31. elokuuta 2014

sunday morning

torilla aamulla 028torilla aamulla 060torilla aamulla 023
Ne ovat tavallaan äärettömän onnellisia hetkiä, kun istuu valkoiseen verhoutuvassa kirkossa rauhallisuuden tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa, hengittää syvään tuntematta häivähdystäkään pelosta ja sulkee silmänsä, jossain takarivissä vanha nainen kertoo löytäneensä rakkauden, odottamattoman ja uskomattoman kauniin. Hymyilen itsekseni vanhan naisen odottamattomalle rakkaudelle ja mietin, kuinka tavallaan olen taas rakastunut elämään: rakastunut hitaisiin aamuihin auringonsäteiden maalatessa seinille varjoja, ruuhkaiseen rautatieasemaan iltapäivisin kävellessäni myöhästymään seuraavasta junasta ja tummansinisiin iltoihin istuessani parvekkeella juomassa kamomillateetä. Tavallaan tuntuu kuin olisin rakastunut elämään ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneilla kaduilla sunnuntaiaamun kiireettömyydessä ja Kauppatorilla ihmisten kasvoilla onnellisuutta katsellessani äidin ostavan lapselleen pehmolelun,

olisin halunnut ostaa herneitä, vaikka oikeastaan en pidä niistä.
torilla aamulla 056

vaikka en muistaisi omaa nimeäni

pariisin kevät tavastia 017pariisin kevät tavastia 023pariisin kevät tavastia 061
PARIISIN KEVÄT @ TAVASTIA 30 08 2014

Minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni, Arto Tuunela laulaa yleisömeren hukkuessa värivaloihin ja suljen silmäni kadottaakseni todellisuuden täydellisiin sanoihin: niihin samoihin, joihin kadotin todellisuuden värivalojen loisteessa vuosia sitten tuntematta häivähdystäkään melankoliasta hauraassa sydämessäni. Niihin samoihin sanoihin, joita kuiskailin ilmaan puolitoista vuotta sitten seisoessani yleisömeren keskellä ja tarttuessani rakkaan ihmisen käteen, samoihin sanoihin kuin uskomattoman monena elämäni kauneimpana hetkenä. Hetkittäin musiikki saa kyynelet virtaamaan poskipäille onnellisuuden tarttuessa hiuksiini tähtipölynä, huudan äärettömän täydellisiä sanoja ja Artturi Tairan katsoessa silmiini värivalojen loisteessa tunnen löytäneeni vihdoin takaisin kotiin: olen olemassa ainoastaan tätä värivalojen loisteeseen verhoutunutta hetken varten, tunnen musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa ja huudan ääneni käheäksi, sillä ainoastaan musiikilla on merkitystä.

Pariisin Kevään vuoden viimeinen keikka on jotain uskomattoman hienoa, rakkautta aina ensimmäisistä soinnuista kiitoksiin saakka ja hetkittäin selkäytimeen tunkeutuvat sanat saavat kyyneleet silmäkulmiin nostaessani kädet ilmaan silmät kiinni, annan musiikin ottaa vastaan pudotessani korkeammalta kuin koskaan aiemmin: luotan enemmän kuin kertaakaan aiemmin, uskallan sulkea silmäni pelkäämättä muistojen palaavan mieleeni haavoittaen haurasta sydäntäni ja hymyilen sitten, koska kiitollisuus on suurempaa kuin ensimmäinenkään keskeneräinen lause. Osaltani neljästoista tämän yhtyeen keikka päättyy harmoniaan, yksinäisiin katuvaloihin kotimatkalla ja loputtomaan hymyilemiseen kylmyyden pistellessä poskipäitä: liikennevaloissa hymyilen vastaantulevalle miehelle ja käännän sitten katseeni hetkeksi maahan, kiitollisuuteni ja rakkauteni eivät jää huomaamatta ensimmäiseltäkään vastaantulijalta.
pariisin kevät tavastia 068pariisin kevät tavastia 065

