25. helmikuuta 2016

olet elossa vaikka silmät ei kestä aina valoa

olavi 008

OLAVI UUSIVIRTA @ LUTAKKO 20 02 2016

Yhtenä pimeyteen verhoutuneena iltana vuosia sitten join punaviiniä eturivissä Helsingin Korjaamolla, olin ainoastaan sanattomuutta musiikin tuntuessa selkärangassani ja värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni, viimeistään sinä iltana rakastuin Olavi Uusivirtaan. Siitä illasta on kuljettu uskomattoman kauan tähän iltaan, kun seisoessani yleisömeren keskellä Olavi Uusivirta laulaa olet elossa / vaikka kuljetkin katuja kengissä muiden ja musiikin tuntuessa onnellisuutena aivan jokaisessa hengenvedossani suljen hitaasti silmäni, eikä musiikki ole aikoihin saanut tuntemaan näin vahvasti. Nostan molemmat käteni ilmaan hukkuakseni musiikin loputtomaan voimaan, yleisömeri ympärilläni huutaa ääntään käheäksi määrittelemättömästä tunnemassasta ja hetkittäin tartun maailman rakkaimman ihmisen käteen, katson silmiin muistaakseni olevani onnellisempi kuin koskaan elämäni aikana.

On ensimmäinen ilta Helsingistä muuttamiseni jälkeen, kun musiikki saa tuntemaan niin uskomattoman vahvasti, että on antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan ja huudettava ääntään käheäksi niistä sanoista, jotka kuljettavat mukanaan kesäöiden harmoniaan lintuparven lentäessä tummansinisellä taivaalla ja nuoruusvuosien kauneuteen tuulenhenkäysten tarttuessa takkuisiin hiuksiini vastarannalla. Siihen ensimmäiseen nousuhumalaan lämpimällä rantakalliolla auringonlaskun maalatessa pikkukaupunkia vaaleanpunaisella, kotimatkaan rikkinäisissä sukkahousuissa hiekkateillä ja viimeiseen kesään kivilinnan varjossa, porttikongeihin aamuyöllä betonikaupungin uinuessa loputtomassa harmoniassaan ja suudelmasi maistuessa punaviiniltä. Niistä sanoista, jotka kuljettavat mukanaan muistoissa ja jättävät jälkeensä vain suunnatonta onnellisuutta värivalojen häikäistessä silmiäni yleisömeren keskellä, musiikin tuntuessa aina selkärangassa asti. Nostan käteni takaisin ilmaan, tunnen kyynelten tarttuvan varovaisesti silmäkulmiin ja musiikin alkavan vähitellen murtaa suojamuuriani, joka on vahvistunut äärettömästi Helsingin jälkeen.

olavi 009

Olavi Uusivirta on yksinkertaisesti uskomaton, musiikin lyödessä armottomasti tajuntaani tanssin jalkani kipeiksi pelkästä loputtomasta onnellisuudestani ja naurahdan edessäni huojuvalle humaltuneelle naiselle, vaikka vuosi sitten onnistuin vihaamaan jokaista humalatunutta ihmistä keikoilla sydänjuuriani myöten. On tapahtunut jotain käsittämätöntä, unohdun hetkittäin miettimään yleisömeren syttyessä liekkeihin radiossa loppuun kulutetun hittibiisin kaikuessa kirkkaissa värivaloissa ja maailman rakkaimman ihmisen tarttuessa varovaisesti käteeni, tunnen suojamuurini murtuvan kaikesta siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja musiikin äärettömästä voimasta. Kyyneleet tarttuvat kiteinä silmäkulmiini ja valuvat vähitellen poskipäilleni musiikin keinuttaessa mukanaan parkkihallin pimeyteen yhtenä vuosien takaisena yönä, kun laskettiin hämähäkkejä betoniseinästä ja kaivattiin suuriin kaupunkeihin kadottamaan itsemme autojen valokeiloihin, tuntemattomiin satamiin ilman ensimmäistäkään muistoa menneisyydestä.

Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen huudan loputtomasta onnellisuudestani, olen elossa aivan jokaisella hengenvedollani ja annan musiikin kuljettaa mukanaan äärimmäisen kauniissa muistoissa, mutta ennen kaikkea tunnen voimakkaammin kuin kertaakaan Helsingistä muuttamiseni jälkeen. Värivalojen vaihtuessa odottamiseen seison portaissa, sanon tämän olleen ehdottomasti yksi parhaimmista todistamistani Olavin Uusivirran keikoista ja kävellessämme myöhemmin kylmyydessä Jyväskylän pukeutuessa pimeyteen nauran kaikelle, olen käsittämättömän onnellinen ja helpottunut, sillä musiikki saa taas tuntemaan.

olavi 007

18. helmikuuta 2016

musiikista, rakkaudesta ja kirjoittamisesta

Seitsemän vuotta sitten istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa ensimmäistä blogimerkintääni, ikkunalasin takana maaliskuu yritti hitaasti vaihtua kevääseen ja kuulokkeissani soi epäilemättä Apulantaa, sinä keväänä olin turvautunut luvattoman useasti kyseiseen yhtyeeseen. Olin kasvattanut otsahiukseni peittämään vihreät silmäni, yritin epätoivoisesti opetella soittamaan kitaraa kuitenkaan onnistumatta siinä ja koeviikolla musiikki kiinnosti ehdottomasti enemmän kuin historian kertaaminen, kävelin hyppytunneilla tämän pikkukaupungin ainoaan levykauppaan käyttämään rahani siihen tärkeimpään asiaan ja myöhemmin istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa vihaisia kommentteja IRC-Galleriassa. Sinä seitsemän vuoden takaisena iltana maaliskuun yrittäessä vaihtua ikkunalasin takana hitaasti kevääseen minä kirjoitin hetkeäkään harkitsematta aivan ensimmäisen blogimerkintäni tietämättä mitään siitä, että kirjoittaisin vielä seitsemän vuoden päästäkin samaista blogia kuunnellen edelleen Apulantaa.

Näihin seitsemään vuoteen on mahtunut uskomattoman paljon, olen istunut satamassa juomassa halpaa viiniä rakkaiden ihmisten kanssa, kuunnellut akustisen kitaran tarinoivan onnellisuudesta auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse, kävellyt pitkin hiekkateitä aamuöiden harmoniassa ja matkustanut pysyvästi sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni armottomina ja vastaantulijat juoksevat ehtiäkseen seuraavaan metroon. Olen hukkunut musiikin täydellisyyteen värivalojen loisteessa, huutanut ääntäni käheäksi kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani ja istunut parvekkeella hengittämässä kylmää ilmaa talviaamuina, kävellyt aamuisin opiskelemaan tilinpäätöksiä ja matkustanut sitten takaisin pikkukaupunkiin jäädäkseni. Olen kastanut jalkani rantaveteen auringonlaskun maalatessa maisemaa vaaleanpunaisella ja oppinut vihdoin soittamaan akustista kitaraani, mutta ennen kaikkea minä olen kirjoittanut loputtomasti.

blogin ulkoasu 065

Olen kirjoittanut syysmyrskyn rummuttaessa ikkunalautaan lokakuun pimeydessä, lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana aamuyön vaihtuessa hitaasti aamuauringon säteisiin ja aaltojen lyödessä rantakallioon kevään ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini, mutta näiden seitsemän vuoden aikana se, mistä tahdon kirjoittaa, on kuitenkin muuttunut useasti etsiessäni itseäni hitaasti kirjoittamisen kautta ja opetellessani näkemään auringonlaskujen suunnattoman kauneuden valokuvaamalla enemmän kuin koskaan olisin uskonutkaan. Tavallaan olen kirjoittamisen ja valokuvaamisen myötä kasvanut ihmisenä aivan äärettömän paljon, löytänyt itsestäni suunnatonta rohkeutta kulkea tuntemattomaan luottaen aivan jokaiseen hengenvetooni ja rakastunut maailman äärimmäiseen kauneuteen, siksi en esimerkiksi kahden ensimmäisen vuoden jälkeen osannut enää kirjoittaa niitä melankoliaan verhoutuneita tekstejä tai kertoa pelkääväni itseäni enemmän kuin koskaan. En yksinkertaisesti ollut enää sellainen, minulla ei ollut enää ensimmäistäkään syytä kietoutua melankoliaan jokaisella hengenvedollani tai kirjoittaa siitä keskeneräisiä lauseita, olin huomattavasti enemmän ja sen pystyi lukemaan jokaisesta tekstistäni, rivien välistä.

