Minä olen kirjoittanut kaikista rakkaimmista lauluista tähän mennessä neljä kertaa, olen kirjoittanut lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat kuin kauneimmat kesäyöt, olen kirjoittanut lauluista, jotka merkitsevät minulle aivan suunnattomasti, lauluista, jotka ovat enemmän kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla. Tänään aion kuitenkin kirjoittaa teille lauluista, joista suurin osa on kulkenut mukanani lähes kymmenen vuoden ajan, lauluista, jotka ovat olleet äärettömän tärkeäitä vuodesta toiseen ja palaavat soittolistoilleni aina syksyn ensimmäisinä päivinä. Aion kirjoittaa teille lauluista, joiden palatessa soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, vaikka luonto ei vielä pukeutuisikaan kauniiseen ruskaan ja parkatakki olisi liikaa iltapäivän auringossa, lauluista, jotka tavallaan tuovat syksyn mukanaan vuosi toisensa jälkeen, lauluista, jotka ovat hetkittäin koko maailma.
Tämä on ollut vuosien ajan nimenomaan se biisi, jonka päätymisestä soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, tämä biisi päätyy soittolistoilleni nimittäin aina niinä syksyn ensimmäisinä päivinä. AFI on ollut tärkeä osa elämääni tähän syksyyn mennessä kymmenen kokonaista kymmenen vuotta ja minä muistan edelleen, kuinka silloin kymmenen vuotta sitten yhtenä loppukesän yönä sattumalta löysin tieni yhtyeen musiikin luokse, silloin musiikkia ei kuunneltu vielä Spotifystä ja uuden musiikin löytäminen oli huomattavasti merkityksellisempää, mutta luonnollisesti toki myös vaikeampaa. Sinä kymmenen vuoden takaisena loppukesän unettomana yönä löysin yhtyeen vuonna 2003 ilmestyneen albumin Sing The Sorrow (kiitos siitä Last.fm, käyttääköhän kukaan enää sitä?) ja jostain ihan tuntemattomasta syystä se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, eikä se ole sen unettoman yön jälkeen kadonnut elämästäni mihinkään tai menettänyt merkitystään, ei, vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuoden aikana aivan luvattoman paljon. Albumi on täynnä uskomattoman rakkaita biisejä, sellaisia, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja tuulen muuttamaan ikkunalasin takana suuntaansa, mutta yksi niistä rakkaista biiseistä tuo mukanaan aina syksyn ja se tekee biisistä erityisen merkityksellisen varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tuntuu jo jokaisessa hengenvedossani.
Biisin kertosäe (if you listen) listen, listen / (listen close) beat by beat / (you can hear when the heart stops) i saved the pieces / (when it broke) and ground them all to dust tuo syksyn aina luokseni, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Kun albumin kolmas biisi Bleed Black palaa aina tähän aikaa vuodesta soittolistoilleni ja kertosäe soi korvissani seistessäni aamulla bussipysäkillä syksy tuntuu jokaisessa hengenvedossani, aivan jokaisessa, vaikka luonto ei olisikaan vielä pukeutunut ruskaan ja parkatakki olisi liikaa. Bleed Black muistuttaa minua vuodesta toiseen siitä, että syksy on minulle enemmän kuin vain vuodenaika, se on tavallaan tunnetila, sellainen minulle kaikista ominaisin ja rakkain, samanaikaisesti rauhallinen ja äärettömän melankolinen, täynnä vahvaa tahtoa ja inspiraatiota. Muistan, kun kolme vuotta sitten kävelin rakkaassa pikkukaupungissa Linnankatua pitkin loputtomalta tuntuneen työpäivän jälkeen ja katuvalot heijastuivat vesilammikoista pysähtyessäni sanoihin like water flowing into lungs, i'm flowing through these days, siinä hetkessä minussa heräsi aivan uskomattoman vahva tahto tuntea jokainen hetki luuytimessäni asti, sama tahto valtaa minut aina syksyisin, vaikka se hetki ei jäisikään aina niin vahvasti mieleen. Samalla se ääretön melankolia ja rauha valtaavat minut tehden minusta vuosi toisensa jälkeen kovin onnellisen, siksi Bleed Black on niin tavattoman rakas biisi, se tuo sen kaiken onnellisuuden ja syksyn mukanaan aina ensimmäisenä.
