21. elokuuta 2019

VIIMEINEN KAUNIS KESÄPÄIVÄ VANHASSA MUMMOLASSA

IMG_5831P7210900P7210743

Kun otin näitä valokuvia yhtenä kauniina heinäkuisena päivänä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että nämä jäisivät viimeisiksi valokuviksi, jotka minä tulen koskaan ottamaan näistä maisemista, tästä rakkaasta paikasta, joka on ollut erottamaton osa elämääni kaksikymmentäkuusi kokonaista vuotta. Tämä paikka oli minun mummolani, josta minulla on lukemattomia kauniita muistoja niin lapsuuden kesäpäiviltä kuin myös tältä ajalta, kun olen ollut vähän lähempänä aikuisuutta kuin lapsuutta, lukemattomia muistoja, jotka eivät tule koskaan unohtumaan, vaikka minä en enää koskaan kävelekään rantaan katselemaan auringonlaskua tai kiipeä yläkertaan nukkumaan. Minä tulen aina muistamaan, kuinka lapsuusvuosinani olimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa mummolassa yötä, nukuimme siinä yläkerran suuremmassa huoneessa ja veimme keskellä yötä keittiön pöydälle lapun, jossa kerroimme toivovamme aamiaiseksi lettuja, tulen aina muistamaan kaikki ne lukuisat kerrat, kun isoisäni paistoi meille niitä aivan järjettömän hyviä lettuja, myös sinä aamuna nähtyään toiveemme. Minä tulen aina muistamaan ne kauniit kesäpäivät, jolloin juoksimme rantaan uimaan ja istuessamme saunassa kuuntelimme, kuinka isoäitimme kertoi meille tarinoita kaikesta, tulen aina muistamaan kahden suuren kuusen alle rakentamamme tallin, jossa asui isäni rakentama puuhevonen, tulen aina muistamaan olohuoneen lattialla nukutut yöt kylminä talviöinä, takkatulen loisteen ja sen, kuinka vanha puutalo kertoi aina öisin tarinoitaan.

On vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon jokin paikka voi merkitä, sitä, kuinka suunnattomasti tunnearvoa jollakin paikalla voi olla, sitä, kuinka valtavasti sattuu luopua jostain sellaisesta paikasta, joka on ollut käsittämätömän tärkeä aivan lapsuusvuosistani asti. Toisaalta minusta tuntuu, että olen ihan vähitellen, pala kerrallaan, luopunut paikasta siitä lähtien, kun isovanhempani muuttivat pois siitä vanhasta keltaisesta talosta, nimittäin sen jälkeen, kun isoisäni ei enää paistanut lettuja keittiössä eikä isoäitini katsonut olohuoneessa Kauniita ja rohkeita, se paikka ei vain ole enää tuntunut samalta. Se ei ole enää ollut mummola vaan siitä on tullut paikka kaikille niille muistoille kaikilta niiltä vuosilta, kun isovanhempani vielä asuivat siellä, paikka kaikille niille kauniille muistoille lapsuusvuosilta, kun istuimme punaiseksi maalatussa portaikossa leikkimässä pikkusiskoni kanssa ja tutkimme serkkujemme kanssa vanhaa navettaa, joka tuntui lapsuusvuosina kovin mystiseltä. Se, että siitä on tullut vain paikka muistoille, ei kuitenkaan tee paikasta luopumisesta helppoa, eikä edes se, että olen vuosien mittaan vähitellen luopunut paikasta, mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että sain vielä viimeisen kerran nukkua yläkerrassa, kuunnella yön hiljaisuudessa vanhan talon tarinoita ja katsella saunalta järvelle, nauttia vielä sen viimeisen kerran kaikesta siitä niin, etten vielä silloin tiennyt sen olevan viimeinen kerta.

    Niin ja se on vielä mainittava, että vaikka tämä saakin surulliseksi, tämä on silti ennen kaikkea helpotus.

            Nyt on aika luoda uusia muistoja.

IMG_5904IMG_5880IMG_5875IMG_5892P7210893

19. elokuuta 2019

HYVÄ SUNNUNTAI KAHDEN KARVAKUONON KANSSA

P7140256P7140349P7140294

Suunnitelmieni vastaisesti Suomipop festivaali jäi tänä vuonna minun osaltani yhteen päivään ja sen sijaan, että olisin seisonut perjantaina iltapäivällä yleisömeren keskellä rakastamassa musiikkia Lutakonaukiolla, minä istuin bussissa matkalla Savonlinnaan voidakseni valokuvata hetken, joka oli minun läheisilleni tärkeä, hetken, joka tulee väistämättä eteen, vaikka sitä kuinka pelkäisi ja toivoisi, että siihen olisi vielä vuosia. Sen lisäksi, että sinä kauniina heinäkuisena viikonloppuna valokuvasin auringonsäteiden loisteessa viimeistä ja kovin kaunista matkaa, ehdin viettää aikaani myös sekä puutöiden että koiriemme kanssa. Niin, puutöiden, sillä sen jälkeen, kun minä olin saanut ikuistaa sen viimeisen matkan, olin yksinkertaisesti niin liikuttunut, että minun oli saatava muuta ajateltavaa ja sitä muuta ajateltavaa löytyi takapihalta, kun kannoin aamulla kaksi korkeaa koivua naapurin pihasta meidän takapihallemme. Sen enempää minä en kuitenkaan puutöihin alkanut vaan loppuillan vietin äitini ja koiriemme kanssa kotona rauhoittuen erityisen pitkältä tuntuneen viikon jälkeen, sinä iltana nukahdin aikaisin ja nukuin ensimmäistä kertaa sillä viikolla kunnon yöunet niin, etten herännyt useasti keskellä yötä stressamaan jostain, sinä yönä nukuin aamuun asti heräämättä yöllä kertaakaan.

