SAVONLINNA, VON HERTZEN BROTHERS JA HETKI ITSEKSENI

 

Helmikuun viimeisenä iltana istuin yksin hotellihuoneessa ja katselin kuudennen kerroksen ikkunasta avautuvaa maisemaa, korkeiden puiden takana siintävää järveä ja lähempänä, ikkunan alla seisovaa hiljaista parkkihallia. Unohduin muistelemaan yhtä viidentoista vuoden takaista kevätpäivää, kun istuin ystävieni kanssa parkkihallin katolla auringonsäteiden kirkkaassa loisteessa ja katselin kameran linssin lävitse, kuinka pojat skeittasivat. Se oli yksi kevään kauneimmista päivistä, hymyilin itsekseni kävellessäni hetkeä myöhemmin pitkin Tottinkatua pitkin käymään vanhassa lähikaupassani ja poiketessani paluumatkalla Riihisaareen katselemaan järvelle.

 

Olen asunut yli kaksikymmentä vuotta elämästäni Savonlinnassa, siinä valtavan rakkaassa pikkukaupungissa, jonka kaduilla palaan aina juurilleni rauhattoman sydämeni muuttaessani rytmiään. Ennen sitä helmikuista iltaa en ollut kuitenkaan koskaan ollut viettänyt yötä yhdessäkään sen rakkaaan pikkukaupungin hotelleista ja katsellessani sinä iltana peilikuvaani hotellihuoneen kylpyhuoneessa mietin itsekseni, kuinka erityiseltä tuntui olla sinä iltana juuri siellä. Tuntui erityiseltä viettää se ilta ja seuraava yö pikkukaupungin rauhassa, olivathan ne ensimmäinen ilta ja yö, jotka viettäisin kokonaan aivan itsekseni pienen aarteemme syntymän jälkeen.

 

 

Myöhemmin samana iltana suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni House of Olafiin, ensimmäistä kertaa, mietin kävellessäni pitkin Olavinkatua ja naurahdin ääneen, kuinka uskomattomalta se tuntui. Kun vuosia sitten asuin vielä siinä pienessä oopperakaupungissa, sellainen paikka olisi nimittäin ollut enemmän kuin olisin siihen kaupunkiin uskaltanut toivoakaan. Sinä helmikuun viimeisenä iltana House of Olafissa soittaisi Von Hertzen Brothers ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin odottamassa keikan alkamista unohduin miettimään itsekseni, kuinka kymmenen vuotta sitten toukokuussa hukuin musiikkiin yhtyeen keikalla Tulisuudelmassa ja seuraavana aamuna pakkasin elämäni muuttolaatikoihin muuttaakseni takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin asuttuani kolme vuotta Helsingissä. Muistan ajatelleeni silloin, etteivät ne olisi jäähyväiset, minä palaisin vielä jäädäkseni.

 

Jos joku olisi kertonut minulle sinä kymmenen vuoden takaisena iltana, etten minä koskaan palaisi Helsinkiin jäädäkseni tai että kymmenen vuotta myöhemmin hukkuisin musiikkiin yhtyeen keikalla siinä kovin rakkaassa pikkukaupungissa, en olisi uskonut. Siinä minä kuitenkin seisoin, House of Olafin hämärässä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja nautin jokaisella hengenvedollani rakkaan musiikin täyttäessä vanhaa veturitallia. Pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasien takana musiikki juoksi kylminä väreinä kalpealla ihollani, otti turvalliseen syliinsä keinuttaen mukanaan tunteiden valtameressä ja sai minut nostamaan käteni ilmaan, huutamaan siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sai sydämeni lyömään kiivaasti.

 

 

Olen saanut todistaa Von Hertzen Brothersin uskomattomuutta värivalojen loisteessa kymmeniä kertoja, mutta seistessäni sinä helmikuisena iltana vanhan veturitallin hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka se kerta tuntui jotenkin aivan erityiseltä. Tuntui erityiseltä saada todistaa sitä uskomattomuutta ja musiikin ääretöntä voimaa omassa kotikaupungissani, hymyilin nostaessani vielä kerran käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudesta ja olin jokaisella hengenvedollani niin onnellinen, että sitä on vieläkin vaikea, lähes mahdoton pukea sanoiksi.

