26. toukokuuta 2021

YÖTAIVAALLA VÄLÄHDYKSET OLIVAT KUIN TAIDETTA

IMG_6917IMG_7007IMG_6940

 

Viime keskiviikkona ukkonen jyrisi viimein niin, että se tuntui selkäytimessäni asti. Istuimme rakkaan kotimme parvekkeella kuuntelemassa, kuinka ukkonen jyrisi ensin vaimeasti jossain kauempana ja alkoi sitten vähitellen lähestymään meitä pimeyden samalla laskeutuessa hitaasti kaupungin ylle, sade hakkasi parvekelaseihin ja minä mietin itsekseni, kuinka olin odottanut sitä kauan. Olin odottanut sitä puhdistavaa sadetta ja raivoavaa ukkosta ja istuessani parvekkeen hämärässä kuuntelemassa ukkosen jyrähtävän lopulta niin, että se sai minun sydämeni jättämään lyönnin välistä, tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen. Salamointi valaisi hetkittäin sysimustaan verhoutuneen yötaivaan, välähdykset pimeässä olivat kuin taidetta sateen piiskatessa parvekelaseja ja ukkosen jyristessä niin, että se sai minut haukkomaan henkeäni. Valvoimme lopulta puoleenyöhön asti katselemassa sitä uskomatonta taideteosta, en ollut vuosiin nähnyt mitään sellaista ja olin aivan tavattoman onnellinen siitä, että sain todistaa jotain niin voimakasta sinä toukokuisena iltana, jotain niin äärettömän kaunista ja taianomaista.


Muutamaa päivää myöhemmin kävelimme Pitkäruohon lintutornille, ilma oli raikas ja kävellessämme pitkospuita pitkin kohti lintutornia hymyilin itsekseni, kuinka sellaiset iltapäivät ovat nykyään yksi parhaimmista asioista, joita tiedän. Meillä ei ollut kiire mihinkään, pysähdyimme katselemaan kukkivia tuomia ja kuuntelimme lintujen laulavan meitä ympäröivissä puissa ja pensaissa, metsä oli herännyt uskomattoman kauniisti tulevaan kesään ja se teki minut sinä toukokuisena iltapäivänä tavattoman onnelliseksi. Lintutornista näki kauas, taivaan valkoiset pilvet heijastuivat sinisen järven pintaan ja vastarannalla metsä nautti auringonsäteistä, minä hengitin syvään raikasta ilmaa ja annoin varovaisen tuulen tarttua minun hiuksiini, muutaman päivän takainen ukkonen tuoksui vielä kaukaisesti ilmassa ja kävellessämme takaisin kotiin auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse.


IMG_6977

 

Huomenna ajamme ennen auringonlaskua ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, sinne, missä olen viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani. Olen odottanut sitäkin aivan luvattoman kauan, olen odottanut sitä valtameren kokoista rauhaa, tuulen huminan rikkomaa hiljaisuutta pimeyden laskeutuessa maiseman ylle ja aamun ensimmäisiä varovaisia auringonsäteitä ikkunaverhojen lävitse, olen odottanut enemmän kuin odotin raivoavaa ukkosta ja puhdistavaa sadetta. Olen odottanut ja siksi olen valtavan onnellinen siitä, että huomenna pääsen viimein katselemaan rakasta maisemaa mökkilaiturilta, kuuntelemaan tuulta pimeyden laskeutuessa ja nukahtamaan mökin turvalliseen tuoksuun, ihan valtavan onnellinen, onnellisempi kuin osaisin sanoin kertoa.

 

IMG_7127IMG_7153IMG_7220

24. toukokuuta 2021

KUN PELOSTA TULI OSA RAKKAINTA HARRASTUSTANI

(En ole tavallaan vieläkään varma, onko tästä kirjoittaminen järkevää, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta.)