Huolimatta siitä, että kahden ensimmäisen vuoden aikana opin hitaasti näkemään maailman suunnattoman kauneuden ja päästin irti melankoliaan verhoutumisesta, minä en ole koskaan halunnut luoda harhakuvaa täydellisestä elämästä tai kirjoittaa valheisiin perustuvia keskeneräisiä lauseita. Minä en halunnut väittää olevani jatkuvasti onnellinen, mutta nimenomaan sitä onnellisuutta minä etsin blogiteksteissäni luvattoman useasti, kirjoitin kesäöiden harmoniasta pikkukaupungin satamassa tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini ja tuntemattomista kadunkulmista vieraassa kaupungissa eksyessäni matkalla kirjastoon, kirjoitin etsineeni onnellisuutta jokaisen vastaantulijan kasvoilta ja aivan jokaisesta hengenvedostani, viimeisistä auringonsäteistä. Kirjoitin etsineeni luottaen löytäni sanoinkuvaamattoman onnellisuuteni, kirjoitin pienistä onnellisuuden aiheista päivästä toiseen hymyillen raitiovaunussa iltapäiväruuhkassa ja ymmärtäessäni viimein olevani suunnattoman onnellinen kaikesta ympärilläni aloin kirjoittamaan musiikista, sillä mikään ei ollut tehnyt koskaan yhtä onnelliseksi kuin musiikkiin kietoutuneet aamut tai ne illat värivalojen loisteessa.

blogin ulkoasu 
007

Aloin kirjoittamaan kyynelistä silmäkulmissani musiikin keinuttaessa mukanaan tunteiden valtameressä, suunnattomasta onnellisuudesta eturivissä värivalojen häikäistessä silmiäni ja siitä aivan uskomattomasta tunteesta, kun kitarasoundi kulkee kylminä väreinä pitkin selkärankaani. Siitä loputtomasta rakkaudesta musiikin vyöryessä ylitseni hyökyaaltojen kaltaisesti, niistä tärkeistä kohtaamisista ihmismerten keskellä ja jäätävistä rautatieasemista aamuyön viimeisinä tunteina. Aloin kirjoittamaan värivaloihin verhoutuneista hetkistä ja musiikin värittämistä aamuista yksinkertaisesti siksi, koska istuessani muutama vuosi sitten aamuviiden aikaan Helsingin rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä lähijunaa palattuani Von Hertzen Brothersin keikalta Tampereelta unohduin miettimään, että kaikesta äärettömästä kylmyydestä ja väsymyksestä huolimatta rakastin niin suunnattomasti, että muusta kirjoittaminen tuntuisi väärältä.

Tuntui, että nimenomaan siitä aamuöisestä hetkestä rautatieaseman kylmyydessä minun täytyi kirjoittaa tai minun täytyisi lopettaa kirjoittaminen kokonaan, sillä nimenomaan siihen hetkeen kiteytyi äärimmäinen rakkauteni sekä musiikkia että kirjoittamista kohtaan. Siihen hetkeen, kun istuin kylmällä rautatieasemalla kirjoittamassa muistikirjaani keskeneräisiä lauseita värivaloista ja kuulokkeissani soi edelleen Von Hertzen Brothers, humalaiset suomenruotsalaiset huusivat toisilleen kävellessään ohitseni ja unohduin nauramaan rikkinäisille kengilleni, jotka olivat kulkeneet kanssani keikasta toiseen. Juuri siitä hetkestä lähtien kirjoitin musiikista rikkoutumattomalla rakkaudellani, kerroin haikeasta onnellisuudesta Rubikin viimeisellä keikalla ja kyynelistä silmäkulmissa Ellie Gouldingin noustessa Ilosaarirockin päälavalle, niistä hetkistä yleisömeren keskellä loppuunmyydyllä Tavastialla ja biisien välisestä hiljaisuudesta Korjaamon vintillä.