 

 

Pikkukaupungin kaduilla oli aivan hiljaista kävellessäni myöhemmin takaisin hotellille hakemaan kamerani ja jatkaessani sitten matkaani sinne, missä minulla yhdeksän vuotta sitten oli valoisa koti, jonka ikkunalaudoilla oli kasoittain levyjä. Linnankatu on minulle yksi pikkukaupungin rakkaimmista kaduista, mietin pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta katua ja unohtuessani miettimään, kuinka yhdeksän vuotta sitten kävelin sitä samaa katua täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Eksyksissä, sitä minä silloin yhdeksän vuotta sitten olin, mietin pysähtyessäni vanhan kotitaloni kohdalla ja hymyillen muistelin sitä pientä ja rakasta asuntoa, jonka valkoisille seinille ripustin muistoja vuosien varrelta ja jonka ikkunoista katselin iltaisin tummansinisen taivaan alla uinuvaa Linnankatua. Kaupunki ympärilläni nukkui rauhallista talviuntaan jatkaessani matkaani satamaan ja pysähtyessäni vielä hetkeksi katselemaan rakasta maisemaa, hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa.

 

Puoli kahden aikaan yöllä istuin hämärän hotellihuoneen sohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Heartlandin uutta tuotantokautta ja syömässä pizzaa naurahtaen aina hetkittäin itsekseni, kuinka kummalliselta se tuntui. Vähintään yhtä kummalliselta tuntui mennä hetkeä myöhemmin yksin nukkumaan, piiloutua hotellin pehmeisiin lakanoihin ja kuunnella ilmastoinnin rauhoittavaa huminaa. Se oli ensimmäinen yö kahdeksaan kuukauteen, jonka nukuin ilman omaa pientä aarrettamme ja valehtelisin väittäessäni, etteikö minulla olisi viimeistään niinä aamuyön tunteina hotellihuoneen pimeydessä tullut aivan järjetön ikävä sitä pientä ja valtavan rakasta ihmistä.

 

Aamulla heräsin aikaisin ja kävelin harmaata Satamakatua pitkin aamiaiselle, olin nukkunut rauhallisemmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja syödessäni siinä kiireettömyydessä aamiaista hengitin syvään, en muistanut, milloin viimeksi olisin syönyt aamiaisen ilman kiirettä mihinkään, kaikessa rauhassa. Aamiaisen jälkeen kävelin Riihisaareen hengittämään raitista ilmaa ja nauttimaan kiireettömästä aamustani, kuuntelemaan, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin. Vastarannalla Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan harmaan sävyiihin verhoutuneen taivaan alla ja lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa tarttuen hiuksiini, jossain syvällä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha, se oli kaikessa harmaudessaan aivan uskomattoman kaunis aamu.

 

Palatessani takaisin hotellille keitin itselleni teetä ja palasin vielä aivan hetkeksi pehmeisiin lakanoihin, ihan vain, koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Taustalla soi Von Hertzen Brothers, ne samat rakkaat biisit, jotka olivat edellisenä iltana kaikuneet House of Olafin hämärässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka se vuorokausi itsekseni oli ollut ihana. Ihanaa oli kuitenkin myös hetkeä myöhemmin palata pienen aarteemme luokse, minulla oli ollut järjetön ikävä sitä pientä ihmistä, järjetön ikävä, vaikka se pieni irtiotto arjesta olikin tarpeeseen.