 IMG_6403IMG_6096

 

Olen noussut pienen shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa ennen kuin opin lukemaan ja alkanut ratsastaa säännöllisesti vuosituhannen vaihteessa aivan peruskoulun alussa, olen ratsastanut monilla erilaisilla hevosilla ja poneilla erilaisten opettajien valvovan silmän alla, vaeltanut islanninhevosten kanssa pitkin aivan äärettömän kauniita metsiä ja tuntenut tuulen kasvoillani laukatessani suomenhevosen kanssa pitkin syksyistä peltoa. Olen pitänyt vuosien taukoja ratsastuksen suhteen ja aloittanut sitten uudelleen, mutta koskaan minä en ole pelännyt hevosia tai ratsastamista millään tavalla, en aloittessani ratsastuksen uudelleen muutama vuvosi sitten tai edes silloin, kun tipuin kuusitoista vuotta sitten odottamattomasti säikähtäneen hevosen selästä ensimmäistä kertaa niin, että olisi voinut käydä oikeasti huonosti, en ole pelännyt, vaikka pelko olisi joskus ollut varmasti hyvästä.


Muutama viikko sitten tipuin hevosen selästä ensimmäistä kertaa sen kuudentoista vuoden takaisen tippumisen jälkeen. Olin noussut ensimmäistä kertaa itselleni aivan uuden hevosen selkään ja ratsastanut ratsastuskentän muutaman kerran ympäri, kun ylitsemme lensi helikopteri suhteellisen matalalta ja ratsuni säikähti niin, että lopulta löysin itseni ratsastuskentän pohjalta katselemassa, kuinka ratsuni juoksi säikähtäneenä ympäri kenttää antamatta ottaa kiinni. Minä nousin vielä hetkeksi tämän uuden hevosen selkään, koska ajattelin, että minun on noustava, jotta minulle ei jäisi tapahtuneesta pelkoa ratsastamista kohtaan, niinhän olin aina tehnyt, eikä pelko ollut koskaan jäänyt osaksi elämääni. Lopulta päädyin kuitenkin vaihtamaan ratsua lopputunnin ajaksi ja sain ratsukseni suomenhevosen, jonka olin tuntenut melkein kolme vuotta ja johon uskaltaisin luottaa missä tahansa tilanteessa, sen suomenhevosen kanssa lopputunti meni paremmin kuin olisin uskaltanut sen tippumisen jälkeen olettaa, eikä minulle tullut tapahtuneesta lopulta mitään suurempia kolhuja, vain tärähdyksestä kipeä selkä.

 

IMG_6686


Tippumisen jälkeen minä ehdin käydä kerran ratsastustunnilla ja jopa kerran maastossa ennen kuin pelko iski minuun kunnolla, pelko, jota en kai tavallaan osannut odottaa olevan olemassakaan ja joka iski vasten kasvojani kesken ratsastustunnin pahemmin kuin mikään pelko on iskenyt vuosikausiin. Ratsuni oli sillä ratsastustunnilla ihana suomenhevostamma Assi, jonka kanssa olin käynyt maastossa muutamaa päivää aiemmin ja jonka kanssa minulla oli ollut luottavainen olo huolimatta siitä, että olin noussut sen selkään silloin ensimmäistä kertaa. Sillä ratsastustunnilla pelkoni kuitenkin iski vasten kasvojani aina, kun ratsuni vauhti kiihtyi. Niinä hetkinä minusta tuntui kuin koko kehoni olisi jähmettynyt, muuttunut kiveksi yrittäessäni pysyä ratsuni vauhdissa mukana ja yrittäessäni hidastaa vauhtia, kehoni ei toiminut kuten olisin tahtonut, se oli pelosta jähmettynyt. Varmasti pahinta oli ymmärtää, että rentoutumalla saisin kaiken toimimaan varmasti paremmin, mutta samalla tiedostaa, etten juuri niinä hetkinä pystynyt siihen. Se oli tavallaan väärin hevostakin kohtaan, se suunnaton pelko, joka iski vasten kasvojani päästämättä minua enää otteestaan ja sai minut käyttäytymään selässä niin, ettei hevonen kertakaikkiaan siinä tilanteessa voinut tietää, mitä tahdoin sen tekevän, enhän tiennyt varmuudella itsekään.

