Viime viikko tuntui hetkittäin kovin kiireiseltä ja vaikka nukuin enemmän kuin aikoihin, olin järjettömän väsynyt ja siksi kävellessäni perjantaina töiden jälkeen sen maailman rakkaimman luokse hymyilin tyhmästi sitä, kuinka maailma oli kaunis, auringonsäteet lämmittivät selkärankaa ja minulla oli sellainen tunne, että viikonlopusta tulisi kaunis. Niin siitä tulikin, perjantai-iltana istuimme bussissa matkalla Palokkaan ja sanoin, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, missä olimme ja ihan itsekseni mietin, kuinka huolimatta siitä, että olen asunut yli kaksi vuotta Jyväskylässä ja minun varmaan kuuluisi tuntea tätä kaupunkia vähän paremmin, se tuntuu edelleen jotenkin kovin ihanalta, se, että on vielä niin paljon kadunkulmia, jotka ovat minulle tuntemattomia. Ostin itselleni kynttilöitä ja kaamosvalot, sillä syksyisin valaisen pimeän asuntoni kynttilöillä ja kauniilla kaamosvaloilla, joita en tahdo kutsua jouluvaloiksi, sillä käytän niitä melkein vuoden ympäri, ostin minä kaikkea muutakin, kaikkea sellaista, mitä olin tahtonut ostaa jo kauan ja nauroin sitten ruokakaupassa kaikelle aivan järjettömälle, nauroin bussipysäkillä ja ihan vähän vielä silloinkin, kun kävelimme bussipysäkiltä takaisen sen maailman rakkaimman luokse. Ei mennyt kauan, kun minä nukahdin ensimmäisen kerran, olin aivan äärettömän väsynyt ja herätessäni seuraavana aamuna maailma ikkunalasin takana oli jälleen kovin kaunis, kävelimme keskustan kaduilla vastaantulijoiden onnellisuuden tarttuessa minunkin kasvoilleni ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka nämä ovat varmaan niitä viimeisiä päiviä, jolloin voisi kuvitella, että on vielä kesä. Minun kesäni päättyi jo puolitoista viikkoa sitten, mutta vastaantulijoista sitä ei vieläkään huomaa, kesän päättymistä, minä mietin kävellessämme Ilmarisenkatua pitkin Tourujoelle valokuvaamaan ja vaihtaessani kameraani objektiivin, jolla en ollut kuvannut aikoihin, hymyilin tyhmästi, se kaikkien bloggaajien suosima objektiivi palaa elämääni aina syksyisin, syksy näyttää kovin kauniilta sen lävitse. Oikeastaan ihan kaikki näyttää kauniilta sen lävitse, minä mietin vielä sunnuntaina katsoessani ottamiamme valokuvia kamerani näytöltä ja unohduin sitten hetkeksi miettimään, kuinka tästä tulevasta viikostakin tulisi varmasti kaunis, tietämättä siis yhtään mitään siitä, kuinka järjettömän väärässä minä voisinkaan olla.
Maanantai-iltana makasin sängyssä puhuessani pikkusiskoni kanssa puhelimessa, kun minusta alkoi vähän tuntua, että silmässäni on jotain ja käydessäni juuri ennen nukkumaan menemistä suihkussa silmä alkoi vuotaa pahemmin kuin koskaan aiemmin, eikä roskan tunne silmässä hävinnyt, vaikka kuinka yritin saada roskan pois silmästä. Herätessäni seuraavana aamuna tilanne oli vain pahentunut, nojasin sängyn reunaan pimeässä asunnossani miettiessäni, lähdenkö monelta töihin, mutta lopulta päädyin kuitenkin varaamaan itselleni ajan lääkärille. Käytin ensimmäistä kertaa aikoihin aurinkolaseja kävellessäni yhdeksän jälkeen terveyskeskukseen ja istuttuani hetken lääkärillä lähdin suoraan sairaalan silmäyksikköön, sillä pupillini olivat keskenään erikokoiset ja lääkäri ei osannut varmuudella sanoa, olisiko silmässäni mahdollisesti värikalvontulehdus vai ihan jotain muuta. Päästessäni lopulta silmäyksikön lääkärille selvisi, että oikean silmäni sarveiskalvossa on haava ja se paranisi varmasti muutamassa päivässä, sairaslomalle pariksi päiväksi, kirjoitin viestiin odottaessani bussia ja sarveiskalvot puudutettuina tuntui hetken, ettei tilanne olisi paha. Puudutuksen lakatessa tilanne oli kuitenkin se, että silmäni alkoikin jälleen vuotamaan vielä pahemmin kuin edellisenä iltana ja kipu silmässä oli aivan käsittämätön, makasin silmät kiinni sängyssä, kun kipeä silmäni ei kestänyt yhtään valoa ja hetkittäin mietin, etten tulisi koskaan selviämään siitä. Minulta murtui viime kesänä jalka ja vaikka se oli varsin epämukavaa, minä voin kertoa, että tämä haava sarveiskalvossa on aiheuttanut moninkertaisesti pahempaa kipua kuin se murtunut jalka, eikä oikeastaan mikään tähänastisen elämäni aikana ole tuntunut näin kamalalta. Kirjoittaessani tätä tilanne on jo vähän parempi ja pystyn jo katsomaan tietokoneeni näyttöä ilman, että se sattuu aivan suunnattomasti, mutta silmä kuitenkin vuotaa edelleen ja roskan tunne silmässä ei ole vieläkään kadonnut kokonaan. Toivottavasti huomenna on taas parempi päivä ja toivottavasti huomenna kestäisin auringonvalon, jotta pääsisin ulos tästä asunnosta, enkä joutuisi makaamaan enää hetkeäkään sängyssä silmät kiinni, nämä ovat olleet ihan ehdottomasti vuoden pahimmat ja kivuliaimmat päivät.
Lähetä kommentti