SYYSKUUSSA MUSIIKKI ON OLLUT HETKITTÄIN ERITYISTÄ

Syyskuussa musiikki on kulkenut mukanani näin rehellisesti sanottuna suhteellisen vähän, mutta niinä hetkinä, kun se on kulkenut, se on merkinnyt minulle aivan suunnattomasti. Niinä sellaisina hetkinä minusta on tuntunut, että musiikki on yksinkertaisesti niin suurta, etten ole voinut kuin antautua sen loputtomalle voimalle, istua bussissa matkalla kotiin ja antaa musiikin viedä mukanaan, hymyillä itsekseni. Nimenomaan ne bussimatkat ovat olleet syyskuussa musiikin suhteen tärkeitä, olen kuunnellut Von Hertzen Brothersia matkustaessani rakkaaseen pikkukaupunkiin niiden tutuiksi käyneiden maisemien kiitäessä ohitse ikkunalasin takana, Arcane Rootsia istuessani aamuisin ruuhkabussissa matkalla töihin ja Ruusujen debyyttialbumia matkustaessani työpäivän jälkeen tallille. Kyseinen debyyttialbumi Ruusut on ihan ehdottomasti yksi hienoimmista tänä vuonna ilmestyneistä albumeista, se on jotain, mitä suomalainen musiikkikenttä on kaivannut, jotain, mitä minä olin tavallaan tietämättäni kaivannut, jotain uutta ja tuntematonta, jotain mikä ei päästä helpolla. Toinen tänä syksynä ilmestynyt hieno albumi, joka on soinut syyskuussa kuulokkeissani huomattavan paljon, on Yonan 7, joka vaatii enemmän kuin sen yhden kuuntelukerran avautuakseen, nimittäin siinä, missä edellämainittu ei päästä kuuntelijaansa helpolla, ei päästä tämäkään albumi ja ehkä nimenomaan se minua näissä albumeissa kiehtookin.

Tämän kauniin, mutta hetkittäin myrskyisen syyskuun aikana kuulokkeissani on soinut esimerkiksi myös The Tallest Man On Earth, Sufjan Stevens, The Paper Kites, Fleet Foxes ja S.Carey. Olen istunut tässä hämärässä asunnossani ja rakastanut sitä, kuinka musiikki on verhonnut hetkeä harmoniaan, niinä hetkinä musiikki on tuntunut erityiseltä ja olen unohtunut miettimään, kuinka hetkittäin kaipaan aivan äärettömästi niitä vuosia, kun musiikki oli vielä niin suuri osa elämääni, etten voinut kertoa itsestäni kertomatta musiikista. Hetkittäin kaipaan niitä vuosia, kun hukuin luvattoman useasti musiikkiin värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni ja palatessani myöhemmin samana iltana siihen pieneen, kovin rakkaaseen soluasuntooni kiipesin parvisänkyyni nukkumaan. Kaipaan niitä vuosia ja sitä hullua tunnetta, jonka musiikki sai silloin aikaan, mutta samalla olen jollain tavalla onnellinen myös siitä, että niinä hetkinä, kun kuuntelen musiikkia, se tuntuu aivan erityiseltä. Olen onnellinen siitä, että yhtenä iltana kuunnellessani Karinan uutta, jotenkin aivan uskomattoman hienoa biisiä Mestarit, minä olin yksinkertaisesti sanaton, siksi suosittelen, että sinäkin kuuntelet kyseisen biisin ja monta muutakin biisiä, jotka kokosin syyskuun soittolistaksi, ihan vain muistaakseni myöhemmin.

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

Ennen elokuun alkua minä olin noussut hevosen selkään viimeksi kaksi vuotta sitten lokakuussa, ratsastin silloin aivan ihanalla suomenhevosella syksyisellä pellolla ja aloin haaveilla harrastuksen aloittamisesta uudelleen, mutta vasta tänä vuonna päätin toteuttaa tämän haaveeni ja kävin elokuussa ensimmäistä kertaa vuosiin ratsastustunnilla, eikä se jäänyt siihen yhteen tuntiin, nimittäin käyn nykyään kerran viikossa ratsastamassa. Se teki minut elokuussa aivan äärettömän onnelliseksi ja niin se on kieltämättä tehnyt myös syyskuussa, siitä ja muutamasta muusta asiasta, jotka ovat tehneet minut syyskuun aikana onnelliseksi, aion kirjoittaa teille nyt. Aion kirjoittaa asioista, jotka ovat saaneet hymyilemään sateisina iltapäivinä kävellessäni kotiin ja hiljaisina iltoina, kun olen istunut itsekseni hämärässä asunnossani, asioista, jotka ovat saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään aamuisin minun katsellessani maailman heräilevän uuteen aamuun.

x Hevoset ja se, kuinka opin nyt jokaisella ratsastustunnilla jotain uutta. Silloin, kun kävin viimeksi ratsastustunneilla minusta tuntui, etten edisty ratsastuksen suhteen mihinkään suuntaan, tuntui tavallaan kuin olisin vuosia vain kiertänyt kehää oppimatta mitään uutta. Ratsastuskouluvuosistani on kulunut tosiaan vuosia ja ne viimeisimmät ratsastusvuoteni vietin lähinnä vaeltaen islanninhevosten kanssa metsissä, joten noustessani silloin elokuun alussa ratsaille ensimmäistä kertaa aikoihin niin, että joku kertoi, mitä teen väärin, tiesin oppivani tänä syksynä paljon. En kuitenkaan tiennyt, että tulisin oppimaan näin paljon, en todellakaan tiennyt, että tulisin jokaisella ratsastustunnillani oppimaan jotain uutta, jotain sellaista, mihin en olisi koskaan aiemmin osannut edes kiinnittää huomiota ja se on ollut ihan käsittämätöntä. On ollut käsittämättömän hienoa oppia aina jotain uutta ja ihan vähintään yhtä hienoa on ollut saada viettää aikaa hevosten kanssa, hetket niiden kanssa ovat tehneet minut äärettömän onnelliseksi, niissä vain on jotain niin aitoa ja rauhoittavaa.

x Se, että luonto alkaa vähitellen pukeutua ruskaan. Olen ottanut tämän blogitekstin valokuvat yhtenä kauniina aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa, kun aamun kauniiden ja lempeiden auringonsäteiden loisteessa kävelin takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja katselemaan, kuinka luonto on alkanut vähitellen pukeutua ruskaan. Sinä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa ruskan värit näyttäytyivät tavallaan kauniimmin ja selkeämmin kuin kertaakaan aiemmin tänä syksynä, kävelin aamukasteisessa metsässä kumisaappaat jalassa ja nautin kaikesta näkemästäni ja kokemastani aivan suunnattomasti. Se, että luonto alkaa vähitellen pukeutua ruskan väreihin on tehnyt minut onnelliseksi toki myös muinakin syyskuun päivinä, oikeastaan se on tehnyt minut onnelliseksi lähes päivittäin, se, että kotimatkallani näen, kuinka bussipysäkin viereinen vaahtera vaihtaa vähitellen vihreästä oranssiin ja kävellessäni kauppaan keltaiset lehdet tarttuvat kenkiini ja hiuksiin tarttuvassa tuulessa tuoksuu syksyn rauhoittavuus.

