MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Minulla on ollut muutaman vuoden ajan tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi, minulla on ollut tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään aikaisin aamulla ja asioista, jotka ovat saaneet minun sydämeni muuttamaan rytmiään. Juuri nyt minut tekee ihan uskomattoman onnelliseksi se, että saan viettää aikaa rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni ja neljän koiran kanssa, pyöräillä sillä oranssilla polkupyörälläni ympäri tuttuja kadunkulmia ja nukahtaa iltaisin vanhaan sänkyyni, mutta tänään aion kirjoittaa kuitenkin viidestä muusta sellaisesta asiasta, jotka ovat tehneet minut äärettömän onnelliseksi viimeaikoina.

 

x Mökillä viettämämme hetket. Matkustimme toukokuun lopussa yhtenä sateisena torstaina ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille ja vietimme siellä lopulta melkein kokonaisen viikon, enkä minä tiedä, oliko mikään tehnyt minua tänä vuonna niin onnelliseksi kuin se hetki, kun suuntasimme sinä iltana kohti mökkiä. Sen viikon aikana ehdimme käydä katselemassa aivan uskomattomia maisemia Pisamalahden Linnavuorelta ja pysähtyä hetkeksi hengittämään rauhallisuutta Telataipaleen kanavan varrelle, mutta myös kävellä pitkin kylätietä illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa, kuunnella hiljaisuutta laiturilla auringonlaskun jälkeen, saunoa kaikessa rauhassa ja nukkua hyvin tuvan lämmössä, jokainen hetki sen viikon aikana teki minut ihan tavattoman onnelliseksi.

 

x Survon omenatarha kauniina kesäaamuina. Sen jälkeen, kun palasimme mökiltä kotiin kesäkuun alussa, minä heräsin aamuisin aikaisin ja kävelin katselemaan Survon kaunista omenatarhaa ja korkeiden koivujen varjossa kaikessa rauhassa laiduntavia lampaita. Omenatarha oli kesäkuun alussa aivan äärettömän kaunis omenapuiden kukkiessa ja voikukkien muodostaessa keltaisen peiton vihreän nurmen ylle, niinä aamuina minulla ei ollut kiire mihinkään ja kävellessäni omenatarhan läpi katsomaan lampaita hymyilin, kuinka onnelliseksi se minut teki.

 

x Livemusiikki yli vuoden hiljaisuuden jälkeen. Kun puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa, en olisi uskonut, että pääsisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Niin siinä kuitenkin kävi ja kun kesäkuun yhdeksäntenä päivänä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle auringonsäteiden loisteessa tapahtui juuri niin kuin olin kuvitellut aiemmin, kyyneleet tarttuivat silmiini armottomasti. En tiedä, riittäisivätkö sanat tai edes kokonaiset lauseet koskaan kertomaan, kuinka onnelliseksi livemusiikki minut teki yli vuoden hiljaisuuden jälkeen, mutta aion kirjoittaa siitä teille vielä myöhemmin, aion kirjoittaa rakkaudesta.

x Koiranpentu, yksi minun suurimmista haaveistani. Koirat ovat kuuluneet elämääni aivan syntymästäni asti ja olen saanut koko elämäni ajan viettää aikaa rakkaiden koirien kanssa, mutta samalla olen haaveillut ikiomasta koirasta niin kauan kuin muistan. Se on ollut valehtelematta yksi suurimmista haaveistani koko elämäni ajan ja kun kesäkuun puolivälissä sain kaikkien näiden vuosien jälkeen viimein varmuuden siitä, että pieni perheemme kasvaa heinäkuussa koiranpennulla, olin pakahtua onnesta kävellessäni pitkin rantaraittia. Pääsimme viime viikolla katsomaan uutta perheenjäsentämme ja sen lisäksi, että se tuntui epätodelliselta, minä olin niin täynnä rakkautta ja onnea, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani. Hän on täydellinen ja hän on ihan pian meidän.

x Helsinki, Seurasaari ja yö hotellissa. Kävin kesäkuun puolivälissä ensimmäistä kertaa lokakuun 2019 jälkeen Helsingissä ja se tuntui samalla tavalla vähän epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut puolitoista viikkoa aiemmin. Sinä päivänä Antti Tuiskun olisi pitänyt esiintyä Olympiastadionilla ja olin siksi varannut itselleni hotellihuoneen lempihotellistani, joten huolimatta siitä, ettei Antti noussutkaan sinä päivänä lavalle stadionilla, minä kuitenkin matkustin Helsinkiin ja rakastin jokaista hetkeä. Olin onnellinen Helsingistä, kaikesta rakkaasta ympärilläni kävellessäni pitkin tuttuja katuja ja hotellihuoneesta, jossa oli kylpyamme, onnellinen kaikesta.

