähitellen syksyyn, huojuneet armottomassa tuulessa syysmyrskyjen riehuessa pimenevässä illassa ja verhoutuneet lumihuntuun aina ensilumen sataessa maahan, ne ovat nähneet paljon, mietin auringonsäteiden yrittäessä murtautua varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse. Elokuun tuuli tarttui mäntyjen latvoihin saaden ne huojumaan ja ilmassa tuoksui niin vahvasti syksy, että se tuntui syvällä rintalastani alla ja sai kylmät väreet juoksemaan ihollani, nojasin korkeaan mäntyyn ja suljin hetkeksi silmäni, annoin kaiken hetken ihan vain olla.

Se on viimeisimmät viisitoista vuotta ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, se on ollut sitä siitä viidentoista vuoden takaisesta kesästä asti, kun muutimme vanhempieni nykyiseen kotiin, tähän taloon jota minä kutsun lapsuudenkodikseni. Sitä kesää seuranneena syksynä menin seitsemännelle luokalle, vaihdoin syksyllä tutusta ja turvallisesta koulusta vieraaseen kouluun ja jännitin sitä salaa aivan suunnattomasti, mietin viileän tuulen tuntuessa kasvoillani, sinä syksynä tuntui kuin kaikki olisi muuttunut. Lapsuusvuosinani syksyt olivat aina uuden alkuja ja sitä ne ovat minulle edelleen, siksi kai olen rakastanut syksyjä lapsuusvuosistani asti aivan äärettömästi, olen rakastanut uusia alkuja ja sitä niin kutkuttavaa tunnetta rintalastan alla, kun syksyn ensimmäisenä koulupäivänä pyöräiltiin kouluun. Sinä viidentoista vuoden takaisena syksynä minulla oli uusi koti ja vieras koulu ja ehkä siksi se syksy oli erityinen, sinä syksynä kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, sinä syksynä katselin siinä paikassa ensimmäistä kertaa auringonlaskuja, istuin viileällä rantakalliolla ja hengitin.

IMG_7692

Nykyään syksyt eivät tuo minulle mukanaan uutta kouluvuotta, mutta siitä huolimatta syksyt tuntuvat edelleen uuden alulta, syksy saa minut aina heräämään aivan uudella tavalla. Syksyisin minä olen aina täynnä energiaa, mietin auringonsäteiden murtautuessa lopulta harmaan pilviverhon lävitse ja katselin minun edessäni avautuvaa rakasta maisemaa, joka uinui hetken auringonsäteiden loisteessa ennen kuin pilviverho peitti auringonsäteet jälleen taakseen. Luulen, että se tulee olemaan aina yksi niistä paikoista, joihin palaan syksyisin kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja katselemaan auringonlaskuja viileältä rantakalliolta, se tulee aina olemaan yksi niistä paikoista, vaikka elämä onkin vuosien aikana vienyt minut mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja satojen kilometrien päähän niistä korkeista männyistä. Nousin ylös ja kävelin rantakalliolle katselemaan järvelle, tänä vuonna syksy tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin niin vahvasti uuden alulta, että se tuntuu syvällä rintalastani alla kutkuttavana tunteena ja sinä elokuisena aamuna syksyn tuoksuessa häivähdyksenä ilmassa minä hymyilin.

IMG_7659IMG_7603
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.