Sunnuntaina vietimme kahden vanhimman koiramme kanssa aikaa kolmestaan, se oli jotenkin ihan tavattoman kaunis sunnuntai, eikä meillä ollut kiire mihinkään. Varovaiset auringonsäteet loivat hetkittäin kirkkaita valojuovia kuluneelle parkettilattialle, kun söin aamiaiseni olohuoneessa Lisan katsellessa aina vuoroin aamiaistani ja vuoroin minua yrittäen saada minut vakuuttuneeksi siitä, että osa aamiaisestani kuuluisi hänelle. Valitettavasti minun aamiaiseni ei kuitenkaan kuulunut sille tavattoman suloiselle karvakuonolle, naurahdin täyttäessäni astianpesukonetta tämän saman, niin kovin rakkaan karvakuonon katsellessa edelleen minua ja päätin, että sen sijaan, että viettäisin koko sen kauniin sunnuntain sisällä, minä lähtisin ulos nauttimaan heinäkuisesta päivästä. Kävelimme tuttuja katuja ja hiekkateitä auringonsäteiden lämmössä, niitä samoja katuja, joilta muistan jokaisen halkeaman asfaltissa ja hiekkateitä, joita olen kulkenut nämä viimeisimmät neljätoista vuotta elämästäni, kuljimme niitä samoja teitä, kunnes pysähdyimme hetkeksi metsäpolulle kuuntelemaan puiden huminaa ympärillämme, sen saman metsän halki kuljin vuosia sitten aina kouluun. Sinä kauniina sunnuntaina en kulkenut sitä samaa polkua, mutta metsän humina sai minut silti rauhoittumaan ja palatessamme kotiin jäin vielä hetkeksi leikkimään koirien kanssa, Lisa rakastaa noutaa mitä tahansa lelua ja sen loputon riemu tarttui sinä heinäkuisena päivänä minuunkin, se oli hyvä päivä niiden kahden karvakuonon kanssa, jotenkin ihan erityisen hyvä.

P7140275

Iltapäivän viimeisinä tunteina matkustin takaisin Jyväskylään ja katselin bussin ikkunasta ohikiitävää maisemaa, niitä samoja hiljaisia huoltoasemia ja hylättyjä taloja, jotka olen nähnyt aivan lukemattomia kertoja näiden kolmen vuoden aikana, jotka olen Jyväskylässä asunut. Katselin ja sitten kuin huomaamattani nukahdin, näin unta niistä vanhoista tutuista metsäpoluista pikkukaupungin rauhallisuudessa, vanhoista tutuista kasvoista jostain menneisyydestä ja heräsin vasta vähän ennen Jyväskylää, seuraavat viisi päivää minä vietin siinä kaupungissa ja palasin sitten taas Savonlinnaan, mutta siitä kerron teille lisää myöhemmin, siitä, kuinka minä palasin kymmeneksi päiväksi takaisin pikkukaupunkiin.

P7140312P7140357P7140280

17. elokuuta 2019

YHTENÄ HEINÄKUISENA ILTANA LUTAKONAUKIOLLA

P7110010P7110018

Vuosia sitten jokaisen kesäni kohokohtia olivat aivan ehdottomasti festarit, ne olivat sellaisia viikonloppuja, joita aloin odottamaan aina viimeistään siinä vuodenvaihteessa ja samalla myös sellaisia, joista on jäänyt aivan uskomattomia muistoja. Sen jälkeen, kun muutin Jyväskylään, en ole kuitenkaan suuremmin käynyt festareilla, mutta kuten kahtena edellisenä vuonna, tänäkin vuonna Suomipop festivaali kuului kesääni ja heinäkuun toisena torstaina suuntasin töiden jälkeen Lutakonaukiolle viettääkseni illan hyvän musiikin parissa sekä lopulta myös hyvässä seurassa, nimittäin juuri ennen festareita minä sain yllättävää seuraa itselleni. Sen illan ensimmäinen artisti oli Ellinoora, ihana nainen, joka on ehdottomasti yksi suosituimmista suomalaisista naisartiseista tällä hetkellä, mutta samalla myös yksi niistä artisteista, joita olen kuunnellut viimeisimmän muutaman vuoden aikana tilastojen mukaan ehdottomasti eniten. Ellinoora on yksi niistä artisteista, joiden musiikki on näiden muutaman viimeisimmän vuoden aikana onnistunut koskettamaan minua jotenkin aivan äärettömän syvältä ja saanut sydämeni jättämään lyöntejä välistä, kylmät väreet juoksemaan ihollani.