 

En ole pelännyt koskaan elämäni aikana niin hevosen selässä ja vaikka opettajani mukaan tilanne näytti olevan koko ajan hallinnassani eikä hevonen tehnyt mitään väärää, vauhdin kiihtyminen sai aina sydämeni hakkaamaan kiivaasti ja käteni tärisemään, se oli uutta ja tuntematonta. Ratsastin kuitenkin lopulta tunnin loppuun saakka, ratsastin, vaikka puolivälissä tuntui, että olisin ollut aivan valmis luovuttamaan itseni kanssa. Minä en tahtonut antaa pelkoni voittaa, enhän yksinkertaisesti voinut antaa sen voittaa, jos todella tahtoisin jatkaa ratsastamista vielä tulevaisuudessakin ja niin, aivan loppuun meillä meni hyvin, minä sain itseni rentoutumaan ja tuntui kuin olisin saanut yhteyden hevoseen taas aivan eri tavalla. Juuri nyt odotan kuitenkin vähän kauhuissani huomista ratsastustuntia, se on tämän hetkisen tietoni mukaan viimeinen ratsastustuntini ennen syksyä ja toivon todella, että pelko ei iske vasten kasvojani, en nimittäin tiedä, kuinka uskaltaisin nousta syksyllä jälleen ratsaille, jos viimeinen ratsastustuntini olisi päättynyt pelkoon, tyhmään pelkoon, josta kirjoittaminen tuntui vähän hassulta, minulla kun ei ole kamalasti ollut tapana kirjoittaa epäonnistumisistani oikeastaan yhtään minkään suhteen.


     Luovuttaa minä en kuitenkaan aio, tämä pelko ei tule voittamaan minua.


IMG_6324IMG_6021IMG_6224

23. toukokuuta 2021

HETKEN TUNTUI KUIN KAIKKI OLISI PYSÄHTYNYT

IMG_5861IMG_5672

 

Viime sunnuntaina kävelimme auringonsäteisiin verhoutuneita katuja Suuruspäähän katsomaan lampaita, jotka olivat saapuneet laitumelleen muutamaa päivää aiemmin, aivan kuten ne ovat saapuneet kaikkina näinä vuosina, joina minä olen asunut tässä kaupungissa. Lampaat laiduntavat aina kesäisin siinä samassa paikassa korkeiden koivujen varjossa Jyväsjärven rannalla ja kaikkina näinä vuosina minut on tehnyt jotenkin aivan suunnattoman onnelliseksi se, että ne laiduntavat niin lyhyen kävelymatkan päässä kotoani. Kaikkina näinä kesinä minä olen kävellyt aina hetkittäin katsomaan niitä, pysähtynyt ihan laitumen aidan viereen hengittämään kesän kauneutta jokaisella hengenvedollani ja vuosi toisensa jälkeen se on tehnyt minut onnelliseksi, niin kovin onnelliseksi, että lähestyessämme sinä sunnuntaina Suuruspään laidunta suunnaton onni tuntui jo kaukaisesti rintalastani alla.


Sinä aurinkoisena ja uskomattoman lämpimänä sunnuntaina lampaat viettivät rauhallista iltapäivää korkeiden koivujen varjossa saapuessamme Suuruspäähän ja minä en voinut olla hymyilemättä itsekseni pysähtyessämme katsomaan niiden rauhallisuutta. Jollain aivan erityisellä tavalla ne rauhoittivat sinä iltapäivänä kai minuakin, saivat rauhattomuuden katoamaan syvältä rintalastani alta ja koko sen viikon rauhattomasti lyöneen sydämeni muuttamaan rytmiään, lyömään tasaisesti kevyessä tuulessa, joka tarttui viikkoa aiemmin leikattuihin hiuksiini. Korkeiden koivujen takana Jyväsjärvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui lähestyvä ukkonen ja hetken tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt, kuljimme omenapuiden reunustamaa hiekkatietä ja kuuntelimme tuulen voimistuvan hetkittäin, sinä lämpimänä iltapäivänä voimistuva tuuli tuntui uskomattomalta, lohdulliselta.