En muista tarkalleen, milloin The Fray ja yhtyeen alkuvuodesta 2009 ilmestynyt aivan uskomaton nimikkoalbumi The Fray löysivät tiensä elämääni, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Muistan, kuinka syksyllä 2010 kävelin soittotuntini jälkeen vanhan kouluni pihassa kuukautta aiemmin saamani ensimmäisen järjestelmäkamerani kanssa ja aivan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan syksyä ja sitä, kun luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja pukeutuu vielä hetkeksi kauneimpiinsa. Ymmärsin, kuinka rakastan pimeneviä iltoja ja sitä, että on pukeuduttava lämpimään villakangastakkiin kävellessään metsän halki soittotunnille juuri ennen pimeää. Minä soitin silloin viimeistä syksyä pianoa niin, että kävin soittotunneilla, ja olin äärettömän inspiroitunut soittamisesta ja kauniista, syvälle rintalastan alle menevästä musiikista, varmaan juuri siksi The Fray löysi paikan sydämestäni kävellessäni niinä syksyisinä iltoina kävellessäni soittotunneille sen metsän halki.
Seuraavana syksynä en enää kävellyt soittotunneille, mutta The Fray pysyi elämässäni ja jokaisena syksynä se vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi palaa elämääni kuin kertoakseen siitä, kuinka paljon minä rakastan syksyä. Albumin kolmas biisi You Found Me on myös omalla kohdallani yksi kuunnelluimmista albumin biiseistä ja samalla se on myös biisi, joka soi huomattavan usein kuulokkeissani kävellessäni kamerani kanssa syksyisiä kadunkulmia ja metsäpolkuja, se saa minut ottamaan kamerani mukaan aina kerta toisensa jälkeen ja pysähtymään hetkittäin ikuistamaan maisemia kameran muistikortille. Se saa minut inspiroitumaan aivan erityisellä tavalla ja on myönnettävä, että sanojen where were you when everything was falling apart? / all my days were spent by a telephone / that never rang and all i needed was a call / that never came to the corner of 1st and Amistad soidessa kuulokkeissani olen tallentanut varmasti satoja hetkiä syksyisiltä päiviltä ja minulle niissä kuvissa soi varmasti ikuisesti se biisi, se aivan uskomattoman kaunis biisi, joka palaa luokseni aina syksyisin ihan kuin kertoakseen, kuinka paljon minä tätä taianomaista vuodenaikaa rakastan.
Seuraavana syksynä en enää kävellyt soittotunneille, mutta The Fray pysyi elämässäni ja jokaisena syksynä se vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi palaa elämääni kuin kertoakseen siitä, kuinka paljon minä rakastan syksyä. Albumin kolmas biisi You Found Me on myös omalla kohdallani yksi kuunnelluimmista albumin biiseistä ja samalla se on myös biisi, joka soi huomattavan usein kuulokkeissani kävellessäni kamerani kanssa syksyisiä kadunkulmia ja metsäpolkuja, se saa minut ottamaan kamerani mukaan aina kerta toisensa jälkeen ja pysähtymään hetkittäin ikuistamaan maisemia kameran muistikortille. Se saa minut inspiroitumaan aivan erityisellä tavalla ja on myönnettävä, että sanojen where were you when everything was falling apart? / all my days were spent by a telephone / that never rang and all i needed was a call / that never came to the corner of 1st and Amistad soidessa kuulokkeissani olen tallentanut varmasti satoja hetkiä syksyisiltä päiviltä ja minulle niissä kuvissa soi varmasti ikuisesti se biisi, se aivan uskomattoman kaunis biisi, joka palaa luokseni aina syksyisin ihan kuin kertoakseen, kuinka paljon minä tätä taianomaista vuodenaikaa rakastan.