30. elokuuta 2014

i'm on a highway to somewhere

evamanu korjaamo 256evamanu korjaamo 401
EVA & MANU @ KORJAAMO 29 08 2014

Jos tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uusi albumi kuulosti uskomattoman kauniilta matkalla pikkukaupungin rauhallisuudesta näille kaduille, joilla raitiovaunut kolisevat ohitseni, uskoisi sen kuulostavan värivalojen loisteessa vieläkin kauniimmalta. Uskoisi sanojen repivän hauraan sydämeni tuhansiksi palasiksi yleisömeren keskelle, saavan kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja murtaisi kylkiluuni yksi kerrallaan tuntematta häivähdystäkään armosta: uskoisi silmieni loistavan tämän musiikkirakkauden noustessa lavalle ja silmäni todella loistivat sinisten värivalojen loisteessa eilen, kun tämä kyseinen musiikkirakkaus nousi lavalle levynjulkaisukeikallaan Helsingin Korjaamolla. Kuten albumin ensimmäisenä, myös värivalojen loisteessa soitetun keikan ensimmäinen biisi kuiskaili epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja lopulta kysymys

how do you know   
if you won't even try? 
 
päättyi hiljaisuuteen, jonka edessä olin sitä samaa uskomattoman suurta voimattomuutta kuin matkalla pikkukaupungista raitiovaunujen kolinaan: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Luulen, ettei ensimmäinenkään keskeneräinen lause pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni, musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin.
evamanu korjaamo 329
Kuitenkin, vaikka melankolia pukeutuisi tummansiniseen samettiin, kuunnellessani äärettömän kaunista musiikkia eturivissä tunsin melodian kulkevan selkärankani jokaisessa nikamassa ja liikutuin miettiessäni, kuinka musiikki ylipäätään voi kuulostaa niin uskomattomalta: kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, mietin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin, värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina elämän hauraudesta ja lopulta suljin silmäni tunteakseni melodian kulkevan selkärangassa ja avasin silmäni viimeisen biisin kuiskaillessa korvaani

  oh kathey i know what you've been through
   i was there too and came back home alive

    so will you


eivätkä kyyneleet enää jääneet kiteiksi silmäkulmiini. Hengitin rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet valuivat poskipäilleni, mutta minä olin kuitenkin äärettömän onnellinen: äärettömän onnellinen suunnattoman kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani. Kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina kotiin kuiskailin ilmaan äärettömän suurta rakkautta värivalojen loisteesta, keinuvin askelin pysähdyin liikennevaloihin ja hymyilin jokaiselle vastaantulijalle. Minä hymyilin tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vaihtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uutta albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä: tietää olevansa turvassa, vaikka elämä heittelisi.
evamanu korjaamo 379evamanu korjaamo 237

underneath the clouds

apulanta helsinki 096evamanu korjaamo 419
Eva & Manu - Cinnamon Hearts (2014)

Joinakin hetkinä musiikki tuntuu niin uskomattoman voimakkaalta, että on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskevät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla ja matkaa on jäljellä kaksisataa kilometriä: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen, sillä kylkiluiden alla musiikki kuiskailee hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Oltava loputtoman kiitollinen tämän suomalais-ranskalaisen pariskunnan uudesta albumista, jonka ensimmäinen raita kuiskailee epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtaavat poskipäille ensimmäisellä kuuntelukerralla, sellaiseen tarvitaan paljon. Sanoissa on tavallaan oltava jotain niin uskomattoman vahvaa, että kylkiluut murtuvat kohdatessaan niiden äärettömän voiman ja keuhkoista pakenee ilma, jotain niin uskomattoman vahvaa on yksinkertaisimmassa kysymyslauseessa

how do you know  
if you won't even try?