 

IMG_5784IMG_5916IMG_5745

 

Myöhemmin istuin korkean koivun varjossa keskellä omenatarhaa ja katselin siniselle taivaalle, oli ollut monta päivää aivan uskomattoman kuuma ja minusta oli tavallaan koko päivän tuntunut, että ukkonen lähestyi meitä väistämättä, hitaasti kuin iskeäkseen jonain hetkenä vähän yllättäen. Taivaalle oli alkanut vähitellen kerääntyä tummia pilviä, varmasti ukkospilviä, ajattelin kevyen tuulen tuntuessa kalpeilla kasvoillani ja hymyilin itsekseni kuullessani ukkosen jyrähtävän vaimeasti vain pientä hetkeä myöhemmin sulkiessamme omenatarhan portin takanamme. Sinä iltapäivänä ukkonen ei kuitenkaan iskenyt kunnolla, jyrisi vain hetkittäin jossain kauempana kävellessämme kotiin ja rintalastani alle jäi edelleen tunne lähestyvästä ukkosesta, se tuntui rauhattomuutena jokaisessa hengenvedossani ja hermostuneisuutena käsivarsillani, se tuntui kunnes muutama päivä myöhemmin jyrisi ja salamoi niin, että se tuntui jokaisessa solussani minun istuessani parvekkeella pimeyden laskeutuessa.

 

IMG_5879IMG_6031

22. toukokuuta 2021

SIINÄ ON AINA JOTAIN TAIANOMAISTA

IMG_5258IMG_5484IMG_5286

 

Toukokuun toisena lauantaina heräsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaasta pikkukaupungista ja hymyilin itsekseni vanhassa parvisängyssäni, sillä olin kaivannut sitä kaikkea niin suunnattomasti, heräämistä vanhassa sängyssäni, karvakuonojen loputtomalta tuntuvaa riemua avatessani huoneeni oven pitkän yön jälkeen ja sitä, että voisin ihmetellä harmaaseen verhoutunutta maisemaa paljain jaloin yöpaidassani kotipihassa. Enemmän kuin mitään olin kuitenkin kaivannut rakkaasta pikkukaupungista metsiä ja rintalastani alla tuntuvaa ääretöntä rauhaa, joten iltapäivällä minä kävelin lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua ympärilläni, istuin aloilleni vanhojen korkeiden kuusten varjoon ja suljin hetkittäin silmäni ihan vain kuunnellakseni, tunteakseni sen valtameren kokoisen rauhan aivan jokaisella hengenvedollani.


Siinä on aina jotain taianomaista, siinä, kuinka rauhaton sydämeni vähitellen rauhoittuu hengittäessäni syvään metsän keskellä puiden humistessa ympärilläni ja sammaleen tuntuessa pehmeältä painaessani käteni siihen. Siinä hetkessä oli aivan kaikki, enkä minä osannut kaivata mitään muuta tuntiessani lempän tuulen koskettavan poskipäitäni kuin kertoakseeni tarinoita vuosikymmenten takaa, tarinoita niistä metsistä ja ikivanhoista puista, jotka ovat nähneet kauniita kevätpäiviä ja armottomia lumimyrskyjä vuosikymmenten ajan. Hetkittäin toivoisin olevani aivan kuin ne ikivanhat puut, oppivani seisomaan rauhallisena aloillani läpi armottomien myrskyjen ja kuuntelemaan, mitä tuulella on minulle kerrottavana, hetkittäin toivoisin olevani kuin ne puut, mietin itsekseni jatkessani matkaani pitkin metsäpolkuja, niitä samoja, joita olen kulkenut viimeisimmät kuusitoista vuotta.