 

VON HERTZEN BROTHERS JA ERITYINEN ILTAPÄIVÄ JÄRVELLÄ

 

Vuosia sitten asuessani Helsingissä ja vielä vuosia sen jälkeen, kun jätin Helsingin taakseni, yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä asioista elämässäni oli musiikki. Niinä vuosina musiikki oli minulle kuin ilmaa, jota hengitin, se kulki mukanani aamun ensimmäisistä valonsäteistä illan hämärään, sulki turvalliseen syliinsä yön pimeydessä ja herätti uuteen aamuun kuin varovaiset auringonsäteet ikkunaverhojeni lävitse. Aivan erityisen rakasta minulle oli livemusiikki, se oli kuin valtameren kokoinen voima, joka vyöryi ylitseni nostessani käteni ilmaan eturivissä ja sulkiessani silmäni yleisömeren keskellä, se oli jotakin niin suurta, että se sai minut palaamaan värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen, sydämeni huutamaan aina vain lisää valojen sammuessa musiikin vaietessa.

Tänä vuonna musiikki on kulkenut minun mukanani aivan erityisellä tavalla, se kulki kesän ensimmäisiin päiviin saakka mukanani raskausmatkan vaikeimmissa hetkissä tarjoten lohtua ja sai minut hymyilemään kävellessäni harmaaseen verhoutuneita katuja maaliskuun hämärässä, mutta jotenkin vielä erityisemmässä roolissa musiikki tuntuu olevan nyt, kun pieni aarteemme on syntynyt. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana on tuntunut, että musiikki on valtameren kokoinen voima, joka on muistuttanut minua kaikesta siitä, mitä minä jossain syvällä rintalastani alla yhä olen tästä valtavasta elämänmuutoksesta huolimatta ja ehkäpä juuri siksi tuntui erityiseltä päästä yhtenä aurinkoisena elokuisena iltapäivänä kuulemaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna livemusiikkia.

 

 

Von Hertzen Brothers on ollut minulle pitkälti yli kymmenen vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi rakkaimmista yhtyeistä, yksi niistä, joiden takia matkustin vuosia sitten vieraaseen kaupunkiin kuuntelemaan livemusiikkia ja istuin aamuyöllä rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa päästäkseni kotiin saakka. Seistessäni sinä iltapäivänä laivan kannella auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja Von Hertzen Brothersin soittaessa settilistan ensimmäistä biisiä hymyilin itsekseni, kuinka siinä hetkessä tuntui erityisen hyvältä olla juuri siinä, antaa musiikin viedä minut mukanaan laivan seilatessa Päijänteellä. Sinä kauniina elokuisena iltapäivänä minä rakastin musiikkia enemmän kuin olen rakastanut vuosiin ja laivan suunnatessa lopulta takaisin kohti satamaa musiikin kaikuessa myöhäisen iltapäivän auringonsäteiden loisteessa tunsin, kuinka musiikki kulki pitkin minun selkärankaani ja sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan aivan hetkeksi. Se oli jotain sellaista, mitä olin ihan kuin huomaamattani kaivannut ja mitä muistelen edelleen näin pari viikkoa myöhemmin hymyillen, kun sade piiskaa mustaa asfalttia ikkunalasin takana ja viimeiset valonsäteet vaihtuvat pimeyteen.

 

KAKSI ONNELLISTA ILTAA LUTAKOSSA

Sen jälkeen, kun palasimme rakkaasta pikkukaupungista kotiin lokakuun alussa, olen viettänyt kaksi valtavan onnellista iltaa Lutakossa. Kaksi iltaa, joina minusta tuntui aivan kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin selkärankani jokaisessa nikamassa tuntuva musiikki ja se hetki yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä salissa, kaksi aivan valtavan onnellista iltaa, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni kirjoittaessani tätä.

