KUIN OLISIN VIIMEIN ANTANUT ITSELLENI LUVAN HENGITTÄÄ

 

Viime perjantaina kävelimme juuri ennen auringonlaskua järven jäälle, ilta-auringon lempeät säteet maalasivat maiseman aivan uskomattoman kauniiksi hengittäessämme keuhkojemme täydeltä raikasta alkukevään ilmaa ja jään kahlitsemat kaislat heiluivat kevyessä tuulessa, oli ihan tavattoman kaunis ilta ja ensimmäistä kertaa sillä viikolla minussa asui rauha. Niin uskomattoman syvä rauha, että se sai minut hetkittäin hymyilemään itsekseni katsellessani maisemaa vanhan rakkaan kamerani kanssa ja askeleeni tuntuivat keinuvan tuulen kanssa samassa rytmissä, vähän kauempana ihmiset hiihtivät kuin ehtiäkseen kotiin ennen pimeän ensimmäisiä häivähdyksiä ja järven toisella puolella rakennukset seisoivat aivan rauhallisina aloillaan ilta-auringon säteiden osuessa niihin.

Olin ollut koko viikon jotenkin aivan käsittämättömän rauhaton, suorittanut elämääni ihan kuin siitä jaettaisiin lopussa palkintoja ja moittinut itseäni iltaisin siitä, etten ollut saanut tarpeeksi aikaiseksi. Rauhattomuuteni oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani, se oli pitänyt minua vahvassa otteessaan kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia ja kuiskaillut minun korvaani istuessani iltaisin sohvan nurkassa pimeyden laskeutuessa kaupungin ylle ikkunalasin takana, saanut minut siivoamaan viikon jokaisena iltana koko kotimme ja leipomaan sämpylöitä iltapalaksi. Siinä hetkessä ilta-auringon viimeisten säteiden maalatessa maiseman kauniin lämpimillä sävyillään minussa asui kuitenkin rauha, sellainen selittämättön rauha aivan kuin olisin saanut jotain päätökseen ja olisin viimein antanut itselleni luvan hengittää, se oli ihmeellistä, se selittämätön rauha syvällä rintalastani alla.

 

 

Ilta-auringon viimeisten säteiden vaihduttua rauhoittavan siniseen jäimme vielä hetkeksi jäälle ja muistelin sitä syyskuista hetkeä, kun seisoimme siinä samassa paikassa armottomassa tuulessa kuuntelemassa syysmyrskyä, siinä syyskuisessa hetkessä syvällä rintalastani alla asui se sama selittämätön rauha, joka sai minun sydämeni rauhoittumaan kaislojen heiluessa kevyessä tuulessa ja maiseman verhoutuessa sinisen kauniisiin sävyihin sinä maaliskuisena perjantaina. Ennen pimeyden laskeutumista kävelimme takaisin kotiin ja vain hetkeä myöhemmin katselin maiseman verhoutuvan tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana sytyttäessäni kynttilöitä, sinä iltana meillä ei ollut kiire mihinkään, eikä minulla ollut tarvetta suorittaa elämääni tai moittia itseäni mistään, ei yhtään mistään. Sinä iltana me saunoimme kaikessa rauhassa, söimme iltapalamme sängyssä ja nukahdimme puhtaisiin lakanoihin, nukuimme pitkät yöunet ja heräsimme seuraavana aamuna varovaisiin auringonsäteisiin.

 

Tällä viikolla minä aion taistella rauhattomuuttani vastaan, pitää itsestäni parempaa huolta ja antaa askeleideni keinua samassa rytmissä kevättuulen kanssa kävellessäni iltapäivisin pitkin rantaraittia, tällä viikolla minä aion leipoa korvapuusteja kevätauringon kirkkaiden säteiden maalatessa varjoja olohuoneen seinille ja istua sohvan nurkassa neulomassa pimeyden laskeutuessa ikkunalasin takana tämän kaupungin ylle. Enemmän kuin mitään, minä aion kuitenkin antaa itselleni luvan hengittää ja ihan vain olla olemassa, katsella iltapäivisin parvekkeelta, kuinka linnut lentävät kirkkaansinisellä taivaalla, nimittäin juuri sellaista minä tarvitsen enemmän kuin mitään, pysähtymistä ja armollisuutta, yksinkertaisesti sitä, ettei aivan jatkuvasti tarvitse suorittaa yhtään mitään.

