26. joulukuuta 2016

and so this is christmas

IMG_7077IMG_7041IMG_7082IMG_7052IMG_7106IMG_7137 IMG_6974

16. joulukuuta 2016

i made you thinking oh so wrong

On ollut aamuja, jolloin olen herännyt pimeyteen ja halunnut jäädä vielä hetkeksi viereen nukkumaan, mutta on ollut myös aamuja, kun olen herännyt auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse ja hymyillyt typerästi, päättänyt pukeutua lämpimästi ja kävellä sitten päämäärättömästi kameran kanssa. Yhtenä sellaisena aamuna seisoin matkakeskuksella katselemassa junien seisovan aloillaan, hymyilin musiikin täydellisyydelle ja niille auringonsäteille, jotka hetkittäin häikäisivät vihreitä silmiäni, sinä aamuna rakastuin Milky Chancen uuteen biisiin. Kyseinen yhtyehän tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena ja rakastuneena, lähes yhtä rakastuneena kuin nyt, mietin sinä auringonsäteisiin verhoutuneena aamuna ja en osannut lopettaa hymyilemistä edes silloin, kun päivän viimeiset auringonsäteet lämmittivät kasvojani kolmelta iltapäivällä Jyväskylän hymyillessä kilpaa kanssani, sen onnellisuuden takia suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin tästä, olemaan yhtä onnellisia kuin minä sinä aurinkoisena iltapäivänä.

IMG_6198IMG_6265IMG_6231IMG_6208IMG_6239

14. joulukuuta 2016

so leave the light on i'm coming home

IMG_5982IMG_6007

Jos minua ei vaivaisi sellainen tiedättehän, writer's block, saattaisin kirjoittaa teille siitä, kuinka yhtenä yönä katselin pimeää maisemaa ikkunalasin takana Helsingistä Jyväskylään saakka, annoin musiikin keinuttaa mukanaan harmoniaan ja kuinka päästessäni aamuyöllä perille maailman rakkain ihminen antoi lahjan, jonka merkitys itselleni on niin käsittämättömän suuri, ettei siihen riitä sanat. Saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka olen hetkittäin katsellut itseäni peilistä ja purrut huultani verille asti ollakseni itkemättä, saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka yhtenä iltana olin uskomattoman onnellinen istuessani paljussa tähtitaivaan alla lumisen maiseman keskellä, sen saman maailman rakkaimman ihmisen kanssa, jonka vuoksi olisin valmis mihin tahansa, sen saman maailman rakkaimman ihmisen, jonka viereen nukahtaminen on yksinkertaisesti parasta, mitä tiedän.

Niin, jos minua ei vaivaisi tämä writer's block, saattaisin kirjoittaa teille siitä niistä illoista, kun olen istunut pienessä yksiössäni ja sulkenut hetkittäin silmäni musiikin kuulostaessa täydelliseltä, lausunut rakkausrunoja akustiselle kitaralleni ja antanut sitten kyynelten valua poskipäilleni sanojen so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine, but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it lävistäessä keuhkoni, istunut hetken osaamatta ajatella mitään. Saattaisin kirjoittaa teille siitäkin, kuinka olen kaivannut tätä blogia enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, kaivannut sitä suunnatonta rakkauttani kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen, sitä suunnatonta rakkautta, jonka aina hetkittäin tunnen jokaisessa hengenvedossani.

     Saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka aion tulevaisuudessa kirjoittaa enemmän.

IMG_5992IMG_6002IMG_6038

12. joulukuuta 2016

and when it rains it fucking pours

IMG_5671IMG_5673

Elämässäni on musiikin suhteen ollut niitä aikakausia, joita on suunnattoman vahvasti värittänyt ainoastaan muutama yhtye: niitä aikakausia, jolloin ainoastaan muutamalla yhtyeellä on ollut merkitystä ja koko oma olemassaoloni on periaatteessa kiteytynyt niihin muutamaan yhtyeeseen, niitä aikakausia on elämässäni ollut useita ja tavallaan ainoana yhdistävänä tekijänä on toiminut uskomattoman suuri rakkaus musiikkiin. Tänään palataan elämässäni siihen aikakauteen, kun maailma tuntui jatkuvasti kaatuvan niskaani ja kirjoitin iltaisin melankoliaa huutavia keskeneräisiä lauseita, siihen aikakauteen, kun istuin aamuisin lukion valkoisilla käytävillä ja kävelin hyppytunneilla levykauppaan musiikin kaikuessa korvissani, aikakauteen, kun elämäni tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluivat Lapko, Disco Ensemble, The Used, A Day to Remember, Dead by April, Escape the Fate ja lukuisat muut. Aikakauteen, jolloin musiikki tuntui hetkittäin ainoalta asialta, johon uskalsin enää turvautua elämän heitellessä minua myrskytuulen kaltaisesti, sydämen tuntuessa rintalastan alla painavammalta kuin koskaan ja kyynelten valuessa vuolaina kävellessäni kotiin niinä aamuina, kun olisin kuollakseni halunnut pois pienestä oopperakaupungista, pois satuttavista muistoista.