 

 

Lokakuun puolivälissä kävelin sillan ylitse kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta satamaa mietin itsekseni, kuinka siitä oli vuosia, kun minä olin viimeksi nähnyt yhtyeen värivaloissa. Ainakin minusta tuntuu siltä, mietin noustessani portaat ylös hämärään saliin, en nimittäin muistanut sitä viimeisintä hetkeä, jolloin olisin saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, viime vuosina aika on juossut eteenpäin kuin pikakelauksella. Olipa siitä viimeisimmästä hetkestä kuinka kauan tahansa, Scandinavian Music Group julkaisi kuitenkin elokuussa uuden albuminsa Ikuinen ystävä ja sinä lokakuisena iltana olin tavattoman onnellinen siitä, että saisin kuulla albumin biisejä ensimmäistä kertaa värivaloissa kuunneltuani albumia koko kauniin alkusyksyn rakastaen sitä aivan jokaisella hengenvedollani.

Olen onnekseni saanut todistaa Scandinavian Music Groupia värivaloissa lukuisia kertoja, mutta yhtye oli sinä lokakuisena iltana vielä uskomattomampi kuin muistin. Näiden vuosien aikana olin tavallaan ehtinyt unohtaa, kuinka yhtye saa värivalojen loisteessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla. Minä olin tavallaan ehtinyt unohtaa ja kun musiikki kuljetti minua mukanaan sinä lokakuisena iltana mietin, kuinka en ollut aikoihin kokenut värivalojen loisteessa mitään niin taianomaista, tuntui kuin koko maailma olisi mahtunut siihen hämärään loppuunmyytyyn saliin ja yleisömeren keskellä tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat hetkittäin silmäkulmiini, uskomaton ilta, minä mietin.

Sinä iltana värivalojen loisteessa kuultiin äärettömän rakkaita biisejä vuosien takaa, sellaisia, jotka kuljettivat minua mukanaan aivan valtavan rakkaissa muistoissa ja saivat minut palaamaan vuosien takaisiin kesäpäiviin, syksyisiin katuihin pikkukaupungin loputtomassa rauhassa ja niihin hetkiin, kun olen tuntenut olevani enemmän kuin koskaan elossa, huutanut hölmöstä rakkaudesta. Niiden vuosien takaisten biisien lisäksi sinä lokakuisena iltana kuultiin myös yhtyeen uuden albumin biisejä ja vaikka olin koko alkusyksyn kuunnellut albumia aikaisina aamuina ennen auringonnousua ja hiljaisina iltoina hämärässä kodissamme, minusta tuntui kuin olisin kuullut sen ensimmäistä kertaa. Uuden albumin biisit kuulostivat niin taianomaisen kauniilta värivalojen loisteessa, että musiikin saadessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain olla sinä lokakuisena iltana juuri siinä, yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä Lutakossa, sinä iltana siihen hetkeen mahtui kokonainen maailma, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta, vain musiikki.

 

 

Marraskuun viidentenä iltana minä suuntasin jälleen Lutakkoon ja hymyilin itsekseni loppusyksyn kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani, sinä iltana värivalojen loisteeseen tulisi nimittäin nousemaan Maija Vilkkumaa. Vaikka olen kuunnellut Maija Vilkkumaata ihan lapsuusvuosistani saakka, näin Vilkkumaan ensimmäistä kertaa värivaloissa vasta viime kesänä ja huutaessani silloin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä päätin, että minun on päästävä todistamaan sitä uskomatonta energiaa mahdollisimman pian uudelleen. Sinä marraskuisena iltana Maija Vilkkumaan noustessa värivaloihin tunsin sen energian jokaisessa hengenvedossani aivan ensimmäisistä sekunneista asti, kaikki muu ympäriltäni tuntui katoavan musiikin vyöryessä yleisömeren ylitse kuin hyökyalto ja pian oli olemassa enää vain se hetki, musiikki ja se aivan uskomaton energia, joka sai sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Siinä ohikiitävässä hetkessä aika kadotti merkityksensä valtameren kokoisten tunteiden tunkeutuessa syvälle rintalastani alla, se oli aivan erityinen ilta, erityinen hetki ja en tiedä olisinko voinut olla yhtään onnellisempi kaikesta siitä, musiikista ja värivaloista.

