HEVOSISTA, OPPIMISESTA JA HILJAISESTA KESÄSTÄ

Olen kirjoittanut ratsastuksesta ja siitä, kuinka valtava henkireikä tallilla ja hevosten kanssa vietetty aika, minulle on, viimeksi toukokuussa. Kirjoitin silloin toukokuussa siitä, kuinka minä olin osallistunut työhevostamma Sassin kanssa elämäni ensimmäisiin kouluratsastuksen harjoituskisoihin ja viettänyt vappuviikolla neljänä päivänä aikaa tallilla. Sen lisäksi, että minä olin silloin erityisen tyytyväinen omaan ratsastamiseeni, se vappuviikko oli ihan ehdottomasti viime kevään onnellisin viikko ja muistelen sitä edelleen hymyillen, mutta sen jälkeen tallilla viettämäni aika vähentyi ihan huomattavasti. Suurimmaksi osaksi omien kiireideni takia ehdin kesän aikana käydä tallilla juuri niin vähän, että se harmittaa minua edelleen ja ne vähäiset ratsastuskerrat alkoivat myös näkyä ratsastamisessani. Joka kerta noustessani kesällä ratsaille minusta tuntui, etten osannut yhtään mitään. Tuntui kuin ihan kaikki se, mitä olin viime syksyn jälkeen ehtinyt oppimaan, olisi kuin huomaamattani kadonnut johonkin ja jäljellä olisi ollut vain se ratsastaja viime syksyltä, se sama epävarma ratsastaja, joka oli noussut ratsaille edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin ja käynyt edellisen kerran ratsastustunnilla viisi vuotta sitten, silloinkin vain toteamassa, että minä ratsastan mieluummin metsissä kuin kentällä.

Tuntui kuin en olisi osannut yhtään olla hevosen selässä, mutta onneksi elokuussa vakiotuntien alkaessa minusta alkoi kuitenkin vähitellen tuntua, ettei oma ratsastamiseni niin toivotonta ollutkaan kuin miltä se oli tuntunut koko kesän ajan. Vähitellen alkoi tuntumaan, etteivät ne taidot mihinkään välttämättä olleetkaan kadonneet ja jos jostain olen tänä syksynä ollut onnellinen niin nimenomaan siitä. Tämän alkusyksyn aikana minä olen ratsastanut neljällä eri erilaisella ratsulla ja minusta tuntuu, että juuri se on opettanut minua aivan suunnattomasti. Loppukesän ja alkusyksyn ratsuni oli saksalainen ratsuponi Garion, joka oli minun ensimmäinen ratsuni viime syksynä, kun aloitin harrastukseni aktiivisesti uudelleen näin vuosien jälkeen. Viime syksyyn verrattuna yhteistyöni Garionin kanssa on kehittynyt aivan valtavasti ja huolimatta siitä, etten Garionin ravia suuremmin rakasta, se on silti ollut yksi niistä ratsuista, joiden näkeminen listalla oman nimeni kohdalla on aina rauhoittanut minua. Garionin jälkeen ratsukseni vaihtui näissä valokuvissakin esiintyvä aivan kuvankaunis risteytystamma Cintti, joka oli viime syksynä yksi ehdottomista suosikeistani ja joka on opettanut minua vuoden aikana herkkyydellään jotenkin aivan äärettömästi antamatta ihan jokaista tekemääni virhettä anteeksi.

 

Olen viime syksystä asti taistellut oman istuntani kanssa, yrittänyt opetella istumaan oikein ja siksi olenkin tavattoman onnellinen siitä, että Cintti ei ole antanut virheitäni anteeksi vaan reagoinut omaan istuntaani niin, että olen päässyt kerta toisensa jälkeen oppimaan sen kanssa jotenkin ihan käsittämättömän paljon. Olen päässyt oppimaan tarkkuutta ja rauhallisuutta, mutta myös kokemaan monta onnellista hetkeä onnistuessani sen kanssa, ehkä siksi se on edelleen yksi ehdottomista suosikkiratsuistani. Omaa istuntaani olen nyt alkusyksyn aikana päässyt kehittämään itseasiassa myös elokuun lopussa järjestetyllä Meri Peuhkurisen istuntakurssilla, jonka ansiosta opin yhden päivän aikana istunnastani enemmän kuin olen oppinut koko ratsastushistoriani aikana (en tiedä voinko oikeasti sanoa noin, mutta siltä se silloin tuntui) ja istuessani sinä päivänä muutaman tunnin teorian jälkeen rakkaan työhevostamma Sassin selkään tuntui kuin kokonainen uusi maailma olisi avautunut minulle, kokonainen uusi istunnan maailma, josta minä en ollut osannut edes haaveilla. Tuntui uskomattomalta, kuinka helpolta ratsastaminen tuntui, kun istunta oli kunnossa ja kuinka eri tavalla hevonen liikkui muuttaessani omaa istuntaani vähän parempaan suuntaan, se oli ihmeellinen ja opettavainen päivä.

Istuntakurssin jälkeen olen päässyt ratsastamaan Cintin lisäksi myös eestin urheilushevostamma Aikulla, joka tuntui Cintin jälkeen aivan uskomattoman raskaalta ratsastaa ja rakkaalla työhevostamma Sassilla, joka puolestaan on aivan ehdoton suosikkini kaikista syksyn ratsuistani ja joka saa minut aina rauhoittumaan nähdessäni sen tarhassa hakiessani ratsuni talliin. Kaiken kaikkiaan minä olen jotenkin äärettömän innoissani tästä syksystä ja siitä, mitä se tuo mukanaan ratsastuksen suhteen, olen innoissani jokaisesta tulevasta ratsastustunnista ja kaikista niistä lauantaisista aamupäivistä, kun seikkailen tallille opettelemaan kaikkea sellaista, mitä en jostain syystä ole koskaan tämän kaksikymmentä vuotta pitkän hevoshistoriani aikana päässyt oppimaan. Tästä syksystä tulee epäilemättä hieno ja uskon, että se tulee olemaan täynnä onnellisia hetkiä, mutta varmasti myös niitä hetkiä, kun tuntuu, etten minä osaa yhtään mitään, mutta toisaalta, ne kuuluvat asiaan ja niiden hetkien jälkeen tulee kuitenkin aina sellaisia hetkiä, kun en osaa kuin hymyillä tyhmästi.