ensimmäisen raidan viimeisten hengenvetojen päättyessä hiljaisuuteen, yksinkertaisimman kysymyslauseen edessä olen voimattomuutta: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntuu helpommalta kuin koskaan aiemmin. Sen yksinkertaisen kysymyksen kuuleminen tuntuu raskaalta ja samalla tavallaan äärettömän kauniilta, eivätkä albumin seuraavat raidat haavoittuvaisuudesta, elämän hauraudesta, maailman sekaan hukkumisesta, eksymisestä tai elämän tukahduttavasta melankoliasta tunnu yhtään sen kevyemmiltä, mutta sitäkin kauniimmilta. Hengenvetoja ensimmäisestä sekunnista viimeiseen kyyneleet valuvat poskipäilleni, on suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärangassa ja avattava sitten silmänsä, katseltava ohikiitävän maiseman vaihtuvan pikkukaupungin rauhallisuudesta raitiovaunujen kolinaan viimeisen raidan kuiskaillessa korvaani kauneuttaan, eivätkä kyyneleet virtaa poskipäilleni enää rauhallisesti. Hengitän rauhallisesti ja kyyneleet jäävät kiteiksi silmäkulmiini hymyillessäni auringonsäteille, jotka maalaavat ohikiitävää maisemaa iltapäivän lämpimään valoon, minä hymyilen tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan: tätä albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä.
apulanta helsinki 112evamanu korjaamo 431apulanta helsinki 124

29. elokuuta 2014

syksyn ensimmäinen

sataa vettä 005 Viimeisimmästä soittolistasta on luvattoman kauan, vaikka musiikki on saanut hymyilemään omenapuiden varjossa ja lämpimillä rantakallioilla tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin, tavallaan musiikki on tuntunut suuremmalta kuin ensimmäinenkään soittolista: musiikki on kantanut kesäöiden harmoniassa ja aamun ensimmäisten auringonsäteiden häikäistessä silmiä, musiikki on opettanut näkemään maailman kauniimmin. Tässä kuitenkin teille syksyn ensimmäinen soittolista: mielettömän suurta musiikkirakkautta, joka on soinut korvissani kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla ja juostessani metroon, vaikka kiirettä ei nimeksikään. 

mielikuvituksen tuotetta

14887605648_2b5269dac2_o14887605168_8c17d231c8_o15074199925_ce60a26a5b_o
Uskomattoman ihana suomalais-ranskalainen muusikkopariskunta Eva & Manu julkaisi tänään toisen albuminsa, joka oli äärettömän suurta rakkautta jo tullessaan puolitoista viikkoa sitten ennakkokuunteluun: istuin bussissa matkalla pääkaupungin kiireeseen, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa kyseisen albumin ja olisin halunnut itkeä kaikesta siitä onnellisuudesta, kun sanat iskivät suoraan rintalastani alle. Tänään suuntaan juhlistamaan kyseisen albumin ilmestymistä Korjaamolle, hukun värivalojen loisteeseen sanojen iskiessä hyökyaaltojen uskomattomalla voimalla rintalastani alle ja huomenna rakastan Pariisin Kevättä, onnellisuuttani.

27. elokuuta 2014

takaisin helsinkiin

hki 032sataa vettä 014hki 111
Olen palannut takaisin tuntemattomille kadunkulmille, joilla raitiovaunut kolisevat ohitseni aamuauringon ensimmäisten säteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilen vastaantulijoille suunnatonta onnellisuuttani: olen palannut takaisin kiirettään kuiskailevalle rautatieasemalle, jonka matkustajat juoksevat liukuportaita ehtiäkseen seuraavaan metroonkaupungin heräillessä aamun harmoniaan ja tuntemattomien vastaantulijoiden kiirehtiessä toimistoihin täyttämään toimeentulotukihakemuksiaan. Olen palannut takaisin tänne, missä hiljaisuus ei ole vuosikymmeniin tuntenut nimeään ja metro ulisee vaimeasti saapuessaan Kulosaareen, kadunkulmilla tuntemattomia tienviittoja. Kauppatorilla tuoksuu aamuisin kahvi merituulen tarttuessa hiuksiin, museoissa aamupäivien kirkkaudessa täydellinen hiljaisuus ja raitiovaunuissa spurgujen elämäntarinoita iltahämärän verhotessa kaupunkia tummansiniseen, aamuyön ensimmäisinä tunteina kadunkulmilla rauhallista.