Yhden albumin ja monta singlejulkaisua käsittävästä Ellinooran tuotannosta löytyy monta aivan uskomattoman hienoa biisiä, joihin liittyy elämässäni Atlantin valtameren kokoisia tunteita, sellaisia, joita sanat eivät riitä kuvailemaan. Yksi niistä biiseistä on ehdottomasti tammikuussa julkaistu Sinä 4ever, jonka sanat tähän väliin kai piti sanoa / sä oot syy miks haluun uskoa / et onnellisii loppuja on olemassa saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä ennen kuin keikka oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, ne sanat ovat soineet kuulokkeissani tammikuusta asti luvattoman usein ja kerta toisensa jälkeen ne ovat saaneet minut liikuttumaan, mutta seistessämme sinä kauniina torstai-iltana auringonsäteiden loisteessa Lutakonaukiolla ne sanat olivat vielä vähän tavallista suurempia. Sinä iltana moni biisi ja monet tärkeät sanat tuntuivat suuremmilta kuin aikoihin, enkä minä voinut kuin antaa musiikin kuljettaa mukanaan, huomata purevani varovaisesti huultani musiikin tuntuessa niin syvällä jossain rintalastan alla, että siihen valtameren kokoiseen tunnemassaan tuntee pakahtuvansa. Purra huultani sanojen paikoittain, elämä, se pistää palasiksi / mut kokoon itteni yhtä nopeesti ku hajosinki / miten kivust päästää irti ku siit tulee elämäntapa / mul on syy miks en jää sänkyyni makaan kaikuessa Lutakonaukiolla, Ellinooran versio Pyhimyksen biisistä Aira ku Aira on mielestäni yksi hienoimmista covereista, mitä Vain elämää -ohjelmassa on koskaan kuultu ja sinä iltana sekin oli vielä tavallista hienompi, jotenkin niin järjettömän vahva ja hauras samanaikaisesti, että tuntui kuin minä olisin särkynyt pieniin palasiin siihen lämpimälle asfaltille.

P7110032

Ellinoorassa on jotain aivan äärettömän ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä minä en ole löytänyt vielä mistään muusta suomalaisesta artistista, jotain sellaista, mikä saa minut liikuttumaan jokaisella keikalla, enkä osaa edes sanoa, mitä se on, mutta sinä iltana seistessämme siinä yleisömeressä osasin vain miettiä, kuinka kiitollinen olen Ellinooralle niin monesta biisistä. Kuinka suunnattoman kiitollinen olen siitä, että kolme vuotta sitten istuessani yöllä yksin satamassa Ellinoora oli juuri julkaissut uusimman biisinsä Elefantin paino, jonka sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää / ja vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa, mut lupaan vielä se helpottaa olivat siinä hetkessä juuri ne oikeat, ne tulivat elämääni juuri oikealla hetkellä. Ne sanat kuuluvat edelleen niihin elämäni tärkeimpiin sanoihin ja sinä iltana yleisömeren yhtyessä valtavaksi kuoroksi ne sanat kuulostivat valtameren kokoisilta, niin suurilta, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, vaikka minä  kuinka yritin purra huultani ollakseni itkemättä. Eivätkä ne kyyneleet mihinkään ehtineet kadota, kun seuraavan biisin Bäng Bäng typerä sydän ihan järjettömän tärkeät sanat me ollaan kaksi väkevää ja haurasta / mut yhes meistä ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni / et voisin olla taas oma itseni saivat kyyneleet taas nousemaan silmäkulmiini.

Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin Funeral Song, joka on muuten aiemmin mainitsemani biisin Aina ku Aira tavoin yksi hienoimmista covereista, mitä Vain elämää -ohjelmassa on koskaan kuultu ja seistessäni siinä yleisömassan keskellä en voinut olla miettimättä, kuinka Ellinooran keikka oli sinä päivänä juuri sitä, mitä tarvitsin. Ellinooran keikka oli sinä päivänä juuri sitä, mitä minä olin tietämättäni tarvinnut jo kauan, nimittäin huutaessani vielä encoressa mukana sanoja lauletaan kovempaa / kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan / ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas / on huomenna leijonakuningas minusta tuntui kuin sen keikan aikana musiikki olisi saanut kivenlohkareet murtumaan rintalastani alta, tuntui kuin musiikki olisi saanut minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja kuin Ellinoora olisi laulanut kaikki ne sanat, jotka minun tarvitsi kuulla sinä päivänä, juuri ne oikeat sanat ja niin uskomattoman kauniisti, että olin yksinkertaisesti sanaton. Minä olin sanaton kaiken sen uskomattoman lahjakkuuden ja ainutlaatuisuuden edessä ja olen sitä edelleen, nimittäin tuntuu, etten voi kirjoittaa enää sanaakaan, koska mitkään sanat eivät kuitenkaan olisi tarpeeksi, en tiedä, käykää katsomassa Ellinooran keikka syksyn albumikiertueella (uusi albumi ilmestyy elokuun lopussa!) niin ymmärrätte, mitä yritän tässä teille kirjoittaa.

P7110195
P7110202
Seitsemän vuotta sitten vuolaat kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi kaikuessa heinäkuun pimenevässä illassa Ilosaarirockissa ja kolme vuotta sitten minä tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet lähes poikkeuksetta kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Sinä heinäkuisena torstaina Ellinooran laulettua viimeisen biisinsä yleisömeri lipui hiljalleen kohti lavaa pysähtyen sitten aloilleen Chisun noustessa lavalle uuden biisinsä Momentum kanssa, se on ehdottomasti yksi hienoimmista tänä vuonna julkaistuista biiseistä ja on kaukana siitä Chisun tuotannosta, jonka suurin osa yleisöstä tuntee paremmin. Itseasiassa koko Chisun uusi tuotanto on kaukana siitä, mitä artistilta on totuttu kuulemaan ja sen huomasi sinä iltana Lutakonaukiolla, mutta sanojen ei mul oo viel oikein sanoja miksi / en osaa ainakaan kaunistella ja siksi / kai sanon vaan suoraan sen / mä en oo enää onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse minä olin onnellinen siitä, etten ollut siinä hetkessä missään muualla, tavattoman onnellinen siitä, että olin juuri siinä yleisömassan keskellä.