 

Sinä iltana enemmän kuin mitään minä tunsin kuitenkin olevani elossa, uskomattoman vahvasti elossa ja nautin ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti jokaisella hengenvedollani, huusin ääneni käheäksi rakkaista sanoista ja annoin musiikin viedä mukanaan, tanssin jalkani kipeiksi ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomatatonta. Olen nähnyt elämäni aikana lukemattomia keikkoja, mutta sinä iltana jonottaessani keikan jälkeen narikkaan olin sanaton kaikesta siitä, mitä värivalojen loisteessa oli tapahtunut vain hetkeä aiemmin, olin sanaton Maija Vilkkumaan uskomattomasta energiasta ja siitä, kuinka se tuntui edelleen jokaisessa solussani, olin sanaton ja astuessani Lutakon ovesta kylmään marraskuiseen yöhön päätin itsekseni, ettei se saanut jäädä viimeiseksi kerraksi, kun näen Maija Vilkkumaan värivalojen loisteessa.

 

VIIMEINEN ILTA LUTAKOSSA

Kymmenen vuotta sitten heinäkuussa istuin Ilosaarirockin Rekkalavan edustalla, olin päättänyt hengähtää ihan hetken rakastettuani juuri musiikkia viisi tuntia putkeen eri yhtyeiden keikoilla, mutta juuri silloin Rekkalavalle nousi kaksikko, jonka musiikkia en ollut kuullut koskaan aiemmin. Minä muistan sen edelleen aivan kuin eilisen, auringonsäteiden loisteessa kaikuvan musiikin ja sen tunteen, kun musiikki kaivautui armottomasti kylkiluideni alle. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, Eva + Manu oli saanut erityisen paikan hauraasta sydämestäni.

 

 

Eva + Manu on ollut osa elämääni jo yli kymmenen vuoden ajan ja kun yhtye ilmoitti soittavansa tänä syksynä viimeiset keikkansa unohduin miettimään kaikkia niitä hetkiä, jotka olen näiden vuosien aikana saanut yhtyeen keikoilla värivaloissa viettää. Unohduin miettimään sitä iltaa, kun kävelin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa Tavastian ovista sisään ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa kaksikon noustessa lavalle, se oli ihan ensimmäinen näkemäni keikka Tavastialla ja muistan edelleen, kuinka kyyneleet virtasivat poskipäilleni sanojen but you'll be fine we'll all be fine kaikuessa yleisömeren ylitse. Sen kauniin illan jälkeen olen nähnyt kaksikon värivalojen loisteessa onnekseni monta kertaa ja jokainen niistä hetkistä on tuntunut ihan erityiseltä, yhdeksän vuoden takainen maaliskuinen ilta Gloriassa musiikin keinuttaessa mukanaan kauniissa harmoniassa kaupungin verhoutuessa pimeyteen, kahdeksan vuoden takainen elokuinen ilta Korjaamolla kaksikon julkaistua juuri toisen albuminsa ja seitsemän vuoden takainen kesäilta Savonlinnassa, kun kaksikko nousi lavalle järven rannalla illan hämärtyessä. Ne ja monet muut illat värivalojen loisteessa ovat olleet minulle tärkeitä, jättäneet ikuisen jäljen.

 

