26. syyskuuta 2016

oh i'll go anywhere with you

Tänäaamuna minä näin auringonnousun, katselin nukkuvaa ruskeahiuksista poikaa sanomatta sanaakaan ja kävellessäni muutamaa tuntia myöhemmin kylmyydessä päässäni kaikuivat sanat oh, and i will be with you / when the darkest winter comes / oh, and i will be with you / to feel the california sun / oh, and i will be with you / in the night sounds and it's true / oh, i'll go anywhere with you. Elämä on ollut tavallaan uskomattoman kaunista, on ollut rauhallisia iltoja sateen hakatessa ikkunalautaan ja niitä aamuja, kun ei ole ollut kiire mihinkään, pysähdyin vielä miettimään seistessäni auringonlaskun jälkeen rannassa katselemassa pimenevää maisemaa. Tällä hetkellä istun kuitenkin pienessä mökissä kaukana kotoa kuuntelemassa television huutavan viereisessä huoneessa, ajattelin kuunnella vielä hetken kaunista musiikkia ja nukahtaa sitten tähän vieraaseen kaupunkiin, joka on yksinkertaisesti liian kaukana kaikesta. Niin ja hei, Passengerin uusi albumi on ihana.

212214210

22. syyskuuta 2016

kolme satunnaista asiaa minusta

IMG_1685IMG_1686

3  A S I A A,  J O I S T A  P I D Ä N
Syksy. Vannon, ettei mikään inspiroi minua niin kuin syksy ja pimenevät illat, kun voi kävellä kotiin viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja istua sitten kotona rakkaan musiikin kanssa kynttilän valossa, kuunnella syyssateiden hakkaavan armottomasti ikkunalautaan aamuyön ensimmäisinä tunteina ja pukeutua lämpimiin neuleisiin niinä aamuina, kun taivas tarttuu kengänpohjiin ja kylmyys tarttuu olkapäähän, juoda vaniljateetä pitääkseen itsensä lämpimänä.
Musiikki. Sen lisäksi, että syksy inspiroi minua aivan suunnattomasti, se saa myös poikkeuksetta aina rakastumaan musiikkiin tavalla, jota en olisi osannut koskaan kuvitellakaan, rakastumaan niin palavasti, ettei siinä ole oikeastaan mitään järkeä. Viimeaikoina olen kuunnellut paljon musiikkia, jota rakastin vuosia sitten ja johon olen rakastunut tänä syksynä taas uudelleen, esimerkiksi A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie ovat olleet aivan suunnatonta rakkautta, suosittelen kuuntelemaan pimeinä syysiltoina.
♥ Vanhat blogitekstit. Olen viimeaikoina lukenut nimenomaan oman blogini tekstejä vuodesta 2010 eteenpäin ja on myönnettävä, että aivan kaikesta huolimatta olen alkanut kaivata entistä itseäni, sitä melankoliaan turvautuvaa tyttöä, joka rakasti valokuvaamista osaamatta kuitenkaan oikeasti kuvata ja istui seitsemännen kerroksen parvekkeella kylminä syysiltoina, kun ei ollut olemassa mitään muuta kuin se ilta ja ne ihmiset, jotka merkitsivät enemmän kuin mikään. Sitä tyttöä, joka jaksoi uskoa unelmiinsa ja oli elossa jokaisella hengenvedollaan, ei pelkästään olemassa vaan elossa ja hetkittäin käsittämättömän onnellinen siitä.

3  A S I A A ,  J O I S T A  E N  P I D Ä
Neljä viikkoa kestänyt yskä. Vannon, että olisin uskomattoman onnellinen, jos tämä aivan käsittämätön yskä päättäisi päästää minusta vihdoin irti, en vain enää yksinkertaisesti jaksa tätä tai sitäkään, että tuntuu kuin olisin jatkuvasti kipeänä. Kun jonain päivänä voin esimerkiksi pyöräillä aamuisin keskustaan yskimättä keuhkojani pihalle tai menemään iltaisin lenkille tuntematta jatkuvaa heikotusta, olen äärettömän onnellinen.
Stressi. Stressasin ala-asteella siitä, kuinka minä en osannut liikuntatunneilla pelata lentopalloa tai tehdä kuperkeikkaa takaperin, yläasteella stressasin siitä, tulenko koskaan sopeutumaan joukkoon ja lukiossa stressasin siitä, pääsenkö kursseja läpi ja olenko huonompi kuin muut. Nykyään stressaan aivan kaikesta ja sen lisäksi, että stressaan kaikesta järkevästä stressaan myös jokaisesta pienestä asiasta, joihin en voi itse mitenkään vaikuttaa ja vaikka se tuntuu aivan järjettömältä, en vain yksinkertaisesti osaa olla stressaamatta.
Pinnallisuus ja itsekeskeisyys, no words needed.