blogin ulkoasu 082

Kirjoitin aivan suunnattomasta rakkaudestani ja loputtomasta onnellisuudestani, kunnes viime elokuussa peilikuvasta katsoi tuntematon nainen, joka ei enää osannut rakastaa yhtä suunnattomasti kuin ennen. Olin tavallaan romahtamispisteessä, maailmani pukeutui ainoastaan harmaaseen syksyn verhotessa tätä pikkukaupunkia vähitellen oranssiin ja yrittäessäni kuunnella musiikkia tässä pimeässä asunnossani minua oksetti, olin yksinkertaisesti niin uskomattoman väsynyt elämääni, etten halunnut enää kuunnella musiikkia tai kirjoittaa enää ensimmäistäkään sanaa musiikista. Elokuun vaihtuessa syyskuuhun tuntui kuin olisin kadottanut itseni kokonaisuudessaan, kirjoitin aamuöisin vain yksittäisiä sanoja ruutupaperille osaamatta muodostaa kokonaisia lauseita ylipäätään mistään ja kun lokakuussa seisoin Tampereen Pakkahuoneella katselemassa Lapkon nousevan värivalojen loisteeseen pelkäsin, etten enää koskaan tuntisi suunnatonta rakkauttani musiikkia kohtaan tai olisi yhtä äärettömän onnellinen kuin ennen.

Pelkäsin enemmän kuin olisin koskaan uskonut pelkääväni, mutta Lapkon soittaessa itsensä kylkiluideni alle kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni ja huusin ääntäni käheäksi ainoastaan siitä suunnattomasta rakkaudestani, jonka luulin kadottaneeni. Olin onnellisempi kuin kertaakaan elokuun ensimmäisten päivien jälkeen, ostin elämäni neljännen vinyylin ja istuessani jälleen tässä pienessä asunnossani kirjoitin, kuinka värivaloissa oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin. Silloin minä ymmärsin, kuinka suunnattomasti olinkaan kaivannut sekä värivalojen loisteeseen hukkumista musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani että kirjoittamista niistä uskomattoman rakkaista hetkistä, minä olin kaivannut enemmän kuin mitään koskaan, sillä seitsemässä vuodessa sekä musiikki että kirjoittaminen olivat vähitellen kasvaneet minuun kiinni, niistä oli muodostunut yksinkertaisesti erottamaton osa minua.

blogin ulkoasu 192

Seitsemässä vuodessa tästä musiikista, kirjoittamisesta ja tästä blogista on muodostunut erottamaton osa minua ja siksi tahdon tästä eteenpäin kirjoittaa nimenomaan loputtomasta rakkaudestani musiikkiin, niistä unohtumattomista hetkistä värivalojen loisteessa musiikin saadessa itkemään vuolaasti yleisömeren keskellä ja kotimatkoista aamuyöllä tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiini, tahdon kirjoittaa unohtumattomasta Ilosaarirockin toisesta päivästä auringonsäteiden polttaessa merkkinsä olkapäihini ja ensimmäisistä musiikkirakkauksistani viidentoista vuoden takaa. Tahdon kirjoittaa siitä, kuinka kuullessani ensimmäisen kerran sanat you could be my favourite faded fantasy / i've hung my happiness upon what it all could be istuin lämpimällä kalliolla katsomassa auringonlaskua, tahdon kirjoittaa teille siitä, mikä koskettaa sydänjuuria myöten ja saa huutamaan aamun täydellisessä harmoniassa loputtomasta rakkaudesta.

Tahdon kirjoittaa ainakin seuraavat seitsemän vuotta siitä, kuinka minä olen vain jatkuvasti halunnut kuulla enemmän, tuntea voimakkaammin kuin koskaan aiemmin ja huutaa kovempaa kuin olisin koskaan uskonut huutavani, tahdon kirjoittaa yksinkertaisesti siitä, kuinka rakastan suunnattomasti. Sillä nimenomaan siitä minun täytyy kirjoittaa loputtomalla rakkaudellani tai en tunne itseäni kokonaiseksi, tätä minä rakastan.


15. helmikuuta 2016

valot pimeyksien reunoilla ovat harvassa mutta olemassa

kynttilöitä 014kynttilöitä 059

Kuullessani ensimmäistä kertaa viime syksyn pimeydessä sanat  "meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa" minun sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi, musiikin tuntuessa selkärangassani valtameren kokoisena tunnemassana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja tuntui kuin Toni Wirtanen olisi laulanut suoraan niistä asioista, joiden kanssa olin luvattoman useasti taistellut. Valot pimeyksien reunoilla oli siinä vuorokauden vaihteessa itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman paljon, ettei sitä pystynyt kuvailemaan tuhansin keskeneräisin lausein, siihen ei riittäneet määritelmät täydellisyydestä tai rakkaudesta, mutta istuessani eilen pimeässä, kynttilöiden valaisemassa asunnossani unohduin miettimään, kuinka tämä kyseinen musiikillinen taideteos merkitsi nykyään suunnattoman paljon enemmän kuin sinä syyskuisena yönä.