TELATAIPALEEN KANAVA JA KESÄKUUN ENSIMMÄINEN

 

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä ajoimme töiden jälkeen käymään Sulkavalla, oli uskomattoman kaunis päivä ja istuessamme Sulkavan keskustassa syömässä jäätelöä sinisen taivaan alla nauroimme, kuinka olimme alkaneet sen mökillä viettämämme viikon aikana tottua siihen pikkukaupungin rauhallisuuteen. Matkalla takaisin mökille pysähdyimme katsomaan Telataipaleen kanavaa, jonka Kenraali Suvorov rakennutti 1700-luvun lopussa ja joka yhdistää lännessä sijaitsevan Lepistönveden idässä sijaitsevaan Siikaveteen. Minä olen katsellut kanavaa aivan lukemattomia kertoja ajaessamme siitä ohitse ja muistan, kuinka aina lapsuusvuosinani pysähdyimme läheiseen kahvilaan jäätelölle kesäisin, mutta kertaakaan en silti muista käyneeni katsomassa kanavaa sen lähempää, en, vaikka se on minusta aina näyttänyt erityisen kauniilta ja olen miettinyt monesti, että pitäisi pysähtyä siihen.

 

Aivan äärettömän kaunis se oli sinäkin päivänä ja istuessani hetkeksi laiturille katselemaan sinisenä loistavalle järvelle hymyilin itsekseni, kuinka sellaisina päivinä minä rakastan kesää ihan valtavasti, rakastan sitä kesän tuoksua ilmassa ja lämmintä tuulta kasvoillani, sitä, kuinka tuuli tarttuu kukkamekkoni helmaan kävellessäni voikukkien peittämällä nurmella. Palatessamme takaisin mökille teimme ruokaa muurikalla ja lämmitimme vielä kerran saunan, istuimme saunan lämmössä kaikessa rauhassa ja katselimme pyyhkeisiin kietoutuneina kuistilta, kuinka auringonlasku maalasi taivaan vaaleanpunaisella. Onneksi pääsemme heinäkuussa takaisin tänne, mietin juuri ennen nukahtamista ja kuuntelin keittiöstä kantautuvaa jääkaapin hurinaa, onneksi pääsemme takaisin.

TOUKOKUUN VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ OLIN ONNELLINEN

 

Toukokuun viimeisenä päivänä minä heräsin aikaisin, kietouduin lämpimään neuletakkiin ja keväällä neulomiini villasukkiin kylmyyden tuntuessa syvällä selkäytimessäni ja katselin itseäni kylpyhuoneen peilistä, yön jäljiltä takkuisia hiuksia ja unisia silmiä, mutta myös sitä valtavaa onnea, joka loisti kasvoiltani saadessani herätä sinä maanantaina mökiltä. Hetkeä myöhemmin istuimme tuvan pirttipöydän ääressä tekemässä etätöitä ja naurahdin itsekseni, kuinka uskomattomalta tuntui tehdä töitä hämärässä mökissä kovin kaukana kaikesta käen kukkuessa ikkunalasin takana ja lisätä hetkittäin takkaan polttopuita saadaksemme mökin jälleen lämpenemään, kuunnella takkatulen tanssivan vapauttaan. Olihan se aivan erilaista kuin kotona työskenteleminen, mutta samalla tuntui myös jotenkin ihan äärimmäisen hyvältä päästä välillä hengittämään raikasta sateen jälkeistä ilmaa kuistille ja katsella takkatulta, tuntea mökin taas vähitellen lämpenevän ja lämmön tuntuvan lopulta jokaisessa solussani.

Iltapäivällä istuin hetken itsekseni laiturilla katselemassa järvelle, se maisema on ollut aivan lapsuusvuosistani saakka minulle ihan uskomattoman rakas ja kuullessani joutsenen lentävän jossain kaukana hymyilin itsekseni, kuinka se sama ääni on saanut minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen niin kauan kuin muistan. Oli erityisen kaunis päivä, hetkittäin auringonsäteet maalasivat rakkaan maiseman lämpimillä sävyillään ja varovainen tuuli tarttui mekkoni helmaan, heitimme tikkaa vanhan aitan varjossa ja kuuntelimme aina vuorotellen hiljaisuutta ja musiikkia. Vähän ennen auringonlaskua istuimme saunan lämmössä, ikkunalasin takana pimeys alkoi vähitellen laskeutua rakkaan maiseman ylle ja minä suljin silmäni, hengitin rauhallisesti syvään ja mietin, kuinka valtavan onnellinen minä olin juuri siinä hetkessä, siinä saunan lauteella sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa.