Aikakauteen, jolloin olin rikkinäisempi kuin koskaan ja samanaikaisesti aikakauteen, jolloin myös musiikista tuli särkyvää. Niinä vuosina ymmärsin, kuinka viattomuuttaan kuiskaileva musiikki saattoi pudota täysin varoittamatta seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, kuuntelijansa itkiessä toivottomuuttansa kietoa turvalliseen syleilyynsä kaikessa katkeruudessaan ja maailman pukeutuessa sitten auringonnousujen harmoniaan satuttaa enemmän kuin koskaan. Ymmärsin, kuinka myöhemmin kyseessä olisi enemmän kuin musiikkia, polttomerkin kirjoitetut muistot tulisivat tuntumaan loputtomana kipuna rintalastan alla tai sitten suunnattomana rakkautena kesäöiden harmoniassa, mutta musiikki ei tulisi koskaan olemaan ennallaan. Eikä se koskaan ollutkaan ennallaan, siksi minä luovuin kahden ensimmäisen albumin jälkeen yhtyeestä nimeltä Bring Me the Horizon, siihen liittyi liikaa muistoja, jotka satuttivat jokaisella kuuntelukerralla, siihen liittyi katkeruutta, suunnatonta vihaa ja kipua, joka ei tuntunut haalistuvan vielä silloinkaan, kun värjäsin hiukseni vaaleiksi ja kirjoitin keskeneräisistä lauseista kokonaisia, uskomattoman kauniita ja vahvoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Sempiternal oli kuitenkin yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno albumi, että se sai minut taas kuuntelemaan ja syksyllä 2015 ilmestynyt That's the Spirit onnistui pelastamaan elämäni, enkä koskaan tule unohtamaan, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sanat so come rain on my parade / 'cause i wanna feel it / come shove me over the edge / 'cause my head is in overdrive / i'm sorry, but it's too late / and it's not worth saving avausraidan vetäessä kuuntelijaansa turpaan raivokkaassa kertosäkeessä. Siksi minä aion kertoa nyt teille, miltä tuntui huutaa niitä sanoja yleisömeren keskellä ja nostaa kädet ilmaan loputtomasta rakkaudesta.

IMG_5665

      BRING ME THE HORIZON @ HELSINGIN JÄÄHALLI 22 11 2016

En tule koskaan unohtamaan sitä öistä hetkeä Provinssin leirintäalueella, kun istuin teltassa lukemassa puhelimeni näytöltä yhä uudelleen sanoja "Due to illness and doctor's advice, we will not be able to perform at Provinssirock Festival on Saturday. Apologies to our fans in Finland, we will be back soon" sydämeni jättäessä lyöntejä väliin jo pelkästään sen loputtoman pettymyksen takia. Bring Me The Horizonin keikan peruuntuminen tuntui sinä yönä iskulta suoraan rintalastan alle, minä mietin seistessäni marraskuisena iltana Helsingin jäähallin edessä ihmismeren keskellä epämääräisessä jonossa, kuuntelin vieressä seisovien tyttöjen puhuvan samaisesta aiheesta ja hymyilin itsekseni, sillä muutaman tunnin päästä seisoisin yleisömeren keskellä ja kaikki se loputtomalta tuntunut pettymys vaihtuisi loputtomaan rakkauteen, aivan uskomattoman korkeisiin tunteiden hyökyaaltoihin ja kaikkeen siihen, mikä minun piti kokea viime kesänä. Kaikkeen siihen, mitä en ollut koskaan osannut kuvitellakaan, nimittäin seistessäni myöhemmin yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tuntui kuin maailma ympäriltäni olisi kadonnut, kuin olisi ollut olemassa vain se hetki, se kyyneliksi purkautunut loputtomalta tuntunut odotus ja se suunnaton onnellisuus yleisömeren keskellä, se suunnaton onnellisuus, joka sai yleisömeren tuntumaan turvalliselta.

Siinä hetkessä en ollut mitään kenellekään, olin olemassa vain itseäni varten ja musiikkia varten, musiikki minua varten enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. So let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok huusin sydämeni pohjasta, palasin ajassa puolitoista vuotta taaksepäin ja istuin pienessä yksiössäni oopperakaupungissa, katselin ohikulkijoita ikkunalasin takana ja huusin pois kaiken sen melankolian, joka tarttui minuun sinä syksynä, siinä pienessä yksiössä. Katsoin tytön itkevän edessäni, kyynelten valuvan varovaisesti kaulalle asti ja minä suljin silmäni, i'm burning down every bridge we made / i'll watch you choke on the hearts you break / i'm bleeding out every word you said / go to hell for heaven's sake ja olin niin täynnä tunnetta, etten olisi koskaan osannut kuvitellakaan, you can run but you'll never escape, huusin musiikin vetäessä armottomasti turpaan kerta toisensa jälkeen, yleisömeri oli elossa vahvemmin kuin voisin koskaan keskeneräisin lausein kuvailla ja olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, antautumaan taistelutta, sillä juuri siinä hetkessä musiikin edessä minä olin täysin aseeton.

