Tämä viikko on ollut kiireinen, sellainen, kun ei vain yksinkertaisesti ole ollut tarpeeksi sitä aikaa itselleen, ei ole ollut tarpeeksi aikaa antaa itsensä hengähtää, olla omassa rauhassaan ilman, että tarvitsee jatkuvasti suorittaa. Minä kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka kipeästi tarvitsevat sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse olla yhtään mitään kenellekään tai yrittää jatkuvasti suorittaa elämää, aikaa olla yksin oman itsensä kanssa ja ehkä siksi olen ollut tällä viikolla kovin väsynyt, olen nimittäin viettänyt suurimman osan ajastani muiden ihmisten kanssa, lähtenyt töihin aikaisin aamulla ja palannut kotiin vasta illalla. Olen kävellyt iltaisin bussipysäkiltä kotiin, pudottanut avaimeni ja kuulokkeeni eteisen pahvilaatikkopinon päälle, riisunut kengät jaloistani ja istunut sitten tietokoneeni ääreen kirjoittamaan, jatkamaan töitä tai maksamaan laskuja, olen suorittanut elämääni aina aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja vasta eilen, kävellessäni aamulla bussipysäkille sadepisaroiden putoillessa vaaleille hiuksilleni ja myöhästyessäni täpärästi ohiajavasta bussista, ymmärsin, kuinka väsynyt olin. Vasta istuessani bussipysäkillä odottamassa seuraavaa bussia minä ymmärsin, kuinka uskomattoman väsynyt olin ja unohduin miettimään, kuinka se varmasti johtuu siitä, etten ole oppinut olemaan jälleen oma itseni. En ole tottunut siihen, että tarvitsen näin valtavasti yksinäisyyttä ja rauhaa, olinhan kauan aivan vastakohta kaikelle tälle, tarvitsin ympärilleni ihmisiä pystyäkseni hengittämään ja nautin siitä, ettei minun tarvinnut olla yksin.
Tavallaan olin kaivannut itsessäni sitä, että tahtoisin taas viettää aikaa aivan itsekseni, olin kaivannut sitä, että tahtoisin sytyttää kynttilöitä maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana ja kuunnella hiljaisuutta, olla vain kaikessa rauhassa itseni kanssa. Olin kaivannut sitä ja olen äärettömän onnellinen siitä, että viihdyn nykyään taas yksin, mutta huolimatta siitä, että olen kauan sitten ollut vahvasti sellainen ihminen, joka aivan välttämättä tarvitsee sosiaalisen elämänsä vastapainoksi suunnattomasti yksinäisyyttä, en osannut odottaa, että se tuntuisi näin järjettömän suurelta, se yksinäisyyden tarve. Minä en yksinkertaisesti osannut odottaa, että olisin näin väsynyt pelkästään siksi, että on ollut kiireinen viikko, johon on sisältynyt päiviä, jolloin olen viettänyt paljon aikaa muiden ihmisten kanssa, en osannut odottaa, että olisin näin käsittämättömän väsynyt. En osannut, mutta istuessani eilen bussipysäkillä kuunnellen sadetta minä lupasin itselleni, että tästä lähtien osaan odottaa sitä, tästä lähtien uskallan ottaa aikaa ihan vain ollakseni omassa rauhassani, uskallan antaa itselleni aikaa hengittää kaikessa rauhassa ja kuunnella hiljaisuutta, uskallan, sillä ymmärrän, että tätä elämää ei tarvitse jatkuvasti suorittaa. Uskallan antaa itselleni aikaa kävellä pitkin metsäpolkuja rauhallisuuden kulkiessa pitkin selkärankaani, istua iltaisin ikkunalla katselemassa auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaiseksi ja olla tekemättä yhtään mitään, ihan vain itsekseni. Ihan aina ei tarvitse jaksaa olla mitään yhtään kenellekään, ei tarvitse jaksaa olla paras versio itsestään tai hymyillä jokaiselle vastaantulijalle, joskus saa ja täytyy vain hengittää, sen minä tahdon muistaa tänä syksynä myös kaikkina niinä hetkinä, kun kiire tuntuu selkärangassani.
Lähetä kommentti