 

IMG_5299

 

Pysähdyin hetkittäin katselamaan, kuinka varovaiset autingonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni astuessani sulaneen lumikinoksen jälkeensä jättämään vesilammikkoon vanhojen kuusten keskellä, se on ollut siinä jokaisena keväänä niin kauan kuin muistan, minä mietin hetken kääntyessäni takaisin kotiin. Se oli äärettömän kaunis iltapäivä, huokaisin kiivetessäni myöhään sinä iltana vanhaan parvisänkyyni ja piiloutuessani peittojen alle näkemään unta, jota en muistanut enää aamulla ja jota yritin muistaa ajaessamme seuraavana iltana takaisin Jyväskylän kotiimme juuri ennen pimeän laskeutumista. Oli ihanaa viettää muutama päivä rakkaassa pikkukaupungissa, päästä pitkästä aikaa viettämään aikaa perheeni kanssa ja kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni, mutta ihan yhtä ihanaa oli kuitenkin myös palata kotiimme, katsella parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki uinui tummansinisen taivaan alla, nukahtaa lopulta viereen matkasta väsyneenä.

 

IMG_5260IMG_5466

17. toukokuuta 2021

TOUKOKUUN SEITSEMÄNTENÄ PALASIN RAKKAASEEN PIKKUKAUPUNKIIN

IMG_4959IMG_5031

 

Viimeisimmän vuoden aikana olen vieraillut Savonlinnassa vain ihan muutaman kerran, epäilemättä harvemmin kuin koskaan aiemmin tähänastisen elämäni aikana ja kun sitten toukokuun ensimmäisenä perjantaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna kohti rakasta pikkukaupunkia mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka tavallaan tuntui aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus. Katselin loputtomia peltoja ja laskin teiden varsilta hylätyn näköisiä rakennuksia, olen nähnyt suurimman osan niistä lukuisia kertoja, mutta sinä iltana ne näyttivät jostain syystä erilaisilta, kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aiemmin. Jonakin päivänä suurin osa niistä unohdetuista ja surullisen näköisistä rakennuksista kohtaisi kai viimein loppunsa, mietin lempeiden auringonsäteiden vaihtuessa tihkusateeseen pysähtyessämme Juvalla, ei olisi enää pitkä matka kotiin, sinne, missä olimme käyneet edellisen kerran yli neljä kuukautta sitten, silloin, kun maa oli verhoutunut lumihuntuun ja kylmyys pisteli poskipäitä.


Päästessämme perille minä hymyilin itsekseni, kuinka mikään ei ollut muuttunut, kaikki oli kuten oli vuosia tai vuosikymmeniä ollut ja se tuntui rauhoittavammalta kuin mikään oli tuntunut aikoihin. Myöhään illalla kävelin tuttuja kadunkulmia koirien ja äitini kanssa, viileä tuuli tarttui hiuksiini ohittaessamme vanhan kylän ja sen saman rannan, jonka laiturilla vietimme viisitoista vuotta sitten kesäpäiviä, vanha laituri purettiin jo vuosia sitten, mutta silti se ranta kivikkoineen tuntui samalta kuin se oli tuntunut aina. Kaikki tuntui samalta kuin oli aina tuntunut, huokaisin päästessämme kotiin ja nukahtaessani myöhemmin vanhaan parvisänkyyni puutalon kertoessa vaimeasti tarinoitaan yön hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin paremmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja kulkiessamme seuraavana aamuna takapihalta avautuvan metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, minä olin kaivannut sitä aivan suunnattomasti, vanhojen kuusten varjostamia metsäpolkuja ja hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa ja metsän huumaavaa tuoksua, sitä valtameren kokoista rauhaa, joka tuntui rintalastani alla hengittäessäni syvään ja sulkiessani silmäni.