IMG_5812IMG_5844

Chelsea Smile vei keikan puolivälissä takaisin kahdeksan vuoden takaisiin tunteisiin ja sanojen i've got a secret / it's on the tip of my tongue, it's on the back of my lungs / and i'm gonna keep it / i know something you don't know mukana raivosin itseni jonnekin kauas, en voinut olla nauramatta itsekseni, en olisi koskaan osannut kuvitella kuulevani kyseistä biisiä värivaloissa, en enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kahdeksan vuoden takaisesta raivosta hetkessä takaisin tähän vuoteen, siihen elämää suurempaan rakkauteen ja sanoihin show me what i can't see when the spark in my eyes is gone / you got me on my knees, i'm your one man cult / cross my heart and hope to die / promise you i'll never leave your side, kyseinen biisi on itselleni yksi tärkeimmistä ja kyynelten valuessa poskipäilleni yleisömeren keskellä tuntui kuin musiikki olisi murtanut kylkiluuni yksi kerrallaan, puhkonut keuhkoihini reikiä ja vetänyt armottomasti turpaan, mutta ottanut silti turvalliseen syliinsä, keinuttanut mukanaan niin suunnattomaan rakkauteen, ettei siihen riittäisi sanat. Eivätkä kyyneleet jääneet kiteiksi silmäkulmiin silloinkaan, kun Doomed kaikui täydessä jäähallissa sanoin so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine, but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it, nostin käteni ilmaan siitä loputtomasta tunteesta ja olin taas valmis myymään sieluni pelkästään siitä loputtomasta kiitollisuudesta, ilman niitä sanoja minä en välttämättä olisi enää tässä, enkä varsinkaan enää kirjoittaisi sanaakaan musiikista tai värivaloista.

Ehkä kyse oli todellakin siitä samasta aivan tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuivat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, nimittäin sanoista i'm scared to get close and i hate being alone / i long for that feeling to not feel at all / the higher i get, the lower i'll sink / i can't drown my demons, they know how to swim löysin edelleen itseni, löysin huolimatta siitä, että näiden vuosien aikana luulin muuttuneeni ihmiseksi, jonka ei enää tarvitsisi angstata vuosien takaisen itsensä tavoin melankoliaa huutavan musiikin ottaessa turvalliseen syliinsä. Toisaalta eihän siinä mitään väärää ole, hymähdän itsekseni huutaessani ääntäni käheäksi remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made / i was an ocean, lost in the open / nothing could take the pain away ja nostaessani kädet ilmaan kiitokseksi. Hetket ennen encorea olivat täynnä suunnatonta tunnetta, yleisömeri tuntui muuttuvan hetkittäin liekkimereksi ja kun lopulta viimeisen biisin aikana kyyneleet valuivat edelleen vuolaina poskipäilleni sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper / and i can't take one more moment of this silence / the loneliness is haunting me / and the weight of the world's getting harder to hold up jättivät jälkeensä äärettömän onnellisuuden ja kiitollisuuden, sellaisen, jolle ei ole sanoja. Kävellessäni myöhemmin jäähallin ovista ulos Helsinki ympärilläni pukeutui hiljaiseen pimeyteen, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja hymilin Aleksanterinkadulla, tanssin askeleeni Senaatintorille.

     Bring Me The Horizon oli enemmän kuin osasin odottaa, paljon enemmän.

IMG_5850

30. marraskuuta 2016

your wings are all broken but you’re breathing

IMG_5934IMG_5906IMG_5953

Yhtenä päivänä katselin maiseman vaihtuvan bussin likaisen ikkunalasin takana, tänne minä kuulun, mietin itsekseni hymyillessäni jokaiselle vastaantulevalle raitiovaunulle ja jokaiselle rakkaalle kadunnimelle, tänne minä kuulun, toistin itsekseni astuessani kaukoliikenteen terminaalin ovista, kaupunki ympärilläni pukeutui tummansiniseen samettiin ja kuulokkeissani soivat sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing. Seisoin liikennevaloissa raitiovaunujen kolistessa ohitseni, nauroin kävellessäni rautatieasemalla iltapäiväruuhkassa ja istuessani vain hetkeä myöhemmin taas bussissa tunsin kyyneleet silmäkulmissani, en äärettömästä surusta enkä ahdistuksesta vaan suunnattomasta onnellisuudesta, kotiin palaamisen tunteesta, siitä loputtomasta rakkaudesta jokaista kadunkulmaa kohtaan.

