Syyskuun toisena lauantaina istuin jälleen bussissa matkalla Helsinkiin, kuuntelin rakasta musiikkia maiseman vaihtuessa likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin hetkittäin vasten bussin ikkunaa, olin ollut edellisenä iltana Lutakossa rakastamassa livemusiikkia ja väsymys tuntui jokaisessa solussani. Olin odottanut sitä lauantaita yli kaksi vuotta ja havahtuessani unestani saapuessamme Helsinkiin hymyilin itsekseni unohtuessani miettimään, kuinka uskomattomalta tuntui näiden vuosien jälkeen viimeinkin nähdä se lauantai, jolloin Antti Tuisku nousisi värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla ja saisi yleisömeren syttymään liekkeihin. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni astuessani kaukoliikenteen terminaalista Narinkkatorille, sinä päivänä kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja pysähtyessäni ihmisvilinän keskellä Mannerheimintiellä liikennevaloihin katselin mielenosoituksen liikkuvan hitaasti eteenpäin vähän kauempana, valojen vaihtuessa jatkoin matkaani, oli päästävä pois ihmisvilinästä.
Olin varannut yöksi huoneen Radisson Blu Seasidesta ja kävellessäni Bulevardia pitkin kohti Hietalahtea minä hymyilin itsekseni, kuinka olin vuosia sitten kävellyt sen aivan saman matkan lukuisia kertoja, en hotelliin vaan nyt jo edesmenneeseen Nosturiin, rakastamaan musiikkia, se oli minulle yksi rakkaimmista paikoista asuessani Helsingissä. Enää ei ole rakasta Nosturia, huokaisin itsekseni ohittaessani kovin tutun maiseman ja päästessäni hetkeä myöhemmin perille katselin hotellihuoneen ikkunasta merelle, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja istuin sängyn laidalle musiikin täyttäessä huoneen nurkkia rakkaudella, olin ansainnut sen hetken. Minä olin todella ansainnut sen hetken äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen ja istuessani siinä kauniissa hotellihuoneessa katselemassa merelle minussa asui rauha, olin tyyni kuin meri hiljaisina öinä ja päätin nauttia siitä erityisestä illasta jokaisella hengenvedollani, nauttia niin, että muistaisin sen varmasti vielä vuosikymmenten päästä.
Muutamaa tuntia myöhemmin istuin raitiovaunussa matkalla kohti Olympiastadionia, auringonsäteet häikäisivät silmiäni ja minä mietin itsekseni, kuinka minulla oli vuosia sitten tapana istuajoskus raitiovaunussa ja katsella ohikiitäviä maisemia, matkalla ei mihinkään. Sinä iltana minulla oli määränpää ja jäädessäni kyydistä hymyilin kuunnellessani raitiovaunun kolisevan jatkaessaan matkaansa ilman minua, kävelin loppumatkan stadionille ja ennen kuin huomasinkaan, minä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen. Antti Tuisku on ollut osa elämääni vuodesta 2003 saakka eli yli puolet
tähänastisesta elämästäni ja muistan edelleen kovin elävästi ne hetket, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia julisteilla tapetoidussa huoneessani miettien, etten
voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin rakastin sitä.
Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että kahdeksantoista vuotta
myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä odottamassa tuon silloin vielä aloittelevan artistin nousevan värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, se olisi siitä loputtomasta rakkaudestani huolimatta tuntunut
uskomattomalta, se olisi ollut jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.
Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun Antti Tuisku tavallaan unohtui, oltiin päädytty siihen pisteeseen, jossa seisoin valtavan yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen uransa suurimmalla keikalla ja että se loputtomalta tuntuva yleisömeri oli odottanut yli kaksi vuotta pääsevänsä näkemään juuri sen illan, uskonut ja luottanut siihen, että maailman tilanteesta huolimatta Bailantai vielä koittaisi kauniimpana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömeri ollut odottanut turhaan,
nimittäin Bailantai oli ihan ensimmäisistä sekunneista asti jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, etten minä osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä
suunnattomasta onnesta, mutta vähän myös ylpeydestä. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä nostin käteni ilmaan, huusin ääneni käheäksi ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan värivalojen häikäistessä silmiäni, tanssin jalkani kipeiksi ensimmäistä kertaa kuukausiin ja olin niin valtavan onnellinen, etten minä olisi löytänyt sille tunteelle siinä hetkessä tarpeeksi suuria sanoja.
Sinä lauantaina Olympiastadionilla nähtiin yksinkertaisesti niin uskomaton spektaakkeli, etten minä usko enää koskaan pääseväni kokemaan mitään samanlaista. Värivalojen loisteessa musiikki kuljetti mukanaan muistoissa ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään lukemattomien valojen syttyessä valtavassa yleisömeressä niiden kaikista kauneimpien sanojen kaikuessa stadionin jokaisessa nurkassa, se oli yksinkertaisesti jotakin niin uskomatonta, että olisin toivonut sen kestävän vähintään pienen ikuisuuden. Olisin toivonut voivani tanssia koko yön rakkaan musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani, nostaa käteni ilmaan aina vain yhä uudelleen pelkästään siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja hymyillessäni varovaisten kyynelteni läpi illan viimeisten biisien aikana en olisi voinut olla enää yhtään ylpeämpi Antti Tuiskusta ja koko sen aivan uskomattoman spektaakkelin takana olevasta tiimistä, se oli ehdottomasti yksi hienoimmista illoista, mitä minä olen vuosiin päässyt kokemaan.
Hetki sen uskomattoman spektaakkelin päättymisen jälkeen seisoin Töölössä bussipysäkillä odottamassa bussia, enkä osannut lopettaa hymyilemistä, vaikka jalkani olivat kipeät ja väsymys tuntui aivan jokaisessa solussani, minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja se tuntui hyvältä. Matkalla hotellille katsoin pimeyteen verhoutuneita vuosien takaa tuttuja maisemia bussin ikkunalasin takana ja vielä ennen kuin piilouduin pehmeisiin lakanoihin kävelin hetken Hietalahden rannassa, kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni ja katselin kaupungin kirkkaita valoja, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, etten valinnut hotellia aivan kaupungin keskustasta, Hietalahdessa oli minulle siinä hetkessä juuri tarpeeksi rauhallista. Istuin hetkeksi aloilleni, katselin kaupungin kirkkaita valoja ja hengitin syvään, äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä ihan vain istua siinä ja hengittää, tavallaan kaukana kaikesta, siellä, missä olin vuosia sitten tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.
Sinä yönä minä nukuin paremmin kuin olen nukkunut missään hotellissa vuosikausiin ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin, jotka murtautuivat hämärään hotellihuoneeseeni raolleen jääneiden verhojen välistä hymyilin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin ollut edellisenä iltana. Avasin verhot ja katselin hetken merelle, sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään ja piilouduin vielä hetkeksi pehmeisiin lakanoihin katsomaan Heartlandia, ihana hidas aamu ja ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista viikonlopuista.
Lähetä kommentti