Chisun viides studioalbumi Momentum 123 julkaistiin kevään aikana kolmessa osassa ja muistan, kun kuunnellessani ensimmäistä osaa yhtenä aikaisena aamuna työmatkallani mietin, kuinka tahdon kuulla lisää ja kun kevään aikana sain kuulla lisää, en voinut lopulta olla kuin todella vaikuttunut siitä, kuinka uskomattoman matkan ne kolme osaa kätkivät sisälleen. Tämä uusi, aiempaa tuotantoa elektronisempi tuotanto on tavallaan luonnollinen jatkumo Chisun edelliselle, vuonna 2015 ilmestyneelle albumille Polaris, joka otti jo askelia tähän uuteen suuntaan. Sinä iltana tämä uusi tuotanto pääsi oikeuksiinsa Lutakonaukiolla, mutta keikan aikana kuultiin myös muutamia uskomattoman hienoja biisejä Chisun vanhemmasta tuotannosta, kuten esimerkiksi Sama nainen, joka on allekirjoittaneen mielestä edelleenkin yksi artistin hienoimmista biiseistä koskaan ja sanat mut mä en lupaa mitään / mä en lupaa mitään muuta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen yhdet minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä koskaan suomalaisessa musiikissa kirjoitetuista sanoista. Kaikki sen keikan aikana näkemäni ja kuulemani, kaikki ne aivan uskomattoman hienot uudet ja rakkaat vanhat biisit, mielettömän lahjakkaat muusikot ja vihreitä silmiäni häikäisseet auringonsäteet, saivat minut vain jatkamaan typerästi hymyilemistäni, sekin keikka oli jollain tavalla taianomainen.

P7110342


Ville Valo & Agents on kokoonpano, jota on kuluvan vuoden aikana ylistetty varmasti enemmän kuin mitään muuta suomalaista musiikkia, eikä todellakaan turhaan, onhan kyseinen kokoonpano kuitenkin kovin ainutlaatuinen ja täynnä äärettömän lahjakkaita muusikoita. Samalla se on uskomattoman hieno kunnianosoitus Rauli Badding Somerjoelle ja kuunneltuani kokoonpanon helmikuussa julkaiseman albumin odotukseni sen illan keikkaa kohtaan olivat suuret, sillä sen lisäksi, että kokoonpanon keikkoja oli ylistetty sosiaalisessa mediassa koko alkukesän ajan, olin itsekin albumin perusteella erityisen vakuuttunut siitä, että värivaloissa kaikki se olisi vielä hienompaa. Odotukseni eivät kuitenkaan varsinaisesti tulleet lunastetuiksi sinä kauniina heinäkuisena iltana, eikä se johtunut millään tavalla lavalla soittavasta kokoonpanosta tai musiikista ylipäätään, nimittäin se oli sinä iltana käsittämätöntä ja lunasti kaikki minun odotukseni.

Yksi niistä asioista, jotka ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen miettimään syvästi, onko Suomipop festivaali oikea festivaali minulle, on ehdottomasti festivaalille saapuva yleisö ja ne lukemattomat järjettömässä humalassa keikkoja katsomaan tulleet ihmiset. Tuskin nämä ihmiset lopulta ovat niitä keikkoja tulleet katsomaan tai tuskin ne keikat heille ainakaan ovat suurin syy tulla kyseiseen tapahtumaan ja tottakai minä sen ymmärrän, ymmärrän, että voi olla hauskaa olla järjettömässä humalassa ja juhlia kavereiden kanssa, mutta kaikesta ymmärryksestäni huolimatta minä en vain voi sietää niitä järjettömän humaltuneita ihmisiä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka menevät keikoille nauttimaan musiikista lähes poikkeuksetta selvinpäin ja kun tänä vuonna tämäkin festivaali luopui anniskelualueistaan muuttaen samalla koko festivaalialueensa juomiensa kanssa humalassa heiluvien ihmisten leikkikentäksi ymmärsin tottakai jo etukäteen, etten tulisi pääsemään mihinkään karkuun näitä ihmisiä. Ymmärsin ja olin jo etukäteen valmistautunut siihen, mutta on silti myönnettävä, että Ville Valon ja Agentsin soittaessa sinä iltana minulla meinasi monta kertaa mennä hermot esimerkiksi edessämme heiluneeseen kahteen naiseen, jotka kertoivat useaan otteeseen, kuinka humalassa ovat. Tätä kirjoittessani ymmärrän kuulostavani kukkahattutädiltä, mutta yritin tässä vain kirjoittaa, että se, miksi odotukseni eivät tulleet sinä iltana lunastetuiksi, johtui nimenomaan siitä, että se oli väärä paikka sille musiikille ja minulle, se oli väärä paikka nauttia niin hienosta kokoonpanosta, joka olisi ehdottomasti ansainnut yleisön, jolle musiikki olisi ollut tärkeintä. Niin ja ehkä minun paikkani ei kuitenkaan ole festivaalikansan keskellä vaan niillä hämyisillä klubikeikoilla tai konserttisaleissa, niissä sellaisissa hetkissä, kun musiikki on se tärkein syy, miksi ihmiset ovat ostaneet lippunsa.