Täällä minä olen kotona täällä: täällä, missä katoan ihmismeren keskelle kävellessäni kadunkulmalta seuraavalle ja ensimmäisenkään vastaantulijan kasvot eivät muistuta menneisyydestä, täällä minä olen kotona. Olen kävellyt rautatieasemalla tuntematta häivähdystäkään kiireestä iltapäiväruuhkassa, tanssinut aamun ensimmäisten auringonsäteiden kanssa ja kuunnellut maailman kauneinta musiikkia, olen hymyillyt jokaiselle vastaantulijalle Aleksanterinkadulla ja katsellut parvekkeella, kuinka lentokoneet laskeutuvat auringonlaskun maalatessa maisemaa vaaleanpunaiseen harmoniaan yksinäisten lintujen lentäessä vapauttaan.
sataa vettä 028

23. elokuuta 2014

jäähyväiset

rantsu 067
Helsingissä vietettyjen hetkien jälkeen en tavallaan olisi halunnut enää palata, matkustaa kolmeesataa kilometriä takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja seisoa tyhjyyttään kuiskailevalla linja-autoasemalla juuri ennen auringonlaskua. Tavallaan en ollut vielä hyvästellyt rakkaassa pikkukaupungissa vietettyä maailman kauneinta kesää, kesäöiden harmoniaa keskustan hiljaisuuteen verhoutuneilla kaduilla tai auringonlaskuja rakkaimmassa rannassa: tavallaan pelkäsin palata takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen, pelkäsin murtuvani lopullisesti kävellessäni rantaan katsomaan auringonlaskun uskomatonta harmoniaa ja kuunnellessani suunnattoman kaunista hiljaisuutta viimeisten auringonsäteiden osuessa kasvoihini. Pelkäsin murtuvani lopullisesti valokuvatessani pimeyttä auringonlaskun jälkeen, mutta istuessani mummolan laiturilla auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ymmärsin jäähyväisten tarkoittavan uutta auringonnousua, jäähyväiset eivät tarkoita auringonsäteiden katoavan auringonlaskujen päättyessä loputtomaan harmoniaan.

Tavallaan en ole koskaan osannut hyvästellä: olen istunut tuntikausia kuunnellen uskomattoman kaunista hiljaisuutta rantakallioilla, kirjoittanut palaavani takaisin kuuntelemaan hiljaisuuden kuiskailevan tarinoitaan vuosikymmenten takaa ja itkenyt sanomatta sanaakaan, halannut hyvästiksi pimeällä metsätiellä myöntämättä tilanteen lopullisuutta itselleni. Sanonut palaavani valokuvaamaan värivalojen loistetta ja kuiskaillut ilmaan ääretöntä rakkauttani, mutta koskaan en ole osannut hyvästellä: enkä osannut tälläkään kertaa, istuin mummolan laiturilla hengittämässä keuhkoni täyteen suunnatonta rauhallisuutta, katselemassa lintuparven lentävän sinitaivaalla vapauttaan ja kuuntelemassa tuulenhenkäysten kuiskailevan rakkaustarinoita vuosikymmenten takaa, auringonsäteinä pilviverhon takaa hymyilin itsekseni kaikelle sille suunnattomalle onnellisuudelleni.
rantsu 077
Suljin silmäni tunteakseni äärettömän rauhallisuuden rintalastani alla, mutta en kuitenkaan osannut hyvästellä rakkaassa pikkukaupungissa vietettyä maailman kauneinta kesää, kesäöiden harmoniaa keskustan hiljaisuuteen verhoutuneilla kaduilla tai auringonlaskuja rakkaimmassa rannassa. Tavallaan minun ei tarvinnut hyvästellä, mietin kävellessäni marjapensaiden ohitse: rakkaassa pikkukaupungissa vietetty maailman kaunein kesä, jokainen muisto kesäöiden suunnattomasta harmoniasta maailman rakkaimpien ihmisten kanssa ja auringonlaskujen ääretön kauneus saavat erityisen paikan hauraasta sydämestäni, pysyvät ikuisesti kanssani riippumatta siitä löydänkö itseni kolmensadan kilometrin päästä pikkukaupungin hiljaisuudesta vai karttapallon toiselta reunalta kirjoittamassa päiväkirjaani suunnattomasta onnellisuudestani, 