 

YHTENÄ ELOKUISENA AAMUNA ILMASSA TUOKSUI SYKSY

Yhtenä elokuisena aamuna kävellessäni bussipysäkille ilmassa tuoksui ensimmäistä kertaa tänä vuonna syksy, ei kovin vahvasti, mutta tuoksui kuitenkin ja sinä sumuisena aamuna se teki minut onnelliseksi. Se teki minut ihan tavattoman onnelliseksi, mutta samalla se sai minut miettimään, kuinka kesä virtasi ohitseni aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan, kuin kesä olisi ollut vain todentuntuinen uni, josta ei aamulla muista kuin palasia. Silti, huolimatta siitä, että kesä virtasi ohitseni kuin todentuntuinen uni ja minä vietin siitä ehdottomasti suurimman osan töissä, kesä oli aivan uskomattoman kaunis ja siihen mahtui monta onnellista hetkeä. Kesän aikana ehdin viettää juhannuksen rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni kanssa, värjätä hiukseni vaaleanpunaisiksi, rakastaa musiikkia värivalojen loisteessa ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini käsittämättömän rakkaiden sanojen tunkeutuessa rintalastan alle. Ehdin viettää aikaa luonnossa, kuunnella metsän rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja kävellä paljain jaloin, istua lämpimällä rantakalliolla auringonsäteiden loisteessa ja upottaa jalkani viileään rantaveteen, olla jotenkin ihan mielettömän onnellinen kaikesta.

Kesän aikana ehdin istua veneen keulassa tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini, katsella rantasaunan ikkunasta järvelle myöhään illalla ja istua tässä pienessä yksiössäni soittamassa akustista kitaraani, mutta suunnitelmistani huolimatta en kuitenkaan ehtinyt lukemaan yhtäkään kirjaa tai matkustamaan Helsinkiin tai Tampereelle, vaikka olisin tahtonut. En vain yksinkertaisesti ehtinyt, mutta onnekseni se ei tee minua niin jälkikäteen ajateltuna kovinkaan surulliseksi, sillä kesä oli siitä huolimatta kaunis, sellainen, että sinä elokuisena aamuna kävellessäni bussipysäkille olin onnellinen siitä, että ilmassa tuoksui syksy. Minä olin onnellinen, sillä olin valmis ottamaan syksyn vastaan, olin valmis rauhoittumaan kiireisen kesän jälkeen rauhoittavaan syksyyn, olin aivan valmis kietoutumaan lämpimiin neuleisiin ja kuuntelemaan sateen ropinaa ikkunalasin takana, olin valmis sytyttämään kynttilöitä pimeinä syysiltoina ja nukahtamaan villasukat jalassa kahden peiton alle, heräämään aamuisin kylmyyteen ennen auringonnousua ja keittämään itselleni vaniljateetä.

Sinä sumuisena aamuna otin syksyn avosylin vastaan ja kuin huomaamattani istuessani bussissa valitsin soittolistaltani musiikkia, joista tietää aina varmuudella, että on syksy. Sanojen like water flowing into lungs / i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through deadened veins / i'm numbing in these days soidessa kuulokkeissani hymyilin itsekseni katsellessani ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana ja jossain todella syvällä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha. Oi syksy, olen odottanut sinua enemmän kuin osaisin koskaan pukea sanoiksi.

VIIMEISET VALOKUVAT KAUNIILTA KESÄPÄIVILTÄ

Otin nämä valokuvat heinäkuun lopussa, päivää ennen kuin palasin rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään. Vietimme äitini ja koiriemme kanssa sen aamupäivän lapsuudenkotini pihassa, lämpimien auringonsäteiden loisteessa istuin viileällä nurmikolla ja katselin, kuinka koirat juoksivat ympäri pihaa toistensa perässä ja pysähtyivät hetkittäin varjoon lepäämään. Oli yksi heinäkuun lämpimimmistä päivistä ja upottaessani käteni rauhoittavan viileään multaan kitkiessäni kukkapenkkiä naurahdin itsekseni, kuinka huolimatta siitä, etten suuremmin nauti niin lämpimistä päivistä, tulen varmasti sateisen marraskuun kylmyydessä kaipaamaan niitä kauniita kesäpäiviä. Niitä uskomattoman kauniita kesäpäiviä, joista tämä oli tänä vuonna viimeinen, josta minulla on valokuvia muistoina, nimittäin tämän heinäkuisen päivän jälkeen jostain ihan tuntemattomasta syystä minä unohdin valokuvaamisen ja vasta elokuun lopussa havahduin lopulta siihen ajatukseen, etten ollut valokuvannut kertaakaan jätettyäni heinäkuussa pikkukaupungin taakseni. Nämä jäivät viimeisiksi valokuviksi kauniilta kesäpäiviltä, mutta onneksi nämä valokuvat ovat täynnä onnellisia muistoja ja saavat minut tänäänkin hymyilemään kirjoittaessani tätä tekstiä, hymyilemään, vaikka kesä on jo vaihtunut syksyyn.