HETKI PITKÄRUOHON LINTUTORNILLA JA UUSI KAMERA

Siitä lähtien, kun minä kävelin neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa katsomaan tätä pientä asuntoani, joka oli silloin neljän vuoden takaisena maaliskuisena päivänä juuri valmistumassa, Jyväsjärvi on tavallaan aina saanut minut rauhoittumaan. Muistan, kuinka sinä päivänä neljä vuotta sitten pysähdyin hetkeksi katselemaan järvelle ja mietin itsekseni, kuinka kummalliselta tuntui, että muutaman viikon päästä tämä kaupunki olisi minun kotini. En osaa sanoa, tuliko tästä kaupungista koskaan kotiani, mutta Jyväsjärvi saa minut edelleen rauhoittumaan ja kävellessämme pääsiäislauantaina hieman ennen auringonlaskua Pitkäruohon lintutornille hetkeksi katselemaan Jyväsjärvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siinä hetkessä. Onnellinen, vaikka tästä kaupungista ei koskaan tulisi oikeasti kotiani ja kiivetessämme lintutorniin huokaisin, kuinka edessämme avautuva maisema oli illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa niin uskomattoman kaunis, että se tuntui vähän epätodelliselta.

Kauempana horisontissa korkeat kerrostalot seisoivat aivan rauhallisina aloillaan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, lintutornista katsottuna ne näyttivät ihan pieniltä ja tavallaan se rauhoitti minua, se, kuinka pieneltä koko se suuri kaupunki kaukana horisontissa näytti ja katsellessani auringon piiloutuvan hetkittäin pilviverhon taakse tunsin, kuinka varovainen tuuli tarttui hiuksiini kuin kuiskaus. Jossain kaukana lauloivat linnut, ne ovat aina olleet minulle merkki keväästä, ajattelin laskeutuessani alas lintutornista ja kävellessäni varovaisin askelin jäälle katselemaan, kuinka auringonsäteet osuivat tuulen mukana huojuviin kaisloihin maalaten ne kultaisella ja kuinka metsän reunan lehtipuiden silmut alkoivat vähitellen herätä kevääseen. Se ilta oli ihmeellisen kaunis ja olin onnellinen siitä, että sain katsella sitä sen maailman rakkaimman lisäksi myös uuden kamerani kanssa, sen, joka on saanut minut nyt viimeisimmän kuukauden aikana rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan uudelleen.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, ostin itselleni kuukausi sitten viimein uuden kameran sen kunniaksi, että olin juuri saanut vakinaisen työpaikan. Minun vanha kamerani Canon EOS 70D kävi kaksi vuotta sitten Helsingissä korjattavana sen sulkimen hajottua ja muistan, kuinka pakatessani sitä alkuperäiseen laatikkoonsa mietin, että olisi todennäköisesti järkevämpää ostaa uusi kamera kuin korjauttaa vanha. Koska tämä kyseinen kamera tulee todennäköisesti aina ja ikuisesti olemaan minulle se kaikista rakkain kamera, siinä tilanteessa kuitenkin tunteet menivät järjen edelle ja vaikka olin kuinka haaveillut uudesta kamerasta vuosia, ostin sen uuden kameran vasta kuukausi sitten. Uusi kamerani Canon EOS 90D oli itselleni henkilökohtaisesti selkeä valinta, kun minä aloin miettimään uuden kameran ostamista tosissani muutama kuukausi sitten, se oli aivan selkeä valinta pelkästään jo omistamieni objektiivien takia, mutta ehdottomasti myös siksi, että olin ollut niin kovin tyytyväinen vanhaan ja kovin rakkaaseen kameraani, etten minä vain yksinkertaisesti uskonut pettyväni tähän uuteen malliinkaan.

Enkä minä pettynyt vähääkään ja päästessäni muutama viikko sitten valokuvaamaan ensimmäistä kertaa uuden kamerani kanssa minusta tuntui täsmälleen samalta kuin kuusi vuotta sitten ottaessani ensimmäisiä valokuvia vanhalla kamerallani, sillä, joka kulkee usein edelleen mukana toisena kamerana, jos lähdemme sen rakkaimman kanssa yhdessä valokuvaamaan. Uuden kameran lisäksi minä ostin pari viikkoa sitten myös uuden objektiivin, nimittäin mukanani viimeisimmät yhdeksän vuotta kulkenut Canon EF 50mm f/1.8 II oli viimeisimmän vuoden ajan osoittanut merkkejä hajoamisestaan ja päätin, että on viimein aika antaa sen levätä ja ostaa tilalle Canon EF 50mm f/1.4 USM. Tämänkään ostamista en ole katunut vähääkään, sekä uusi kamerani että tämä objektiivi ovat minulle tällä hetkellä nimenomaan ne oikeat ystävät valokuvaamiseen ja minusta tuntuu, että nämä tulevat kulkemaan mukanani monta vuotta, monta uskomattoman kaunista vuotta, monta kaunista syksyä ja kevättä.

