Elokuun ensimmäisenä aamuna minä näin neljä kaurista, ne kävelivät pellon ja kylätien poikki mökin viereiseen metsään katsellessani pienen karvakuonon kanssa vähän kauempaa ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin siitä pienestä hetkestä metsien keskellä, siitä hetkestä, joka oli kuin lapsuuteni satukirjoista. Tuuli kuiskaili varovaisesti puiden latvoissa minun hengittäessäni aamun viileää ilmaa keuhkojeni täydeltä, yöllä oli satanut vettä ja hiekka tarttui kumisaappaideni pohjaan jatkaessani matkaani pitkin kylätietä rakkaan karvakuonon kanssa. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla valonsäteiden loisteessa, tuuheahäntäinen orava kiipesi korkeaan kuuseen ja en voinut olla miettimättä, kuinka se oli kaikessa harmaudessaan äärettömän kaunis aamu ja kuinka olin kaivannut sellaisia aamuja, rauhoittavia hetkiä hiljaa humisevan metsän keskellä.
Kävellessämme takaisin uhkaavat sadepilvet alkoivat armottomasti kerääntyä taivaalle ja hetkeä myöhemmin laittaessani aamiaista mökin pienessä keittiössä kuuntelin, kuinka alkoi jälleen sataa. Sadepisarat rummuttivat aitan peltikattoa ja valuivat vuolaina pitkin automme tuulilasia kääriytyessäni vilttiin ja istuessani keinutuoliin syömään aamiaista, tuntuu tavallaan kuin syksy olisi ilmoittanut alkavansa vähitellen lähestyä, mietin itsekseni juodessani lämmintä teetä kuluneesta mukista. Se oli kaunis päivä ja vielä katsellessani illalla kahden maailman rakkaimman kävelevän minun edelläni tuntemattomia tienmutkia hetkeä ennen auringonlaskua minusta tuntui aivan kuin syksy olisi alkanut vähitellen lähestyä meitä, ilmassa ei enää tuoksunut samalla tavalla kesä kuin oli tuoksunut viikkoa aiemmin, nyt siinä oli jo häivähdys syksystä ja se teki minut sinä iltana kovin onnelliseksi.
Lähetä kommentti