HEINÄKUINEN ILTAPÄIVÄ JÄRVELLÄ

Vaikka kesä on vaihtunut viimein syksyyn, tahdon kuitenkin vielä kertoa siitä, kuinka yhtenä heinäkuisena päivänä iltapäivänä istuin moottoriveneen keulassa ja tunsin, kuinka tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, vesi oli rauhaton ja jostain tuntemattomasta syystä se sai minut rauhoittumaan. Unohtamaan kokonaan sen, että vain hetkeä aiemmin valtameren kokoinen tunnemassa oli saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Istuessani siinä veneen keulassa rauhaton vesi sai minut rauhoittumaan ja auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni hymyilin ohittessamme Olavinlinnan, jonka varjossa olin muutamaa päivää aiemmin istunut pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen hetken muistelemassa vuosien takaisia hetkiä, se on aina yhtä vaikuttava, vaikka olenkin nähnyt sen elämäni aikana lukemattomia kertoja. Se on aina yhtä vaikuttava ja katsellessani sen jäävän sinä heinäkuisena iltapäivänä taaksemme suunnatessamme Riihisaaren ohitse kohti satamaa hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että silloin kaksikymmentäkuusi vuotta sitten sain syntyä juuri siihen kauniiseen kaupunkiin, juuri siihen pieneen ja kovin rauhalliseen kaupunkiin, enkä minnekään muualle.

Vain hetkeä myöhemmin olimme satamassa ja en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka se on aina kesäisin tavattoman kaunis ja kuinka lapsuusvuosinani kävimme kesäisin torilla syömässä lörtsyt ja ostamassa mansikoita, ne hetket ovat jääneet mieleeni jotenkin aivan erityisinä. Veneen lipuessa rauhallisesti torisillan alitse Kasinonsaaren edustalle minä naurahdin itsekseni, kuinka sitä Kasinonsaarelle vievää valkoista siltaa kävelin vuosia sitten lukuisia kertoja ystävieni luokse, ystävien, joiden kanssa vietin monta sellaista iltaa, joista olisi lukemattomia tarinoita kerrottavaksi.  Ne vuodet ovat enää kaukausia muistoja, mutta Savonlinna on edelleen yhtä kaunis kuin silloin vuosia sitten, ehkä vielä vähän kauniimpi, jos se vain mitenkään on mahdollista, huokaisin vauhdin kiihtyessä suunnatessamme Laitaatsalmeen, jonka korkeat sillat olivat vielä viime kesänä viimeistelyä vaille valmiita. Vaikka kumpikin silta on ollut avoinna liikenteelle melkein vuoden ajan, minä en ole vieläkään käynyt katselemassa uskomattoman kaunista järvimaisemaa Laitaatsillan telakan puoleiselta sillalta, en ole käynyt, vaikka uskon, että se maisema näyttää sieltä vielä kauniimmalta kuin osaisin kuvitellakaan. Ehkä vielä jonain päivänä, mietin jatkaessamme matkaamme niihin maisemiin, jotka vielä viime kesänä tuntuivat niin kovin erilaisilta, maisemiin, jotka kertoivat aina siitä, että vanhan mummolan laituri on lähellä, niin ne kertoivat sinäkin iltapäivänä, mutta sen sijaan, että se olisi tuntunut hyvältä, se sai aikaan kyyneleet silmäkulmiin.

Huolimatta niistä kyynelistä silmäkulmissa, iltapäivän lempeisiin auringonsäteisiin verhoutuneet metsät saivat minut huokaisemaan onnellisuudesta, joka tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani. Onnellisuudesta, joka lävisti auringossa kevyesti päivyttyneen ihoni ja kulki suoraan syvälle rintalastani alle, aivan loputtomasta onnellisuudesta, johon tunsin pakahtuvani veneen kiitäessä sinisellä järvellä niin, että sen lisäksi, että äitiäni hirvitti niin minuakin hetkittäin hirvitti, hyvällä tavalla kuitenkin, sellaisella kuin lapsena huvipuistoissa. Kotimatkalla ohitimme vanhan höyrylaivan, jonka aaltoihin jäimme hetkeksi, enkä mitenkään voinut olla miettimättä, kuinka siinä on tavallaan jotain käsittämättömän kiehtovaa, vedessä, sen äärettömässä voimassa. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka sinä heinäkuisena iltapäivänä olin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että sain viettää ne kauniit puolitoista tuntia vanhempieni kanssa järvellä, katsella auringonsäteisiin verhoutunutta rakasta pikkukaupunkia veneen keulasta ja tuntea, kuinka ne rauhalliset aallot keinuttivat venettä höyrylaivan lipuessa ohitse, sinä iltapäivänä olin kiitollinen siitä kaikesta, aivan siitä kaikesta.

PUOLITOISTA VIIKKOA RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

Kun minä toukokuun puolivälissä, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, istuin bussissa matkalla rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, en voinut olla miettimättä sitä, kuinka tulisin kaipaamaan sitä pikkukaupungin rauhallisuutta aivan suunnattomasti. En voinut olla miettimättä sitä, kuinka uusi työni sitoisi minut entistä vahvemmin Jyväskylään ja kuinka matkat pikkukaupunkiin eivät olisi enää niin itsestäänselvyyksiä. Onnekseni, toisin kuin olin sinä toukokuisena iltana bussissa istuessani miettinyt, matkustin kuitenkin kaksi kuukautta myöhemmin Savonlinnaan ja vietin pikkukaupungin rauhallisuudessa kokonaiset puolitoista viikkoa, puolitoista viikkoa, jotka olivat tämän kesän parhaimmat. Saapuessani sinä harmaana heinäkuisena iltana pikkukaupungin linja-autoasemalle minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka rauha tuntui jokaisessa hengenvedossani, kaupunki tuntui uinuvan kesäillan harmoniassa, vaikka vuosittain järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat olivatkin todistetusti saaneet pikkukaupungin jälleen kerran täyttymään oopperavieraista, siinä hetkessä minun rakas pikkukaupunkini uinui harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.