3  A S I A A ,  J O I T A  T E I N  V I I K O N L O P P U N A

Piilouduin peiton alle katsomaan turhia televisio-ohjelmia, söin mutakakkua ja nukahdin maailman rakkaimman ihmisen viereen. Siinä, missä muut rakastavat parisuhteissa niitä romanttisia iltoja hienoissa ravintoloissa tai elokuvateattereissa, minulle parisuhteessa kaikista rakkainta ovat nimenomaan ne illat, kun ei tarvitse poistua kotoa tai tehdä mitään erityistä, ne illat, kun voi yksinkertaisesti vain olla.
Kävelin Tourujoella kameran kanssa, rakastin syksyn jokaisella hengenvedollani ja kuuntelin aivan ihanan Ellinooran debyyttialbumia, joka on muuten aivan ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista albumeista, suosittelen kuuntelemaan nimenomaan semmoisena aurinkoisena syyspäivänä, kun ei ole kiire mihinkään.
Vietin ikuisuuden Sokoksen leluosastolla ostamatta kuitenkaan mitään.

3  A S I A A ,  J O T K A  O S A A N
Nähdä ja kuulla maailmassa sellaisia asioita, jotka jäävät monelta huomaamatta. Piilotettuja tunteita ihmisten kasvoilla, uskomattoman pieniä asioita luonnossa ja niitä lähes huomaamattomia yksityiskohtia musiikissa, niitä sellaisia, jotka sitten tekevät jostain biisistä itselleni uskomattoman suuren.
Olla aivan järjettömän itsekriittinen. Kirjoitan ja valokuvaan huomattavasti enemmän kuin mitä koskaan uskaltaisin julkaista missään, nimittäin riippumatta siitä, kuinka hyvin muiden mielestä olen onnistunut esimerkiksi jossain tekstissä tai kuinka hienon valokuvan olen muiden mielestä ottanut, en ole itse koskaan täysin tyytyväinen teksteihin tai valokuviini. Samaa itsekriittisyyttähän on siis havaittavissa lähes kaikessa tekemisessäni, en vain yksinkertaisesti ole koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä teen.
Eksyä, esimerkiksi paloportaisiin.


3  A S I A A ,  J O I T A  E N  O S A A 
Pelata lautapelejä. Olen viimeksi varmaan päiväkoti-ikäisenä pelannut lautapelejä ja minulla ei ole nykään pienintäkään käsitystä, kuinka mitään lautapeliä pelataan. Muuttuva labyrintti on kuitenkin poikkeus osaamattomuudessani, kyseinen peli nimittäin kaivetaan aina jouluisin jostain kaappien kätköistä ja sitä väitän osaavani pelata, vaikka en siinäkään uskomattoman hyvä koskaan ole ollut.
Mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Minun pitäisi nykyään taas elää sellaisessa suhteellisen tavallisessa päivärytmissä mennen nukkumaan ennen yhtätoista illalla ja heräten seitsemän aikaan aamulla, on kuitenkin aivan äärettömän vaikeaa mennä nukkumaan ennen puoltayötä inspiraation saapuessa nimenomaan iltaisin. 
Soittaa pianoa oikein ja tällä tarkoitan siis lähinnä sitä, että sormeni eivät tanssi koskettimilla oikeassa järjestyksessä vaan hyppivät toistensa ylitse ja esimerkiksi vasemman käden keskisormi harvoin osallistuu soittamiseen ollenkaan, lisäksi pidän soittaessani käsiäni väärässä kulmassa ja ilmeisesti myös istun väärin. Toisaalta en ole itse koskaan kärsinyt tästä osaamattomuudestani ja ainoastaan yksi soitonopettajani on asiasta vuosia sitten maininnut.


3  A S I A A ,  J O T K A  H A L U A I S I N  O S A T A
Osata paremmin ruotsia. Tilannehan on nyt nimittäin se, että olen osannut ruotsia kunnolla viimeksi yläasteella ja lukiossa pääsin kurssit läpi oikeastaan tuurilla, ammattikorkeassa Työelämän ruotsi ja Finanssvenska tuottivat äärimmäisen suuria ongelmia huolimatta siitä, että arvosanat olivatkin kiitettäviä.
Olla vähän tasapainoisempi ihminen. Aikoinaan kirjoitin useasti siitä, kuinka sen lisäksi, että olen kuin hiljaisuus ennen myrskyä olen myös se myrskytuuli, joka ei tunne häivähdystäkään armosta. Mielialani voivat muuttua sekuntien murto-osissa hetkittäin myös ilman varsinaista syytä, ristiriitaisuus on vähitellen muodostunut osaksi identiteettiäni ja välillä ihmettelen syvästi, miten kukaan jaksaa katsella myrskyistä mieltäni. Sellainen on nimittäin uskomattoman raskasta sekä minulle itselleni että muille ihmisille, siksi tahtoisin osata olla edes vähän tasapainoisempi ja siten myös tavallaan jotenkin helpompi ihminen.
Soittaa kitaraa paremmin, siinä kun ei voi varmaan koskaan olla liian hyvä.