x Kaamosvalot ja kynttilät. Syyskuussa illat ovat viimein alkaneet olla tarpeeksi aikaisin niin pimeitä, että olen voinut sytyttää kynttilöitä valaisemaan hämärää asuntoani ja katsella liekkien tanssivan loputonta vapauttaan, ne ovat tehneet minut aivan tavattoman onnelliseksi, kynttilät ja se rauha, jonka ne saavat aikaan sydämessäni. Näin syksyisin minä valaisen asuntoni oikeastaan lähinnä vain kynttilöillä ja kaamosvaloilla (minä en kutsu niitä jouluvaloiksi, sillä käytän niitä koko pimeän ajan vuodesta) ja istuessani iltaisin hämärässä asunnossani kynttilöiden ja kaamosvalojen keskellä minun on ollut ihan käsittämättömän hyvä olla, rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja niin, onhan asuntoni näyttänyt kauniimmalta kuin aikoihin, tuntunut enemmän kodilta kuin se tuntui kertaakaan kesän aurinkoisina päivinä.

x Aikaisemmin nukkumaan meneminen. On myönnettävä, että esimerkiksi opiskeluvuosinani minulla oli usein tapana valvoa aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti ja herätä sitten aamulla väsyneenä luennolle, en pitänyt kunnollisia yöunia kovin tärkeänä asiana, mutta tämän kuluvan vuoden aikana olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni arvostamaan kunnollisia yöunia. Olen alkanut arvostaa sitä, että saan nukuttua tarpeeksi monta tuntia jokaisena yönä ja siksi olen tämän syksyn aikana alkanut menemään aikaisemmin nukkumaan, olen alkanut käymään suihkussa kahdeksalta illalla ja siirtymään sitten viimeistään yhdeksältä sänkyyn katselemaan, kuinka television ruudulla Lorelai Gilmore viettää perjantai-iltansa käymällä tyttärensä kanssa illallisella vanhempiensa luona, nukahtamaan jokaisena iltana viimeistään kymmeneltä, useimmiten aikaisemmin. Se on tehnyt minut kovin onnelliseksi, se, että iltani ovat ihanan rauhallisia ja nukahtaessani tiedän, että saan nukkua ainakin seuraavat kahdeksan tuntia sen sijaan, että nukkuisin korkeintaan kuusi tuntia, kuten opiskeluvuosinani. Niin onnelliseksi, etten minä voi kuin suositella aikaisemmin nukkumaan menemistä.

x Auringonnousut. Olen aina rakastanut auringonlaskuja ja sitä, kuinka taivas verhoutuu käsittämättömän kauniisiin väreihin ja sydämessäni tuntuu valtameren kokoinen harmonia, mutta syyskuussa olen alkanut rakastaa vähintään yhtä äärettömästi auringonnousuja. Herään nykyään sellaiseen aikaan, että ehdin hyvin katsella auringonnousua ikkunalasin takana, ehdin katsella maailman heräilevän uuteen aamuun ja hengähtää hetken ennen töihin lähtemistä. Syyskuussa kauniita, aurinkoisia syyspäiviä ja siten myös niitä kauniita auringonnousuja on ollut paljon, enkä voi liikaa korostaa, kuinka erityisiä ne hetket ovat olleet minulle ja kuinka ne ovat tehneet minut syyskuun aikana järjettömän onnelliseksi.

x Parkatakit, villasukat ja neuletakit. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka innostuvat pukeutumisesta syksyisin aina uudestaan, innostun, sillä rakastan aivan suunnattomasti sitä, että niinä syksyn ensimmäisinä viileinä päivinä voi pukeutua neuletakkiin ja aamujen muuttuessa syksyisen kylmiksi kaivaa vaatekaapistaan parkatakin, kietoutua siihen aamuisin kävellessään bussipysäkille kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossa. Se, että voin pukeutua jälleen lämpimiin neuletakkeihin, villasukkiin ja parkatakkeihin on tehnyt minut syyskuussa onnelliseksi, mutta samalla se on saanut minut tuntemaan itseni enemmän itsekseni, minä olen aina ollut enemmän neuletakkeihin kuin kesämekkoihin pukeutuva ihminen ja aina syksyisin huomaan, kuinka neuletakkiin pukeutuminen tuntuu ihan siltä kuin palaisi kotiin.

TOIVOIN NIIDEN SAAVAN OSAKSEEN RAKKAUTTA JA HUOLENPITOA

Matkustin pari viikkoa sitten rakkaaseen pikkukaupunkiin oikeastaan todellisuudessa siksi, että vanhempani järjestivät Ar'tfulfox'sin D-pentueen pentutapaamisen ja minusta tuntui, että minun oli oltava mukana kyseisessä tapahtumassa, ei pelkästään siksi, että minua tarvittiin valokuvaamaan tapahtuma vaan myös siksi, että tahdoin nähdä, kuinka hienoja koiria meidän pienistä koiranpennuista on kasvanut. Pari viikkoa sitten lauantaiaamuna ajoimme hiekkatietä suoraan vanhan mummolan pihaan, pystytimme kylttejä hiekkatien varrelle ja vain muutamaa tuntia myöhemmin pihaan alkoi saapua melkein aikuisen belgianpaimenkoiran kokoisia pentuja, jotka toukokuussa lähtivät maailmalle, pentuja, jotka olivat kasvaneet niin suunnattomasti, että minun oli vaikea ymmärtää, kuinka vielä toukokuussa ne roikkuivat minun mekkoni helmassa pienillä hampaillaan ja juoksivat toistensa perässä pitkin pitkin aitaustaan niin, että hetkittäin minua hirvitti. Oli kovin vaikea ymmärtää, että vielä toukokuun kauniina päivinä, ensimmäisten silmujen ilmestyessä puiden oksille, ne kaikki kuusi mahtuivat vielä yhdessä pentulaatikkoon, siihen samaan, missä viettivät ensimmäiset hetkensä.