nämä eivät ole jäähyväiset.
rantsu 068

21. elokuuta 2014

musiikkina selkärangassani

hki 178hki 214hki 177
Yhtenä aamuna matkustin kolmesataa kilometriä kävelläkseni tuntemattomilla kadunkulmilla raitiovaunujen kolistessa ohitseni, tunteakseni suunnattoman vapauden rintalastani alla ja istuakseni parvekkeella juomassa aamuteetä ilman häivähdystäkään kiireestä: sanaakaan sanomatta olin kaivannut takaisin raitiovaunujen kolinaan ja kiireiselle rautatieasemalle, jonka matkustajat juoksevat sekunteja vastaan tunnistamatta rakkaitaan vastaantulijoiden joukosta. Tavallaan en olisi koskaan osannut kuvitellakaan, kuinka äärettömän onnellinen voisinkaan olla palatessani neljän kuukauden poissaoloni jälkeen takaisin samoille kadunkulmille, joilta aikoinaan löysin suunnattoman onnellisuuteni ja kuinka uskomattomalta tuntuisikaan seisoa rantakallioilla vesipisaroiden putoillessa tähtipölynä hiuksilleni. Aaltojen lyödessä rantakivikkoon ja lintuparven lentäessä vapauttaan, ja kuinka rakkaus tuntuisi suunnattomalta kävellessäni ensimmäistä kertaa kuukausiin Tavastian ovesta sisälle, hukkuessani värivalojen loisteeseen suurimman musiikkirakkauden noustessa lavalle uuden musiikkinsa kanssa ja sulkiessani silmäni tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa.

Todellisuudessa en matkustanut kolmeesataa kilometriä juodakseni aamuteetäni parvekkeella tai kävelläkseni rautatieaseman loputtomassa kiireessä, matkustin kolmesataa kilometriä viettämään Suuren päivän juhlaa suurimman musiikkirakkauteni, Von Hertzen Brothersin, kanssa ja päästäkseni kuuntelemaan kyseisen yhtyeen alkuvuodesta ilmestyvän albumin ensimmäistä kertaa: tuntui uskomattomalta seisoa värivalojen loisteessa ensimmäisen uuden biisin kaikuessa korvissani, oli suljettava silmänsä tunteakseen musiikin jokaisella hengenvedollaan ja annettava musiikin kantaa mukanaan hyökyaaltojen harjalle, hengitettävä rauhallisesti kivenlohkareiden murtuessa rintalastani alta. Hetkeen ei ollut olemassa muuta todellisuutta ja kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina rautatieasemalle mietin, kuinka uskomattoman vaikuttunut olin: äärettömän onnellinen ja kiitollinen uudesta musiikista, joka tunkeutui selkäytimeeni tuona ohikiitävänä hetkenä ja mursi kivenlohkareet rintalastani alta, olen rakastunut.
hki 176