Sinä syyskuisena yönä olin tavallaan kadottanut itseni, peilikuvan nainen oli sanoinkuvaamattoman väsynyt kaikkeen ja huolimatta siitä, että syksy maalasi pikkukaupunkia oranssilla, ajatukseni pukeutuivat ainoastaan harmaaseen. Silti minä tahdoin uskoa niihin sanoihin, tahdoin uskoa oranssin vähitellen peittävän alleen harmaat ajatukseni ja uskallan väittää, että unohtuessani eilen miettimään tämän taideteoksen merkitystä minun harmaat ajatukseni olivat vaihtuneet valonsäteisiin ja olin onnellisempi kuin olisin osannut kuvitella olevani. Onnellisempi kuin olisin syyskuussa osannut kuvitellakaan, mutta silti vain kiitollinen jokaisesta loputtoman harmaasta hetkestä ja jokaisesta vastoinkäymisestä pikkukaupungin katujen muistuttaessa toisiaan, sillä kaikesta siitä huolimatta tai tavallaan kaiken sen ansiosta olin päätynyt siihen pisteeseen, jossa minä kuuntelin uskomattoman rakasta ääntä puhelimen toisessa päässä ja musiikin kuiskaillessa hiljaa taustalla "sullon sisälläs valtameren kokoinen voima / jonka sä voit oppaaksesi valjastaa" nojasin sohvan selkänojaan pyyhkien silmäkulmiin tarttuneet kyyneleet. Ne samat sanat, joihin tahdoin syyskuun pimeydessä uskoa, olivat kulkeneet mukanani suunnattomasta melankoliasta valonsäteisiin ja merkitsivät siksi enemmän kuin olivat koskaan aiemmin merkinneet, enemmän kuin koskaan osaisin kertoa sanoin.

kynttilöitä 022

12. helmikuuta 2016

don't try to color it black 'cause we know it's gray

harmaata 088harmaata 148

Pikkukaupunki on pukeutunut harmaaseen ikkunalasin takana, minä olen katsellut tuntemattomien ihmisten kulkevan ohitse näkemättä kuitenkaan ketään ja kuunnellut sitten varovaisia ääniä rappukäytävässä, vaatehuoneessa edelleen uskomaton kaaos ja keittiössä tiskaamattomat astiat kolmatta päivää. Elämä on ollut sellaista, olen kulkenut silmät sidottuina harmaaseen verhoutuneilla kaduilla osaamatta hymyillä vastaantulijoille, joilla kaukaisesti tutut kasvot ja antanut jäätävän räntäsateen kastella takkuiset hiukseni harmaan vaihtuessa tummansiniseen pimeyteen kävellessäni torisillalla pikkukaupungin huutaessa toivottomana yksinäisyyttään. Minä en kuulu tähän kaupunkiin, olen unohtunut miettimään tuulenhenkäysten tarttuessa räntäsateen kastelemiin hiuksiini ja piiloutunut sitten pienessä asunnossani peittojen alle näkemään unta valtameristä, herännyt keskellä yötä kuuntelemaan omaa haurasta hengistystäni.

Sellaiseen jää tahtomattaan kiinni, huomaamattaan pukeutuu harmaaseen ollakseen erottumatta katukuvasta ja kulkee silmät sidottuina kadunkulmasta seuraavaan auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, kirjoittaa päiväkirjaansa sanoja väärässä järjestyksessä unohtaakseen totuuden. Tahtomattaan, minä olen miettinyt katsellessani tuntemattomien ihmisten kulkevan ikkunalasin takana harmaaseen verhoutuneessa pikkukaupungissa ja harjatessani takkuisia hiuksiani päättänyt hymyillä ensimmäistä kertaa moneen vuorokauteen, antanut rakkaan musiikin keinuttaa mukanaan iltapäivän vaihtuessa vähitellen tummanisiseen ja kävellyt kirjastoon kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, johon olen turvautunut tällaisina harmaaseen verhoutuneina päivinä useammin kuin uskaltaisin myöntää.

