Toukokuun toisena lauantaina heräsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaasta pikkukaupungista ja hymyilin itsekseni vanhassa parvisängyssäni, sillä olin kaivannut sitä kaikkea niin suunnattomasti, heräämistä vanhassa sängyssäni, karvakuonojen loputtomalta tuntuvaa riemua avatessani huoneeni oven pitkän yön jälkeen ja sitä, että voisin ihmetellä harmaaseen verhoutunutta maisemaa paljain jaloin yöpaidassani kotipihassa. Enemmän kuin mitään olin kuitenkin kaivannut rakkaasta pikkukaupungista metsiä ja rintalastani alla tuntuvaa ääretöntä rauhaa, joten iltapäivällä minä kävelin lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua ympärilläni, istuin aloilleni vanhojen korkeiden kuusten varjoon ja suljin hetkittäin silmäni ihan vain kuunnellakseni, tunteakseni sen valtameren kokoisen rauhan aivan jokaisella hengenvedollani.
Siinä on aina jotain taianomaista, siinä, kuinka rauhaton sydämeni vähitellen rauhoittuu hengittäessäni syvään metsän keskellä puiden humistessa ympärilläni ja sammaleen tuntuessa pehmeältä painaessani käteni siihen. Siinä hetkessä oli aivan kaikki, enkä minä osannut kaivata mitään muuta tuntiessani lempän tuulen koskettavan poskipäitäni kuin kertoakseeni tarinoita vuosikymmenten takaa, tarinoita niistä metsistä ja ikivanhoista puista, jotka ovat nähneet kauniita kevätpäiviä ja armottomia lumimyrskyjä vuosikymmenten ajan. Hetkittäin toivoisin olevani aivan kuin ne ikivanhat puut, oppivani seisomaan rauhallisena aloillani läpi armottomien myrskyjen ja kuuntelemaan, mitä tuulella on minulle kerrottavana, hetkittäin toivoisin olevani kuin ne puut, mietin itsekseni jatkessani matkaani pitkin metsäpolkuja, niitä samoja, joita olen kulkenut viimeisimmät kuusitoista vuotta.
Pysähdyin hetkittäin katselamaan, kuinka varovaiset autingonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni astuessani sulaneen lumikinoksen jälkeensä jättämään vesilammikkoon vanhojen kuusten keskellä, se on ollut siinä jokaisena keväänä niin kauan kuin muistan, minä mietin hetken kääntyessäni takaisin kotiin. Se oli äärettömän kaunis iltapäivä, huokaisin kiivetessäni myöhään sinä iltana vanhaan parvisänkyyni ja piiloutuessani peittojen alle näkemään unta, jota en muistanut enää aamulla ja jota yritin muistaa ajaessamme seuraavana iltana takaisin Jyväskylän kotiimme juuri ennen pimeän laskeutumista. Oli ihanaa viettää muutama päivä rakkaassa pikkukaupungissa, päästä pitkästä aikaa viettämään aikaa perheeni kanssa ja kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni, mutta ihan yhtä ihanaa oli kuitenkin myös palata kotiimme, katsella parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki uinui tummansinisen taivaan alla, nukahtaa lopulta viereen matkasta väsyneenä.
Lähetä kommentti