Helsinki ympärilläni tarttui varovaisesti hiuksiini seistessäni käsittämättömän pitkässä jonossa jäähallilla, hymyilin itsekseni kylmyyden pistellessä sormenpäitäni ja selvittyäni sitten lopulta värivalojen loisteeseen huutamaan ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä olin niin äärettömän onnellinen, etteivät kyyneleet jääneet enää silmäkulmiin, mutta siitä kerron myöhemmin, siitä järjettömän suuresta rakkaudesta musiikkia kohtaan, rakkaudesta sitä tunnetta kohtaan. Nyt minä tahdon kertoa vain rakkaudestani Helsinkiä kohtaan, siitä aivan uskomattoman kauniista hetkestä, kun kävellessäni ennen vuorokauden vaihdetta autiota Aleksanterinkatua kuulokkeissani soivat edelleen sanat you’re somewhere in the middle of the rain but your sun / is waiting at the horizon til the pain has gone / to paint your sky with rainbows, ne tismalleen samat sanat, jotka pelastivat elämäni vuosia sitten niillä samoilla kadunkulmilla, sen saman taivaan alla. I wish i could be, i wish i could be like a rainbow / bringing a smile on your face / i’ll keep you warm and i’ll keep you safe / when the light tries to escape from your eyes kuiskasin ilmaan Aleksanterinkadun jouluvalojen loisteessa ja nauroin, olin hetken aikaa vapaampi ja kokonaisempi kuin koskaan, hetken aikaa tunsin olevani oikeasti kotona.

IMG_5901

16. marraskuuta 2016

rantasaunan viimeinen aamu

Yhtenä aamuna istuin lumihangessa ja muistelin, kuinka lapsuuden kesinä juoksimme kilpaa rantaan suurten puiden varjossa. Paljaiden jalkojen osuessa rantahiekkaan nauroimme onnellisuuttamme auringonsäteiden hyväillessä takkuisia hiuksiamme, järvivesi tuntui lämpimämmältä kuin enää yhtenäkään kesänä lapsuuden jälkeen ja naapurin laituri oli uskomattoman kaukana, kun uimme uimarenkaiden kanssa sinne ja takaisin, kylmyyden tarttuessa nilkkoihin juoksimme rantakiviä myöten vanhalle rantasaunalle, joka oli ehtinyt seisomaan aloillaan jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. Punaisessa rantasaunassa oli kesäpäivästä toiseen uskomattoman kuuma, kun istuimme ylälauteella heittäen vettä kiukaalle ja kerroimme tarinoita kauempana järvellä asustavasta järvimöröstä, jonka olemassaoloa en uskalla vieläkään epäillä. Myöhemmin rantasauna kertoi enää ainoastaan tarinaa siitä, kuinka aika jättää jälkensä vahvimpaankin. 
 
Viime kesänä istuin viimeisen kerran niillä lauteilla, joilla olen istunut lapsuuteni kultaisina vuosina kuuntelemassa mummon viisaita sanoja ja nauramassa serkkuni kanssa kaikelle epäoleelliselle, siinä samassa rantasaunassa, jossa huolet ovat tuntuneet naurettavan pieniltä piirtäessäni huurteiseen ikkunalasiin sydämiä. Niin tuntui sinäkin iltana ja unohduin miettimään, kuinka on yksinkertaisesti maailman parasta istua nimenomaan siinä. Pukuhuoneen naulakossa roikkui edelleen pyyhkeitä edellisten saunojien jäljiltä ja ovenkarmin kaiverruksessa oli edelleen vanhempieni nimikirjaimet vuosien takaa, katsoin viimeisen kerran taakseni ja kuuntelin, kuinka ovi narahti takanani lähtiessäni kävelemään kohti keltaista puutaloa. Se oli maailman paras sauna, mietin suunnatonta haikeutta sydämessäni sinä marraskuisena aamuna, kun katsoin sen maailman parhaimman saunan viimeisiä hetkiä, sen saunan, jonka seinät olivat nähneet uskomattoman kauniita rakkaustarinoita, ikuistaneet lapsuuden onnellisimpia hetkiä auringonsäteiden osuessa ikkunalasiin ja auringonlaskun vaihtuessa pimeyteen kuulleet yksinäisen sydämen kuiskailevan rikkinäisyyttään.