Nyt sitä pentulaatikkoakaan ei enää ole, eivätkä ne kuusi melkein aikuisen belgianpaimenkoiran kokoiseksi kasvanutta pentua mahtuisi siihen enää mitenkään, niin suuriksi ja kauniiksi ne olivat kasvaneet ja katsellessani niiden juoksevan silminnähden onnellisina omien ihmistensä kanssa en voinut olla muuta kuin äärettömän onnellinen siitä, että jokainen siitä pentulaatikosta lähtenyt pentu oli saanut omat, ihanat ihmisensä. Se oli yksi niistä asioista, joista minä kirjoitin jo kesäkuussa olevani kovin onnellinen, se, että jokainen niistä neljästä maailmalle lähteneestä rakkaasta koiranpennusta oli saanut rakastavan kodin ja osakseen loputtomasti rakkautta ja huolenpitoa. Seistessäni vanhan mummolani pihassa sinä syksyisenä lauantaina ja katsellessani pentujen touhuamista olin siitä kuitenkin vielä onnellisempi, mutta niin olin onnellinen myös siitä, että jokainen pentu oli oppinut elämästä kauniin kesän aikana niin paljon, jokainen oli saanut nähdä niitä maailman pieni ihmeellisiä asioita ja nauttia elämästä, se olikin oikeastaan kaikki, mitä olin osannut toivoa.

Se syksyinen päivä järven rannalla oli yksinkertaisesti ihan käsittämättömän kaunis ja vaikka auringonsäteet peittyivät suurimman osan päivästä pilviverhoon, tuntui kuin jostain olisi tullut aivan erityisiä valonsäteitä, sellaisia, jotka saivat kaikki hymyilemään kaikesta väsymyksestä ja pitkästä päivästä huolimatta. Sellaisia, jotka saivat minut hymyilemään katsellessani meidän neljän koiran juoksevan yhden pentulaatikosta lähteneen pennun kanssa päivän päätteeksi rantaan uimaan ja leikkivän keskenään niin, että hetkittäin minua taas hirvitti, hymyilemään vielä illalla käydessäni läpi ne yli tuhat valokuvaa, jotka olin ottanut päivän aikana. Enkä minä osannut seuraavana aamunakaan kuin hymyillä, pussailin meidän neljää, aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa noustuani sängystä ja suuntasin sitten takapihalta avautuvaan metsään, kuuntelin puiden huminaa ympärilläni ja tunsin, kuinka rauhallisuus kuiskaili sydämessäni metsän ottaessa turvalliseen syliinsä. Se metsä on minulle aivan uskomattoman rakas, vaikka ei kuitenkaan ihan niin rakas kuin neljä belgianpaimenkoiraa, jotka tulivat minua ovella vastaan palatessani kotiin, neljä belgianpaimenkoiraa, joista jokainen on vahvasti oma persoonansa ja joista jokaisella on erityinen paikka siinä rauhallisuuttaan kuiskailevassa sydämessäni.

Jokaiselle niistä kuuluu tällä hetkellä hyvää, järjettömän suuren työn keväällä tehnyt Ar'tfulfox's Black Amethyst eli Aada on alkanut viimein saada turkkinsa takaisin ja Ar'tfulfox's My Miss Melody eli Lisa on ilmeisesti päättänyt olla koiralaumamme johtaja, eikä se toisaalta aiheuta pienintäkään ihmetystä, niin itsevarma, mutta silti niin uskomattoman kiltti ja hyväsydäminen se on. Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin meidän pieni Hertta taas puolestaan on alkanut tuhoamaan vanhempieni omakotitalon sisustusta vähän kerrallaan, ensin kohteeksi joutuivat sohvatyynyt ja myöhemmin takkahuoneen nahkasohva, jonka tuhoamisyrityksiin oli luonnollisesti osallistunut myös Ar'tfulfox's Dare To Dream, meidän valloittava Lauri, joka on varmasti vähintään ihan yhtä syyllinen aina, kun jotain on tuhottu koirien ollessa keskenään kotona. Sellaista meidän koiralaumalle kuuluu ja kirjoittaessani tätä tekstiä nyt satojen kilometrien päässä pikkukaupungin rauhallisuudesta minulla on taas tavattoman suuri ikävä jokaista niistä, tavattoman suuri ikävä.

MINUN OLI PÄÄSTÄVÄ KUULEMAAN METSÄN HUMINA YMPÄRILLÄNI

Viime viikolla minä istuin yhtenä tuulisena iltapäivänä vanhassa huoneessani, siinä, jossa vuosia sitten kirjoitin aivan jokaisen blogitekstini, ja katselin ikkunasta, kuinka tuuli taivutti vastapäisen metsän puiden latvoja, se tavallaan kutsui minua, minusta tuntui, että luonto ja sen uskomaton voima kutsui minua luokseen. Minusta tuntui, että minun oli oli päästävä kävelemään metsään, minun oli päästävä tuntemaan tuulenhenkäys vaaleilla hiuksillani ja kuulemaan metsän humina ympärilläni, tuntui, että minun oli oltava hetki keskellä hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan kevyet askeleeni ja metsän humina. Tuntui, että minun oli ihan yksinkertasesti vain oltava hetki, hengitettävä raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kuunneltava rauhoittavaa hiljaisuutta, se tunne oli yksinkertaisesti niin vahva, että vain hetkeä myöhemmin seisoin kuistilla pyytämässä koiria sisälle ja kävelin sitten itsekseni takapihalta avautuvaan, kovin rakkaaseen metsään.

Kävelin niitä ihan samoja metsäpolkuja, jotka ovat johdattaneet minua nämä viimeisimmät neljätoista vuotta, samoja metsäpolkuja, joita olen kulkenut lukemattomia kertoja nyt jo edesmenneiden koiriemme kanssa, metsäpolkuja, jotka ovat saaneet minut rauhoittumaan, olemaan hetken olemassa vain itseäni varten, kuuntelemaan askeliani ja sitä metsän rauhallista huminaa ympärilläni. Eikä se tuulinen iltapäivä ollut poikkeus, kävellessäni loivasti nousevaa metsäpolkua ja pysähtyessäni hetkittäin katselemaan luonnon uskomatonta kauneutta ympärilläni tuntui aivan kuin hetkeä aiemmin rintalastani alla painaneet kivenlohkareet olisivat murtuneet, vaihtuneet vähitellen suunnattomaan rauhaan tuntiessani maan jalkojeni alla kantavan varmemmin kuin missään. Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se sai minut tuntemaan itseni kovin pieneksi, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy, maa jalkojeni alla oli verhoutunut lehtipeitteeseen ja kylmyyden juostessa kalpealla ihollani kietouduin tiukemmin neuletakkiini, joka on melkein yhtä kaunis kuin vähitellen syksyyn verhoutuva luonto.