18. elokuuta 2014

tarinoita kesäöiden harmoniasta

aatu 148
Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin seikkailin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla isomummoni vanhan polkupyörän kanssa: haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin pysähdyin katselemaan uskomattoman kaunista maisemaa ja hengitin keuhkoni täyteen suunnatonta onnellisuuttani. Kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani tuntematta pelkoa selkärangassani, hetkittäin suljin silmäni antaen tuulenhenkäysten tarttua takkuisiin hiuksiini ja kuuntelin, kuinka linnut lauloivat vapauttaan aamuyön viimeisten tuntien suunnattomassa harmoniassa. Haluaisin kertoa teille tarinoita kaikista niistä kesäöistä, jolloin maailma verhoutui uskomattoman kauniiseen harmoniaan ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani mustaan asfalttiin, mutta haluaisin kertoa teille myös kaikista niistä kesäöistä, jolloin kyyneleet silmäkulmassani seikkailin isomummoni vanhan polkupyörän kanssa tyhjyyteen verhoutuneilla hiekkateillä.

Haluaisin kertoa teille ensimmäisistä kesäöistä, jolloin istuttiin kerrostalon katolla hymyilemässä maailman uskomattomalle kauneudelle ja piilouduttiin parkkipaikalla autojen taakse, mutta lopulta huudettiin äärimmäistä rumuutta toistemme kasvoille: haluaisin kertoa teille kesäöistä, jolloin onnellisuus pakeni kasvoiltani sanoihisi ja sait muistamaan, miltä tuntuu hukkua omaan toivottomuuteensa. Haluaisin kertoa teille niistä kesäöistä, jolloin istuttiin nuotion äärellä puhumassa lapsuutemme kauneimmista muistoista, juotiin halpaa viiniä hämärän vähitellen laskeutuessa ja aamuyön ensimmäisinä tunteina käveltiin kahdestaan elokuvateatterin ohitse: olisin halunnut kertoa maailman loputtomasta kauneudesta, löytämästäni onnellisuudesta tuntemattomilla kaduilla ja kuinka rakastan maailman loppuun asti, mutta minä vain hymyilin kaartaessani kotipihaan.
aatu 166
Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäyöstä, jolloin putosin vanhan polkupyöräni kyydistä polvilleni mustan asflatin ottaessa minut vastaan tuntematta häivähdystäkään armosta ja nauroin verisille polvilleni kiivetessäni autiotalon ikkunasta sisään: haluaisin kertoa teille, kuinka pelko tarttui olkapäähäni kiivetessäni portaat yläkertaan ja katsellessani vanhaa kirjoituskonetta, sanomalehtiä viidenkymmenen vuoden takaa. Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäyöstä, jolloin sain perääni vihaisia tekstiviestejä kadottuani kesäyön pimeyteen ja pysähdyin rantaan kuuntelemaan uskomattoman kaunista musiikkia, tunsin suunnatonta riemua jokaisella hengenvedollani ja olisin halunnut kuiskailla ääretöntä rakkauttani vastaantulijoille aamuyön ensimmäisten tuntien hiljaisuudessa, sanomatta sanaakaan nukahdin suunnattomaan riemuuni ja äärettömään rakkauteeni: haluaisin kertoa teille, kuinka kotimatkoilla nauroin ääneen.

Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin hukuttiin värivalojen loisteeseen tanssilattialla ja rakastettiin toisiamme enemmän kuin mitään: haluaisin kertoa teille, kuinka tanssilattialle hukkumisen jälkeen käytiin uimassa ja aamulla istuin parvekkeella kirjoittamassa siitä, kuinka tavallaan pelkään unohtavani olla uskomattoman vahvasti elossa. Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin seisoin maantien varressa valokuvaamassa maailman ääretöntä kauneutta ja tanssin usvan keskellä onnellisuuttani: haluaisin kertoa teille, kuinka viimeisenä viikonloppuna istuttiin rantasaunan terassilla puhumassa kaiken järjettömyydestä ja pimeällä metsätiellä halasin hyvästiksi, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta tämä kesä oli viimeinen kolmensadan kilometrin päässä lähimmästä raitiovaunusta. Kiitos jokaisesta harmoniaan verhotusta kesäyöstä vanha polkupyöräni, sinun kanssasi seikkailin aamuyön ensimmäisinä tunteina ja kiitos maailman kauneimmat ihmiset, rakastan teitä.
aatu 154