3  A S I A A ,  J O T K A  M I N U N  P I T Ä I S I  T E H D Ä

Kirjoittaa taas aktiivisemmin tätä blogiakin. Kesällähän kirjoittaminen ei tosiaan yksinkertaisesti kiinnostanut, kun auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani minun maailmani pukeutui jatkuvasti harmaaseen ja inspiraationi elämääni kohtaan oli kohtalaisen vahvasti kadoksissa, mutta syksyn saavuttua inspiraationi on palannut. Halu kirjoittaa on uskomattoman suuri, joten nyt pitäisi vaan ryhdistäytyä ja oppia kirjoittamaan myös valoisaan aikaan, sillä öisin pitäisi nykyään ilmeisesti nukkua. 
♥  Nähdä enemmän ystäviäni. Jostain tuntemattomasta syystä minusta on tullut viimeisimmän vuoden aikana uskomattoman erakoitunut ja siitä syystä minun on nykyään äärettömän vaikeaa ottaa yhteyttä ystäviini ihan vaikka kysyäkseni, että voidaanko nähdä. Toisaalta ollakseni rehellinen tämä erakoituminen alkoi tapahtua jo silloin, kun asuin vielä Helsingissä ja korvasin sosiaalisen elämäni sillä, että kävin yksin keikoilla - se on muuten edelleen yksi niistä asioista, joita kaipaan Helsingistä eniten, yksin keikoilla käymistä.
♥  Kuunnella esimerkiksi Mira Luodin debyyttialbumi keskittymättä mihinkään muuhun, en vain ole ehtinyt.


3  A S I A A ,  J O I S T A  S T R E S S A A N
Taloudellinen tilanne ja siis nimenomaan oma taloudellinen tilanne, joka ei näin työttömänä ole, eikä se muuten ollut opiskelijanakaan, välttämättä aina kovinkaan kehuttava ja viimeaikoina olen huomannut miettiväni hetkittäin tarkkaan, ovatko kaikki ostokseni oikeasti tarpeellisia (en ymmärrä, miten en silloin pari vuotta sitten stressannut tai edes miettinyt ostosteni tarpeellisuutta ostaessani naurettavia määriä keikkalippuja). Toisaalta stressaan taloudellisesta tilanteestani aina, vaikka tililläni olisi kuinka paljon rahaa, raha on vain yksinkertaisesti aivan järjettömän stressaava asia riippumatta siitä, onko sitä rahaa vai ei.
Siitä, etten osaa valokuvata tietynlaisissa olosuhteissa. Kuulostaa varmaan todella naurettavalta, mutta joissain tietyissä tilanteissa tämä stressi on todellista ja silloin valokuvaamisestakin tulee melko mahdotonta, varsinkin silloin, kun olisi oikeasti saatava nopeasti kuvia ja oltava varma, että ne kelpaavat edes itselle.
Asiat, joihin en itse mitenkään voi vaikuttaa.



3  A S I A A ,  J O T K A  S A A V A T  M I N U T  R E N T O U T U M A A N

♥ Musiikki. Olen kirjoittanut naurettavan useasti siitä, kuinka rakastan musiikkia niin käsittämättömän paljon, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kuvaamaan sitä tunnetta ja ehkä nimenomaan siksi mikään ei saa minua rentoutumaan niin kuin musiikki.
♥ Valokuvaaminen. Muistan edelleen, kuinka kymmenen vuotta sitten kävelin vanhan digikameran kanssa vanhempieni kotipihassa syysillan pimeydessä ja ymmärsin ensimmäistä kertaa, kuinka rauhoittavaa valokuvaaminen on ja kuinka uskomattoman maagista hetken ikuistaminen on, ymmärsin valokuvaamisen hienouden, vaikka silloin ottamani kuvat olivatkin suhteellisen huonoja. Siitä illasta lähtien valokuvaaminen on kuitenkin ollut minulle kaiken itsensä ilmaisemisen ja luovuuden purkamisen lisäksi tapa rauhoittua.
♥ Luonto. Väitän, että ihan jokaisen ihmisen pitäisi hetkittäin kävellä sinne lähimpään metsään, kuunnella musiikin sijaan metsän humisevan vaimeasti ympärillään ja sulkea silmänsä, mikään ei nimittäin ole samalla tavalla rauhoittavaa kuin luonnossa liikkuminen ja se suunnaton rauha, kun liikenteen äänet jäävät taakse.

3  A S I A A ,  J O T K A  P U E N  M I E L E L L Ä N I  P Ä Ä L L E N I
♥ Vanha villakangastakkini, joka tulee olemaan tänä talvena jo seitsemättä talvea käytössä. Tilannehan on nimittäin se, etten ole kertaakaan tämän seitsemän vuoden aikana löytänyt yhtä täydellistä villakangastakkia korvaamaan nykyään jo suhteellisen kulunutta takkiani, joka ei todellisuudessa enää edes lämmitä tarpeeksi kovimmilla pakkasilla. Se on silti edelleen täydellisin villakangastakki ikinä.
♥ Vansit. Olen harvoin merkkiuskollinen vaatteiden suhteen, mutta jokapäiväiseen käyttöön ostamieni kenkien täytyy aina olla ehdottomasti Vansit, enkä oikeastaan ostotilanteessa edes harkitse muita merkkejä. Tottakai kaapistani löytyy muitakin kenkiä, mutta Vansit ovat ehdottomasti kaikista eniten käytössä.
♥ Lämpimät neuleet. Ei varmaan tarvitse selittää, koska syksyllä ei ole mitään täydellisempää.