IMG_5101IMG_5106IMG_4971

13. toukokuuta 2021

HEVOSISTA, RATSASTUKSESTA JA TÄRKEISTÄ HETKISTÄ

IMG_3436IMG_3376

 

Minä nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään monta vuotta ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja pientä shetlanninponia talutettiin istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että alkaisin käymään ratsastustunneilla säännöllisesti. Ratsastus on ollut osa minun elämääni vuosituhannen alusta saakka, siitä hetkestä, kun nousin ensimmäistä kertaa sen vähän isomman ponin selkään. Vuosien varrella olen ratsastanut monella eri tallilla ja saanut tutustua moneen uskomattoman hienoon hevoseen, kiertänyt kaviouraa monen erilaisen opettajan valvovan silmän alla, kulkenut islanninhevosten kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja ja rakastanut niin suunnattomasti, että on tuntunut, että pakahdun siihen tunteeseen. Näiden vuosien varrella minä olen hetkittäin kuitenkin myös kadottanut tämän harrastuksen ja ajautunut vuosiksi kauas hevosista vain ymmärtääkseni, että ratsastus ja kaikki ne hevosten kanssa vietetyt ainutlaatuiset hetket ovat kuitenkin lopulta jotain sellaista, mitä tarvitsen elämääni ollakseni tavallaan kokonainen ja mistä en koskaan tahtoisi luopua.

 

Viime syksynä tätä tavattoman rakasta harrastusta ja hevosten kanssa viettämiäni hetkiä varjosti väistämätön tieto siitä, ettei tavallaan mikään tämän harrastuksen suhteen tulisi minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ollut pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulisin jatkamaan enää tätä harrastusta. Ainoa asia, jonka tiesin silloin varmaksi oli se, etten minä voinut lopettaa, en tahtonut elää enää ilman hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, en tahtonut, koska tämä harrastus oli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja teki minut aivan tavattoman onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Enkä minä lopettanut, en edes harkinnut lopettavani vaan kaiken sen syksyn loputtomalta tuntuneen epätietoisuuden jälkeen asiat järjestyivät paremmin kuin olisin osannut odottaa ja palasin tutun hevosen selkään heti vuodenvaihteen jälkeen, ratsastin samalla kentällä kuin olin ratsastanut ennen kaikkea sitä epätietoisuutta ja kuuntelin saman opettajan neuvoja, jonka neuvoja olin kuunnellut yli kahden vuoden ajan, se tuntui turvalliselta kaiken sen epätietoisuuden jälkeen.

 

IMG_3870IMG_3380IMG_3957

 

Tänä keväänä minä olen ratsastanut säännöllisesti aivan kuten olen ratsastanut siitä kolmen vuoden takaisesta syksystä saakka, kun palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen, siitä syksystä saakka, kun päätin, etten enää tahdo luopua tästä harrastuksesta. Tämän kevään aikana olen ratsastanut monen eri opettajan valvovan silmän alla, joista jokainen on kiinnittänyt huomiota vähän eri asioihin ratsastuksessani ja se on tehnyt minulle hyvää, minä olen nimittäin ensimmäistä kertaa koko ratsastushistoriani aikana alkanut saada hetkittäin itseäni melkein oikeaan asentoon ratsailla ja tuntenut, kuinka se on vaikuttanut myös ratsuuni. Viikko toisensa jälkeen olen saanut myös ihmetellä sitä, kuinka aivan jokaisella ratsastustunnilla olen oppinut jotain uutta hevosista ja ratsastuksesta, mutta ennen kaikkea itsestäni ratsastajana, on valtavasti asioita, joihin en ole koskaan osannut kiinnittää huomiota ja joista kukaan opettaja ei ole koskaan aiemmin minulle sanonut. Pari viikkoa sitten tipuin myös ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen hevosen selästä, se oli yllättävää, mutta samalla myös jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut jo kauan tapahtuvan jossain vaiheessa, sellainen kun kuuluu väistämättä tähän harrastukseen ja tulen todennäköisesti tippumaan hevosen selästä vielä lukuisia kertoja elämäni aikana.