17. elokuuta 2014

joinakin päivinä

huomenna helsinkiin 151huomenna helsinkiin 159
Joinakin päivinä on maailman parasta istua moottoriveneen keulassa, tuntea tuulenhenkäysten tarttuvan hiuksiin ja rakastaa elämäänsä jokaisella hengenvedollaan, kun aallot keinuttavat moottorivenettä ja lintuparvet lentävät sinitaivaalla vapauttaan. Tuntea tuulenhenkäysten kuivaavan kyyneleet silmäkulmistani, hymyillä itsekseen elämän uskomattomalle kauneudelle ja katsella korkeilta kalloilta horisontissa aukeavaa maisemaa: unohtua miettimään, kuinka tavallaan kaiken sen kauneuden keskellä ihminen on olemattoman kokoinen, ainoastaan osa kokonaisuutta. Kuinka minä olen uskomattoman pieni, hymyilen itsekseni kävellessäni jäkäläpeitteellä ja kumartuessani syömään mustikoita auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani,

joinakin päivinä on maailman parasta rakastaa.
huomenna helsinkiin 169huomenna helsinkiin 159 – Kopiohuomenna helsinkiin 139

14. elokuuta 2014

kaikki yhdestä pahasta

apulauta 047apulauta 056apulauta 006Kahdeksan vuotta sitten seisoin kolmensadan kilometrin päässä pikkukaupungista yleisömassan keskellä, hetkittäin tunsin olevani uskomattoman vahvasti olemassa ja katselin yleisömassan sulkevan silmänsä, kun lavalla soitettiin listahittejä: niitä, joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Tummansinisen taivaan alla tunsin itseni järjettömän pieneksi ja halusin hetken olla olematta olemassa, kunnes lavalle nousi bändi, joka tietämättään käänsi elämässäni seuraavan aukeaman ja pakotti sulkemaan silmäni hukuttaessaan täydellisyyteensä, hyökyaaltojen loputtomalla voimalla iski vasten kasvojani. Se bändi, josta vielä saman kuukauden aikana muodostui minulle enemmän kuin mikään muu koskaan minulle oli ollut tai tulisi olemaan, ensimmäisistä sekunneista ja niistä syvälle tajuntaan iskevistä sanoista lähtien Apulanta oli pelkkää äärimmäistä rakkautta.

Yön pimeydessä sanattomuus oli toinen nimeni, kun käveltiin Helsingin tuntemattomilla kaduilla tähtitaivaan loisteessa. Näiden kahdeksan vuoden aikana olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen bändin tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen tähän päättyy paljon hyvää kaikuessa huoneeni nurkissa ja rakastanut sydämeni pohjasta tuntematta kertaakaan heikkoutta rakkauden ollessa järjettömän suurta: suurimmatkaan musiikkirakkauteni eivät ole varastaneet Apulannan paikkaa hauraassa sydämessäni ja voisin väittää, että kyseisen bändin musiikki kolahtaa vielä tänäkin päivänä kovempaa kuin mikään muu, vaikka 13-vuotiaasta tytöstä on tullut melkein aikuinen ja mikään ei ole niinkuin ennen. Lukiessani tänään, 21-vuotiaana, bändistä kirjoitettua kirjaa tunnen äärettömän suurta ylpeyttä: tässä on niin uskomattoman suuri bändi, etteivät keskeneräiset lauseet koskaan riittäisi kuvaamaan sitä, kuinka se on muuttanut elämääni.
apulauta 018