Hetken aikaa oli tavallaan aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä, hiljaisuuden rikkova puiden humina ympärilläni, hetkittäiset auringonsäteet puiden lomitse ja vähitellen syksyn väreihin verhoutuva luonto, olin odottanut rauhoittavaa syksyä niin järjettömän kauan, etten osannut kuin hymyillä kaiken sen täydellisyyden keskellä. Olin odottanut iltojen pimenevän, luonnon verhoutuvan vuoden kauneimpaan huntuunsa ja ilman viilenevän, minä olin odottanut järjettömän kauan pääseväni pukemaan ylleni lämpimiä neuleita ja kulkemaan niitä samoja polkuja, kuuntelemaan hiljaisuutta ja pysähtymään hetkittäin katselemaan maisemaa linssin lävitse. Siinä hetkessä, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja auringonsäteiden pilkistäessä hetkittäin puiden lomitse, kaikki oli täydellistä, niin äärettömän täydellistä, että tuntui kuin olisin voinut pakahtua siihen tunteeseen, sen tunteen takia minä kaipaan sitä takapihalta avautuvaa metsää aina, kun olen ollut liian kauan poissa. Kaipaan sitä rauhoittavaa tunnetta, vuosien saatossa tutuiksi käyneitä metsäpolkuja ja sitä, kuinka tiedän, mihin kohtaan auringonsäteet osuvat kauneimmin, kaipaan sitä, että tunnen olevani niin kotona.

KUUSI VALOKUVAA RATSASTUSHISTORIASTANI (1995-2002)

Yhtenä päivänä pikkukaupungin rauhallisuudessa minä katselin vanhoja valokuvia, sellaisia, jotka olivat tavallaan jo unohtuneet vuosien mittaan ja sellaisia, joita en voisi koskaan unohtaa. Niistä valokuvista tahdon tänään esitellä kuusi sellaista, jotka liittyvät olennaisesti minun historiaani ratsastuksen suhteen, kuusi valokuvaa, jotka kertovat jotain siitä, mitä rakastan aivan suunnattomasti. Näistä valokuvista aivan ensimmäinen on otettu helmikuussa 1995 Vuohimäen ratsastuskoulun maneesissa, valokuvassa minut on nostettu ensimmäistä kertaa elämässäni ratsaille, ratsuni on tässä valokuvassa shetlanninponi Piki, jota pidettiin ratsastuskoululla vähän hankalana, mutta joka kuitenkin kuljetti minua selässään turvallisesti äitini pitäessä minusta kiinni ja tuntemattoman tytön taluttaessa ponia toiselta puolelta. Toinen valokuva on otettu myös samaisessa maneesissa samana päivänä, minulla on ylläni toppahaalari, rukkaset ja suloiset vaaleanpunaiset kumisaappaat, päässäni ratsastuskoululta lainattu kypärä ja suussani tutti, minä en ilmeisesti luopunut tutista edes päästessäni ratsaille ensimmäistä kertaa. Myöhemmin aloitin ratsastustunnit samaisella ratsastuskoululla ja minulla ei enää ollut tuttia suussa, mutta siitä ja ponista nimeltä Niki minä kerron vähän myöhemmin tässä tekstissä.

Kahdessa seuraavassa valokuvassa ratsastan suomenhevostamma Siriveillä Kirsin tallilla Enonkoskella, jonne äitini ja pikkusiskoni kanssa vaihdoimme käytyämme muutaman vuoden tunneilla Vuohimäen ratsastuskoululla. Valokuvissa esiintyvä Sirivei on ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se oli kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Tämä kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Minä kuitenkin nousin takaisin ratsaille heti hevosen rauhoituttua, kuten nousin kerran myös tämän kuvissa näkyvän New Forestin poni Rosefields Billy Boyn eli Pipon selkään hermostuttuani sen itsepäisyyteen pahemmin kuin olen koskaan ratsastaessani hermostunut. Pipon tarina päättyi keväällä 2004 sen karattua laitumelta ja jäätyä epäonnisesti auton alle ja suomenhevostamma Sirivei siirtyi vihreämmille laitumille ilmeisesti vuonna 2011.

Viidennessä valokuvassa ratsastamme pikkusiskoni kanssa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä ja ratsuni on Cobalt eli tuttavallisemmin Calle, jolla ratsastin muistaakseni vain muutaman kerran. Muistan yhden päivän, kun äitini sai Callen ratsukseen ja kun äitini meni laittamaan sitä valmiiksi tunnille se ei tahtonut millään nousta ylös karsinassaan, se oli ilmeisesti tosiaan päättänyt levätä ja ratsastustunnille lähteminen ei kiinnostanut sitä yhtään, muuten Calle oli kovin miellyttävä hevonen, yksi niistä, joilta opin paljon ensimmäisinä ratsastusvuosinani. Takanani ratsastaa pikkusiskoni ponilla, jolla ratsastin ensimmäiset ratsastustuntini pikkusiskoni ratsastaessa silloin vielä Pikillä, sillä samalla pienellä ja itsepäisellä shetlanninponilla, jonka satulaan äitini minut nosti vuonna 1995 vaaleanpunaisissa kumisaappaissani.

Tämä kuvan poni on risteytysponi Niki, joka oli tavallaan ensimmäinen ratsuni, ensimmäinen poni, joka opetti minulle jotain ratsastuksesta ja siksi se onkin ratsastushistoriani kannalta merkittävä nelijalkainen. Merkittävä se on toki myös pikkusiskoni ratsastushistorian kannalta, sillä vaikka Niki tunnettiin tallilla itsepäisyydestään, se totteli pikkusiskoani äärettömän hyvin ja minä uskon, ettei kukaan poni tai hevonen ole opettanut pikkusiskolleni ratsastuksesta niin paljon kuin kyseinen poni. Nikiä en vuoden 2002 jälkeen ole nähnyt kertaakaan, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa poni muutti Sulkavalle viettämään eläkepäiviään ja uskon sen saaneen ihanan loppuelämän, juuri sellaisen kuin se ansaitsi opetettuaan montaa pikkuratsastajaa niinä ensimmäisinä ratsastusvuosina, myös minua ja kovin pientä pikkusiskoani.

Kuudennessa, viimeisessä valokuvassa äitini ratsastaa Vuohimäen ratsastuskoulun kentällä Arnikalla, lämminverisellä ratsuhevosella, joka oli kaikista ratsastuskoulun hevosista itselleni tärkein. Arnika oli silloin vielä nuori, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, se pelkäsi talvella maneesin katolta putoavan lumen ääntä ja ei suostunut kulkemaan ensimmäisenä, mutta silti se oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut lähellekään samalta ja miksi minusta tuntui niin pahalta, kun Arnika lopulta myytiin. Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani selvittää, mihin Arnika lopulta päätyi saamatta sitä kuitenkaan selville, mutta sen kuitenkin tiedän, että ilmeisesti Arnika sai jossain vaiheessa elämäänsä varsan, joka on vähintään yhtä kaunis tamma kuin äitinsä. Toivottavasti tämä minulle suunnattomasti ratsastuksesta opettanut hevonen sai elää aivan uskomattoman hienon elämän rakastavien ihmisten ja lajitovereidensa kanssa, toivottavasti sitä ymmärrettiin niin kuin minä ymmärsin sitä silloin kuusitoista vuotta sitten.