 

Tämän kevään aikana minä olen saanut myös tutustua moneen uuteen hevosystävään, kuten näissä valokuvissa esiintyvään Tuureen, joka on nuoresta iästäänkin huolimatta osoittautunut aivan erityisen viisaaksi ja hienoksi ystäväksi. Olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut viettää hevosten kanssa tänä keväänä, ne hetket ovat olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, tavallaan kuin henkireikä kaiken muun elämän keskellä. Ennen kaikkea minä olen kuitenkin kiitollinen itselleni, olen kiitollinen siitä, että kolme vuotta sitten syksyllä palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen ja päätin alkaa harrastaa ensimmäistä kertaa vuosiin säännöllisesti, se oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen tehnyt tähänastisen elämäni aikana.

 

IMG_4616IMG_4693

6. toukokuuta 2021

TÄNÄÄN TUULI KUISKAILI PUIDEN LATVOISSA

Tänään satoi hetken lunta katsellessani parvekkeelta harmaan sävyihin verhoutunutta maisemaa, lumihiutaleet tanssivat kevyessä tuulessa ja putosivat lopulta mustaan asfalttiin, olivat osa sitä harmaata maisemaa, josta on vähitellen tullut minulle aivan äärettömän rakas. Järvi oli viimein vapaa pitkän talven jälkeen, voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin ja hymyilin typerästi itsekseni huomatessani, kuinka parvekkeen alapuolella kasvavissa pihlajissa oli suuret silmut, pian nekin heräävät kunnolla tähän kevääseen, vähitellen lähestyvään kesään. Niin herään varmasti minäkin, mietin nostessani peitot ja tyynyt parvekkeelle tuulettumaan kuten jokaisena päivänä ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa ja tarttui hetkittäin parvekelaseihin, sai veden lainehtimaan.

 

IMG_3213IMG_3654

 

Tällä viikolla minä olen ollut väsynyt ja unohtunut hetkittäin miettimään, kuinka huhtikuun puolivälin jälkeen aika on kulkenut ohitseni niin uskomattomalla vauhdilla, että hetkittäin on tuntunut ihan kuin jäisin matkasta. Huhtikuun puolivälissä oli vielä lunta, mietin sulkiessani parvekkeen oven perässäni ja palasin mielessäni siihen huhtikuiseen päivään, kun kävelimme yhdessä lintutornille katselemaan iltapäivän lempeitä auringonsäteitä ja kuuntelemaan lintujen laulua. Se oli valtavan kaunis iltapäivä, auringonsäteet maalasivat maiseman kauniimmin kuin aikoihin ja oli niin ihanan lämmintä, että hymyilin itsekseni kävellessäni uudessa mekossani ja mustassa neuletakissani katselemaan vähitellen vapautuvaa järveä, ei menisi enää kauaa ennen kuin se olisi täysin vapaa.


Siitä iltapäivästä on tullut tänään kuluneeksi melkein kolme viikkoa, melkein kolme kokonaista viikkoa, mietin istuessani vielä illalla työpöytäni ääreen katselemaan valokuvia siltä kauniilta iltapäivältä, minun olisi pitänyt julkaista ne jo huhtikuussa, mietin, mutta aika on ollut armoton ja kulkenut eteenpäin aivan kuin virtaava joki. Huomenna ajamme ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaaseen pikkukaupunkiin, tuntuu kuin olisin ollut sieltä poissa ikuisuuden ja siksi odotan huomista enemmän kuin olen odottanut mitään aikoihin, tuntuu hyvältä palata sinne edes pariksi päiväksi ja päästä hengittämään takapihan metsän syvää rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä.


IMG_3219IMG_3176IMG_3230
© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.