3  A S I A A ,  J O I T A  E N  P U E  P Ä Ä L L E N I
♥ Leveälahkeiset housut lukuunottamatta kotihousujani, joita en koskaan julkiselle paikalle päälleni pukisi. Muistan vannoneeni yläasteella, etten koskaan pukeutuisi pillifarkkuihin ja nykyään ne ovat kuitenkin ainoat housut, jotka suostun pukemaan päälleni tai joiden ostamista edes pystyn harkitsemaan.
♥ Liian kireät vaatteet. Olen lähes aina ollut vaatteiden suhteen uskomattoman mukavuudenhaluinen, eikä minulla siis tulisi mieleenkään pukeutua liian kireisiin vaatteisiin oikeastaan missään tilanteessa, toisaalta minä olen myös äärimmäisen itsekriittinen ja mielestäni en näytä hyvältä missään kireissä vaatteissa.
♥ Todella lyhyet mekot. Ne eivät vain yksinkertaisesti näytä hyvältä päälläni, kun jokaisessa lyhyessä mekossa näytän joko liian pitkältä tai vaihtoehtoisesti liian isolta muuten, on myös mahdollista, että suurin osa näistä todella lyhyistä mekoista on minulle oikeasti liian lyhyitä ja itseäni henkilökohtaisesti ei kiinnosta esitellä takapuoltani kaikille ja näyttää samalla käsittämättömän tyhmältä.

3  A S I A A ,  J O T K A  H A L U A I S I N  H A N K K I A
♥ Ukulele. Kaksi vuotta sitten tilasin hetken mielijohteesta melodikan, joka toimi silloin terapeuttisena soittimena ja tänä syksynä minusta on tuntunut, että ukulele voisi toimia melodikan kaltaisena terapiana.
♥ Uusi tietokone. Neljä vuotta kanssani viettänyt, lukuisia hermoromahduksia konsernitilinpäätöksen suhteen kestänyt ja lukemattomia blogimerkintöjä nähnyt uskollinen kannettavani päätti muutama viikko sitten, ettei näppäimistön toimivuus ole kovin tärkeää ja tällä hetkellä tilanne on siis sellainen, että kyseinen tietokone on äärimmäisen hankalasti käytettävä ja käytän juuri siksi suurimman osan ajasta poikaystäväni kannettavaa, joka toisaalta on parempi kuin oma kannettavani on varmaan koskaan ollut.
♥ Uusia objektiiveja, niitähän ei nimittäin voi olla koskaan liikaa ja edellisen ostamisesta on vuosi.



3  A S I A A ,  J O I S T A  U N E L M O I N
♥ Matkustamisesta. Tahdon nähdä elämäni aikana mahdollisimman paljon maailmaa, kokea suuria tunteita jossain maailman toisella puolen ja kirjoittaa kaikesta siitä, valokuvata maailman ihmeellisyyttä. Jos saisin nyt matkustaa minne vain, matkustaisin ehdottomasti Islantiin valokuvaamaan syksyn kauneutta.
♥ Siitä, että voisin jonain päivänä tehdä työkseni jotain sellaista, millä olisi minulle itsellenikin oikeasti merkitystä. Olen koulutukseltani tradenomi ja vaikka mielelläni alan töitä tekisinkin, olen silti sydämeltäni niin äärettömän luova ihminen, että minun on saatava tehdä jotain muutakin kuin istua kahdeksan tuntia vuorokaudessa esimerkiksi vääntämässä kirjanpitoa, siksi minun unelmani olisi vielä jonain päivänä tehdä päivätyöni ohella jotain sellaista, mitä rakastan ja saada siitäkin mahdollisesti rahaa.
♥ Siitä, että maailma ei olisi niin käsittämättömän paha.

3  A S I A A ,  J O I T A  P E L K Ä Ä N
♥ Rakkaiden ihmisten menettämistä. En pelkää mitään niin suunnattomasti kuin rakkaiden ihmisten menettämistä, enkä tarkoita pelkästään rakkaiden ihmisten kuolemaa, rakkaita ihmisiä voi menettää muullakin tavalla ja elämässäni on tapahtunut asioita, joiden myötä olen menettänyt itselleni todella rakkaita ihmisiä niin, etteivät he vain yksinkertaisesti ole elämässäni läsnä. Ihmisten menettäminen tavalla tai toisella on satuttanut minua tähänastisen elämäni aikana suhteellisen monesti ja tiedän, että se tulee satuttamaan vielä monesti, ehkä juuri siksi pelkään niin käsittämättömän paljon, tavallaan ehkä enemmän kuin mitään.
♥ Pellet. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kenenkään mielestä pellet voivat olla hauskoja tai oikeastaan mitään positiivista. Muistan, kuinka suhteellisen pienenä lapsena pelkäsin pelleä, joka oli vapun aikaan Prismassa taiteilemassa ilmapalloista eläimiä ja muistan, kuinka en koskaan pitänyt tai pidä edelleenkään yhdestäkään lastenohjelmasta, jossa oli pellejä. Kauhuelokuvat on vielä asia erikseen, pellet tekevät niistä yksinkertaisesti sietämättömiä, onneksi en niihin kuitenkaan joudu kamalan usein elokuvissa törmäämään.
♥ Sitä, että jonain päivänä en enää olekaan tarpeeksi vahva.