Sinä iltana minä istuin vanhan mummolan rantasaunassa, suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka kiuas kertoi tarinoitaan, oli niin uskomattoman rauhallista, että tuntui ihan kuin koko elämäni olisi hetkeksi pysähtynyt, kuin hetkeen minun ei tarvitsisi olla mitään. Hetkittäin seisoin saunan terassilla pyyhkeeseen kietoutuneena, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja peilityyntä järveä, huokaisin syvään ja annoin kaiken hetken aikaa vain olla, olin olematta yhtään mitään. Myöhemmin samana iltana kiipesin punaista portaikkoa keltaisen puutalon yläkertaan nukkumaan ja nukuin paremmin kuin kahteen kuukauteen, aamulla harmaat pilvet olivat kadonneet ja auringonsäteet loivat varjoja sen pienen huoneen tapetoiduille seinille. Seuraavat puolitoista viikkoa olivat jotenkin äärettömän kauniit, sellaiset, joita tulen epäilemättä muistelemaan syksyllä iltojen ollessa pimeitä. Niiden puolentoista viikon aikana kävelin pitkin tutuimpia kadunkulmia koirien kanssa, istuin kuistilla nauttimassa kesäpäivien tavattomasta kauneudesta ja upotin sormeni multaan kitkiessäni äitini viimeisiä kukkapenkkejä, vietin viisi työpäivää vieraalla toimistolla ja käydessäni päivittäin lounaalla Ravintola Kansakoulussa en voinut olla hymyilemättä katsellessani, kuinka ikkunalasin takana kaupunki oli äärettömän kaunis ja niin elossa, että se tuntui jokaisessa hengenvedossa. Niiden puolentoista viikon aikana minä ehdin miettiä luvattoman monesti, miltä tuntuisi palata takaisin näiden kolmen vuoden jälkeen, palata takaisin niin, ettei minun tarvitsisi enää lähteä, ehdin miettiä luvattoman monesti ja vähintään yhtä monesti vastata itselleni, että ajatus tuntui rauhoittavalta.

Yhtenä päivänä töiden jälkeen kävelin entistä kotikatuani pitkin Riihisaareen, matkalla katselin vanhaa kotitaloani ja mietin, millaista elämäni olisi juuri nyt, jos en olisi koskaan lähtenyt siitä valoisasta yksiöstä. Täysin erilaista, mietin astuessani hetkeä myöhemmin saaressa sijaitsevan Savonlinnan maakuntamuseon raskaasta ovesta sisään ja järkytyin, kun jostain ihan lapsuudestani asti museon alakerrassa ollut näyttely oli purettu ja sen tilalle oli rakennettu Sapkon 90-vuotisnäyttely, sen kiekkoseuran, josta koko kaupunki tuntuu olevan hetkittäin äärettömän ylpeä. On myönnettävä, että minulle jääkiekko on ihan ylipäätään ollut aina äärettömän kaukainen laji, sellainen, jota en koskaan pelannut koulun liikuntatunnilla, vaikka olisikin täytynyt, mutta jollain tavalla näyttely sai minut silti kiinnostumaan, tuntemaan hetken itseni äärettömän onnelliseksi siitä, että olen saanut syntyä juuri tällaiseen kaupunkiin, jossa kiekkoseurasta kertova näyttely tuntuu aivan siltä kuin se olisi rakennettu suurella rakkaudella. Kiekkoseuran näyttelyn lisäksi alakertaan oli pystytetty esimerkiksi Barbie 60 vuotta -näyttely, joka sai minut pysähtymään ääreensä hetkeksi ennen kuin kiipesin portaat yläkertaan, jossa minua vastaan tuli viime vuonna pystytetty Saimaan sylissä -näyttely, jossa oli paljon samaa kuin siinä vanhassa, lapsuudestani tutussa alakerran näyttelyssä. Ihmeteltyäni muuttunutta museota tarpeeksi vierailin vielä museolaivoissa. S/S Salama ja S/S Mikko ovat seisoneet museon laiturissa niin kauan kuin muistan ja lapsena ne olivat minusta jotenkin aivan järjettömän kiehtovia, niin ne ovat tavallaan edelleen, minä mietin seistessäni Salaman kannella katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa, sinä heinäkuisena päivänä se oli jotenkin ihan erityisen kaunis.

Ennen kuin kävelin vanhan kotikatuni kautta bussipysäkille katselin vielä hetken Olavinlinnaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minulle se on tavallaan aina ollut siinä ja silti sen näkeminen tuntuu aina hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, juuri niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan aivan rauhallisena aloillaan 1400-luvulta asti. Unohduin miettimään sitä hetkeä, kun isäni vei minut joskus kaksikymmentä vuotta sitten opastetulle kierrokselle kivilinnan korkeaisiin torneihin ja muureille, miettimään sitä, kuinka meidän oppaamme kertoi linnan keskushallissa seisovan Pyhän Olavin patsaan pitävän mansikkajäätelöstä ja kuinka se aina öisin livahtaa linnan keittiöön syömään sitä, se on yksi niistä ainoista asioista, jotka muistan siltä kierrokselta. Olen vieraillut kivilinnassa sen jälkeen useasti ja yhtenä kauniina iltana tanssinut siellä Wanhojen tanssit, mutta silti se kahdenkymmenen vuoden takainen kierros linnassa isäni kanssa on aina ollut erityinen, minä mietin ohittaessani ikkunan, jonka takana oli vuosia sitten kotini ja vanhan, tällä hetkellä varmaan tyhjillään seisovan kirjaston, jonka hyllyjen väliin rakastin unohtua aina syksyisinä iltapäivinä, niistä hyllyistä löysin vuosien aikana monta rakasta kirjaa. Niin, nykyään niin kovin moni asia on toisin ja sen rakennuksen seinien sisällä pelkkää tyhjää, mutta onneksi nelosella pääsee edelleen kotikadun päähän, hymyilin itsekseni nähdessäni äitini koiriemme kanssa kadun toisessa päässä, kaikista onnekkainta on silti kaiketi se, että koti on edelleen sen rauhallisen kadun päässä ja että takapihalta pääsee suoraan metsään, se on oikeasti onnekasta.