Yhtenä syyskuisena iltana oli kuitenkin lopulta koittanut se hetki, kun yhtye nousisi viimeistä kertaa Lutakon lavalle ja seistessäni yleisömeren keskellä odottamassa kaksikkoa lavalle huomasin, kuinka haikeus hiipi kuin varoittamatta rintalastani alle. Samalla, kun odotin suunnattomasti yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, tuntui haikealta ymmärtää sen olevan yhtyeen viimeinen ilta Lutakossa ja kun kaksikko nousi sinä iltana lavalle kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani. Olin ollut siinä samassa tilanteessa monta kertaa aiemmin, tuntenut niiden kylmien väreiden juoksevan pitkin selkärankaani musiikin kaikuessa yleisömeren ylitse, mutta sinä iltana siinä oli jotain aivan erityistä ja kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini suljin silmäni, annoin musiikin kuljettaa mukanaan. Se oli valtavan kaunis viimeinen ilta, musiikin kaikuessa hämärässä salissa minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja olin suunnattoman onnellinen siitä, että sain kokea vielä sen viimeisen illan, tavallaan jättää hyvästit ja samalla nauttia musiikista livenä jokaisella hengenvedollani vielä viimeisen kerran. Kävellessäni sinä iltana sillan ylitse kotiin minussa asui enää kiitollisuus, kiitollisuus kaikista niistä vuosista ja erityisistä hetkistä värivalojen loisteessa, valtavan rakkaista muistoista ja lopulta kaikesta, ihan kaikesta.

 

HELSINKI, BAILANTAI JA ONNELLISUUS

 

Syyskuun toisena lauantaina istuin jälleen bussissa matkalla Helsinkiin, kuuntelin rakasta musiikkia maiseman vaihtuessa likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin hetkittäin vasten bussin ikkunaa, olin ollut edellisenä iltana Lutakossa rakastamassa livemusiikkia ja väsymys tuntui jokaisessa solussani. Olin odottanut sitä lauantaita yli kaksi vuotta ja havahtuessani unestani saapuessamme Helsinkiin hymyilin itsekseni unohtuessani miettimään, kuinka uskomattomalta tuntui näiden vuosien jälkeen viimeinkin nähdä se lauantai, jolloin Antti Tuisku nousisi värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla ja saisi yleisömeren syttymään liekkeihin. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni astuessani kaukoliikenteen terminaalista Narinkkatorille, sinä päivänä kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja pysähtyessäni ihmisvilinän keskellä Mannerheimintiellä liikennevaloihin katselin mielenosoituksen liikkuvan hitaasti eteenpäin vähän kauempana, valojen vaihtuessa jatkoin matkaani, oli päästävä pois ihmisvilinästä.

Olin varannut yöksi huoneen Radisson Blu Seasidesta ja kävellessäni Bulevardia pitkin kohti Hietalahtea minä hymyilin itsekseni, kuinka olin vuosia sitten kävellyt sen aivan saman matkan lukuisia kertoja, en hotelliin vaan nyt jo edesmenneeseen Nosturiin, rakastamaan musiikkia, se oli minulle yksi rakkaimmista paikoista asuessani Helsingissä. Enää ei ole rakasta Nosturia, huokaisin itsekseni ohittaessani kovin tutun maiseman ja päästessäni hetkeä myöhemmin perille katselin hotellihuoneen ikkunasta merelle, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja istuin sängyn laidalle musiikin täyttäessä huoneen nurkkia rakkaudella, olin ansainnut sen hetken. Minä olin todella ansainnut sen hetken äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen ja istuessani siinä kauniissa hotellihuoneessa katselemassa merelle minussa asui rauha, olin tyyni kuin meri hiljaisina öinä ja päätin nauttia siitä erityisestä illasta jokaisella hengenvedollani, nauttia niin, että muistaisin sen varmasti vielä vuosikymmenten päästä.

 

 