AAVEMAINEN HILJAISUUS JYVÄSKYLÄN KÄVELYKADULLA

Koska vietän nykyään suurimman osan ajasta tässä minun pienessä kodissani, tuntuu hyvältä kävellä toisinaan perjantaisin keskustaan sen kaikista rakkaimman luokse viettämään viikonloppua, tuntuu hyvältä, vaikka minä rakastankin kotiani nykyään suunnattomasti. Kaikesta siitä rakkaudesta huolimatta on nimittäin myönnettävä, että aina hetkittäin tämä, että vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kodissani, saa minut ahdistumaan niin, että sitä tunnetta on kovin vaikea verhota sanoihin ja niinä hetkinä minä näen tässä tilanteessa ainoastaan huonoa, enkä edes sitä heikointakaan häivähdystä mistään hyvästä. Onhan tässä tilanteessa aina ollut enemmän huonoa kuin hyvää, mietin kiirastorstaina kävellessäni keskustaan ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa Kuokkalan sillalta, olen viime aikoina katsellut sitä maisemaa usein ja ihmetellyt itsekseni, kuinka hetki toisensa jälkeen kevät tuntuu vähän vahvemmin voittaneen pitkän ja äärettömän harmaan talven.

Vietimme osan pääsiäisestä rakkaimman luona keskustassa ja kävimme yhtenä yönä kahdestaan ihmettelemässä Kävelykatua, joka olisi normaalisti tähän aikaan vuodesta siihen aikaan yöstä epäilemättä aivan täynnä ihmisiä, Kävelykatua, joka oli sinä yönä niin tyhjä, että se tuntui kaikkien niiden valomainoksien keskellä aavemaiselta. Niin aavemaiselta, että istuessani sinä yönä keskellä Kävelykatua tuntui kuin olisimme maailman ainoat ihmiset tai kuin olisimme olleet rakkaassa pikkukaupungissa minä tahansa arki-iltana kesäiltoja lukuunottamatta, niinä arki-iltoina rakkaan pikkukaupungin keskustassa melko harvoin tapaa muita ihmisiä. Jyväskylän Kävelykatu on kuitenkin harvoin niin hiljainen kuin se nykyään on öisin ja katsellessani sinä kylmänä kevätyönä hiljaisuuttaan kuiskailevaa katua naurahdin itsekseni, kuinka se tuntui niin uskomattomalta, että sitä oli vaikea ymmärtää.

Jollain tavalla se hiljaisuus kuitenkin teki tämän tilanteen entistä todellisemmaksi, mietin jatkaessamme matkaa hiljaista Asemakatua pitkin kohti Jyväskylän vanhaa rautatieasemaa, joka seisoi rauhallisena aloillaan mustan taivaan alla, sen ikkunoissa ei näkynyt valoja ja pysähtyessämme sen kohdalla aivan hetkeksi hiljaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani. Matkalla kotiin emme nähneet ensimmäistäkään ihmistä, emme ensimmäistäkään ja se tuntui vähintään yhtä uskomattomalta kuin hiljainen Kävelykatu hetkeä aiemmin, mutta samalla se sai minut rauhoittumaan jollain aivan erityisellä tavalla. Siinä hetkessä ilmassa tuoksui kylmyydestä huolimatta kevät ja vaikka missään ei ollut ketään, minä en ollut yksin, siinä hetkessä minulla oli vierelläni se sama ihminen, joka on kulkenut vierelläni yli neljä vuotta, se ihminen, joka lähtee hetkeäkään miettimättä kanssani ihmettelemään hiljaista keskustaa keskellä yötä. Niinä hetkinä, kun minä ahdistun istuessani yksin pienessä kodissani, toivon enemmän kuin mitään, että me voisimme juuri nyt asua seitsemän päivää viikossa yhdessä yhteisessä kodissa.

HETKITTÄIN ON TUNTUNUT SAMALTA KUIN VUOSIA SITTEN

Nämä huhtikuun ensimmäiset päivät ovat olleet jotenkin aivan erityisen kauniita, sellaisia, joina minun on ollut helppo rauhoittua kaiken rakkaan äärelle ja hetkittäin ihan olla vain, katsella pimeyteen verhoutuvaa maisemaa ikkunalasin takana. Niinä sellaisina hetkinä, kun vain lämpimän keltaista valoaan hehkuvat katuvalot valaisevat pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja kadunkulmat huutavat tyhjyyttään, on tuntunut kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki, ne katuvalot pimeyteen verhoutuneen maiseman keskellä ja rakas musiikki, joka täyttää harmoniallaan pientä kynttilöin ja kaamosvaloin valaistua asuntoani. Istuessani nyt tässä kirjoituspöytäni ääressä ja kirjoittaessani tätä tekstiä kevätsade maalailee tarinoitaan likaiseen ikkunalasiin ja katuvalot heijastuvat vesilammikoista pimeyden keskellä, sateen ropina tuntuu muuttuneena rytminä hauraassa sydämessäni ja muuttuneena rytminä tuntuivat myös iltapäivän lempeät auringonsäteet viime viikonloppuna.