Minä muistan lukemattomia syksyisiä iltoja, kun sade on hakannut ikkunalasiin ja syystuuli on repinyt lehdet puista, muistan, koska olen katsellut ikkunasta pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja taustalla on aina soinut Death Cab For Cutien Someday You Will Be Loved. Muistan, koska tämä uskomattoman kaunis biisi on aina saanut oloni tuntumaan lämpimältä, tavallaan siltä, että syysmyrskyn riehuessa ikkunalasin takana elämä on äärettömän kaunista ja kaikki on hyvin. Vaikka tämä biisi ja yhtyeen vuonna 2005 ilmestynyt albumi Plans ovat kulkeneet mukanani todella kauan, ensimmäiset syksyiset illat, joina muistan katselleeni syysmyrskyn riehuvan ikkunalasin takana tämän biisin ja sanojen you'll be loved you'll be loved / like you never have known / the memories of me / will seem more like bad dreams / just a series of blurs / like i never occurred / someday you will be loved kaikuessa huoneeni nurkissa, ovat syksyltä 2012, jolloin muutin Helsinkiin ja elämä muuttui kerralla niin suunnattomasti, että tunsin jatkuvasti olevani kovin hukassa.
Ne illat olivat kuitenkin lopulta aivan äärettömän kauniita ja muistelen niitä edelleen lämmöllä, sillä samalla, jonka ne sanat saivat minut aina tuntemaan. Someday You Will Be Loved on tuonut niihin myrskyisiin syysiltoihin lohtua kerta toisensa jälkeen ja ehkä juuri siksi minä en vaihtaisi niitä iltoja mihinkään, enkä vaihtaisi kyllä tätä biisiäkään, tämä on nimittäin itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan varsinkin näin syksyisin. You may feel alone when you're falling asleep / and everytime tears roll down your cheeks / but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved minä kuiskailen jokaisena syksynä niin sellaisina iltoina, kun ikkunalasin takana sadepisarat putoilevat asfalttiin ja taivaan pukeutuessa tummansiniseen samettiin katuvalojen säteet heijastuvat vesilammikoista. Sellaisina iltoina tämä käsittämättömän kaunis biisi palaa aina luokseni jäädäkseen koko syksyksi, lohduttaakseen ja tuodakseen lämpöä, enkä voisi olla siitä yhtään kiitollisempi, yhtään onnellisempi.
Elokuussa
2015 sain hetkellisesti tarpeekseni musiikista, en vain
yksinkertaisesti tahtonut kuunnella musiikkia ja sen sijaan, että olisin
viettänyt iltani musiikin verhotessa asuntoani harmoniaan, minä
kuuntelin hiljaisuutta. Minä olin sinä kesänä käynyt festareilla enemmän
kuin koskaan aiemmin ja lisäksi viettänyt monta aivan äärettömän
kaunista iltaa yksittäisillä keikoilla, olin kuunnellut musiikkia lähes
vuorokauden ympäri koko kesän ja musiikki oli tuntunut olevan ainoa
asia, joka merkitsi minulle jotain, kunnes se ei enää merkinnyt ja
kunnes minä en enää halunnut kuunnella. Meni viikkoja (se oli minulle
silloin todella pitkä aika, olihan musiikki ollut vuosien ajan osa
jokapäiväistä elämääni) ennen kuin kiinnostuin taas musiikista, ensin
minä kiinnostuin lähinnä vain soittamisesta ja vietin öitäni tanssittaen
sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, mutta lopulta Bring Me The
Horizonin julkaistua viidennen studioalbuminsa That's the Spirit syyskuun
puolivälissä myös musiikin kuunteleminen alkoi kiinnostaa. Kyseinen
albumi oli nimittäin aivan käsittämättömän hieno ja on sitä ehdottomasti edelleen, vielä kolmen vuoden ja aivan lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen se saa minussa aikaan kylmiä väreitä, pakottaa minut aina hetkittäin pysähtymään ja ihan vain kuuntelemaan.