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ PIKKUKAUPUNGISSA

Viime keskiviikkona minä istuin bussissa matkalla kohti pikkukaupungin rauhallisuutta, hymyilin itsekseni ja musiikin kaikuessa korvissani katselin ohikiitävää maisemaa, joka tuntui pukeutuvan kilometri toisensa jälkeen yhä kauniimmin syksyn väreihin, oli tavallaan äärettömän rauhoittavaa istua siinä, katsella bussin ikkunalasin takana siintäviä peltoja ja loputonta metsää. Auringonsäteiden vaihtuessa hetkittäin sadekuuroihin ohitimme maisemia, jotka olen nähnyt näiden viimeisimmän parin vuoden aikana luvattoman monesti ja saapuessamme lopulta Savonlinnan linja-autoasemalle minä näin, kuinka isovanhempani olivat odottamassa minua. Kuinka kauan sinä viivyt tällä kertaa, sama kysymys kuin aina, isoäitini toivoo, että minä olisin enemmän pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin toivon kieltämättä minäkin, mietin ajaessamme lapsuuteni kotipihaan ja tervehtiessäni koiriamme, neljää aivan uskomattoman rakasta karvakuonoa, joita minulla oli ollut ihan kamala ikävä. Neljää rakasta karvakuonoa, joista pienimmät eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan sinä iltana ja joista vanhimmat valtasivat sänkyni ennen kuin menin nukkumaan, sinä yönä nukuin paremmin kuin aikoihin, pikkukaupungin uinuessa rauhassa ikkunalasin takana minäkin kai rauhoituin vahvemmin kuin aikoihin.

Seuraavana aamuna heräsin rauhallisuuteen, tuntuu aina täysin erilaiselta herätä vanhasta huoneestani, missä vietin ne nuoruuteni vaikeimmat vuodet, kuin mistään muualta. Se huone oli todella kauan minun turvapaikkani ja on sitä vähän edelleen, mietin kävellessäni keittiöön syömään aamupuuroa ja myöhemmin seisoin kotipihassamme katselemassa, kuinka melkein vanhempien koiriemme kokoisiksi kasvaneet koiranpennut olivat täynnä loputonta energiaa, sellaista, joka tarttuu ajoittain aivan kuin vahingossa myös minuun. Oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä oikeasti niin kylmä, että tuulenhenkäysten tarttuessa vaaleisiin hiuksiini minun oli kietouduttava harmaaseen neuletakkiini pitääkseni itseni lämpimänä, tuuli niin kovaa, että se sai puiden latvat taipumaan suunnattomalla voimallaan ja ne vain osittain ruskaan pukeutuneet lehtipuut luopumaan lehdistään. Juuri niin kovaa, että kuulin sen istuessani keittiössä juomassa teetä ja katselemassa vanhoja valokuvia, tuuli kuiskaili ikkunalasin takana niin kovaäänisesti, etten voinut olla kuulematta sitä, se kertoi tarinoitaan syksystä, siitä, kuinka luonto valmistautuu pitkään talveen, siihen kovin kylmään ja armottomaan.

Illalla tuuli rauhoittui, auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse ja kävelimme äitini ja neljän koiramme kanssa takapihaltamme avautuvassa metsässä, joka oli alkanut vähitellen pukeutua ruskaan ja valmistautua tulevaan talveen. Olen aina rakastanut sitä metsää, olen rakastanut jokaista vuodenaikaa kävellessäni metsäpolkuja ja kuunnellessani puiden huminaa ympärilläni, mutta enemmän kuin mitään olen rakastanut vähän korkeammalla metsässä kulkevaa leveää metsäpolkua, jota reunustavat korkeat, vuosikymmenien ajan tätä elämää nähneet kuuset. Kävellessämme sinä iltana sitä metsäpolkua koirien juostessa vapauttaan edellämme metsän käsittämätön taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja ne vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä, hetken aikaa minun oli rauhallisempi ja turvallisempi olla kuin aikoihin, sammalpeitteen keskellä minä tunsin olevani kotona, niin kotona.

Ne vanhat ja tukevasti aloillaan seisovat kuuset ovat nähneet elämää todella paljon kauemmin kuin minä, seisoneet rauhallisina syysmyrskyistä niihin talven ensimmäisiin lumisateisiin, kasvattaneet oksiaan kevään lämpimien aamujen saapuessa ja katsoneet, kuinka viereltä on kaatunut ystäviä. Niiden kuusien ympäröimänä minä olin kovin pieni ja se tuntui suunnattoman rauhoittavalta, niin uskomattoman pieni, että kävellessämme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin en osannut kuin hymyillä ja nukahtaessani vanhassa huoneessani illan viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen ikkunalasin takana huokaisin itsekseni, minun oli yksinkertaisesti aivan uskomattoman hyvä ja rauhallinen olla siinä.

HEPPATYTTÖ JONKA SYDÄMESTÄ LÖYTYI PAIKKA PONEILLE

Kirjoitin teille elokuu puolivälin jälkeen siitä, kuinka sen päivän jälkeen, kun kauan sitten ratsastin ensimmäistä kertaa elämässäni suomenhevosella, suomenhevoset ovat olleet minulle jollain tavalla aina erityisiä ja kuinka silloin kuukausi sitten sain ensimmäisellä vakiotunnille mennessäni ratsukseni suomenhevosen nimeltä Turon Ruusu, tuttavallisemmin hänen nimensä oli Ruu ja ennen kuin edes nousin ratsaille minusta tuntui, että meistä tulisi ystävät. Kirjoitin, kuinka noustessani tämän äärettömän kauniin suomenhevosen selkään minusta tuntui kuin olisin palannut kotiin, tuntui tutulta ja turvalliselta istua satulassa suomenhevosen kulkiessa rauhallisesti, mutta silti ihanan energisen oloisesti eteenpäin. Ratsastustunti itsessään meni osaltani huomattavasti paremmin kuin se ensimmäinen ratsastustuntini elokuun alussa ja vaikka esimerkiksi tunnin aikana harjoituksissa vahvasti läsnäollut harjoitusravi tuntui kipeän häntäluuni takia aluksi suhteellisen kivuliaalta, jossain vaiheessa osasin rentoutua satulassa niin, ettei häntäluuni enää vaivannut ja tuntui kuin olisin ollut yhtä hevosen kanssa, satulassa istuminen tuntui jotenkin luonnollisemmalta kuin se oli tuntunut aikoihin ja se sai minut hymyilemään tyhmästi vielä silloinkin, kun minä kävelin bussipysäkiltä kotiin myöhemmin samana iltana.