3 A S I A A,  J O I T A  T O I V O N  T A P A H T U V A N  L Ä H I T U L E V A I S U U D E S S A
♥ Sitä, että löytäisin uudelleen sen suunnattoman rakkauden valokuvaamista kohtaan ja sen riemun, kun kulkee kameran kanssa pimeyteen verhotuneilla kaduilla tai istuu auringonnousun aikaan rantahiekalla kuvaamassa sitä uskomatonta kauneutta. Olen tavallaan jotenkin unohtanut sen, kuinka järjettömän paljon rakastan valokuvaamista ja kuinka siistiä se aikoinaan oli, nykyäänhän kuvaan aivan liian vähän ja yritän yksinkertaisesti liikaa, ei jokaisen kuvan oikeasti tarvitse olla oikein valotettu tai edes oikein tarkennettu.
♥ Sitä, että minusta tulisi edes etäisesti se ihminen, joka olin esimerkiksi viisi vuotta sitten unelmoidessani muuttamisesta Tampereelle ja valokuvatessani kaikkea niin suurella riemulla, ettei siinä ollut oikeastaan mitään järkeä. Tahtoisin osata taas innostua kaikesta samalla tavalla ja luottaa, että unelmat voivat toteutua.
♥ Sitä, että tämä teksti valmistuisi nimenomaan juuri nyt.


19. syyskuuta 2016

jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal

Ruger Hauer 012Ruger Hauer 083

  RUGER HAUER @ LUTAKKO 09 09 2016

Kirjoitin huhtikuussa, kuinka Ruger Hauer on kuuntelemani mukaan ottanut aivan jokaisella albumillaan harppauksen kohti tuntematonta ja kuinka uuden albumin kohdalla tämä harppaus on otettu ehdottomasti siinä, että albumin tekemiseen ovat osallistuneet Regina-yhtyeestä tutut Iisa ja Mikko Pykäri. Nimenomaan juuri se muutos sai allekirjoittaneen mielenkiinnon kuitenkin aiemmin samana keväänä heräämään, nimittäin maaliskuussa ilmestyvä albumi tulisi olemaan tämän muutoksen takia joko äärimmäisen hyvä tai ainoastaan valtava pettymys. Välimuotoja albumin onnistumisessa ei ollut eikä niitä albumin ilmestyttyä todella tarvitukaan, nimittäin maatessani silloin muuttolaatikoiden keskellä pimeässä asunnossani kuuntelemassa albumia ensimmäistä kertaa olin vaikutttunut siitä, kuinka Iisan suunnattoman kaunista ääntä oli käytetty tavallaan instrumenttina sen sijaan, että laulajasta olisi tehty bändiin uutta jäsentä. Mature on ollut itselleni henkilökohtaisesti ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien albumi muutoksista, kasvukivuista ja tavallaan myös aikuisuudesta, näihin kolmeen teemaan nojaava albumi on sanoituksiltaan hetkittäin niin äärettömän aito ja rehellinen, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ehkä nimenomaan sen aitouden ja rehellisyyden ansiosta seistessäni kyseisen albumin julkaisukeikalla Tavastialla huhtikuussa olin ainoastaan sanattomuutta, tavallaan uskomattoman rikkinäinen ja biisi toisensa jälkeen enemmän sekaisin kaikesta, kun musiikki mursi jokaisen kylkiluuni yksi kerrallaan jättäen jälkeensä reikiä keuhkoihini. Tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä, kuinka suunnattomasti itselleni silloin vielä suhteellisen vieras yhtye pystyi lopulta vaikuttamaan tunteisiini ja samalta tuntui vielä samaisen kiertueen viimeisellä keikallakin, kun seisoin yleisömeren keskellä Lutakossa yhtenä kauniina perjantaina. Jokin oli kuitenkin muuttunut, nimittäin siinä, missä Tavastian keikalla astelin ovista ulos jo vähän ennen encorea määrittelemättömän tunnemassan tuntuessa rintalastan alla liian ahdistavana, sinä kauniina perjantaina olin ainoastaan järjettömän onnellinen kaikista niistä vahvoista tunteista ja musiikista, joka on näiden viiden kuukauden aikana tullut itselleni niin sanoinkuvaamattoman rakkaaksi, että siihen tuntui jopa turvalliselta kietoutua tunteiden ollessa hetkittäin hyökyaaltojen kaltaisia. Tuntui turvalliselta olla elossa jokaisella hengenvedollaan yleisömeren syttyessä liekkeihin, musiikin tuntuessa uskomattoman vahvana selkärankani jokaisessa nikamassa ja onnellisuuden tarttuessa olkapäähäni encoren aikana, enää minä en ollut kasa määrittelemätöntä tunnemassaa, minä olin enemmän kuin koskaan elossa ja järjettömän onnellinen siitäkin. Kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla unohduin hetkeksi miettimään, kuinka en sitten kuitenkaan osannut sanoa, kumpi keikka oli itselleni henkilökohtaisesti enemmän, eikä minun oikeastaan tarvinnut osatakaan, jokatapauksessa suosittelen edelleen ehdottomasti kuuntelemaan yhtyeen maaliskuussa ilmestyneen albumin ja joskus tulevaisuudessa astelemaan värivaloihin tuntemaan musiikin selkärangassa.
 Ruger Hauer 139Ruger Hauer 236Ruger Hauer 259