KIRJAIMESTA R ENSIMMÄISENÄ MIELEEN TULEE RAKKAUS

Blogeissa on kiertänyt aina hetkittäin tämä elämäni aakkoset haaste, mutta en koskaan ole itse lähtenyt siihen mukaan, jotain syystä on tavallaan tuntunut, ettei minulla ole ollut mitään uutta annettavaa siihen haasteeseen. Todennäköisesti minulla ei tänäänkään ole mitään uutta annettavaa, mutta jollain tavalla minua kiinnosti siitä huolimatta lähteä tänään haastamaan itseäni tämän haasteen kanssa ja haasteeksi se aina hetkittäin osoittautukin, nimittäin joidenkin aakkosten kohdalla sanat tuntuivat vain yksinkertaisesti kadonneen, siksi esimerkiksi Å ei tuonut mieleeni yhtäkään sanaa.

A Auringonlaskut, varsinkin syksyisin. Silloin, kun vuosia sitten rakastuin valokuvaamiseen, rakastuin myös aivan uudella tavalla auringonlaskuihin, rakastuin, koska sen lisäksi, että ne olivat ihan tavattoman kaunista valokuvattavaa, auringonlaskut olivat aina erilaisia. En ole elämäni aikana nähnyt kahta täysin samanlaista auringonlaskua ja se tekee niistä niin kovin taianomaisia, että varsinkin syksyisin tahtoisin nähdä niistä jokaisen, syksyisin auringonlaskut ovat jotenkin vielä erityisempiä. Tänä syksynä minä tahdon nähdä monta kaunista auringonlaskua, istua kamerani kanssa satamassa katselemassa, kuinka aurinko laskee kaukana horisontissa ja nauttia siitä hetkestä, hengittää rauhallisesti.

B Blogi. Tämä oli tämän kirjaimen kohdalla aika itsestäänselvä valinta, mutta blogi vain yksinkertaisesti on todella suuri osa elämääni ja on ollut sitä jo kymmenen vuoden ajan. Tavallaan minä en osaisi enää kuvitella elämääni ilman tätä blogia, vaikka tästä ei koskaan äärettömän suosittua tullutkaan, tämä vain on minulle jotenkin tavattoman tärkeä ja rakastan tämän kirjoittamista valehtelematta ihan suunnattomasti, minä rakastan yksinkertaisesti aivan kaikkea tässä.

C Canon. Minä sain ensimmäisen järjestelmäkamerani vanhemmiltani lahjaksi loppukesästä 2010 ja olin siitä aivan suunnattoman innoissani, olin haaveillut järjestelmäkamerasta monta vuotta ja kun sitten viimein pääsin testaamaan sitä yhtenä aamuyönä en osannut lopettaa hymyilemistä. Kyseinen kamera oli Canon EOS 450D ja se seisoo edelleen kirjahyllyssäni, mutta se on saanut näiden vuosien aikana kaverikseen kaksi muutakin Canonin järjestelmäkameraa ja uskon, että jonain päivänä se saa vielä lisää saman merkkisiä kavereita. Tilanne on nimittäin sellainen, että huolimatta siitä, että vuosi sitten ostin itselleni sen Olympuksen pienen ja kauniin järjestelmäkameran, jonain päivänä ostaessani seuraavan kamerani, sellaisen oikeasti paremman, se on aivan ehdottomasti merkiltään Canon, tässä asiassa olen aika vahvasti merkkiuskollinen lukuunottamatta sitä pientä Olympusta, joka on muuten sekin erityisen mukava kamera.

D Desibeli. Musiikki on ehdottomasti yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja niin kauan kuin vain muistan, minä olen kuunnellut sitä kovemmalla kuin varmaan oikeasti on tarvinnut. Minä rakastan sitä, kun musiikki tuntuu selkärangassa asti ja saa kyyneleet silmäkulmiin, mutta myös sitä, kun musiikki on niin kovalla, etten kuule yhtään mitään muuta, siksi minä varmaan rakastan niin suunnattomasti klubikeikkoja, kun musiikki on hetken kaikki, mitä on olemassa. Sen lisäksi, että olen elämäni aikana sadoilla keikoilla käytyäni onnistunut varmasti vaurioittamaan kuuloani (niin, minulla on kyllä korvatulpat, mutta unohdan usein käyttää niitä) olen epäilemättä vuosia sitten aiheuttanut harmaita hiuksia myös vanhemmilleni, kun asuessani lapsuudenkodissani kuuntelin musiikkia niin, että se kuului olohuoneeseen asti. 

E Emmi. Lyhyesti sanottuna se elämäni koira, joka oli sekoitus suomenpystykorvaa ja collieta, sopivasti itsepäinen ja samalla maailman kiltein koira. Emmi tuli meidän perheeseemme vain päivä sen jälkeen, kun edellinen koiramme oli kuollut rakentamaamme majaan mummolan pihassa ja minä muistan edelleen, kuinka kävimme katsomassa Emmiä sen edellisessä kodissa ja vaikka äitini olisi tahtonut miettiä vielä seuraavaan aamuun, isäni päätti, että Emmistä tulee meidän koiramme. Niin siitä tulikin ja saimme viettää sen kanssa melkein kaksitoista aivan uskomatonta vuotta, joiden aikana Emmistä tuli elämäni koira, se yksi ylitse muiden ja tulee sitä varmasti aina olemaankin, vaikka elämääni tulisi tulevaisuudessa kuinka monta koiraa tahansa, Emmi tulee aina olemaan se elämäni koira, kaikista rakkain ja tärkein.

F Fazerin sininen. Yksi minun ehdottomista lempisuklaistani, nimittäin Fazerin sininen ei petä koskaan, se on aina takuuvarmasti toimiva valinta, kun mietin, mitä suklaata ostaisin. En ole lapsuuteni jälkeen oikeastaan pitänyt mistään karkeista, enkä oikeastaan koskaan edes osta karkkia, mutta suklaa on aivan asia erikseen, nimittäin sitä voisin syödä vaikka kuinka paljon ja yksi huonoimmista tavoistani on se, että käyn välillä öisin hakemassa jääkaapista suklaata.

