Nämä valokuvat on otettu viime vuosikymmenen viimeisenä sunnuntaina ja vaikka siitä hetkestä on kohta kaksi kokonaista kuukautta, minä tahdon jakaa nämä teidän kanssanne, koska se oli viimeisiä kauniin lumisia päiviä tänä talvena. En oikeastaan edes tahtoisi kutsua tätä enää talveksi, sillä tämä tuntuu paremminkin loputtomalta marraskuulta, mutta sinä joulukuisena päivänä kävellessämme sen maailman rakkaimman kanssa hetkeä ennen auringonlaskua kallioille katselemaan järvelle maailma oli kaunis. Maailma oli juuri niin sanoinkuvaamattoman kaunis, että auringonsäteiden loisteessa tuntui hetken kuin ei olisi olemassa mitään muuta, vain se hetki ennen auringonkaskua ja lumipeitteeseen verhoutunut maisema seistessämme kalliolla katselemassa osittain vapaana kauniina kimmeltävää järveä, auringon viimeisten säteiden maalaamaa horisonttia ja lumista rantakivikkoa.
Siitä hetkestä on kulunut kohta kaksi kokonaista kuukautta, näiden kahden kuukauden aikana järvi on ehtinyt jäätymään kovien pakkasten aikaan ja hetkeä myöhemmin sulamaan talven vaihduttua loputtomalta tuntuvaan marraskuuhun. On ollut kauniin lumisia hetkiä, mutta kuitenkin enemmän niitä marraskuisia hetkiä, niitä, kun aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua erehtyy sen aivan pienen hetken ajattelemaan, että talvi on vasta edessä, se kaunis luminen talvi. Vähitellen on kuitenkin alkanut tuntua keväältä ja se tekee minut melkein yhtä onnelliseksi kuin luminen talvi, melkein yhtä onnelliseksi, vaikka olen aina ollutkin talven lapsi, se uskomattoman kylmänä ja lumisena marraskuisena päivänä kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten syntynyt.
Lähetä kommentti