Viime viikonloppuna istuimme sen kaikista rakkaimman pienessä asunnossa, katselimme neljännen kerroksen ikkunasta maiseman uinuvan iltapäivän lempeissä auringonsäteissä ja kuuntelimme musiikkia, jonka annoimme hetkittäin keinuttaa meitä mukanaan. Puhuin siitä, kuinka vuosia sitten musiikki keinutti minua mukanaan aina valokuvatessani ja kuinka kuulen tavallaan edelleen niissä minun vanhoissa Helsingissä ottamissani valokuvissa ne rakkaat biisit, jotka keinuttivat minua silloin mukanaan. Niissä vanhoissa valokuvissa soi paljon esimerkiksi Sigur Rósin Hoppípolla, se on minulle jotenkin aivan erityinen biisi ja vuosia sitten se sai minut valokuvaamaan iltapäivän auringonsäteissä uinuvia maisemia ja rantakallioon osuvia laineita. Se sai minut valokuvaamaan niitä pieniä asioita, jotka tekivät minut tavattoman onnelliseksi siinä kiireisessä kaupungissa ja katsellessani niitä valokuvia en muista häivähdystäkään kiireestä, vain sen onnellisuuden, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani.



Kävellessämme sunnuntaina Harjulle nauttimaan auringonsäteisiin verhoutuneesta kevätpäivästä mielessäni soi ensimmäistä kertaa vuosiin Hoppípolla, soi kaukaisuudesta aivan kuin muistona vuosien takaisista hetkistä, kun kävelin yksin Seurasaareen nauttimaan iltapäivän viimeisistä auringonsäteistä. Se teki minut sinä iltapäivänä melkein yhtä uskomattoman onnelliseksi kuin ne lempeät auringonsäteet, jotka osuivat minun kasvoilleni jostain korkeiden puiden lomasta. Se oli tavattoman kaunis iltapäivä, kaupunki ympärillämme oli hiljainen istuessamme hetkeksi aloillemme katselemaan edessämme avautuvaa maisemaa, jossain kauempana linnut lauloivat loputonta vapauttaan ja minusta tuntui hetken samalta kuin joitakin vuosia sitten. Samalta kuin silloin, kun pysähdyin katselemaan maisemaa Seurasaaren sillalta ja merituuli tarttui hiuksiini kuin kertoakseen jotain, samalta ja se sai minut hymyilemään kävellessämme takaisin kotiin pitkin tyhjyyttään kuiskailevia katuja ja katsellessamme myöhemmin neljännen kerroksen ikkunasta, kuinka aurinko lopulta laskeutui korkeiden kerrostalojen taakse.

HETKI JOLLOIN LUMINEN TALVI EI OLLUT VAIN KAUKAINEN MUISTO

Nämä valokuvat on otettu viime vuosikymmenen viimeisenä sunnuntaina ja vaikka siitä hetkestä on kohta kaksi kokonaista kuukautta, minä tahdon jakaa nämä teidän kanssanne, koska se oli viimeisiä kauniin lumisia päiviä tänä talvena. En oikeastaan edes tahtoisi kutsua tätä enää talveksi, sillä tämä tuntuu paremminkin loputtomalta marraskuulta, mutta sinä joulukuisena päivänä kävellessämme sen maailman rakkaimman kanssa hetkeä ennen auringonlaskua kallioille katselemaan järvelle maailma oli kaunis. Maailma oli juuri niin sanoinkuvaamattoman kaunis, että auringonsäteiden loisteessa tuntui hetken kuin ei olisi olemassa mitään muuta, vain se hetki ennen auringonkaskua ja lumipeitteeseen verhoutunut maisema seistessämme kalliolla katselemassa osittain vapaana kauniina kimmeltävää järveä, auringon viimeisten säteiden maalaamaa horisonttia ja lumista rantakivikkoa.

Siitä hetkestä on kulunut kohta kaksi kokonaista kuukautta, näiden kahden kuukauden aikana järvi on ehtinyt jäätymään kovien pakkasten aikaan ja hetkeä myöhemmin sulamaan talven vaihduttua loputtomalta tuntuvaan marraskuuhun. On ollut kauniin lumisia hetkiä, mutta kuitenkin enemmän niitä marraskuisia hetkiä, niitä, kun aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua erehtyy sen aivan pienen hetken ajattelemaan, että talvi on vasta edessä, se kaunis luminen talvi. Vähitellen on kuitenkin alkanut tuntua keväältä ja se tekee minut melkein yhtä onnelliseksi kuin luminen talvi, melkein yhtä onnelliseksi, vaikka olen aina ollutkin talven lapsi, se uskomattoman kylmänä ja lumisena marraskuisena päivänä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten syntynyt.