P7120617P7120628

Apulanta on ollut erottamaton osa elämääni vuodesta 2006 asti, aina siitä hetkestä, kun Helsingin pimenevässä illassa yhtye nousi värivaloihin Kaisaniemen puistossa osana The Voicen konserttia, se oli se ensimmäinen kerta, kun näin yhtyeen värivalojen loisteessa ja samalla myös ensimmäinen kerta, kun yhtyeen musiikki kosketti niin syvältä, ettei paluuta menneeseen enää ollut. Se oli ihmeellinen ilta, ympärilläni vieras kaupunki huusi vapauttaan ja musiikki tuntui jokaisessa solussani, kun seisoin keskellä yleisömerta äitini ja pikkusiskoni kanssa, eikä sen illan jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon Apulanta ei kuuluisi. Sen illan jälkeen ei ole ollut paluuta elämään, jossa Apulanta ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään, sen illan jälkeen Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja minua, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkevat minun mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, mutta yksi asia on kaikkien näiden vuosien aikana pysynyt muuttumattomana, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Apulanta merkitsee minulle ja on varmaan sanomattakin selvää, että odotin sinä heinäkuisena iltana yhtyeen keikkaa enemmän kuin mitään muuta, minä odotin, sillä minulla oli ollut ikävä sitä tunnetta, jonka yhtyeen musiikki saa minussa aikaan värivalojen loisteessa, minä odotin, sillä minulla oli ikävä sitä musiikkia ja sitä yhtyettä, minulla oli yksinkertaisesti niin järjetön ikävä sitä kaikkea, että seistessäni sinä heinäkuisena iltana siinä yleisömassan keskellä tuntui kuin olisin odottanut ikuisuuden, tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, kun minä viimeksi hukuin musiikkiin.

Odotukseni palkittiin, kun sinä viileänä heinäkuisena iltana yhtye nousi vuorokauden viimeisinä hetkinä värivalojen loisteeseen aloittaen keikkansa seitsemän vuotta sitten ilmestyneellä biisillään Aggressio ja juhlat olivat alkaneet, siitä ei siinä hetkessä ollut epäilystäkään, seuraavat 75 minuuttia tulisivat olemaan yhtä musiikin juhlaa. Sitä ne seuraavat minuutit tosiaan olivatkin, Aggressiota seurasivat Hiekka ja Viivakoodit ja minusta tuntui kuin olisin pitkän matkan jälkeen palannut vihdoin kotiin, kuin huomaamattani nostin käteni ilmaan tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla ja huusin kuin en olisi koskaan huutanut, siinä hetkessä minä olin elossa, minä uskalsin olla elossa. Neljäntenä biisinä kuultiin Lokin päällä lokki, biisi, jonka kuulemista värivalojen loisteessa olin odottanut siitä asti, kun yhtye julkaisi kesäkuun ensimmäisenä perjantaina Make Nu Metal Great Again -EP:n, joka oli yhtyeeltä tavallaan paluu johonkin vuosien takaiseen, mutta samalla se oli jotain uutta, jotain todella raikasta ja pysäyttävää. Se oli jotain sellaista, mitä en osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mitä kuitenkin ymmärsin silloin kesäkuun alussa odottaneeni jo vuosia ja huutaessani sinä heinäkuisena iltana sanoja ja joka kerta hulluus tuli / kutsumatta mun huoneisiin / ylleni sataen / pelastusta myyvät, on luvanneet sen / ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän / kun se manataan jokin minussa särkyi, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja tuntui ihan kuin rintalastani alla jokin olisi murtunut, tuntui kuin ne sanat olisivat lävistäneet minut, vetäneet armottomasti turpaan ja samalla kuitenkin kietoneet turvalliseen syliinsä. Vaikka ne sanat olivat koko alkukesän olleet minulle äärettömän tärkeät ja saaneet minut sanattomaksi aina kerta toisensa jälkeen, siinä hetkessä ne sanat olivat elämää suuremmat, siinä hetkessä ne sanat kiteyttivät kaiken sen, minkä kanssa olin taistellut viimeisimmät vuodet, kaiken, mitä en itse koskaan ollut oikein osannut pukea sanoiksi, vaikka olin kuinka yrittänyt.

P7120838

Lokin päällä lokki on aivan ehdottomasti yksi hienoimmista biiseistä, mitä tämän kuluvan vuoden aikana on julkaistu ja samalla se on yksi itselleni tärkeimmistä biiseistä koskaan, uskaltaisin väittää, että yksi hienoimmista biiseistä, mitä Apulanta on pitkän uransa aikana julkaissut. Apulannan hienoimpiin biiseihin kuuluvat ehdottomasti myös Teit meistä kauniin ja Jumala, jotka saivat yleisömeren syttymään liekkeihin ja jotka saivat myös minut nostamaan käteni ilmaan siinä pimeyden keskellä, ne ovat olleet erottamaton osa elämääni siitä kolmentoista vuoden takaisesta syksystä lähtien, kun minä yhtenä iltana vanhassa huoneessani kuuntelin ne ensimmäistä kertaa Levymestasta juuri ostamaltani Singlet 1998-2003 kokoelmalta. Sinä kolmentoista vuoden takaisena iltana sanat viet mitä viet / ja velkaa on halpaa maksaa / sinä teet meistä tuhkaa / sinä teet saivat minut pysähtymään ja niin ne saivat sinäkin iltana. Luulen, että nimenomaan siksi moni yhtyeen biisi on minulle niin äärettömän tärkeä, siksi, että ne ovat olleet erottamaton osa elämääni niin kauan ja kulkeneet mukanani vuosia kietoen itseensä muistoja, kuten esimerkiksi seuraavakin biisi, Ravistettava ennen käyttöä, jonka kuulin ihan ensimmäistä kertaa marraskuussa 2008, kun yhtye julkaisi kymmenennen albuminsa Kuutio (kuinka aurinko voitettiin) ja keskellä lukion koeviikkoa minun oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin kyseiseen albumiin. Sinä iltana minä rakastin kaikkia niitä biisejä ja rakastin sitä, kuinka ne veivät minut mukanaan niin, etten voinut kuin nostaa käteni ilmaan ja huutaa ääneni käheäksi siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, sulkea hetkittäin silmäni musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani ja tuntea, kuinka maa vavahtelee allani musiikin ollessa niin suurta.