G Grab The Stick. Lapko on yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat kulkeneet minun mukanani vuodesta toiseen, Lapko on yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja Grab The Stick yksi elämäni tärkeimmistä biiseistä. Niitä kertoja, kun sanat if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone ovat saaneet kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, on lukemattomia ja kaipaan aivan suunnattomasti sitä, kuinka ne sanat saavat sydämeni muuttamaan rytmiään värivalojen loisteessa. Niin, että Lapko voisi vähitellen palata tauoltaan, minä nimittäin uskon, että joku muukin kaipaa kyseistä yhtyettä vähintään yhtä suunnattomasti kuin minä.

H Hevoset ja ponit. Minut nostettiin shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa muutamia vuosia ennen kuin aloitin peruskoulun (siitä on valokuvakin, minulla on tutti suussa ja vaaleanpunaiset kumisaappaat jalassa) ja vain muutama vuosi sen jälkeen minä nousin vähän suuremman ponin selkään innostuen ratsastuksesta samalla niin, että aloin käydä ratsastustunneilla säännöllisesti. Harrastimme silloin äitini ja pikkusiskoni kanssa yhdessä ratsastusta, mutta nykyään meistä säännöllisesti ratsastan vain minä ja minullakin on ollut näiden vuosien aikana pitkiäkin taukoja ratsastuksesta sekä niitä sellaisia kausia, kun olen kouluratsastuksen sijaan käynyt vain maastossa islanninhevosten kanssa. Hevoset, ponit ja ratsastus ovat minulle kuitenkin kaikesta huolimatta nykyään taas yksi elämäni tärkeimmistä asioista ja käyn säännöllisesti tunneilla, tällä kertaa ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että tahdon oikeasti kehittyä ratsastajana ja siinä samalla oppia enemmän hevosista, koska luulen, että mitä enemmän opin hevosista, sitä paremmin osaan ratsastaa.

I Isi. Minulla on paljon isäni piirteitä, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta jokaisesta niistä piirteestä olen kuitenkin kiitollinen, siis myös siitä, että aivan kuten isäni, minäkin raivostun hetkittäin todella herkästi. Lapsuusvuosinani olin vahvasti isin tyttö ja tavallaan olen sitä edelleen, isäni on minulle todella vahva esikuva ja toivon, että jonain päivänä voisin edes kaukaisesti yhtä ahkera, rohkea ja päättäväinen kuin isäni, siihen on kuitenkin vielä paljon, paljon matkaa.

J Joel Haahtela. Haahtela on ihan ehdottomasti yksi minun lempikirjailijoistani. Sen lisäksi, että Haahtela onnistuu aina kerta toisensa jälkeen maalaamaan elävän tunnelman kirjoihinsa, hänen lauseensa ovat hetkittäin niin äärettömän kauniita, että niihin on pysähdyttävä, annettava niille aikansa ja luettava vielä kerran uudelleen, huokaistava itsekseen. 

K Kirjoittaminen. Minusta tuntuu, että olen aina rakastanut kirjoittamista, mutta se, mitä olen millaisia tekstejä olen rakastanut kirjoittaa, on vaihdellut paljon vuosien aikana. Ala-asteella rakastin kirjoittaa erilaisia tekstejä eläimistä, yläasteella kirjoitin paljon runoja ja lopulta tämän blogin kirjoittaminenkin sai alkunsa tavallaan niistä runoista, näen näissä teksteissä hetkittäin edelleen paljon samaa kuin niissä runoissa, vaikka nämä eivät sävyltään enää samanlaisia olekaan. On vaikea kuvitella elämää, johon kirjoittaminen ei kuuluisi vahvana osana, joten uskon, että minä tulen aina kirjoittamaan, en välttämättä tätä blogia, mutta vaikka vain päiväkirjaa, kirjoittaminen on minulle niin kovin rakasta.

L Luonto. Minä olen viettänyt lapsuuteni ja osan nuoruudestani kaupungissa, jossa kotiovelta metsään pääsi aina alle viidessä minuutissa ja kun muutin aikoinaan Helsinkiin metsät olivat aivan ensimmäinen asia, jota aloin kaipaamaan Savonlinnasta. Luonto on minulle edelleen ihan uskomattoman tärkeä asia elämässäni ja en koe rauhoittuvani missään samalla tavalla kuin metsässä kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni tai rantakallioilla katsellessani järvelle, siksi en varmaan koskaan pystyisi asumaan minkään suuren kaupungin keskustassa, minun on nimittäin päästävä ajoittain metsään rauhoittumaan tai rantakallioille tuntemaan tuuli hiuksissani, katselemaan, kuinka kesä vaihtuu taas syksyyn.

M Muumit. Minä luulen, että Muumit ovat aina olleet osa minun elämääni ja uskallan sanoa, että ne tulevat sitä aina olemaankin. Ennen kuin opin lukemaan, ehdoton suosikkini lastenohjelmista oli Muumilaakson tarinoita ja kun sitten vihdoin ala-asteen ensimmäisellä luokalla opin lukemaan, aloin vähitellen lukea niitä samoja tarinoita myös kirjoina. Muumit eivät ole kertaakaan tähänastisen elämäni aikana kadonneet elämästäni, ne ovat kulkeneet mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, Muumeissa on jotain kovin taianomaista ja samalla jotain niin tuttua ja turvallista, että ne lohduttavat minua niissä kaikista vaikeimmissakin tilanteissa, mutta myös inspiroivat minua esimerkiksi kirjoittamaan.

N Netflix. Olen maksanut Netflixistä yli 3,5 vuoden ajan, enkä osaa enää kuvitella elämääni ilman sitä. Surullista.