    Sen rantasaunan sydän ei ollut yksinäinen, eikä se lakannut lyömästä yksinäisenä.

sauna 075sauna 101sauna 105sauna 112sauna 150sauna 131sauna 139sauna 190

14. marraskuuta 2016

jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä

ensilumi kuokkalassa 020

Olen kirjoittanut luvattoman useasti siitä hiljaisesta aamuyöstä, kun istuin viimeisen kerran Helsingin astuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousun vähitellen verhoavan maisemaa harmoniaansa ja hengittämässä viimeisen kerran suunnatonta vapautta jokaisella hengenvedollani ja siitä aurinkoisesta aamusta, kun pakkasin elämäni muuttolaatikoihin matkustaakseni kolmesataa kilometriä jäädäkseni pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin, johon en koskaan olisi uskonut palaavani. Olen kirjoittanut, sillä istuessani sinä hiljaisena aamuyönä viimeisen kerran parvekkeellani tunsin itseni viimeisen kerran siksi vaaleahiuksiseksi runotytöksi, joka rakasti tätä maailmaa enemmän kuin olisi koskaan osannut kuvailla keskeneräisin lausein, tunsin itseni viimeisen kerran ihmiseksi, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin kyyneleet silmäkulmissa ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, siksi vapaudestaan kirjoittavaksi ihmiseksi, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalloilla ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan.

Olen kirjoittanut, sillä kävellessäni sinä aurinkoisena aamuna Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni kaupungin ympärilläni kuiskaillessa rakkauttaan jokaisessa kadunkulmassa elämä vaihtoi suuntaansa, alkoi kuljettaa minua mukanaan tuulen kaltaisesti. Viikkoa myöhemmin oli valoisa asunto pienen oopperakaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, ne säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Oli kultaisiin auringonsäteisiin verhoutunut matkujastasatama, missä höyrylaivat huusivat tervehdyksiään ohikulkijoille ja sitten se oopperaturistien valtameri, johon tunsin hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia vain ymmärtääkseni, että minusta oli tullut ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta. Ilman karttaa ja määränpäätä minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kirjoittanut öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istunut rannassa katselemassa auringonlaskuja, minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kuunnellut musiikkia iltaisin nukahtaessaan näkemään unta lentämisestä, kävellyt tuntikausia valokuvaamassa maailman kauneutta,

minusta oli tullut itselleni uskomattoman vieras ja se ahdisti.  

ensilumi kuokkalassa 040  
Minusta oli tullut ihminen, joka vauhtisokeana astui harhaan valitsemaltaan polulta ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan öisin rannassa kuuntelemassa laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan ja se oli yksinkertaisesti äärettömän surullista, minä olin yksinkertaisesti äärettömän surullinen. Minä, joka olin kuukautta aiemmin kävellyt Seurasaaren rauhallisuudessa ja istunut kallioilla rakastamassa loputonta onnellisuuttani, olin enää ainoastaan äärettömän surullinen aina aamun ensimmäisistä auringonsäteistä illan viimeisiin ja katsellessani itseäni peilistä en tunnistanut itseäni. Minä en tunnistanut enää niitä väsyneitä kasvonpiirteitä tai karissutta ripsiväriä poskipäillä, mutta musiikin minä tunnistin huolimatta siitä, kuinka äärettömän surullinen peilikuvan vaaleahiuksinen runotyttö oli. Musiikin minä tunnistin ja kitarasoundin kulkiessa armottomasti pitkin haurasta selkärankaani kaatosateessa, huutaessani onnellisuuttani yleisömeren keskellä ja kävellessäni vuorokauden vaihteessa leirintäaleelle aloin hetkittäin tunnistamaan itseni, saman vaaleahiuksisen runotytön, jonka kuvittelin kadottaneeni viimeisenä aamunani Helsingissä.

Aloin tunnistamaan itseni katsoessani Ville Maljaa silmiin itkiessäni eturivissä, mutta istuessani elokuisena iltana pimeässä asunossani, jonka seinät kertoivat tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui ainoastaan ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan ja samalla kadotin itseni uudelleen, peilikuvassa väsyneiden silmien ja edellisen päivän meikkien takana oli vieras ihminen. Silloin päätin, etten enää etsisi itsestäni sitä vaaleahiuksista runotyttöä, jolla oli ollut tapana herätä auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, tanssia jokainen askeleensa kevyesti kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyä museoissa kuuntelemaan suunnatonta rauhallisuutta, päätin, etten enää yrittäisi löytää sitä raitiovaunujen kolinassa rakentamaani onnellisuutta. Värjäsin hiukseni harkitsemattomasti punaisiksi, musiikin kuuntelemisen sijaan viritin akustisen kitarani, kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskua,  kirjoitin keskeneräisistä lauseistani ensimmäistä kertaa kuukausiin jotain valmista ja kävellessäni syyskuun alussa Helsingissä auringonsäteiden tuntuessa selkärangassa katselin maisemaa uusin silmin, sillä minä olin uskaltanut päästää vihdoin irti siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä ja loputtomasta onnellisuudestani, olin uskaltanut päästää irti ollakseni vielä jonakin päivänä sanoinkuvaamattoman onnellinen, ollakseni vielä jonain päivänä kokonainen.