harmaata 023

Tahtomattaan, minä olen naurahtanut vuorokauden vaihteessa ja päättänyt sitten astua tuntemattomaan pelkäämättä jokaisella hengenvedollani luottaen siihen, että myrskytuulen tarttuessa hiuksiini tuntemattomilla kadunkulmilla maa jalkojeni alla kantaa. Päättänyt, etten enää tahdo huomaamattani kulkea silmät sidottuina kadunkulmasta seuraavaan tai pukeutua harmaaseen ollakseni erottumatta katukuvasta, yksinkertaisesti hetkeäkään pelkäämättä päättänyt, ettei minun tarvitse enää etsiä itseäni tämän pikkukaupungin satamasta tummansinisen vaihtuessa aamun ensimmäisiin valonsäteisiin, minun ei enää tarvitse. Olen päättänyt antaa itselleni uuden mahdollisuuden, pukeutunut viime kesän festarimekkoon ja kirjoittanut päiväkirjaani, ettei mikään päätös ole koskaan tuntunut näin vapauttavalta.

harmaata 126harmaata 169

10. helmikuuta 2016

i feel like i'm somebody with you

evamanu 004

EVA & MANU @ MUSTA KYNNYS 06 02 2016

Minä olen kirjoittanut siitä, kuinka rakastan musiikkia enemmän kuin aamuauringon suunnatonta harmoniaa tai niitä viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä, enemmän kuin aamuyön ensimmäisiä tunteja tähtitaivaan loisteessa, lämmintä asflattia paljaiden jalkojeni alla hiljaisuuteen verhoutuneina kesäöinä tai villasukkia kylminä talviaamuina maailman pukeutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen, olen kirjoittanut tavallaan hengittäväni musiikkia jokaisella hengenvedollani. Huolimatta siitä, että vuosien saatossa olen onnistunut keräämään itseeni uskomattoman määrän uskomattoman kauniita hetkiä värivalojen loisteesta ja huutamaan sitten ääneni käheäksi luvattoman monesti yleisömeren keskellä saaden rakkauteni kasvamaan valtameriä suuremmaksi, seisoessani yhtenä aivan äärimmäisen kauniina iltana värivalojen loisteessa kyynelten tarttuessa silmäkulmiini ymmärsin rakastavani jotain enemmän kuin musiikkia. Vaikka en tule koskaan saamaan musiikin suhteen tarpeekseni ja vaikka hauras sydämeni tulee luultavasti jatkuvasti huutamaan enemmän, sinä iltana värivalojen loisteessa ymmärsin rakastavani sinua enemmän.

Sinä uskomattoman kauniina iltana seisoessani eturivissä olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, musiikin tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan olin musiikin edessä äärettömän haavoittuvainen ja tunsin jokaisen kylkiluuni murtuvan kyynelten valuessa poskipäilleni, minä olin samanaikaisesti uskomattoman rikkinäinen ja silti vahvempi kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa varovaisesti poskipäilleni todellisuus ympäriltämme katosi siihen suunnattoman kauneuteen, jokainen vähitellen arveksi muuttunut salaisuuteni hauraassa sydämessäni vaihtui häivähdyksiin musiikin loputtomasta harmoniasta ja siinä hetkessä, sinun käsivartesi ympärilläni ja musiikin käsivarret meidän ympärillämme, minä tiesin olevani turvassa, vaikka aivan jokainen suojamuurini murtuisi musiikin voimakkuudesta ja elämä heittelisi myrskytuulen lailla tuntematta vähääkään armoa. Siinä hetkessä mikään ei ollut kuin ennen, en ollut enää olemassa ainoastaan musiikkia varten tai musiikki ainoastaan minua varten, siinä hetkessä kuiskaillessani ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina olin olemassa musiikin lisäksi sinua varten.