O Oppiminen. Vaikki peruskoulun yhdeksän vuotta eivät olleetkaan minulle helppoja, kaipaan silti hetkittäin takaisin sinne koulun penkille, niihin luokkahuoneisiin, joissa minä opin kirjoittamaan ja laskemaan, luokkahuoneisiin, joita ei itseasiassa ole vuosiin ollut olemassakaan (minun rakas ala-asteeni koki sen saman kohtalon kuin liian moni muukin koulurakennus ja kuulin lapsuudenkotiini asti, kun sitä jyrättiin maantasalle). Muistelen aina hetkittäin lämmöllä niitä aikaisia aamuja, kun kylminä talviaamuina jätettiin ulkovaatteet luokkahuoneen ulkopuolelle naulakkoon ja istuttiin ryhmissä lukemassa kirjaa, muistelen lämmöllä pientä atk-luokkaa, jossa kirjoitin ensimmäisen tarinani tietokoneella ja käsityöluokkaa, jossa opettelin neulomaan. Hetkittäin kaipaan myös lukioon ja ammattikorkeakouluun, mutta ihan vain siksi, että kaipaan niin suunnattomasti uuden oppimista ja sitä tunnetta, kun uusista asioista tuli vanhoja tuttuja.

P Piano. Minä aloin soittamaan oikeastaan vähän hetken mielijohteesta pianoa, kun olin kuudennella luokalla ja siitä syksystä eteenpäin kävin seitsemän vuotta soittotunneilla. Minulla oli maailman ihanin opettaja, jonka innostamana soitin myös jokaisena keväänä opiston kevätkonserteissa jotain aivan siitä ensimmäisestä keväästä asti, mutta lopulta opettajan vaihtumisen takia minä päätin lopettaa soittotunneilla käymisen. Soittaminen ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen ja minulla on tässä pienessä asunnossani edelleen se ihan sama piano, jolla aloitin soittamisen viisitoista vuotta sitten, se on minulle tärkeä soitin ja tärkeää on myös soittaminen, se on jollain tavalla erottamaton osa elämääni.

Q Quotet. Minulla on tapana tallentaa puhelimeeni hetkittäin quoteja, jotka vastaan tullessaan saavat minussa aikaan ajatuksia tai tunteita, enkä oikeastaan edes tiedä miksi, sillä harvoin palaan niihin kuitenkaan enää koskaan uudestaan. Luulen, että se johtuu rakkaudestani kirjoittamiseen ja sanoihin, ne ovat niitä hetkiä, kun sanat ovat vuorten kokoisia.

R Rakkaus. Tämä on kieltämättä vähän kliseinen, mutta samalla silti se ensimmäinen r-kirjaimella alkava sana, joka minulle tulee tällä hetkellä mieleen. Minusta tuntuu, että niin kauan kuin muistan, olen tuntenut kaikki tunteet erityisen vahvoina, mutta ennen kaikkea minä olen rakastanut ihan erityisen vahvasti, olen rakastanut musiikkia ja luontoa, olen rakastanut vanhempiani, koiriamme ja ystäviäni. Olen rakastanut Helsinkiä, sitä Malminkartanon pientä soluasuntoani ja sitä, kuinka öisin istuessani pienellä parvekkeellani sain katsella, kuinka lentokoneet lensivät ohitse, olen rakastanut kotikaupunkiani ja sen rauhallisuutta, sitä, kuinka syksyisin kaupunki hiljenee ja iltaisin kadunkulmat ovat tyhjiä. Olen rakastanut niin, että se tuntuu jokaisessa hengenvedossani, rakastanut niin, että hetkittäin se on sattunut niin, etten ole saanut henkeä ja niin rakastan tälläkin hetkellä, rakkaus on maailman ihanin asia, jotain, mitä en ikinä vaihtaisi pois.

S Savonlinna. Kotikaupunki, jotain sellaista, mikä tuskin tässä tekstissä tarvitsee erikseen jotain hienoja lauseita.

T Talvi. Syksy on minulle se vuodenaika, kun olen kaikista inspiroitunein valokuvaamaan ja kirjoittamaan, syksy on tavallaan myös minulle se kaikista rakkain vuodenaika, mutta sitä huolimatta olen kuitenkin aina ollut se talven lapsi, joka odottaa aina syksyisin ensilunta. Minä olen syntynyt marraskuussa vuonna 1992 ja muistan, kun lapsuusvuosinani juhliessamme syntymäpäivääni maisema oli verhoutunut paksuun lumihuntuun, rakensimme parkkipaikan loputtomiin lumikinoksiin lumilinnan ja entisen kotimme takapihalle lumieläimiä. Nykyään täyttäessäni aina marraskuussa vuosia maisema on verhoutunut harmaan sävyihin ja vuosi toisensa jälkeen kaipaan enemmän niitä lumisia talvia, jotka ovat pian enää vain kaukainen muisto niiltä kauniilta vuosilta, kun ensilumea seurasi aina pian loputtomat lumikinokset.

U Unelmat. Olen aina ollut ihminen, jolla on ollut paljon unelmia. Kun olin lapsi, minulla oli lukemattomia unelmia, unelmoin esimerkiksi siitä, että minulla olisi oma hevonen (unelmoin salaisesti tai vähemmän salaisesti edelleen) ja siitä, että minä saisin joskus työskennellä koirien parissa, mutta myös kaikesta pienestä, minulla oli silloin niin paljon unelmia, että niistä voisi kirjoittaa kirjan. Kymmenen vuotta sitten unelmoin siitä, että pääsisin pian muuttamaan pois kotikaupungistani, unelmoin omasta kodista jossain suuremmassa kaupungissa ja siitä, että pääsisin vihdoin käymään keikoilla ilman, että täytyisi matkustaa monta sataa kilometriä. Muutamaa vuotta myöhemmin minä muutin Helsinkiin ja kävin katsomassa muutamassa vuodessa luvattoman monta keikkaa, mutta lopulta päädyin kuitenkin muuttamaan takaisin pieneen kotikaupunkiini ja nykyään asuessani täällä Jyväskylässä unelmoin taas johonkin toiseen kaupunkiin muuttamisesta. Tällä hetkellä unelmoin myös matkasta Islantiin, vanhasta puutalosta jossain kauniissa kaupungissa ja omasta suomenhevosesta omassa pihassa, mutta niin, ehkä jonain päivänä unelmista tulee enemmänkin tavoitteita.

