Syyskuussa musiikki on kulkenut mukanani näin rehellisesti sanottuna suhteellisen vähän, mutta niinä hetkinä, kun se on kulkenut, se on merkinnyt minulle aivan suunnattomasti. Niinä sellaisina hetkinä minusta on tuntunut, että musiikki on yksinkertaisesti niin suurta, etten ole voinut kuin antautua sen loputtomalle voimalle, istua bussissa matkalla kotiin ja antaa musiikin viedä mukanaan, hymyillä itsekseni. Nimenomaan ne bussimatkat ovat olleet syyskuussa musiikin suhteen tärkeitä, olen kuunnellut Von Hertzen Brothersia matkustaessani rakkaaseen pikkukaupunkiin niiden tutuiksi käyneiden maisemien kiitäessä ohitse ikkunalasin takana, Arcane Rootsia istuessani aamuisin ruuhkabussissa matkalla töihin ja Ruusujen debyyttialbumia matkustaessani työpäivän jälkeen tallille. Kyseinen debyyttialbumi Ruusut on ihan ehdottomasti yksi hienoimmista tänä vuonna ilmestyneistä albumeista, se on jotain, mitä suomalainen musiikkikenttä on kaivannut, jotain, mitä minä olin tavallaan tietämättäni kaivannut, jotain uutta ja tuntematonta, jotain mikä ei päästä helpolla. Toinen tänä syksynä ilmestynyt hieno albumi, joka on soinut syyskuussa kuulokkeissani huomattavan paljon, on Yonan 7, joka vaatii enemmän kuin sen yhden kuuntelukerran avautuakseen, nimittäin siinä, missä edellämainittu ei päästä kuuntelijaansa helpolla, ei päästä tämäkään albumi ja ehkä nimenomaan se minua näissä albumeissa kiehtookin.
Tämän kauniin, mutta hetkittäin myrskyisen syyskuun aikana kuulokkeissani on soinut esimerkiksi myös The Tallest Man On Earth, Sufjan Stevens, The Paper Kites, Fleet Foxes ja S.Carey. Olen istunut tässä hämärässä asunnossani ja rakastanut sitä, kuinka musiikki on verhonnut hetkeä harmoniaan, niinä hetkinä musiikki on tuntunut erityiseltä ja olen unohtunut miettimään, kuinka hetkittäin kaipaan aivan äärettömästi niitä vuosia, kun musiikki oli vielä niin suuri osa elämääni, etten voinut kertoa itsestäni kertomatta musiikista. Hetkittäin kaipaan niitä vuosia, kun hukuin luvattoman useasti musiikkiin värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni ja palatessani myöhemmin samana iltana siihen pieneen, kovin rakkaaseen soluasuntooni kiipesin parvisänkyyni nukkumaan. Kaipaan niitä vuosia ja sitä hullua tunnetta, jonka musiikki sai silloin aikaan, mutta samalla olen jollain tavalla onnellinen myös siitä, että niinä hetkinä, kun kuuntelen musiikkia, se tuntuu aivan erityiseltä. Olen onnellinen siitä, että yhtenä iltana kuunnellessani Karinan uutta, jotenkin aivan uskomattoman hienoa biisiä Mestarit, minä olin yksinkertaisesti sanaton, siksi suosittelen, että sinäkin kuuntelet kyseisen biisin ja monta muutakin biisiä, jotka kokosin syyskuun soittolistaksi, ihan vain muistaakseni myöhemmin.
Lähetä kommentti