 

HIDAS SUNNUNTAI KORKEIDEN KOIVUJEN VARJOSSA

Toukokuun viimeisen sunnuntain aamuna auringonsäteet maalasivat varjoja rakkaaseen maisemaan seistessäni mökin kuistilla katselemassa järvelle, olimme rakastaneet musiikkia aivan liian pitkälle aamuyöhön ja katselleet auringon nousevan vähitellen kaukana horisontissa, mutta sinä erityisen kauniina aamuna tuntui väsymyksestä huolimatta hyvältä hengittää raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä lintujen laulun kaikuessa järveltä. Hetkittäin sellaista kuin tietämättään kaipaa aivan suunnattomasti, pitkälle aamuyöhön saakka valvomista musiikin kanssa ja sitä, kuinka aamuyöllä auringonnousun aikaan näyttää hetken kuin järvi olisi tulessa, niissä on tavallaan aina ollut jotain ihmeellistä, musiikin täyttämissä kesäöissä ja siinä loputtomassa rauhassa, joka täyttää sydämen.

Sinä päivänä istuin keinutuolissa kuuntelemassa, kuinka varovainen tuuli yltyi hetkittäin ikkunalasin takana ja katselin takkatulen tanssivan vapauttaan hämärässä mökissä. Minä olen aina rakastanut tulta, sen uskomatonta voimaa ja armottomuutta, ja istuessani sinä hitaana sunnuntaina keinutuolissa takassa tanssiva tuli sai minut rauhoittumaan, kuuntelemaan kertomaansa tarinaa ja sulkemaan aina hetkittäin silmäni. Teimme hyvää ruokaa mökin pienessä keittiössä, siinä samassa, jossa sukuni naiset tekivät aina lapsuusvuosieni juhannuksina ruokaa, ja mietin hetken itsekseni, kuinka sekin on tavallaan ihmeellistä, että mökillä ruoka maistuu aina paremmalta kuin kotona, on aina maistunut. Ehkä siinä on mökin taikaa, minä mietin kuunnellessani tulen tanssivan takassa ja katsellessani auringonsäteiden vähitellen murtautuvan pilviverhon lävitse, maalaavan maisemaan varjoja.

 

 

Illalla kävelimme kaikessa rauhassa läheiselle pellolle katselemaan, kuinka auringonsäteet maalasivat maiseman lämpimin sävyin ja kuuntelemaan, kuinka lukemattomat linnut lauloivat metsän rauhassa, maa oli vielä kostea sateen jäljiltä ja ilmassa tuoksui kesä. Pellolta jatkoimme matkaamme koivujen reunustamaa metsätietä pitkin kohti kylätietä ja pysähdyimme aina hetkittäin ihmettelemään, kuinka mielettömän kaunis koivumetsä oli illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa. Suomen luonto saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani auringonsäteiden aivan ihmeellisen kaunista leikkiä korkeiden koivujen varjossa ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa tunsin, kuinka rintalastani alla muuttui rytmi. Kävelimme takaisin mökille kylätietä pitkin ja nukahdimme sitten mökin lämpöön, unessa tanssin valkoisessa yömekossa pitkin metsäteitä.

 

USKOMATTOMINTA MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT

 

Minä olen viettänyt isovanhempieni Sulkavan läheisyydessä sijaitsevalla mökillä lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, olen kävellyt pitkin kylätietä lämpiminä kesäpäivinä ja katsellut aivan äärettömän kauniita auringonlaskuja istuessani veneessä keskellä pientä järveä, olen kokenut luonnon uskomattomuuden jokaisella aistillani, tuntenut syysmyrskyn loputtoman voiman joissain todella syvällä rintalastani alla ja kuunnellut käen kukkuvan aikaisin aamulla. Kaikkien näiden vuosien aikana siitä paikasta on tullut minulle ihan valtavan rakas, mutta siitä huolimatta suurin osa siitä seudusta on ollut minulle aina täysin tuntematonta. Siksi me päätimme toukokuun viimeisenä lauantaina lähteä tutustumaan siihen ympäröivään seutuun vähän paremmin, pakkasimme kumisaappaat ja kamerat mukaan autoonmme ja ajoimme katsomaan Pisamalahden linnavuorta Sulkavalle.