V Valokuvaaminen. Minä muistan edelleen tarkasti sen hetken syksyltä 2007, kun kävelin sateen jälkeen hämärässä puutarhassamme ja otin muutamia valokuvia vanhempieni vanhalla pokkarilla, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka siinä hetkien taltioimisessa oli jotain ihmeellistä. Sen jälkeen ei ole ollut enää paluuta elämään, johon valokuvaaminen ei kuuluisi ja näiden vuosien aikana olen ottanut satojatuhansia valokuvia rakastuen valokuvaamiseen valokuva toisensa jälkeen aina vain enemmän, siksi se onkin yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, siksi, koska rakastun siihen edelleen aina vain enemmän. Siinä on edelleen jotain ihmeellistä, jotain sellaista, mikä saa kävelemään kameran kanssa tuntikausia metsissä ja kantamaan sitä mukana repussa, ihan vain jos tulisi vastaan jotain, mitä minä tahdon ikuistaa.

W Wiener nougat. Maistoin wiener nougatia ensimmäistä kertaa joskus lapsena. Isäni oli ostanut sitä äidilleni jonakin jouluna ja sen sijaan, että se kaunis laatikko makeisineen olisi jätetty pöydälle, se nostettiin keittiön kaappiin ja sieltä minä salaa kävin hakemassa niitä uskomattoman hyviä mantelinougatkovehteja, niitä, mitkä maistuvat edelleen aivan taianomaisen hyviltä. Parasta, yksinkertaisesti aivan parasta, vaikka nykyään niitä makeisia ei tarvitsekaan hakea salaa keittiön kaapista vaan voin ostaa itse itselleni sen kauniin laatikon täynnä hopeisiin kääreisiin kiedottuja konvehteja.

X Herra X. En yhtään tiedä, miksi, mutta x-kirjaimesta tulee ensimmäisenä mieleen yläasteella ja lukiossa minua opettanut opettaja, joka kertoi aina tarinoita, joissa oli mukana Herra X. Koskaan ei selvinnyt, kuka tämä Herra X oli, mutta ne tarinat olivat kuitenkin lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia tai no, vähintään ne olivat aina ihan hauskoja.

Y Yksin oleminen. Minä olen tavallaan aina kokenut olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, itseasiassa en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani millään tavalla ekstrovertti. Olen lapsuudestani asti rakastanut yksin olemista ja asuessani Helsingissä ymmärsin todella, kuinka vahvasti olen introvertti, rakastin aivan suunnattomasti niitä hetkiä, kun seikkailin itsekseni tuntemattomiin paikkoihin, istuin iltaisin pienessä soluasunnossani kirjoittamassa ja katselin aina öisin omalta pieneltä parvekkeeltani, kuinka lentokoneet lensivät jossain kaukana ohitse. Sen sijaan, että olisin tahtonut käydä niissä ihan kaikissa mahdollisissa opiskelijabileissä, minä rakastin iltoja, jotka sain viettää itsekseni ja lopulta ymmärsin, että sen jälkeen, kun olin viettänyt aikaa ystävieni kanssa, minä tarvitsin aina aikaa itselleni. Sen jälkeen, kun lopulta ymmärsin tarvitsevani sitä omaa aikaa jaksaakseni ja samalla myös hyväksyin sen, elämä on ollut paljon helpompaa ja nykyään nautin suunnattomasti siitä, kun saan viettää kokonaisia viikonloppuja yksin kotona tai vain kulkea hetken itsekseni metsässä, nauttia puiden huminasta ympärilläni ja katsella, kuinka kesä vaihtuu syksyyn.

Z Zalando. Tahtoisin olla ihminen, joka miettisi jokaisen ostoksensa tarkkaan, mutta valitettavasti en kuitenkaan ole ja nimenomaan Zalando on heikkouteni tämän asian suhteen, siitä kertovat jo eteisessäni tällä hetkellä vastaan tulevat laatikot, jotka ovat kertyneet siihen yllättävän lyhyessä ajassa. Niin, taidan luvata nyt itselleni, että parannan tapani.

Ä Äiti. En tiedä, riittävätkö mitkään sanat maailmassa kuvailemaan sitä, kuinka tärkeä ihminen äiti on minulle, mutta toisaalta, ehkä niiden ei kuulukaan riittää. Äiti on aina ollut minulle äärettömän tärkeä ihminen ja minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi äiti minulle tulee ja sitä paremmaksi meidän välinen suhteemme muuttuu. Äiti on se ihminen, jolle soitan ensimmäisenä, kun elämässäni tapahtuu jotain sellaista, mistä on päästävä kertomaan jollekin, äiti on se ihminen, jonka kanssa toivoisin voivani viettää huomattavan paljon enemmän aikaa kuin minun on nyt mahdollista. Äiti on ihan uskomattoman rakas ihminen, niin rakas, etteivät sanat riitä siitä nyt tässä kertomaan.

Ö Öinen heräily. Minä olen kärsinyt lapsuudestani asti uniongelmista ja muistan, kuinka lapsuusvuosinani minun oli todella vaikea nukahtaa ja siksi jossain vaiheessa pelkäsin nukkumaan menemistä, tiesin, että joudun taas pyörimään sängyssä itsekseni kaikkien muiden nukkuessa ja lapsena se oli todella ahdistavaa. Vuosien saatossa on ollut kausia, jolloin minulla ei ole ollut lainkaan ongelmia nukkumisen kanssa, mutta aina hetkittäin ongelmat kuitenkin palaavat ja sen lisäksi, että minun on vaikea nukahtaa, minä myös heräilen monta kertaa yön aikana ja se on hetkittäin todella raivostuttavaa. Toisaalta, välillä on kiva herätä kahden aikaan yöllä ja ymmärtää saavansa nukkua vielä kokonaiset kolme tuntia, silloin se öinen herääminen ei harmita ihan niin paljon, ei harmita varsinkaan jos onnistuu sitten myös nukahtamaan uudelleen melko nopeasti, aina sekään ei ole helppoa ja joskus en nukahda enää ollenkaan ennen aamua.