Sen kuukauden takaisen ratsastustunnin jälkeen olen ratsastanut kahdella ponilla, huzul-poniruuna Aksulla sekä saksan ratsuponiruuna Garionilla, jotka olivat keskenään täysin erilaisia ratsastaa, mutta erosivat myös suunnattomasti isoista hevosista, joilla olen ratsastanut huomattavasti enemmän kuin poneilla. Poneilla olen ratsastanut viimeksi oikeastaan siinä ensimmäisessä ratsastuskoulussani, jossa ensimmäinen ratsuni silloin alle kouluikäisenä oli shetlanninponi, jolla ratsastin vain sen yhden ainoan kerran, ja kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin aloin äitini ja pikkusiskoni kanssa käymään säännöllisesti ratsastustunneilla sain ensimmäiseksi ratsukseni vähän suuremman ponin, jonka nimi oli Niki. Ratsastin silloin muillakin ratsastuskoulun poneilla ja muistoni niistä poneista ovat pääosin ihania, mutta muistan edelleen, kuinka silloin ensimmäisinä ratsastusvuosinani yhdellä tunnilla menetin hermoni yhden ponin kanssa, joka ei suostunut liikkumaan eteenpäin, vaikka kuinka yritin, saman ponin selästä tipuin myös myöhemmin liukumalla kaulaa pitkin alas. Myöhemmin pääsin ratsastamaan samassa ratsastuskoulussa isoilla hevosilla ja ne tuntuivat jo silloin aivan erilaiselta ratsastaa kuin ponit, erilaiselta, vaikka minä en silloin oikeastaan osannutkaan sanoa, miksi, jollain tavalla hevoset vain tuntuivat luontevammilta ratsastaa, jotenkin turvallisemmilta, vaikka olivatkin paljon poneja korkeampia.

Huzul-poniruuna Aksu oli aivan erilainen kuin Garion, jolla ratsastin silloin, kun ratsastin elokuun alussa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, siinä, missä Garion tuntui ensimmäisellä ratsastuskerralla äärettömän itsepäiseltä, tämä poni oli tavattoman itsevarma ja tuntui tietävän, ettei sen tarvitse tehdä mitään, ellen käske sitä kunnolla. Aksun kanssa sain tehdä ensimmäistä kertaa tänä syksynä väistöjä, joita en muista tehneeni koskaan aiemmin. Jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan aiemmissa ratsastuskouluissani päässyt opettelemaan väistöjä ja kun pääsin tekemään niitä ensimmäistä kertaa yllätyin, kuinka suunnattomasti taitoa siinä vaaditaan ja kuinka paljon töitä on tehtävä saadakseen ponin väistämään pohjetta, mutta on myönnettävä, että yllätyin myös vähän siitäkin, kuinka onnelliseksi onnistuminen minut taas teki. Niin onnelliseksi, että kävellessäni viime viikolla Killerille seuraavalle ratsastustunnilleni olin täynnä itsevarmuutta ja saadessani ratsukseni Garionin, jolla silloin elokuun alussa ratsastaessani totesin, ettei ratsastaminen olekaan niin helppoa kuin olin muistanut, päätin onnistua paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, minä päätin onnistua.

Enkä minä päättänyt turhaan, nimittäin huolimatta siitä, että poni tuntui edelleen itsepäiseltä ja ponimaiselta,  yhteistyö tuntui sujuvan jo ratsastustunnin alussa ihan huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla ja tunnin edetessä aloin tuntemaan sen yhteyden välillämme, sen samanlaisen, jonka olen tuntenut ensimmäisen ratsastuskouluni jälkeen vain hevosten kanssa. Yhteyden, josta olin melkein yhtä onnellinen kuin siitä, että ratsastustunti oli täynnä onnistumisia ja saadessani ponin laukkaamaan hetkittäin oikein kauniisti en voinut olla hymyilemättä ja miettimättä, olinko kuitenkin turhaan tuominnut ponit huomattavasti hankalammiksi kuin hevoset. Istuessani myöhemmin bussissa matkalla kotiin unohduin miettimään, kuinka minun täytyisi ehdottomasti olla avoimempi myös ratsastuksen suhteen, minun täytyisi luottaa itseeni enemmän ja uskaltaa myös epäonnistua, sillä myös niistä oppii. Vaikka olen edelleen enemmän hevos- kuin ponityttö, sydämessäni tuntuu olevan paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille nelijalkaisille, jotka ovat viimeisimmän kahden viikon aikana opettaneet minulle ratsastuksesta jotenkin aivan suunnattomasti, se itsepäisyys ei välttämättä ole aina huono asia, siitä voi oppia todella paljon, eihän tämän harrastuksen aina helppoa kuulukaan olla.

ELÄMÄ TEKEE MINUT KOVIN ONNELLISEKSI JUURI NYT

Viimeisimmän viikon aikana minä olen viettänyt paljon aikaa itsekseni, olen istunut iltaisin pienessä asunnossani illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa ikkunalasin takana uskomattoman rauhoittavaan ja kauniiseen pimeyteen ja juonut kaakaota kirjoittaessani blogitekstejäni ilman mitään kiirettä tai stressiä, olen huomannut, että kirjoittaminen onnistuu huomattavasti paremmin silloin, kun kirjoitan tekstejäni vähän kerrassaan. Se on tuntunut huomattavasti paremmalta kuin se, että kirjoittaisin jokaisen tekstini stressin tuntuessa selkärangassani ja vaatien itseltäni jotain, mihin minulla ei välttämättä olisi voimavaroja, se on tuntunut itseasiassa hetkittäin niin käsittämättömän hyvältä, että kirjoittaminen on ollut rauhoittavampaa kuin aikoihin. Niin rauhoittavaa, että se on saanut sydämeni rauhoittumaan aivan kuin mustaan pukeutunut taivas tai peilityyni järvi syysiltojen hiljaisuudessa, kynttilöiden valaistessa asuntoani olen hetkittäin vain istunut aloillani, katsellut liekin tanssivan vapauttaan ja piiloutunut sitten kahden peiton alle katselemaan televisiota.

Gilmore Girls on yksi ehdottomista suosikkisarjoistani ja olen katsonut kyseisen sarjan kaikki tuotantokaudet monesti, mutta siitäkin huolimatta olen taas äärettömän koukussa siihen, kuten monta kertaa aiemminkin. Minä olen nukahtanut iltaisin katsoessani, kuinka Lorelai Gilmore juo television ruudulla kahvia ja herännyt hieman ennen auringonnousua, katsonut vielä yhden jakson ennen kuin on lähdettävä ehtiäkseen töihin ajoissa ja katsellut työmatkalla, kuinka luonto alkaa vähitellen pukeutua ruskaan. Se on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, se, että luonto alkaa pukeutua ruskan väreihin, luonto on nimittäin ruskan aikaan kauneummillaan ja vuosi toisensa jälkeen se kaikki kauneus yllättää minut, aivan epäilemättä yllättää myös tänä vuonna, minä olen miettinyt myös kävellessäni työpäivän jälkeen kotiin keltaisten lehtien tarttuessa kenkieni pohjiin ja auringonsäteiden murtautuessa varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse saaden värit näyttämään vieläkin kauniimmilta. Illan viimeiset auringonsäteet ovat maalanneet valojuovia asuntoni valkoisille seinille tanssitaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, juodessani hetkittäin kaakaota ja pysähtyessäni sitten hymyilemään itsekseni, kuinka onnelliseksi tämä elämä minut tekee juuri nyt, kuinka onnelliseksi minut tekee syksy ja se, että musiikki kuulostaa niin äärettömän kauniilta ja illan viimeiset valonsäteet vaihtuvat rauhoittuvaan pimeyteen.