15. syyskuuta 2016

mut lupaan vielä se helpottaa

Yhtenä iltana kävelin satamassa kameran kanssa musiikin kuiskaillessa korvaani rakkauttaan, annoin viileän tuulen tarttua hiuksiini ja istuin hetkeksi aloilleni, unohduin miettimään, kuinka aiemmin rakastin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja hiljaisuutta, johon on turvallista kietoutua. Siitä illasta on kokonainen viikko ja tämän viikon aikana on tapahtunut paljon, olen romahtanut sunnuntain harmoniassa, koonnut itseni monesti uudelleen yrittäen uskoa itseeni ja aloittanut työkokeilun Nuorten taidetyöpajalla. Olen kertonut olevani varsin melankolinen ihminen, itkenyt uskomatonta ikävääni öiden hiljaisuudessa ja ollut lopulta vain aivan käsittämättömän onnellinen, saanut ensimmäistä kertaa aikoihin otteen elämästäni ja istunut iltaisin rakkaan musiikin kanssa kynttilän valossa, olen jopa tarttunut hetkittäin akustiseen kitaraani ja oikeasti soittanut.

    Lupaan vielä se helpottaa, Ellinoora lauloi ja oli äärimmäisen oikeassa.

IMG_1752IMG_1758IMG_1747

12. syyskuuta 2016

always, always and forever we will shine this beautiful

hki 195hki 144hki 193

     SHIVAN DRAGN @ KONEPAJAN BRUNO 26 08 2016

Olen kirjoittanut luvattoman useasti Rubikin viimeisesti keikasta ja aion kirjoittaa siitä myös nyt, nimittäin kyseinen keikka oli itselleni henkilökohtaisesti valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa. Kolmen vuoden takaisena joulukuisena iltana kokonainen todellisuus ympäriltäni katosi huutaessani ääntäni käheäksi uskomattoman rakkaista sanoista, nostaessani käteni ilmaan kyyneleet silmäkulmissa ja sulkiessani hetkittäin silmäni tunteakseni musiikin voiman viimeisen kerran jokaisella hengenvedollani, mutta itkin vuolaasti vasta kiittäessäni viimeisen kerran kaikesta, maailmaani harmoniaan verhonneesta musiikista, siitä loputtomasta tunnemassasta värivalojen loisteessa ja viimeisestä keikasta, joka kaikessa haikeudessaan oli yksinkertaisesti yksi parhaimmista koskaan näkemistäni keikoista. Rubik oli ja on edelleen itselleni yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat maalanneet maailmaani äärettömällä kauneudella myrskypilvien kerääntyessä taivaalle niinä kaikista yksinäisimpinä iltoina ja jättäneet jälkeensä käsittämättömän kaunista hiljaisuutta auringonlaskun verhotessa maailmaa harmoniaansa, kyseinen yhtye on saanut tanssimaan rankkasateiden iskiessä ksavoilleni ja kirjoittamaan rakkautta kyynelten virratessa poskipäilleni, kyseinen yhtye on saanut rakastamaan elämää.

Kävellessäni kyseisen keikan jälkeen rautatieasemalle mietin, ettei koskaan tule mitään samanlaista, mikään ei tule koskaan tanssittamaan minua rankkasateissa tai maalaamaan kasvoilleni onnellisuutta myrskypilvien kerääntyessä taivaalle, mikään ei tule koskaan kulkemaan kylminä väreinä selkärangassani samalla tavalla. Ollakseni rehellinen, tunsin katkeruutta ja suunnatonta tyhjyyttä kokonaisen vuoden ajan aina siihen asti, kunnes seisoin joulukuussa 2014 Tampereen Yo-Talolla eturivissä katselemassa Artturi Tairan astelevan värivalojen loisteeseen samaa onnellisuutta silmissään kuin Rubikin viimeisellä keikalla, siinä hetkessä minä tunsin palanneeni kotiin ja kaikki loputtomalta tuntunut katkeruus sydämestäni mureni musiikin tuntuessa kylminä väreinä kalpealla ihollani. Siinä hetkessä keinuin onnellisuus kasvoillani musiikin taianomaiseen harmoniaan, suljin silmäni ollakseni osa sitä taianomaisuutta ja rytmiä, jonka annoin kuljettaa mukanaan suunnattomassa onnellisuudessani. Minä rakastin värivalojen loisteessa kaikuvaa musiikkia aivan jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani samaan musiikkiin elokuun lopussa Konepajan Brunossa tuntui kuin en olisi koskaan rakastanut musiikkia niin paljon, Helsingin pukeutuessa pimeyteen seisoin eturivissä silmät kiinni tutun falsettiäänen kuljettaessa mukanaan harkituissa melodioissa.