Muutamaa tuntia myöhemmin istuin raitiovaunussa matkalla kohti Olympiastadionia, auringonsäteet häikäisivät silmiäni ja minä mietin itsekseni, kuinka minulla oli vuosia sitten tapana istuajoskus  raitiovaunussa ja katsella ohikiitäviä maisemia, matkalla ei mihinkään. Sinä iltana minulla oli määränpää ja jäädessäni kyydistä hymyilin kuunnellessani raitiovaunun kolisevan jatkaessaan matkaansa ilman minua, kävelin loppumatkan stadionille ja ennen kuin huomasinkaan, minä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen. Antti Tuisku on ollut osa elämääni vuodesta 2003 saakka eli yli puolet tähänastisesta elämästäni ja muistan edelleen kovin elävästi ne hetket, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia julisteilla tapetoidussa huoneessani miettien, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin rakastin sitä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että kahdeksantoista vuotta myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä odottamassa tuon silloin vielä aloittelevan artistin nousevan värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, se olisi siitä loputtomasta rakkaudestani huolimatta tuntunut uskomattomalta, se olisi ollut jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun Antti Tuisku tavallaan unohtui, oltiin päädytty siihen pisteeseen, jossa seisoin valtavan yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen uransa suurimmalla keikalla ja että se loputtomalta tuntuva yleisömeri oli odottanut yli kaksi vuotta pääsevänsä näkemään juuri sen illan, uskonut ja luottanut siihen, että maailman tilanteesta huolimatta Bailantai vielä koittaisi kauniimpana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömeri ollut odottanut turhaan, nimittäin Bailantai oli ihan ensimmäisistä sekunneista asti jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, etten minä osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta, mutta vähän myös ylpeydestä. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä nostin käteni ilmaan, huusin ääneni käheäksi ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan värivalojen häikäistessä silmiäni, tanssin jalkani kipeiksi ensimmäistä kertaa kuukausiin ja olin niin valtavan onnellinen, etten minä olisi löytänyt sille tunteelle siinä hetkessä tarpeeksi suuria sanoja.

 

Sinä lauantaina Olympiastadionilla nähtiin yksinkertaisesti niin uskomaton spektaakkeli, etten minä usko enää koskaan pääseväni kokemaan mitään samanlaista. Värivalojen loisteessa musiikki kuljetti mukanaan muistoissa ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään lukemattomien valojen syttyessä valtavassa yleisömeressä niiden kaikista kauneimpien sanojen kaikuessa stadionin jokaisessa nurkassa, se oli yksinkertaisesti jotakin niin uskomatonta, että olisin toivonut sen kestävän vähintään pienen ikuisuuden. Olisin toivonut voivani tanssia koko yön rakkaan musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani, nostaa käteni ilmaan aina vain yhä uudelleen pelkästään siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja hymyillessäni varovaisten kyynelteni läpi illan viimeisten biisien aikana en olisi voinut olla enää yhtään ylpeämpi Antti Tuiskusta ja koko sen aivan uskomattoman spektaakkelin takana olevasta tiimistä, se oli ehdottomasti yksi hienoimmista illoista, mitä minä olen vuosiin päässyt kokemaan.

 

Hetki sen uskomattoman spektaakkelin päättymisen jälkeen seisoin Töölössä bussipysäkillä odottamassa bussia, enkä osannut lopettaa hymyilemistä, vaikka jalkani olivat kipeät ja väsymys tuntui aivan jokaisessa solussani, minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja se tuntui hyvältä. Matkalla hotellille katsoin pimeyteen verhoutuneita vuosien takaa tuttuja maisemia bussin ikkunalasin takana ja vielä ennen kuin piilouduin pehmeisiin lakanoihin kävelin hetken Hietalahden rannassa, kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni ja katselin kaupungin kirkkaita valoja, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, etten valinnut hotellia aivan kaupungin keskustasta, Hietalahdessa oli minulle siinä hetkessä juuri tarpeeksi rauhallista. Istuin hetkeksi aloilleni, katselin kaupungin kirkkaita valoja ja hengitin syvään, äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä ihan vain istua siinä ja hengittää, tavallaan kaukana kaikesta, siellä, missä olin vuosia sitten tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

 

 

Sinä yönä minä nukuin paremmin kuin olen nukkunut missään hotellissa vuosikausiin ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin, jotka murtautuivat hämärään hotellihuoneeseeni raolleen jääneiden verhojen välistä hymyilin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin ollut edellisenä iltana. Avasin verhot ja katselin hetken merelle, sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään ja piilouduin vielä hetkeksi pehmeisiin lakanoihin katsomaan Heartlandia, ihana hidas aamu ja ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista viikonlopuista.