Olin katsonut sinä aamuna valokuvia siitä uskomattomasta linnavuoresta, mutta kiivetessämme kapeita portaita pitkin vuorelle aloin vähitellen ymmärtää, etten minä tiennyt oikeasti vielä yhtään mitään siitä, kuinka upeasta kohteesta oli todellisuudessa kysymys. Seistessäni lopulta vuoren huipulla tuntui tavallaan kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä ja kevyen tuulen tarttuessa hiuksiini tunsin kyynelten tarttuvan minun silmäkulmiini, edessäni avautuva maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, järvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa ja minä olin tännä valtameren kokoisia tunteita. Se oli aivan epäilemättä uskomattominta, mitä olen koskaan tähän astisen elämäni aikana päässyt näkemään, uskomattominta, huokaisin itsekseni istuessani hetkeksi aloilleni lämpimälle kalliolle auringonsäteiden loisteeseen katselemaan minun edessäni avautuvaa maisemaa, hengittämään syvään.

 

 

Pisamalahden linnavuori on yksi maamme vaikuttavimmista rautakautisista linnavuorista ja lähes pystysuoraan 55 metrin korkeuteen veden pinnasta kohoavalta vuorelta maisema oli yksinkertaisesti niin uskomaton, että se sai minut sinä toukokuun viimeisenä lauantaina täysin sanattomaksi. Linnavuoren tuhatvuotinen historia tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessämme katselemassa vuoren käsittämättömän kauniita maisemia ja valtavaa kivivallia korkeiden mäntyjen varjossa, enkä minä ole hetkeen tuntenut itseäni niin pieneksi kuin tunsin kaiken sen keskellä. Tavallaan tuntuu, etteivät mitkään sanat tai edes valokuvat riittäisi koskaan kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka uskomattomalta tuntui istua korkealla vuorella Saimaan avautuessa valtavana edessäni tuulen tuntuessa kasvoillani tai seisoa myöhemmin alhaalla laiturilla katselemassa edessämme kohoavaa vuorta, se oli jotain, mitä ei sanoin voi kuvailla. Se täytyy kokea itse ja juuri siksi olen luvannut itselleni, että minä palaan vielä, palaan, koska en ole valehtelematta aikoihin tuntenut missään niin äärettömän vahvasti kuin tunsin siellä.

 

SINÄ ILTANA TUNSIN ITSENI ÄÄRETTÖMÄN PIENEKSI

Viime viikon torstaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, sinne, missä minä olen viettänyt aivan lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, nukahtanut tuvan pehmeään ja turvalliseen lämpöön kylminä talviöinä ja herännyt kesäaamuisin aitasta lintujen laulaessa ikkunan takana ja auringonsäteiden tulviessa aitan hämärään. Sinä torstaina taivas verhoutui harmaaseen ja hetkittäin satoi vettä niin, ettemme nähneet kunnolla eteemme ajaessamme tutuiksi käyneitä teitä kohti mökkiä, luonnon voima oli jotain aivan uskomattoman suurta ja mietin itsekseni, kuinka se sai minut tavallaan rauhoittumaan. Se, kuinka pieneksi minä tunsin itseni kaiken sen keskellä sateen hakatessa tuulilasiin ja tuulen riuhtoessa korkeiden puiden latvoja. Päästessämme perille sade rauhoittui, istuimme kuistilla katselemassa pimeyden laskeutuvan vähitellen sen rakkaan maiseman ylle ja kuuntelimme, kuinka sade aina hetkittäin yltyi, ropisi aitan peltikattoon, minä olen aina rakastanut sitä ääntä.

Seuraavana aamuna varovaiset auringonsäteet tulvivat sisään lämpimään tupaan, seisoin hetken paljain varpain kuistilla hengittämässä keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelin, kuinka käki kukkui jossain kauempana, oli kaunis aamu, ihanan hidas ja rauhallinen. Sinä kesäkuun viimeisenä perjantaina auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin harmaan pilviverhon taakse, nautimme viileästä kesäpäivästä rauhoittuen kuuntelemaan musiikkia ja katselimme, kuinka varovainen tuuli sai korkeiden koivujen oksat tanssimaan hetkittäin rauhallisessa sateessa. Iltaan mennessä pilviverho väistyi auringonsäteiden tieltä, istuimme laiturilla katselemassa auringonlaskua ja seurasimme, kuinka uskomattoman kaunis joutsen ui kauempana järvellä, rauha tuntui syvällä rintalastani alla ja lämmittäessämme myöhemmin saunaa hymyilin itsekseni, kuinka kaikessa loputtomassa rauhallisuudessaan ja hitaudessaan se oli ollut hyvä päivä, jotain sellaista, mitä olin kuin tietämättäni kaivannut monta viikkoa.