Shivan Dragn tuntui kurkottavan edelleen tuntemattomaan näyttämättä vieläkään pienintäkään häivähdystä epävarmuudesta, musiikin kaikuessa värivalojen loisteessa vaivuin transsinomaiseen tilaan ja olin pelkkää sanattomuutta, eivätkä sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä määrittelemätöntä tunnemassaa, joka kulki lävitseni sinä elokuisena iltana. Sanat eivät koskaan riittäisi kuvailemaan rakkautta, jonka tunsin jokaisessa hengenvedossani keinuessani musiikin mukana maailman rakkaimman ihmisen vieressä tai istuessani myöhemmin Helsingin pimeydessä tupakansavun tarttuessa hiuksiini, Shivan Dragn teki minusta jälleen aivan äärimmäisen onnellisen ihmisen ja kyynelten tarttuessa silmäkulmiini kävellessäni rautatieasemalle pysähdyin hetkittäin katselemaan yötaivaan loputonta kauneutta. Kuuntelemaan hiljaisuutta tuntemattomilla kadunkulmilla ja ensimmäistä kertaa Rubikin viimeisen keikan jälkeen en osannut olla vähääkään surullinen siitä, että uskomattoman suuri musiikkirakkauteni haudattiin sinä joulukuisena iltana kolme vuotta sitten. En osannut olla surullinen, sillä ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, kuinka käsittämätöntä taianomaisuutta hautaamisesta seurasi ja kuinka musiikki ei kuitenkaan katoa mihinkään, se vain muuttaa muotoaan.

hki 225

5. syyskuuta 2016

you gotta let the feeling set you free

hki 375hki 362

Viime toukokuun lopussa yhtenä uskomattoman kauniina aamuyönä minä istuin viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella, kuuntelin sanoja you gotta let the feeling set you free ja seuraavana aamuna kävin palauttamassa asuntoni avaimet, iltapäivän auringossa sanoin hyvästit kaupungille, joka teki minusta uskomattoman onnellisen. Sen iltapäivän jälkeen minusta oli pääkaupungissamme jäljellä enää ainoastaan muisto, mutta katsellessani seuraavalla viikolla väsynyttä peilikuvaani uudessa asunnossani pienessä oopperakaupungissa tuntui kuin olisin jättänyt sydämeni Helsinkiin tai vähintään puolet kylkiluistani, kaipuu raitiovaunujen kolinaan oli suunnatonta ja hetkittäin tuntui suunnattoman raskaalta hengittää.

Niin käsittämättömän raskaalta hengittää, että viime heinäkuussa yhtenä perjantaina minä päätin kaipuuni kasvaneen ohitse kaikista sietokykyni rajoista ja muutaman tunnin yöunien jälkeen neljältä aamuyöllä katselin ohikiitävää maisemaa matkalla Helsinkiin, enkä ollut tuntenut itseäni aikoihin niin vapaaksi. Niin uskomattoman vapaaksi tai käsittämättömän onnelliseksi, kun astuin kaukoliikenteen terminaalista ulos ja lämpimät kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä hetkessä minä tunsin palanneeni kotiin ja olevani vähintään yhtä vapaa kuin kaikkina niinä aamuina, kun heräsin pienestä asunnostani Malminkartanossa ja katselin lentokoneiden lentävän ohitse juodessani vaniljateetä kylmyyden tarttuessa varpaisiini. Musiikin keinuttaessa harmoniassaan kävelin rakkaimmilla kadunkulmilla, hymyilin vastaantulijoille rautatieasemalla juoksematta kuitenkaan ehtiäkseni seuraavaan metroon, sillä metrosta myöhästyminen ei ollut koskaan aikaisemminkaan koitunut kohtalokseni, kävelin Aleksanterinkadulla pysähtyen hetkittäin kuuntelemaan katusoittajia ja istuin sitten tuntemattoman naisen viereen syömään jäätelöä, Helsinki oli kauniimpi kuin koskaan ja silti täysin samanlainen kuin sanoessani aiemmin hyvästit.

hki 371

Tänä kesänä on tuntunut samalta, hetkittäin on ollut aivan suunnattoman raskasta hengittää ja maisema ikkunalasin takana on ahdistanut järjettömästi, on ollut suunnaton ikävä Helsinkiin ja niille kadunkulmille, joilta löysin onnellisuuteni vuosia sitten harhaillessani päämäärättömästi lumisateessa. Olen miettinyt miksi en ole Helsingin jälkeen tavallaan osannut tuntea kuuluvani mihinkään ja miksi auringonlaskun verhotessa Savonlinnaa maailman kauneimpaan harmoniaan tai ilta-auringon säteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani kävellessäni Jyväskylän satamassa kaipaan aivan jatkuvasti Helsinkiin, raitiovaunujen kolinaan iltapäivän ruuhkassa, jatkuvaan kiireeseen rautatieasemalla vastaantulijoiden juostessa liukuportaissa ehtiäkseen siihen seuraavaan metroon ja miksi asuessani vihdoin yksin yksinkertaisen kauniissa kodissani kaipaan siihen pieneen asuntooni Malminkartanossa, siihen asuntoon, jonka jaoin kahden muun kanssa ja jonka parvekkeelta pystyi katselemaan lentokoneiden lentävän ohitse.

