Elokuun viidennen päivän iltana pukeuduin vanhaan kukkamekkooni ja katselin vastarannalla seisovaa vanhaa kivilinnaa, jonka mystisillä käytävillä ja korkeissa torneissa kävimme isäni kanssa kierroksella parikymmentä vuotta sitten yhtenä syksyisenä iltapäivänä. Olavinlinna on ollut minulle lapsuusvuosistani saakka ehdottomasti yksi rakkaimista paikoista tässä maailmassa ja vaikka minä olen nähnyt kivilinnan sen syksyisen iltapäivänkin jälkeen lukemattomia kertoja, siinä on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja armottomia syyssateita, kauniita kesäpäiviä kaupungin herätessä aina henkiin pitkän talven jälkeen. Sinä elokuun viidennen päivän iltana ihmiset lipuivat rantatietä pitkin kohti auringonsäteiden loisteessa rauhallisena seisovaa kivilinnaa, oli aivan äärettömän kaunis loppukesän ilta ja lempeä tuuli leikki hiuksillani kävellessämme puista siltaa pitkin Tallisaareen ja katsellessamme mustien lintujen lentävän lähes pilvetömällä taivalla.
Kävellessämme sisään linnan korkeista ovista minä huokaisin itsekseni, kuinka pelkästään se tuoksu sai minut matkaamaan ajassa taaksepäin, muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, jotka olen saanut elämäni aikana kivilinnan vuosisatoja vanhojen muurien suojassa viettää. Sinä iltana olimme tulleet Olavinlinnaan nauttimaan musiikista värivalojen loisteessa ja katsellessani linnan muurilta edessäni avautuvaa järvimaisemaa kuin huomaamattani unohduin muistelemaan kolmentoista vuoden takaista syksyistä iltaa, jolloin istuimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa linnan viileydessä Nightwishin noustessa värivalojen loisteeseen, en tule koskaan unohtamaan sitä iltaa, se oli yksi hienoimmista keikoista, joita olen elämäni aikana saanut todistaa. Olavinlinnan kivimuurien suojassa musiikki tuntui jotenkin erityiseltä ja niin se tuntui sinäkin iltana, kun neljä vuotta sitten istuimme maailman rakkaimman kanssa kivimuurien suojassa Children Of Bodomin täyttäessä tilan rakkaalla musiikille, muistoilla vuosien takaa. Sinä iltana olimme tulleet katsomaan Apocalyptican keikkaa, jonka olisi alunperin pitänyt olla jo kaksi vuotta sitten elokuussa, mutta jota koronapandemian vuoksi jouduttiin siirtämään lopulta kaksi kertaa.
Muistan yhä edelleen varsin elävästi sen hetken, kun kolmetoista vuotta sitten näin Apocalyptican ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa. Vuoden 2009 Sauna Open Airin ensimmäinen päivä Tampereella oli ehtinyt iltaan seistessämme yleisömeren keskellä Apocalyptican noustessa värivalojen loisteeseen ja kun musiikki löi vasten kasvojani minä tunsin itseni äärettömän pieneksi, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tavallaan osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mikä sai minut silloin rakastumaan yhtyeeseen yhä syvemmin hämärtyvässä illassa. Istuessamme kolmetoista vuotta myöhemmin sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin itseni aivan yhtä pieneksi kuin minä tunsin silloin kolmetoista vuotta sitten, musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani tunsin kyynelten tarttuvan kiteiksi silmäkulmiini ja hauraan sydämeni muuttavan rytmiään musiikin käsittämättömän voiman edessä. Apocalyptica on mielestäni aina ollut parhaimmillaan värivalojen loisteessa, mutta sinä elokuisena iltana yhtye oli vielä vähän enemmän ja kuulosti niin uskomattomalta, että minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja sen armottomat hyökyaallot.
Sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa musiikki oli niin käsittämättömän suurta, että hetkittäin se tuntui vähän epätodelliselta, se oli samanaikaisesti uskomattoman herkkää ja niin voimakasta, että sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja lopulta varovaiset kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni. Juuri siksi minä rakastan musiikkia värivalojen loisteessa niin valtavasti, huomasin miettiväni itsekseni musiikin vyöryessä hyökyaallon lailla yleisömeren ylitse ja saadessa aivan kaiken muun ympäriltäni hetkeksi katoamaan, oli olemassa vain se hetki, musiikki ja yleisömeri, joka hukkui musiikin alle. Kävellessämme sinä iltana rantatietä pitkin autollemme hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut uskomattoman kaunis ilta, sellainen, jota oli kannattanut odottaa yli kaksi vuotta ja jonka tulisin muistamaan vielä sittenkin, kun olisin unohtanut jo paljon. Kotimatkalla auringonlasku maalasi maiseman vaaleanpunaisella ajaessamme Kyrönsalmen sillan ylitse kaupungin itäpuolelle, vesi oli tyyni ja tunteiden valtameri minun sisälläni alkoi vähitellen rauhoittua, tyyntyä kuin vesi meidän alapuolellamme.
Lähetä kommentti