Sellaista minun elämäni on ollut nyt viimeisimmän viikon aikana ja keskiviikkona minä matkustan ensimmäistä kertaa tänä syksynä pikkukaupungin rauhallisuuteen ja olen äärettömän onnellinen jo pelkästään siitä ajatuksesta, että pääsen pian kävelemään takapihalta avautuvaan kauniiseen metsään ja kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, joka ei yksinkertaisesti tunnu samalta missään muualla kuin pikkukaupungin rauhassa. Hiljaisuutta, joka saa hauraan sydämeni rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen ja hengenvetoni tuntumaan rauhallisemmilta, mutta samalla minä olen kovin onnellinen myös siitä ajatuksesta, että pääsen ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen näkemään yhtäaikaa kaikki ne kuusi koiranpentua, joiden kanssa vietin seitsemän ihanaa viikkoa viime keväänä, pääsen näkemään, kuinka uskomattoman kauniita niistä on tullut ja mitä kaikkea uutta ne ovat elämästä oppineet. Siitä päivästä tulee varmasti jotain käsittämättömän kaunista ja niin varmasti muistakin päivistä pikkukaupungissa, mutta niistä kerron teille sitten myöhemmin, varmasti kerron.

OLEN INTROVERTTI EIKÄ SE TEE MINUSTA YHTÄÄN HUONOMPAA

Minun lapsuuteni oli kaunis, asuin suurimman osan lapsuusvuosistani rivitaloalueella, jossa lasten oli äärettömän hyvä asua. Tunsin jokaisen asukkaan rivitalosta, jossa me asuimme ja oli minulla samasta talosta kolme kaveriakin, eivätkä kaverit toki siihen loppuneet, kavereita oli myös muista läheisistä rivitaloista ja minun on vaikea kuvitella kertovani lapsuudestani ilman, että kertoisin myös heistä. He ovat tavattoman suuri osa lapsuuttani, heidän kanssaan rakensimme majoja läheisiin metsiin ja lumilinnan parkkipaikan reunaan, leikimme kirkonrottaa ja istuimme grillipaikan viereen rakentamamme pienoiskokoisen hevostallin äärellä päivittäin tuntikausia, se on aivan ehdottomati yksi rakkaimmista leikeistä, mitä meillä oli. Hetkittäin kannoimme kaikki eläinpehmolelumme rivitaloalueen keskellä olevalle kalliolle ja leikimme olevamme eläinhoitajia, yritimme opettaa meidän kahdelle koirallemme (jotka muuten ovat myös erittäin suuri osa lapsuuttani, elämäni tärkeimmät koirat) erilaisia temppuja vaihtelevin lopputuloksin ja kirjoitimme pienessä huoneessani pitkiä esitelmiä metsän eläimistä, minulla oli ihan tavallinen lapsuus. Tavallinen ja äärettömän onnellinen, enkä kokenut olevani yhtään erilainen kuin muut naapuruston lapset, mutta jossain vaiheessa lapsuuttani ymmärsin kuitenkin viihtyväni myös erityisen hyvin yksin, minä huomasin nauttivani niistä hetkistä, kun sain välillä olla koulun jälkeen hetken yksin kotona ja katsoa televisiota, tehdä itselleni voileivän ja syödä kaikessa rauhassa, ihan vain olla.

 

Olin silloin ala-asteella ja ne olivat ensimmäiset hetket, jolloin ymmärsin, että siinä, missä rakastin kavereideni kanssa leikkimistä, minä rakastin myös yksin olemista. Siirtyessäni yläasteelle tämä piirre minussa vahvistui entisestään, koulupäivistä alkoi vähitellen tulla minulle raskaita nimenomaan siksi, että jouduin olemaan niin tiiviisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Oppitunnit itsessään eivät olleet minulle raskaita, itseasiassa olen aina pitänyt luentomaisista oppitunneista, olen pitänyt opettajan kuuntelemisesta ja yksin tekemisestä, mutta esimerkiksi kemian tunnit, jolloin jokaisella oppitunnilla oli tehtävä töitä pareittain tai maantiedon tunnit, kun oli tehtävä ryhmätyönä esitelmiä, olivat minulle järjettömän raskaita. Niistä pienistä hetkistä, kun vietin iltaisin aikaa itsekseni omassa julisteilla tapetoidussa huoneessani kuunnellen musiikkia, tuli minulle äärimmäisen tärkeitä jaksamiseni kannalta ja vaikka en sitä välttämättä itse silloin ymmärtänytkään, koulukiusaamiseni lisäksi myös tämä piirre itsessäni vaikutti huomattavasti siihen, kuinka äärettömän väsynyt olin jatkuvasti. Yläasteella minä olin käsittämättömän hukassa itseni kanssa, mikä ei tavallaan ole yllättävää, ovathan kyseiset ikävuodet varmasti jokaiselle sellaista itsensä etsimisen ja kasvamisen aikaa, olin hukassa itseni kanssa ja en osannut ottaa sitä aikaa itselleni, jonka olisin tarvinnut jaksaakseni paremmin tai selviytyäkseni seuraavista koulupäivistä ja ryhmätöistä väsymättä aivan täysin, minä en vain tuntenut itseäni silloin tarpeeksi hyvin.

