Minä nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään monta vuotta ennen kuin
aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja pientä shetlanninponia talutettiin istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin
muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja
rakastumaan ratsastukseen niin, että alkaisin käymään ratsastustunneilla säännöllisesti. Ratsastus on ollut osa minun elämääni vuosituhannen alusta saakka, siitä hetkestä, kun nousin ensimmäistä kertaa sen vähän isomman ponin selkään. Vuosien varrella olen ratsastanut monella eri tallilla ja saanut tutustua moneen uskomattoman hienoon hevoseen, kiertänyt kaviouraa monen erilaisen opettajan valvovan silmän alla, kulkenut islanninhevosten kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja ja rakastanut niin suunnattomasti, että on tuntunut, että pakahdun siihen tunteeseen. Näiden vuosien varrella minä olen hetkittäin kuitenkin myös kadottanut tämän harrastuksen ja ajautunut vuosiksi kauas hevosista vain ymmärtääkseni, että ratsastus ja kaikki ne hevosten kanssa vietetyt ainutlaatuiset hetket ovat kuitenkin lopulta jotain sellaista, mitä tarvitsen elämääni ollakseni tavallaan kokonainen ja mistä en koskaan tahtoisi luopua.
Viime syksynä tätä tavattoman rakasta harrastusta ja hevosten kanssa viettämiäni
hetkiä varjosti väistämätön tieto siitä, ettei tavallaan mikään tämän harrastuksen suhteen tulisi minun kohdallani
jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ollut pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulisin jatkamaan
enää tätä harrastusta. Ainoa asia, jonka tiesin silloin varmaksi oli se, etten minä voinut lopettaa,
en tahtonut elää enää ilman hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, en tahtonut, koska tämä harrastus oli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni
ja teki minut aivan tavattoman onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Enkä minä lopettanut, en edes harkinnut lopettavani vaan kaiken sen syksyn loputtomalta tuntuneen epätietoisuuden jälkeen asiat järjestyivät paremmin kuin olisin osannut odottaa ja palasin tutun hevosen selkään heti vuodenvaihteen jälkeen, ratsastin samalla kentällä kuin olin ratsastanut ennen kaikkea sitä epätietoisuutta ja kuuntelin saman opettajan neuvoja, jonka neuvoja olin kuunnellut yli kahden vuoden ajan, se tuntui turvalliselta kaiken sen epätietoisuuden jälkeen.
Tänä keväänä minä olen ratsastanut säännöllisesti aivan kuten olen ratsastanut siitä kolmen vuoden takaisesta syksystä saakka, kun palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen, siitä syksystä saakka, kun päätin, etten enää tahdo luopua tästä harrastuksesta. Tämän kevään aikana olen ratsastanut monen eri opettajan valvovan silmän alla, joista jokainen on kiinnittänyt huomiota vähän eri asioihin ratsastuksessani ja se on tehnyt minulle hyvää, minä olen nimittäin ensimmäistä kertaa koko ratsastushistoriani aikana alkanut saada hetkittäin itseäni melkein oikeaan asentoon ratsailla ja tuntenut, kuinka se on vaikuttanut myös ratsuuni. Viikko toisensa jälkeen olen saanut myös ihmetellä sitä, kuinka aivan jokaisella ratsastustunnilla olen oppinut jotain uutta hevosista ja ratsastuksesta, mutta ennen kaikkea itsestäni ratsastajana, on valtavasti asioita, joihin en ole koskaan osannut kiinnittää huomiota ja joista kukaan opettaja ei ole koskaan aiemmin minulle sanonut. Pari viikkoa sitten tipuin myös ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen hevosen selästä, se oli yllättävää, mutta samalla myös jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut jo kauan tapahtuvan jossain vaiheessa, sellainen kun kuuluu väistämättä tähän harrastukseen ja tulen todennäköisesti tippumaan hevosen selästä vielä lukuisia kertoja elämäni aikana.
Tämän kevään aikana minä olen saanut myös tutustua moneen uuteen hevosystävään, kuten näissä valokuvissa esiintyvään Tuureen, joka on nuoresta iästäänkin huolimatta osoittautunut aivan erityisen viisaaksi ja hienoksi ystäväksi. Olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut viettää hevosten kanssa tänä keväänä, ne hetket ovat olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, tavallaan kuin henkireikä kaiken muun elämän keskellä. Ennen kaikkea minä olen kuitenkin kiitollinen itselleni, olen kiitollinen siitä, että kolme vuotta sitten syksyllä palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen ja päätin alkaa harrastaa ensimmäistä kertaa vuosiin säännöllisesti, se oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen tehnyt tähänastisen elämäni aikana.
Lähetä kommentti