MIKÄ USKOMATON ONNI, MINÄ MIETIN ITSEKSENI

 

Ajoin pienen karvakuonon kanssa viime lauantaina ensimmäistä kertaa viime juhannuksen jälkeen kahdestaan Savonlinnaan ja ajaessani lumisten maisemien keskellä kohti pikkukaupunkia hymyilin hetken itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saisin viettää kokonaisen viikon pikkukaupungin rauhassa. Ennen kuin saimme tietää sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä, olin suunnitellut ajavani pienen karvakuonon kanssa pikkukaupunkiin alkutalven aikana, mutta raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana tuntui niin ihanalta elää meidän omassa kuplassamme kokonaisen elämän kokoisen salaisuutemme kanssa ja ihmetellä yhdessä sisälläni kasvavaa uutta elämää oman kotimme rauhassa, etten minä olisi lopulta tahtonutkaan viettää niitä hetkiä missään muualla.

 

Oli satanut koko yön lunta, uutisissa varoiteltiin erityisen huonosta ajokelistä ja minä ajoin koko matkan niin varovaisesti, että iltapäivän viimeisetkin valonsäteet alkoivat jo vähitellen vaihtua illan hämärään saapuessani pikkukaupunkiin. Ajaessani viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu aina valtavan turvalliselta palata niihin kaikista tutuimpiin maisemiin, saapua siihen samaan risteykseen ja pysähtyä niihin samoihin liikennevaloihin, jotka olen nähnyt lukemattomia kertoja elämässäni. Sinä iltana minä nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen, ikkunalasin takana maisema verhoutui tummansiniseen samettiin ja kun aamulla heräsin keittiöstä kantautuviin ääniin, en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi kaunis.

 

Näiden päivien aikana olemme katselleet pienen karvakuonon kanssa iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä järven jäällä, kävelleet pimeyden keskellä pitkin tutuimpia kadunkulmia ja pysähtyneet aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuiskailee jossain korkeiden puiden latvoissa. Olemme istuneet lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen lämmössä illan hämärtyessä ikkunalasin takana, viettäneet aikaa perheeni kanssa ja kävellessämme yhtenä päivänä takapihalta avautuvassa metsässä hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin varovaisen tuulen leikkiä hiuksillani, se on kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista ja ensi keväänä saisin näyttää kaiken sen sille sisälläni kasvavalle pienelle ihmeelle, joka muistuttaa minua itsestään aina pysähtyessäni aloilleni, rauhoittuessani kuuntelemaan. Mikä uskomaton onni, minä hymyilin itsekseni.

SE ON IHMEELLISINTÄ MITÄ OLEN SAANUT KOKEA

Siitä on tullut kuluneeksi yli neljä kokonaista kuukautta, kun lokakuun ensimmäisinä päivinä istuimme viileällä kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa, me kaksi ja meidän rakas pieni karvakuonomme, meidän oma pieni perheemme. Niinä syksyisinä päivinä minulla oli vahva aavistus siitä, että katsellessamme niitä ruskaan verhoutuneita maisemia vuoden päästä, meitä olisi yksi enemmän, aavistus siitä, että niinä ruskan lämpimiin sävyihin verhoutuneina päivinä kannoin jo sisälläni uutta elämää, pientä ihmettä.

 

 

Eikä se lopulta ollut vain aavistus, nimittäin niistä syksyn kauniista päivistä saakka minä olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut ihmeellisintä, mitä olen saanut tähän astisen elämäni aikana kokea, jotain sellaista, mitä on ollut hetkittäin vaikea ymmärtää. Koko syksyn ja alkutalven ihmettelimme sisälläni kasvavaa uutta elämää viimeisten ruskaan verhoutuneiden lehtien pudotessa maahan, katselimme ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen ja elimme siinä omassa kuplassamme elämän kokoisen salaisuutemme kanssa. Ihmeellistä aikaa, hymyilin kävellessäni viime sunnuntaina pienen karvakuonomme kanssa jäällä ja katsellessani iltapäivän viimeisten auringonsäteiden luovan pehmeitä varjojaan hangelle, varovaisen tuulen tarttuessa minun hiuksiini. 

 

Se on edelleen ihmeellinen ajatus, mutta tekee koko perheemme aivan sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi kesänä meidän perheeseemme syntyy pieni ihme, jonka kanssa saamme vuoden päästä yhdessä ihmetellä päivän viimeisiä auringonsäteitä ja katsella, kuinka talvi alkaa vähitellen vaihtua kevääseen.

 

JOULUN AIKAAN PIKKUKAUPUNGISSA

 

Ajaessamme muutama päivä ennen jouluaattoa kohti rakasta pikkukaupunkia mietin itsekseni, kuinka en ollut vuosiin ollut niin kauan poissa sieltä. Muistelin sitä hetkeä, kun viimeksi lähdimme pikkukaupungista ja kuinka maisema oli alkanut vähitellen verhoutua ruskan väreihin, siitä hetkestä oli kulunut monta kuukautta ja niiden kuukausien aikana oli tapahtunut paljon, tuntui kuin koko meidän elämämme olisi muuttunut. Pikkukaupunki ei kuitenkaan ollut muuttunut ja saapuessamme lopulta lapsuudenkotini pihaan kaikki tuntui olevan aivan kuin oli aina ollutkin, sinä iltana piilouduin peiton alle vanhan huoneeni hämärässä ja kuuntelin sitä samaa hiljaisuutta, jota olin kuunnellut vuosia asuessani vielä pikkukaupungissa ja joka tuntuu jotenkin aina yhtä turvalliselta.

Joulun aika oli kaunista pikkukaupungin rauhassa ja istuessani jouluaattoaamuna lapsuudenkotini olohuoneessa katselemassa, kuinka hämärä alkoi vähitellen väistyä ikkunalasin takana mietin hetken, kuinka onnellinen olin siitä, että sain viettää sen joulun juuri pikkukaupungissa. Niinä päivinä kävelimme pitkin lumisia metsäpolkuja, kävimme hakemassa mummon viettämään jouluaattoa kanssamme, sytytimme hämärän laskeuduttua kynttilöitä hautausmaalla edesmenneille rakkaillemme ja istuimme vielä kovin myöhään illalla vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa olohuoneessa joulukuusen kynttilöiden ja takkatulen lempeässä loisteessa, enkä osannut olla miettimättä hetkittäin itsekseni, kuinka vuoden päästä kaikki olisi toisin, epäilemättä valtavan hyvin, mutta siltikin toisin. Niissä hetkissä kaikki oli kuitenkin kuin aina ennen ja se tuntui jotenkin aivan tavattoman rauhoittavalta vielä kävellessäni hetki ennen kotimatkaa pienen karvakuonon kanssa kahdestaan pitkin lapsuudenkotini takapihalta avautuvan metsän polkuja, niitä samoja, joita minä olen saanut kulkea jo kolmella eri vuosikymmenellä.