Sen lisäksi, että sinä iltana rakastin aivan suunnattomasti kaikkia niitä biisejä ja sitä, kuinka ne vievät aina mukanaan aivan kuten aina ennenkin, rakastin myös sitä, kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen Apulanta oli onnistunut jälleen kerran uudistumaan jollain tavalla. Toisaalta, kertaakaan näiden kolmentoista vuoden aikana en ole nähnyt kahta samanlaista Apulannan keikkaa, kertaakaan näiden kolmentoista vuoden aikana minä en ole keikan aikana unohtunut miettimään, ettei tässä ole mitään uutta, minun ei ole tarvinnut, sillä jokainen keikka tai vähintään jokainen kiertue on tuonut mukanaan jotain uutta. Sinäkin iltana Apulanta oli jollain tavalla uusi ja niin olivat myös kaikki ne biisit, jotka olen elämäni aikana kuullut lukemattomia kertoja, sinä iltana sekä yhtye että ne kaikki biisit, kuten esimerkiksi Mato, Koneeseen kadonnut, Vasten mun kasvojani ja Saasta kuulostivat uusilta ja raikkailta, mutta silti varmalta Apulannalta. Ennen encorea kuultiin yhtyeen kahdeksannelta albumilta Kiila sekä Armo että Pahempi toistaan, ne kaksi biisiä, jotka kolmetoista vuotta sitten Kaisaniemessä pimeyden keskellä saivat minut sanattomaksi ja jotka ovat siksi aina keikoilla minulle erityisiä, erityisiä, sillä ne olivat ne kaksi biisiä, josta tämä uskomaton matka alkoi. Erityisiä ne olivat sinäkin iltana, mutta niin oli myös ensimmäisenä encoressa kuultu Valot pimeyksien reunoilla ja kun sanat meistä jokainen / on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä että ymmärtää / ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi / itseesi matkustaa kaikuivat pimeyden keskellä sinä iltana, kyyneleet valuivat poskipäilleni ja minusta tuntui kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä. Se keikka oli täydellinen, se oli valtameren kokoista rakkautta ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja kun viimeinen biisi Anna mulle piiskaa kaikui Lutakonaukiolla en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastin musiikkia ja sitä yhtyettä ja kuinka suunnattomasti ne 75 minuuttia olivat merkinneet minulle, ne olivat yhdet kesäni parhaimmista minuuteista, yhdet tämän koko vuoden parhaimmista.

P7120596P7120843P7120590

5. elokuuta 2019

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

P6220523P6220738P6220507

Minä kirjoitin viime vuonna kerran kuukaudessa asioista, jotka olivat tehneet minut viimeisimmän kuukauden aikana onnelliseksi ja kuten kesäkuussa kirjoitin, tahdon kirjoittaa niistä asioista tänäkin vuonna, vaikka en kuitenkaan niin usein kuin viime vuonna. Niistä asioista kirjoittaminen sai minut nimittäin miettimään niitä asioita, jotka ovat saaneet minut hymyilemään viimeaikoina, niitä pieniä arkisia asioita, jotka ovat tehneet stressin täyttämistä päivistäni vähän parempia. Kaiken tämän kiireen ja stressin keskellä se oli tavallaan aina terapeuttista, niistä asioista kirjoittaminen, ja nimenomaan juuri siksi tahdon tänään kirjoittaa teille niistä asioista, jotka ovat viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana saaneet minut hymyilemään itsekseni ja hetkittäin stressin takia aivan hulluna takovan sydämeni rauhoittumaan kaikesta siitä onnellisuudesta, tahdon kirjoittaa teille asioista, jotka ovat viimeisimmän puolentoista kuukauden aikana tehneet päivistäni parempia, vaikka hetkittäin on tuntunut, että kiireen keskellä vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken.

x Neljä tavattoman rakasta karvakuonoa. Nyt, kun olen viettänyt aivan huomattavasti enemmän aikaa Jyväskylässä kuin Savonlinnassa, olen ikävöinyt suunnattomasti niitä neljää rakasta karvakuonoa, jotka saavat minut poikkeuksetta järjettömän onnelliseksi. Olen kuitenkin onnekseni saanut tämän kuluneen kesän aikana viettää joitakin uskomattoman onnellisia hetkiä niiden neljän karvakuonon kanssa, kävellä niiden kanssa rantaan ja katsella, kuinka äitinsä kokoisiksi kasvaneet koiranpennut nauttivat uimisesta. Aada ja Lisa eivät ole tänä kesänä olleet uimisesta aivan yhtä innoissaan, mutta heinäkuun helteiden takia olemme kuitenkin menneet yhdessä niiden kanssa järveen ja kävelleet sitten vanhan kylän poikki kotiin, katselleet, kuinka kaikki neljä karvakuonoa juoksevat ihan riemuissaan ympäri pihaa Lisa kärjessä pieni maitopurkin palanen suussaan. On tottakai ollut myös niitä rauhallisempia hetkiä, niitä, kun illalla Lauri painaa päänsä polvelleni istuessani sohvalla ja Hertta hyppää sohvan nurkkaan nukkumaan, niitä sellaisia hetkiä, kun minun syödessäni aamiaista Lisa kokeilee minua tassullaan ja katsoo silmiin saadakseen osansa aamiaisestani. Niin, ne hetket ovat tehneet minut ihan tavattoman onnelliseksi ja minulla on jo nyt ikävä niitä karvakuonoja, ihan järjetön ikävä.