   Olin uskaltanut päästää irti, mutta en osannut kuvitellakaan, kuinka 
       paljosta vielä päästäisin irti ja kuinka olisin taas itselleni vieras,

            kuinka kadottaisin itseni kokonaan. 

ensilumi kuokkalassa 031

Juuri siksi minä tänään kirjoitan, kirjoitan kertoakseni tarinan loppuun, kertoakseni, kuinka sen lokakuun, jolloin kynttilän valossa olin uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta ja sellaista suunnatonta onnellisuutta, jälkeen elämäni muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin, kuinka yhtenä marraskuisena aamuyönä kävelin ilman kenkiä kotiin kuuntelemaan uskomattoman rakasta musiikkia ja kuinka hetkeä myöhemmin rakastuin ihmiseen, joka katsoo minua edelleen samalla tavalla kuin silloin ja nukahtaa edelleen viereeni vuorokauden vaihteen jälkeen, ottaa syliinsä maailman heitellessä myrskytuulen kaltaisesti. Ihmiseen, joka sai minut näkemään itseni kauniina ja kuuntelemaan musiikkia, jota en koskaan aiemmin ollut kuullut, ihmiseen, jonka vieressä minä istuin yhtenä maaliskuisena aamuna matkustaessani Jyväskylään jäädäkseni, ihmiseen, jonka kanssa purin myöhemmin samana päivänä muuttolaatikoita uudessa asunnossani. Seuraavana aamuna oli valoisa asunto täynnä tyhjiä muuttolaatikoita, rakas musiikki pinottuna sekavassa järjetyksessä valkoiseen hyllyyn ja uskomattoman vieras maisema ikkunalasin takana, vieraat kadunkulmat matkalla keskustaan, mutta suunnaton onnellisuus aivan jokaisessa hengenvedossani.

Suunnaton onnellisuus selkärankani jokaisessa nikamassa kaikkina niinä päivinä, kun hymyillen pyöräilin tuntemattomilla kadunkulmilla kevätauringon lämmittäessä poskipäitäni ja kaikkina niinä iltoina, kun seisoin jälleen yleisömeren keskellä rakastamassa musiikkia, ihan kaikkina niinä iltoina, kun katsoin silmiin vain ymmärtääkseni, ettei enää tarvitse matkustaa neljää tuntia nähdäkseen toisen. Suunnaton onnellisuus, joka säikähti minua katsoessani itseäni silmiin ja nähdessäni kasvonpiirteeni, joita en tunnistanut omikseni, nähdessäni takkuiset hiukseni kesäkuisena aamuna muutaman tunnin yöunien jälkeen ja surulliset silmäni elokuun viileinä iltoina, kokonaisvaltaisen ahdistuksen lämpimän syyskuun loputtomassa armottomuudessa.

ensilumi kuokkalassa 035

Jyväskylässä minun oli myönnettävä, kuinka uskomattoman paljon elämässäni oli tapahtunut viimeisimmän puolentoista vuoden aikana. Olin asunut kolmessa eri osoitteessa, kulkenut kolmen eri kaupungin katuja kävellessäni kotiin, vaihtanut yleisömeren keskellä riehumisen rauhalliseen elämään kaikista rakkaimman ihmisen vierellä, viettänyt ensimmäistä kertaa vuoden 1999 jälkeen kevään istumatta koulun penkillä ja ollut ensimmäistä kertaa elämässäni työtön opiskelijan sijaan, tavallaan en ollut muistanut pysähtyä kertaakaan vain nauttimaan elämästä. Jyväskylässä minä pysähdyin ja ymmärsin, kuinka uskomattoman väsynyt minä olin, kuinka uskomattoman paljon jatkuva muutoksessa eläminen rasittaa omaa jaksamista. Jyväskylässä jouduin myös katsomaan itseäni silmiin, tahtomattani kohtaamaan omat ongelmani, näkemään vieraan ihmisen peilikuvassa ja myöntämään, että kaikesta onnellisuudestani huolimatta minussa oli edelleen kaikki ne ongelmat, jotka piilotin kävellessäni vuosia aiemmin Helsingissä raitiovaunujen kolistessa ohitse, kaikki takiaisen kaltaisesti minuun tarttuneet ongelmat, joista kuvittelin päässeeni eroon kauan sitten.

Se ei johtunut tästä kaupungista eikä varsinkaan siitä maailman rakkaimmasta ihmisestä, mutta minä aloin taistella vuorotellen itseni kanssa ja itseäni vastaan, istuin kylpyhuoneen lattialla itkemässä epätoivoisuuttani ja olin vihainen itselleni hävitessäni taistelun ahdistusta vastaan, mutta kaiken sen taistelemisen keskellä en ehtinyt huomaamaan, kuinka äärettömän väsynyt olin kaikesta siitä muutoksesta ja taistelemisesta. Kuinka äärettömän väsynyt olin, kuinka en jaksanut enää aamuisin harjata hiuksiani tai laittaa meikkiä ripsiväriä enempää, kuinka en enää jaksanut taistella kenenkään kanssa ja kuinka minun olisi tavallaan pakko pysähtyä kuuntelemaan vaihteeksi pelkästään itseäni, hengittämään kylmää ilmaa aamuisin matkalla keskustaan ja katselemaan auringonlaskua palatessani kotiin nähdäkseni peilikuvassa jälleen oman itseni, enkä niitä vieraita kasvonpiirteitä, jotka olivat katselleet minua jokaisena aamuna pestessäni hampaita. Vieraita kasvonpiirteitä, joissa näin häivähdyksiä siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä, josta päästin vuosi sitten irti ja häivähdyksiä siitä ruskeahiuksisesta naisesta, joka istui pienessä oopperakaupungissa tyhjän asuntonsa lattialla odottamassa muuttoa, häivähdyksiä kaikesta, mistä olin päästänyt irti kuvitellen ollakseni sitten onnellisempi ja lähempänä todellista itseäni, mutta niin minä olin kadottanut itseni vain pahemmin.