En oikeastaan tiedä, milloin aloin ymmärtämään itseäni paremmin tämän piirteen suhteen, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui lukiovuosina. Lukiovuodet olivat minulle sekä suunnattoman raskaat että onnelliset, opiskelemisen lisäksi vietin todella paljon aikaa ystävieni kanssa ja tutustuin paljon uusiin ihmisiin, mutta samalla opin vähitellen ottamaan aikaa itselleni. Viihdyin äärettömän hyvin omissa ajatuksissani ja siinä, missä monet halusivat viettää jokaisen iltansa ystäviensä kanssa, minä aloin nauttia illoista, jolloin sain istua omassa huoneessani kirjoittamassa tai kävellä metsässä koiriemme kanssa, aloin nauttia yksin olemisesta aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja vähitellen ymmärtämään itseäni paremmin, ymmärtämään, että tarvitsen tavallista enemmän aikaa itselleni. Kun muutin Helsinkiin kuusi vuotta sitten, pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan siitä, että sain oikeasti olla yksin, sain viettää aikaa ilman, että minun tarvitsi olla yhtään mitään kenellekään. Silloin kuusi vuotta sitten vietin myös aivan ensimmäisiä viikkojani ammattikorkeakoulussa ja kuten ilmeisesti jokaisessa korkeakoulussa ja niihin liittyvässä opiskelijakulttuurissa, kuului niihin minunkin ensimmäisiin opiskeluviikkoihin juhlimista. Eivätkä ne juhlat loppuneet ensimmäisiin viikkoihin, ne jatkuivat koko opintojeni ajan, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen minä en vain enää osallistunut niihin, juhlimisen sijaan aloin keskittyä yhä enemmän valokuvaamiseen ja kirjoittamiseen, vietin suurimman osan illoistani yksin kotona ja kävin tosi usein viikonloppuisin kuuntelemassa livemusiikkia värivalojen loisteessa. Ne viikonloppujen värivalojen loisteessa vietetyt illatkin vietin yksin, sillä siinä, missä suurin osa ihmisistä olisi tahtonut mennä katsomaan keikkaa ystäviensä kanssa, minä tahdoin ehdottomasti mennä yksin ja nautin tavattomasti siitä, että sain olla ja tuntea musiikin yksin, nautin siitä, ettei minun tarvinnut jatkuvasti olla jotain jollekin ja ettei minun tarvinnut kuin nauttia musiikista.

Hetkittäin minua pidettiin kummallisena, kun jätin väliin suurimman osan opiskelijatapahtumista, joihin todella suuri osa kavereistanikin osallistui, ja vietin aikaani mieluummin kotona kuin lähdin kavereideni kanssa viettämään aikaa baareihin, enkä minä oikeastaan tahtonut alkaa selittelemään käytöstäni sen kummemmin, joten todennäköisesti minua pidettiin toisinaan kylmänä ja itsekkäänä ihmisenä. Minä en kuitenkaan ollut tai ole vieläkään kylmä tai itsekäs, välitin kavereistani ja heidän kanssaan ajan viettäminen oli minulle todella tärkeää, mutta kaikki se tavallaan ylimääräinen sosiaalinen kanssakäyminen vei minulta ihan suunnattomasti energiaa sen sijaan, että minä olisin saanut siitä jotain ja koska ymmärsin sen, en tahtonut viedä itseäni sellaisiin tilanteisiin, jotka olisivat vieneet minulta voimat seuraavaksi päiväksi. Se, että sosiaalinen kanssakäyminen vie minulta edelleen enemmän energiaa kuin mitä siitä saan, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisin sosiaalisesti lahjaton ihminen. Oikeastaan sillä ei ole sosiaalisten taitojeni suhteen mitään merkitystä, olenko minä introvertti vai ekstrovertti, sillä kumpikaan näistä piirteistä ei määrittele ihmisen sosiaalisia taitoja mitenkään, sekä introvertti että ekstrovertti voi olla käytöstavoiltaan täydellinen moukka tai päinvastoin paras mahdollinen ystävä ja työkaveri, hyvä kuuntelija ja keskustelija, introvertti ei tarkoita suoraan sosiaalisesta lahjatonta.

Minusta on kauan tuntunut, että ekstroverttien iloisuutta ja reippautta ylistetään kaikkialla, on paljon hyväksytympää olla se jatkuvasti sosiaalinen ekstrovertti kuin se introvertti, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan ja väsyy kaikesta ylimääräisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Työpaikkailmoituksissa haetaan usein sosiaalista työntekijää ja en edes osaa laskea niitä kertoja, jolloin olen hakemusta kirjoittaessani miettinyt, olenko minä tarpeeksi sosiaalinen ihminen kyseiseen työpaikkaan, olenko minä tarpeeksi, kun en nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä ylettömästi ja väsyn todella helposti viettäessäni aikaa ihmisten kanssa, olen miettinyt, olenko tarpeeksi ja mitä tapahtuisi, jos mahdollinen tuleva työnantaja saisi tietää minun olevan introvertti. Viimeaikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei siinä ole mitään pahaa, etten ole mielelläni jatkuvasti esillä tai puhu paljon missään palavereissa, siinä ei ole mitään pahaa, että nautin suuresti niistä hetkistä, kun saan olla omassa rauhassani, sen sijaan, että se olisi paha asia, se voi nimittäin olla myös vahvuus. Se voi olla vahvuus sekä työelämässä että minun omassa elämässäni ja tavallaan olen rakastanut sitä piirrettä itsessäni siitä lähtien, kun opin ymmärtämään itseäni paremmin niin, että osasin ottaa itselleni tarpeeksi aikaa, olen rakastanut itsessäni sitä, että viihdyn niin hyvin itsekseni, voin istua yksin elokuvateatterissa ja seikkailla yksin tuntemattomilla kadunkulmilla, olen rakastanut itsessäni sitä, etten minä tarvitse jatkuvasti ihmisiä ympärilleni voidakseni hengittää.

Minä en ole oikeastaan koskaan tarvinnut paljon ihmisiä ympärilleni, minulle riittää, että ympärilläni ovat ne ihmiset, joita rakastan aivan suunnattomasti, mutta en tarvitse heidänkään seuraa jatkuvasti, minä osaan olla yksin ja nautin siitä aivan äärettömästi. Nautin tietysti myös niistä hetkistä rakkaimpieni kanssa ja hetkittäin myös hetkistä muiden ihmisten kanssa, mutta tarvitsen vain niiden hetkien vastapainoksi aikaa olla itsekseni, minä tarvitsen aikaa ladatakseni akkujani, jotka tyhjenevät herkästi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kuten omassa elämässäni, myös työelämässä minä nautin siitä, että saan tehdä töitä itsenäisesti, mutta se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että nautin myös siitä, että nautin myös hetkittäin todella suuresti hyvistä keskusteluista ja yhdessä tekemisestä, minä nautin siitä, että voin oppia työkavereiltani uutta ja siitä, että joku voi mahdollisesti oppia minulta jotain uutta. Se, että minä tarvitsen paljon aikaa itselleni ja väsyn helposti sosiaalisesta kanssakäymisestä, ei kuitenkaan kokonaan määrittele minua ihmisenä, saatan olla introvertti, mutta samalla minä olen hyvä kuuntelija ja innostun helposti pienistä asioista, minä olen rohkea, vahva ja rakastan koko sydämestäni, rakastan niin, että kaikki mittarit näyttävät punaista ja vaikka en aina puhukaan paljon, tarkkailen sitäkin enemmän, teen jatkuvasti havaintoja ympäröivästä maailmasta ja voin nyt kertoa, että se maailma on kaunis myös meille introverteille, aivan äärettömän kaunis. Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, olet samanlainen kuin minä, väsyt helposti viettäessäsi aikaa ihmisten kanssa ja rakastat aivan suunnattomasti omaa rauhaa, älä pelkää, se ei tee sinusta yhtään yhtään huonompaa ihmistä tai yhtään huonompaa työntekijää, se on osa sinua ja sinä olet tarpeeksi.