x Kaikista rakkain kaupunki, Savonlinna. Vietin heinäkuun puolivälin jälkeen puolitoista viikkoa Savonlinnassa, kun sain mahdollisuuden tehdä töitä etänä Savonlinnasta käsin ja näin rehellisesti sanottuna se oli varmasti yksi tämän kesän parhaista viikoista, ellei sitten lopulta kuitenkin se paras. Sen puolentoista viikon aikana vietin viimeisen kerran aikaa vanhassa mummolassa, katselin rantasaunasta järvelle illan hämärässä ja kävelin aamupäivän auringonsäteiden lämmössä pitkin hiekkateitä valokuvaamassa itsekseni, vietin aikaa niiden kovin rakkaiden karvakuonojen kanssa ja näin sukulaisia, joita en ollut nähnyt aikoihin. Kaikki se teki minut äärettömän onnelliseksi, mutta niin teki myös se, kun kesken työpäivän lähdin lounaalle ja kävellessäni pitkin rakkaan pikkukaupungin katuja vastaan tuli hymyileviä ihmisiä, järvi kimmelsi sinisenä auringonsäteiden loisteessa ja kaikki tuntui niin kotoisalta, niinä hetkinä onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani ja niin tuntui myös niinä hetkinä työpäivien jälkeen, kun kävin maakuntamuseossa, nauttimassa uskomattoman kauniista maisemista ja matkustin kotiin samalla bussilla (se vanha kunnon nelonen), jolla menin kotiin aina käydessäni lukiota kaupungin keskustassa. Se oli kovin onnellinen viikko, jonka aikana minä ehdin muutamaan kertaan miettiä, että vielä jonain päivänä minä muutan takaisin, jos siihen vain tulee hyvä mahdollisuus.

P6220541P6220773

x Rauhalliset illat omassa pienessä yksiössäni. Havahduin heinäkuun lopussa siihen, etten ollut kolmeen viikkoon ollut kotona lukuunottamatta sitä, että olin muutaman kerran käynyt hakemassa täältä vaatteita. Sen lisäksi, että olin heinäkuussa yhteensä kaksi viikkoa Savonlinnassa, vietin myös paljon aikaa sen rakkaimman luona, enkä minä oikein ehtinyt olemaan kotona missään vaiheessa. Viime keskiviikkona palasin kuitenkin viimein kotiin ja olen ollut jotenkin ihan uskomattoman onnellinen kaikesta tässä pienessä asunnossa, olen ollut onnellinen siitä, että olen voinut tehdä ruokaa omassa pienessä keittiössäni (eihän tässä asunnossa ole oikeasti keittiötä, mutta olen erottanut sen tavallaan omaksi tilakseen kirjahyllyllä) ja istua työpöytäni ääressä kirjoittamassa. Onnellinen siitä, että minä olen voinut soittaa viisitoista vuotta vanhaa pianoani, sytyttää iltaisin kynttilöitä ja kaamosvaloja ja keittää teetä illan hämärtyessä ja niin, enemmän kuin mistään minä olen ollut onnellinen rauhallisista illoista tässä pienessä asunnossani, ne ovat tuntuneet jotenkin aivan korvaamattomilta sen jälkeen, kun en kolmeen viikkoon ollut viettänyt yhtäkään iltaa ihan itsekseni.

x Se, että kesä alkaa vähitellen vaihtua syksyksi. Ilmassa ei vielä aamuisin tuoksu syksy, mutta viimeaikoina olen ollut tavattoman onnellinen siitä, että kesä on alkanut vaihtua syksyksi, aamuisin on alkanut olla jo viileää ja lehtipuut ovat vähitellen alkaneet pukeutua syksyyn. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka rakastavan syksyä ja odottavat koko kesän sitä, että syksy alkaa vähitellen tuoksua ilmassa, rakastan pimeneviä iltoja, ruskaan pukeutuvaa luontoa, lämpimiä villapaitoja ja villasukkia, rauhallisia iltoja kotona kynttilöiden valossa ja pitkiä kävelyjä metsissä luonnon ollessa kauneimmillaan, siksi minä olen ollut niin onnellinen siitä, että kesä on alkanut tässä ihan vähitellen vaihtua syksyksi. Olen ollut onnellinen siitä myös siksi, että syksyt ovat aina olleet minulle tavallaan alkuja jollekin uudelle ja toivon, että tämäkin syksy olisi alku jollekin uudelle, ehkä alku jollekin uudelle ja samalla vanhalle itsessäni, jollekin sellaiselle, jonka olen tuntenut kadottaneeni itsestäni ja jonka olen tuntenut nostavan päätään oltuaan pitkään unessa.