     Päästämällä irti minä olin kadottanut itseni pahemmin kuin koskaan,
             sillä en ollut osannut päästää irti oikeista asioista.
 ensilumi kuokkalassa 028

Minun olisi pitänyt päästää irti kaikista ongelmistani, mutta niiden sijaan kaiken muutoksen ja väsymykseni keskellä olin päästänyt irti asioista, jotka lopulta olivat tehneet minut onnelliseksi, olin luopunut itsestäni ja kaikesta sellaisesta, mikä oli aiemmin tehnyt minut äärettömän onnelliseksi. Olin luopunut rakkaudesta kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja musiikkiin, koska olin ollut yksinkertaisesti niin käsittämättömän väsynyt, etten jaksanut enää välittää. Olin luopunut mahdollisuudesta olla jälleen se vaaleahiuksinen runotyttö, joka käveli metsissä kuuntelemassa rauhallisuutta syysauringon viimeisten säteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja katseli maailmaa linssin lävitse musiikin tuntuessa selkärangassa ja olin luopunut mahdollisuudesta olla onnellinen. Olin luopunut vain taistellakseni lopulta itseni kanssa ja itseäni vastaan, mutta minä en tahdo enää taistella, minä tahdo enää nähdä väsyneitä kasvojani katsoessani aamuisin peiliin, tahdon taas olla sanoinkuvaamattoman onnellinen ja rakastaa sydämeni pohjasta, siksi minun on vain pysähdyttävä ja hengittettävä jäätävää ilmaa kävellessäni kauppaan, tartuttava käteen ja muistettava sitten, että tällä hetkellä asiat eivät oikeastaan voisi olla yhtään paremmin, minkään ei tarvitse olla paremmin.

       Tällä hetkellä minkään ei tarvitse muuttua, tällä hetkellä saa pysähtyä.     

 

1. marraskuuta 2016

don't get too close it's dark inside

kitara 008ensilumi 044

Siitä lähtien, kun kadotin itseni loputtomaan yrittämiseen, teennäiseen hymyilemiseen ja aivan naurettaviin valheisiin, minusta on tuntunut kuin olisin vain varjo entisestä itsestäni. Varjo siitä ihmisestä, joka pysähtyi aamuisin juomaan vaniljateetä, hymyili katsellessaan maailmaa linssin lävitse ja istui aina iltaisin pimeässä asunnossaan soittamassa akustista kitaraa, varjo siitä ihmisestä, joka minä tahtoisin edelleen kuollakseni olla ja nimenomaan siksi päätin yhtenä lumisateisena iltapäivänä tarttua kameraani pelkästä siitä loputtomasta rakkaudestani kuvaamiseen, enkä vähääkään siksi, että minun olisi täytynyt kuvata, hymyilin katsellessani lumista maisemaa linssin lävitse ja tanssin askeleeni kotiin kylmyyden pistellessä poskipäitäni.

Vähän myöhemmin istuin kitaran kanssa katselemassa auringon laskevan ikkunalasin takana, annoin kaiken hetken vain olla ja istuin hievahtamatta kitara sylissäni soittamatta kuitenkaan mitään, sillä se tuntui turvalliselta. Tuntui turvalliselta nojata kevyesti valmistujaislahjaksi saamaani akustiseen kitaraan ja juoda vaniljateetä, sitä aivan samaa kuin kolme vuotta sitten pienessä asunnossani Helsingissä, laskea sitten Isnäsin reissulta ostettu kettumuki pöydälle soittaakseni ja laulaa varovaisesti when you feel my heat / look into my eyes / it's where my demons hide / it's where my demons hide / don't get too close / it's dark inside / it's where my demons hide / it's where my demons hide, tuntea kyynelten tarttuvan silmäkulmiin musiikin voimasta. Kyynelten, jotka minun on ilmeisesti vuodatettava ollakseni vielä jonain päivänä se sama ihminen, joka itkee suunnattomasta onnellisuudestaan värivalojen loisteessa, kulkee tuntemattomilla kadunkulmilla kameran kanssa ja kirjoittaa öisin keskeneräisiä lauseita, joista ehkä jonain päivänä syntyy jotain kokonaista.