evamanu 024

Siinä hetkessä musiikki pukeutui tummansiniseen samettiin, yleisömeren muodostaessa uskomattoman kuoron tunsin melodian kulkevan pitkin selkärankaani ja tarttuessani hetkittäin käteesi unohduin miettimään, kuinka ylipäätään on mahdollista tuntea niin äärettömän voimakkaasti. Kuinka ylipäätään on mahdollista, minä mietin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiini, värivalojen häikäistessä silmiäni kuiskailin ilmaan loputonta rakkauttani tuntien hengityksesi niskassani ja lopulta suljin silmäni tunteakseni melodian yhä kulkevan pitkin selkärankaani. Siinä hetkessä minä olin turvassa, vaikka täysin varoittamatta silmissäni hetkittäin sumeni ja oli istuttava hetki pystyäkseen hengittämään taas normaalisti, minä olin turvassa, sillä kukaan ei ollut koskaan huolehtinut minusta samalla tavalla tai katsonut yhtä huolestuneesti, kukaan ei ollut vielä koskaan aiemmin ollut kuin sinä. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin merkinnyt enemmän kuin musiikki, mietin sanojen "oh there is nobody / nobody like you" iskiessä kasvoilleni saaden kyyneleet virtaamaan armottomasti poskipäilleni, siinä hetkessä sinä olit enemmän ja olet edelleen.

Olet enemmän kuin musiikki on koskaan ollut, mutta kaikesta siitä huolimatta sinä uskomattoman kauniina iltana minä rakastin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja uskon, ettei ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja sai sydämeni jättämään lyöntejä välistä, tavallaan minä uskon, ettei yksikään lauseeni tule koskaan riittämään sen onnellisuuden kuvailemiseen. Eva & Manu oli yksinkertaisesti niin ääretöntä täydellisyyttä, että myöhemmin Jyväskylän kaduilla hymyilin edelleen loputtomalta tuntuvaa onnellisuuttani ja olin toivottoman kiitollinen hiljaisuuteen päättyneestä musiikista, suunnattomasta rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja jokaisesta hengenvedostani, jokaisesta sekunnista värivalojen loisteessa musiikin tuntuessa selkärangassani ja sinun käsivarsistasi ympärilläni.

Olin kiitollinen sinusta, olin kiitollinen musiikista.   

evamanu 015

4. helmikuuta 2016

would you forget then what i said and how i died inside my head

jkylä 030jkylä 026

Silloin kymmenen kaksikymmentä katselin maiseman vaihtuvan ikkunalasin takana, kuuntelin takana istuvan naisen kääntävän kirjansa sivua ja hetken mietin itsekseni, että tavallaan elän nimeomaan siitä tunteesta. Siitä, että maisemat vaihtuvat likaisen ikkunalasin takana ja musiikki kuulostaa yksinkertaisesti niin uskomattoman hyvältä, että on vain suljettava silmänsä kadottaakseen todellisuuden siihen äärettömään harmoniaan. Ensimmäisessä penkkirivissä nuori nainen kertoi rauhallisella äänellä lapsilleen matkan päämäärästä ja hymyilin itsekseni kaikelle sille suunnattomalle onnellisuudelle, joka tuntui vyöryvän ylitseni hyökyaallon kaltaisesti piirtäen ääriviivojaansa rikkinäiselle iholleni. Mikkelissä katsoin auringonsäteiden varovaisesti murtautuvan pilviverhon lävitse, musiikin hiljentyessä hetkeksi kuuntelin liikenteen valuvan ohitseni ja kirjoitin viestiin, kuinka olen päättänyt olla pelkäämättä.

Pelkäämättä, vaikka tunteet vyöryisivät ylitseni hyökyaaltojen kaltaisesti ja auringonsäteet palaisivat pilviverhon taakse palaamatta lämmittämään poskipäitäni eksyessäni tuntemattomaan, olen päättänyt olla pelkäämättä, kirjoitin liikenteen valuessa ohitseni kuin jossain hidastetussa elokuvassa ja elämän pysähtyessä hetkeksi aloilleen. Tunteja myöhemmin Jyväskylä verhoutui tummansiniseen, tupakansavun tarttuessa hiuksiin käytin rahani rakastamaani musiikkiin ja katselin sinun silmiäsi kaupungin rauhoittuessa harmoniaansa ikkunalasin takana, silloin kaikki oli yksinkertaisesti hyvin ja minussa ei ollut häivähdystäkään siitä ihmisestä, joka tuijotti kuukauden valkoista seinää tuntematta selkeästi. Silloin minä halusin unohtaa kaiken sen, mitä en tunnistanut peilikuvasta.
 jkylä 022