13. elokuuta 2014

heitin kaikki vanhat lauseesi pois

mustikassa 036mustikassa 139
Minä olen sellainen, hetkittäin pysähdyn rakastamaan maailman suunnatonta kauneutta, kuuntelemaan lintuparven laulavan vapauttaan syksyisellä taivaalla, laineiden törmäävän hitaasti rantakallioon ja tuuliaisen tarttuvan varovaisesti hiuksiini: minä olen sellainen, suljen silmäni kuullakseni lintuparven suunnattoman vapauden ja hiljentääkseni mieleni, sivuuttaakseni jokaisen keskeneräisen lauseen. Tänään olen päättänyt heittää jokaisen keskeneräisen lauseen pois, irroittaa otteeni menneisyyteeni maalatuista muistoista ja hengittää keuhkoni täyteen maailman uskomattoman virheetöntä kauneutta, sillä vaikka muistoissa on helpompaa hengittää, on päästettävä irti ollakseen suunnattoman onnellinen.

Tavallaan uskon siihen, tulevaisuudessa äärettömän kaunista hiljaisuutta lämpimän tuuliaisen hyväillessä poskipäitä, rauhallisuutta kivenlohkareiden murtuessa rintalastan alla laineiden kohinaan ja tuulenhenkäyksiin poskipäillä: tulevaisuudessa, uskon, tulen löytämään itseni tuntemattomilta kadunkulmilta maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ja katuvalojen loisteesta kaikkina niinä hetkinä, kun ymmärrän kasvattaneeni juureni tuntemattomaan. Päästäneeni irti menneisyyteeni maalatuista muistoista, löytäneeni suunnattoman vapauden hyökyaaltojen lyödessä rantakallioon uskomattomalla voimallaan ja unohtaneeni murehtia, muistinko sammuttaa kahvinkeittimen ja kirjoittaa sinulle löytäneeni kaikki salaisuutesi valtamerten syvyyksistä, halusit tietää, millaista olisi olla onnellinen.
mustikassa 033
Tavallaan minäkin halusin tietää, tuntisinko suunnattoman onnellisuuteni auringonsäteinä selkärangassani vai äärettömänä rakkautena rintalastani alla: tavallaan tiesin tarkalleen, suunnattoman onnellisuuden kuulee sivuäänenä sydämessään raitiovaunujen kolistessa ohitse, mutta sellaisen unohtaa kadottaessaan itsensä menneisyyteensä, hukkuessaan muistoihinsa muistamatta ensimmäisenkään vastaantulijan kasvonpiirteitä tai unohtaessaan olevansa olemassa ainoastaan itseään varten. Tavallaan olen unohtanut miltä sellainen tuntuu, olla suunnattoman onnellinen lintuparven laulaessa äärettömästä vapaudestaan, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja hiljaisuuden ottaessa hellään syleilyynsä pysähtyessäni kuuntelemaan rauhallisuutta aarnipuiden varjossa,

minä olen unohtanut  
kadottanut itseni   

ollakseni osa suurta kokonaisuutta pikkukaupungin satamassa, kasvanut kiinni rakkaiden ihmisten kylkiluihin tunteakseni olevani turvassa ja päästänyt irti itsestäni, vaikka lopulta en muuta tarvitsekaan: vain itseni ollakseni suunnattoman onnellinen. Sellaisina hetkinä tietää, on päästettävä irti löytääkseen jälleen itsensä ihmisvaltamerten hyökyaalloista ja rakastaakseen jälleen maailmaa enemmän kuin ensimmäistäkään vastaantulijaa. Loputonta kauneutta ympärilläni lintuparven laulaessa vapauttaan, muurahaisia metsäpolulla tuuliaisen tarttuessa kihartuneisiin hiuksiini ja auringonlaskujen ääretöntä harmoniaa, mutta sitäkin enemmän itseäni: minä rakastan itseäni niin uskomattoman paljon, että päästän irti menneisyyteeni maalatuista muistoista ja jokaisesta rakastamastani ihmisestä löytääkseni onnellisuuden itsestäni, ollakseni onnellinen ainoastaan itseni ansiosta ja itseäni varten, ehkä sitten osaisin kirjoittaakin.
mustikassa 071mustikassa 138
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.