kitara 014ensilumi 054kitara 035

27. lokakuuta 2016

ilman sua täällä ei oo paljon mainittavaa

060068

    CHISU @ LUTAKKO 14 10 2016

Yhtenä iltana katselin pimeyteen verhoutuvaa maisemaa ikkunalasin takana unohtuen hetkittäin miettimään, kuinka käyn nykyään naurettavan vähän keikoilla ja kuinka tavallaan kaipaan sitä tunnetta enemmän kuin mitään, sitä, kuinka musiikki vetää armottomasti turpaan ja yleisömeren keskellä on vain hukuttava siihen tunteeseen, annettava kyyneltensä valua vuolaina poskipäille ja huudettava sitten äänensä käheäksi. Kaipaan sitä tunnetta, kun musiikki merkitsee aivan kaikkea, mietin pukeutuessani ensimmäistä kertaa tänä syksynä keikkamekoksi ristimääni vaatekappaleeseen ja vahvistaessani meikkini poikkeuksellisen tarkasti, kaipaan sitä, kuinka on juostava päästäkäseen eturiviin ja odotettava seuraavat kaksi tuntia yhtyeen viimein nousevan värivalojen loisteeseen, kaipaan ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana aamuyön tunteina ja väsyneitä jalkoja pienen soluasunnon eteisessä, kaipaan meikit levinneinä onnellisuuteen nukahtamista.

Kaipasin niin paljon, että tuntui yksinkertaisesti uskomattomalta seisoa yleisömeren keskellä myöhemmin samana iltana odottamassa Chisun nousevan värivaloihin, odottamassa sitä ihan käsittämätöntä tunnetta, kun ainoastaan musiikilla on merkitystä. Tunnin odottamisen jälkeen musiikki tuntui taas voimana selkärankani jokaisessa nikamassa, kylminä väreinä vähitellen kalpeaksi muuttuvalla ihollani ja kaipuuna rintalastani alla, sanojen se on / ja se pysyy / kuin totuus taivaalla / vaik kerrot / tai kiellät / tai luulet / vaik tiedät / ain pohjan polaris sua kutsuu kotiis täyttäessä loppuunmyydyn Lutakon nurkkia olisin halunnut itkeä silmät päästäni ja huutaa ääneni käheäksi, tuntui kuin olisin palannut kotiin oltuani aivan luvattoman kauan eksyksissä. Siihen tunteeseen ei koskaan totu, siihen, kun yleisömeren keskellä musiikki ottaa turvalliseen syleilyynsä, kuljettaa mukanaan suunnattoman voimakkaissa tunteissa ilman häivähdystäkään pelosta ja tarttuu sitten olkapäähän hyökyaallon kaltaisesti, vetää armottomasti turpaan järjettömällä voimallaan ja lopulta pakottaa huutamaan kovempaa kuin koskaan aiemmin, siihen tunteeseen ei yksinkertaisesti voi tottua, se on tavallaan aina uusi.

018

Se tunne on tavallaan aina uusi ja tuntematon, keinuttaa mukanaan hetkittäin tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani ja jättää vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, minä mietin hymyillessäni kyynelteni seasta sanojen muistatko kuinka rakastuimme / jo katseella yhteen naulaannuimme / yksi pyyntö ja yksi vastaus / nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus kaikuessa värivalojen loisteessa. Ilman sua täällä ei oo paljon mainittavaa, lauloin yleisömeren mukana muistuttaen itseäni siitä, kuinka minun suhteeni musiikkiin, värivalojen loisteeseen ja kaikkeen ennen niin rakkaaseen on muuttunut viimeisimmän vuoden aikana ja kuinka elämääni on tullut jotain sellaista, mikä menee musiikin ohitse hetkeäkään miettimättä, jotain sellaista, mitä en osannut odottaa ja mitä en vaihtaisi mihinkään.

Jotain sellaista, mikä sai suhteeni kaikkeen ennen niin rakkaaseen muuttumaan suunnattomasti, vaikka sitä muutosta olikin aivan uskomattoman vaikeaa huomata yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossa ja jokaisessa lämpimässä kyyneleessäni. Siinä hetkessä muutosta ei pystynyt huomaamaan ja taluttaessani myöhemmin polkupyörääni Kuokkalan sillalla mietin itseksnei, että Chisu oli mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin sinä heinäkuisena päivänä Provinssissa, kun minä tanssin vesisateessa loputonta onnellisuutta ja parempi kuin itkiessäni neljä vuotta sitten sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa, Chisu oli sanoinkuvaamattoman ihana ja musiikki niin rakasta, etteivät nämä keskeneräiset lauseeni enää riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta. Niin rakasta, huokaisin sulkiessani kotioven perässäni ja nukahtaessani meikit levinneinä loputtomaan onnellisuuteen, niin rakasta.

063020

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.