2. helmikuuta 2016

jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä

Aamulla räntäsade rummutti ikkunalautaan, minä kirjoitin loputonta keskeneräisyyttä turhautumisesta ja ensimmäistä kertaa kuukausiin päätin lauseeni pisteeseen vaihtamatta epätäydellisten sanojen järjestystä, naurahtaen soitin kitaraa epävireessä ja hetkittäin kuuntelin rappukäytävässä tuntemattomien juoksevan sekunteja vastaan. Tanssin villasukat jalassa musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa, katselin kynttilöiden palavan loppuun ikkunalaudallani ja pysähdyin miettimään, kuinka täytyisi muistaa hengittää. Täytyisi muistaa tanssia villasukat jalassa räntäsateen rummuttaessa ikkunalautaan, pukeutua väreihin maailman verhoutuessa harmaaseen ja tanssittaa sormia mustilta koskettimilta valkoisille väärässä järjestyksessä vain, ettei palaisi loppuun kuin kynttilät ikkunalaudallani. Täytyisi muistaa pysähtyä nauramaan, vaikka vaatehuoneessa olisikin se käsittämätön kaaos ja keittiössä muutaman päivän tiskaamattomat astiat, siksi minä matkustan huomenna Jyväskylään katsomaan silmiin ja hymyilemään loputtomasti.

Olemaan onnellinen ja vähän vääränlainen.    

sinimustia unia 443

1. helmikuuta 2016

näin sinimustia unia aina siitä eteenpäin

sinimustia unia 347sinimustia unia 565sinimustia unia 501

Puolitoista vuotta sitten minä istuin Korjaamon vintillä syysmyrskyn hakatessa ikkunalasiin, katselin Laura Moision nousevan lavalle muusikkoystävänsä kanssa pimeyteen verhoutuneen kaupungin valojen heijastuessa armottomina kaari-ikkunoiden lasimaalauksista ja uskomattoman herkän äänen tarinoidessa varovaisesti äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, musiikin päätyttyä hiljaisuuteen kuulin takanani naisen laskevan viinilasin pöydälle. Todellisuus katosi siinä hetkessä musiikin haurauteen, minä unohdin istuvani tuntemattomien ihmisten ympäröimänä ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan tunteiden ääripäissä kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, Laura Moisio oli yksi suurimmista musiikkirakastumisistani sinä vuonna. Viime syyskuussa istuin pimeässä asunnossani kolmensadan kilometrin päässä vintistä, jonka kaari-ikkunoiden lasimaalaukset pohjautuvat parisataa vuotta vanhoihin Helsingin karttoihin, kuuntelemassa artistin toista pitkäsoittoa syysmyrskyn rummuttaessa ikkunalautaan ja kyyneleet tarttuivat jälleen kiteinä silmäkulmiini, rakastuin jokaiseen varovaiseen sanaan ja harkittuun taukoon.

Tänään minä palasin niihin varovaisiin sanoihin ja harkittuihin taukoihin, helmikuun ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ikkunalasin lävitse pysähdyin kuin naulittuna albumin ensimmäisen raidan raivokkaaseen instrumentaaliosuuteen ja mietin, kuinka yksinkertaisen vaikuttavaa. Laura Moision ääni on yhdistelmä suunnatonta voimaa ja suurta herkkyyttä, äärettömällä intensiteetillä laulettuihin sanoihin kätkeytyy suorien vastausten sijaan epävarmuutta ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani suljin hitaasti silmäni tunteakseni jokaiseen sanaan kätketyn tunteen sydämessäni, en sivuääninä vaan voimakkaina lyönteinä. "Näin sinimustia unia / aina siitä eteenpäin / tiennyt en kuinka rumia / kuvia voi nähdä itsestäin” sanat kaikuivat asunnossani minun tarttuessani akustiseen kitaraani, auringonsäteet vaihtuivat vähitellen pimeyteen ja unohduin vielä hetkeksi muistelemaan sitä puolentoista vuoden takaista iltaa, kun kävellessäni rautatieasemalle kaatosade piiskasi kasvojani ja tuuliainen riuhtoi hiuksiani kaksitoista metriä sekunnissa. Sinä iltana katsoessani peilikuvaani bussin ikkunasta näin ripsivärin valuneen poskipäilleni ja hymyn sulautuneen jokaiseen hengenvetooni, tänään olin vähintään yhtä uskomattoman onnellinen tästä nimenomaisesta pitkäsoitosta. Kuunnelkaa tämä koko sydämellänne, rakastukaa.

sinimustia unia 507

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.