Minä kaipaan, sillä istuessani viime toukokuussa viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella tunsin viimeisen kerran olevani oma itseni, tunsin viimeisen kerran sen suunnattoman vapauden jokaisessa aivan hengenvedossani ja sen loputtoman onnellisuuden selkärangassani. Loputtoman onnellisuuden huolimatta siitä, että olin hetkeä aiemmin istunut naurettavan kauan Tikkurilan asemalla odottamassa junaa, sietänyt humaltuneita keski-ikäisiä ihmisiä vaihtaessani keskustassa bussiin ja itkenyt kävellessäni viimeisen kerran bussipysäkiltä kotiin, loputtoman onnellisuuden huolimatta siitä, että se oli viimeinen aamuyöni Helsingissä. Kaipaan, sillä matkustettuani seuraavana aamuna pieneen oopperakaupunkiin kadotin itseni, enkä enää ollut se sama ihminen, joka paria vuotta aikaisemmin seisoi Rubikin viimeisellä keikalla eturivissä kyyneleet silmäkulmissaan sanojen and that's all / that's all / that's all saadessa sydämeni muuttamaan rytmiään tai se ihminen, joka hetkeä myöhemmin käveli Mannerheimintiellä kuiskaillen ilmaan sanoja but now we feel okay / don't try to colour it black 'cause we know it's grey, en ollut enää se ihminen, jolle musiikki merkitsi enemmän kuin mikään ja joka istui öisin parvekkeella hymyilemässä harmonioille.

hki 398hki 408

Matkustettuani pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin en ollut enää se ihminen, joka istui Mustikkamaan kallioilla iltaisin kuuntelemassa rauhallisuutta silmät suljettuina tai se ihminen, joka käveli Seurasaaressa valokuvaamassa ensilumen viattomuutta, en enää yksinkertaisesti ollut se ihminen, joka näki suunnatonta kauneutta Sturenkadulla kahdelta aamuyöllä tuntemattomien ihmisten johdattaessa vieraisiin asuntoihin. Pienessä oopperakaupungissa olin ihminen, jonka unohti kitaransa epävireisenä vaatehuoneen nurkkaan ja kasasi lukuisat levynsä epämääräisesti ikkunalaudalle pölyttymään, unohti rakastavansa valokuvata illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, olin ihminen, joksi en koskaan kuvitellut muuttuvani seistessäni Tavastialla eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani musiikkiin tai istuessani Tähtitorninmäellä kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta. Olin ihminen, jollaiseksi en olisi koskaan halunnut muuttua, ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin ihminen, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin rakastanut pimeyteen verhoutunutta maisemaa värivalojen loisteen jälkeen ja valokuvaamista tuntemattomilla kadunkulmilla, kaikkea muuta kuin ihminen, joka rakasti elämäänsä aivan jokaisella hengenvedollaan, kirjoitti öisin kauniita lauseita väärässä sanajärjestyksessä, antoi musiikin keinuttaa askelia rautatieasemalla, eksyi hetkittäin aamuöisin matkalla kotiin ja nukahti parvisänkyyn näkemään unta lentämisestä, istui aamuisin parvekkeella juomassa vaniljateetä ja pukeutui valkoiseen neuleeseen syysaamuina, kaikkea muuta kuin ihminen, jonka mielestä valkoisen pitsimekon kanssa on ehdottomasti yhdistettävä rikkinäisten tennareiden lisäksi vaaleanpunaiset villasukat.

Olin ja olen edelleen kaikkea muuta kuin se ihminen, joka olin asuessani Helsingissä ja nimenomaan siksi kaipaan suunnattomasti takaisin sinne, nimittäin ollakseni rehellinen: vaikka kuinka tahtoisin kuulua minne tahansa, minusta tuntuu, että kuulun ja tulen aina kuulumaankin ainoastaan Helsinkiin. Niille loputtomille tuntemattomille kadunkulmille, istumaan Mustikkamaan kallioille syystuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini ja kävelemään Seurasaaren rauhallisuudessa ensilumen verhotessa maiseman viattomuuteensa, tanssimaan jalkani kipeiksi värivalojen loisteessa Tavastian pimeydessä ja istumaan iltapäivän pahimmassa ruuhkassa raitiovaunussa, hymyilemään tuntemattomalle tytölle jossain Nervanderinkadulla. Istumaan aamuöisin parvekkeella äärettömän onnellisena sanojen you gotta let the feeling set you free ollessa enemmän kuin mikään ja hymyilemään tyhmästi, kun peilikuvan tytöllä takkuisten hiusten ja väsyneiden kasvojen lisäksi silmäkulmissa onnellisuus, jota kukaan muu ei varmaan koskaan pystyisi ymmärtämään.

          Helsingistä minä lähdin ja Helsinkiin minä palaan, lupaan sen.

hki 417

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.