That's The Spirit on täynnä uskomattoman hienoja ja tärkeitä biisejä, mutta kaikista niistä hienoista biiseistä albumin avausraita Doomed palaa soittolistoilleni aina syksyisin. Silloin syksyllä 2015, kun tämä biisi päätyi soittolistalleni ensimmäisen kerran, minä kävelin kerran viikossa työpäiväni jälkeen soittotunnille ja opettelin viimeinkin soittamaan akustista kitaraani, joka oli kulkenut mukanani seitsemän vuotta ilman, että kertaakaan olisin oppinut sitä soittamaan. Niinä syksyisinä iltoina kävellessäni töiden jälkeen kitarani kanssa soittotunnille Doomed ja sanat so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it soivat kuulokkeissani yhä uudelleen ja uudelleen, ne sanat olivat sen syksyn tärkeimmät ja auttoivat minua eteenpäin kaikissa niissäkin hetkissä, kun tuntui, että huominen on aina harmaa. Niinhän se saattoi usein ollakin, mutta tämän biisin kanssa se ei haitannut ja ehkä siksi tämä biisi palaa soittolistoilleni aina syksyisin, tämä biisi ja koko That's The Spirit ovat minulle ehdottomasti syksymusiikkia, tänäkin syksynä albumi on ehtinyt soida kuulokkeissani jo aivan huomattavan paljon.
On My Own on aina ollut yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista The Usedin biiseistä, aina, aivan siitä hetkestä lähtien, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Näin yhtyeen värivalojen loisteessa Tavastialla maaliskuussa 2016 ja kun sanat without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something / knowing nothing is better than knowing it all kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni, niin rakas kyseinen biisi on minulle ja niin äärettömän hauraalta Bert McCrackenin ääni kuulosti sinä kauniina iltana värivalojen loisteessa loppuunmyydyllä Tavastialla, tuntui kuin se biisi ja ne sanat olisivat hetken olleet koko maailma. Tuntui kuin aivan kaikki olisi pysähtynyt, kuin ne Bert McCrackenin laulamat sanat olisivat pysäyttäneet kokonaisen maailman ja saaneet samanaikaisesti sydämeni jättämään lyöntejä välistä, siltä samalta ne sanat ovat tuntuneet myös monta kertaa ennen sitä hetkeä ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niissä on jotain todella suurta, koko biisissä on jotain todella suurta ja siksi se onkin edelleen ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä koskaan.
Aina syksyn ensimmäisinä päivinä On My Own palaa soittolistoilleni ja tuntuu tavallaan uskomattoman rauhoittavalta istua iltaisin pimeässä asunnossani sanojen see all those people on the ground / wasting time / i try to hold it all inside / but just for tonight kaikuessa asuntoni nurkissa, tuntuu rauhoittavalta, vaikka sama, rakas biisi on saanut kyyneleet valumaan poskipäilleni lukemattomia kertoja. Tätä tekstiä kirjoittaessani On My Own soi jälleen taustalla, ikkunalasin takana illan viimeiset auringonsäteet valaisevat vielä hetken maisemaa ja avonaisesta parvekkeen ovesta tulvii sisään raikasta ilmaa, on yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja juuri siksi minä lopetan tämän blogitekstin nyt tähän, jatkan kuuntelemista ja juon kaakaoni loppuun. Kuunnelkaa tekin tämä biisi ja myös muuta biisit, jotka mainitsin tässä tekstissä, jokainen niistä todella ansaitsee tulla kuulluksi yhä uudelleen ja uudelleen, niin äärettömän hienoja ne ovat.
Lähetä kommentti