x Lenkkeily. Kun asuin vielä rakkassa pikkukaupungissa, rakastin niitä hetkiä, kun iltaisin lähdin lenkille tuttuihin maisemiin ja annoin musiikin viedä minut mukanaan, ne olivat niitä sellaisia hetkiä, kun ei hetkeen tarvinnut stressata mistään. Muutettuani Jyväskylään lenkkeily kuitenkin jäi nopeammin kuin ehdin huomatakaan ja vaikka olen näiden kolmen vuoden aikana yrittänyt aloittaa lenkkeilyn uudelleen monta kertaa, olen aina epäonnistunut siinä siksi, ettei se ole jostain syystä tuntunut hyvältä. Heinäkuussa minä sitten kuitenkin lähdin yhtenä lauantaiaamuna lenkille hetken mielijohteesta ja yllätyin, kuinka hyvältä se tuntui, vaikka kuntoni ei välttämättä kovin hyvä nyt tällä hetkellä olekaan, olin yllättynyt myös siitä, että sen aamun jälkeen lenkkeily on taas tuntunut hyvältä ja tehnyt minut onnelliseksi, mutta todella hyvällä tavalla yllättynyt, olihan tämä lenkkeilyn aloittaminen kuitenkin yksi minun tämän kesän tavoitteistani.

P6220631P6220736P6220650

3. elokuuta 2019

TAVATTOMAN ONNELLINEN ILTA LOUNAISPUISTOSSA

P7040079P7040065P7040091
Muistan sen parin vuoden takaisen illan, kun minä kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun Katu. Sinä kesäkuisena iltana istuin yksin tässä pienessä asunnossa, jossa kirjoitan tätäkin tekstiä, mutta toisin kuin tänään, silloin kaksi vuotta sitten olin elämässäni vähän erilaisessa pisteessä, sellaisessa, jossa sanat taidan olla täysi sekopää / mut mun reviirille ei mahdu yhtäkään hulluu enempää / minä riitän / minä riitän / minä riitän mulle / minä riitän iskivät jonnekin ihan uskomattoman syvälle, suoraan sinne rintalastan alle. Sen lisäksi, että sen biisin sanat saivat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani, Vestan ääni sai minut pysähtymään, siinä oli jotain äärettömän vahvaa ja persoonallista, sellaista, mitä ei tule vastaan jokaisella kadunkulmalla. Sinä iltana minä tiesin, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, tiesin, sillä kyseinen biisi oli ja on edelleen niin järjettömän hieno, että se saa aikaan kylmiä väreitä vielä tänäänkin, kun kirjoitan tätä tekstiä biisin kaikuessa pienessä yksiössäni. Enkä minä ollut väärässä, sillä Vestastahan on todellakin kuultu sen kesäkuisen illan jälkeen ja kun tämän ihastuttavan naisen debyyttialbumi Lohtulauseita julkaistiin seuraavan keväänä, kylmät väreet juoksivat taas kalpealla ihollani, se oli yksi viime vuoden hienoimmista albumeista ja se soi edelleen kuulokkeissani aina tasaisin väliajoin, se on edelleen uskomattoman hieno ja tuntuu kuin löytäisin siitä edelleen uusia kulmia, edelleen, vaikka olen kuunnellut kyseisen albumin niin luvattoman useasti, että osaan jokaisen sanan ulkoa.

Kylmät väreet juoksivat pitkin kalpeaa ihoani myös istuessani heinäkuun alussa Lounaispuistossa, se oli ensimmäinen kerta, kun näin Vestan värivalojen loisteessa viime heinäkuun jälkeen ja ensimmäisen biisin kaikuessa sinä kauniina iltana Lounaispuistossa minä olin sanaton, yksinkertaisesti aivan sanaton. Toisen biisin alkaessa minun oli noustava ja suunnattava lähemmäs lavaa, tuntui hankalalta istua aloillaan musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja kun kolmantena biisinä kuultiin Sun katu, se sama uskomattoman hieno biisi, joka silloin kaksi vuotta sitten sai minut pysähtymään, tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini yleisömeren laulaessa mukana sanoja taidan olla hullu / täysi sekopää / mut mun reviirille ei kantsi enää tulla näyttäytymään, siinä hetkessä oli jotain sellaista, minkä takia palaan yleisömeren keskelle kerta toisensa jälkeen. Siinä oli jotain suurta, sellaista, mikä tuntuu syvällä rintalastan alla ja juoksee kylminä väreinä pitkin kalpeaa ihoani, enkä osannut kuin hymyillä itsekseni, kuinka livemusiikki saa minut lähes poikkeuksetta äärettömän onnelliseksi ja kuinka voimakkaasti se saa tuntemaan, se on niin ihmeellistä, ettei sille ole sanoja. Eikä minulla ollut tai ole vieläkään sanoja sillekään, kuinka käsittämättömän Vesta oli sinä iltana, herkkä, mutta silti niin tavattoman vahva, että se kaikki sai minut sanattomaksi. Sanojen mut pelkään, että jään kii / pelkään, että jään kii / ettet tunne mua ollenkaa / tuntemattoman roolin saan / kun tuntemattoman roolin saan kaikuessa sinä iltana Luonaispuiston perälle asti kylmät väreet juoksivat ihollani ja ne jatkoivat juoksemistaan vielä jäädessäni keikan jälkeen odottamaan seuraavaa yhtyettä lavalle, yhtyettä, jonka minä tiesin saavan minut vähintään yhtä sanattomaksi.

P7040228P7040611

Minun elämässäni on muutamia sellaisia yhtyeitä, jotka ovat kulkeneet mukanani elämäntilanteesta toiseen kietoutuen tämän matkan varrella kiinni elämääni niin, että niihin liittyy lukemattomia hetkiä, muutamia sellaisia yhtyeitä, joilla tulee aina olemaan aivan erityinen paikka rintalastani alla. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pariisin Kevään tuotantoa, istuin Savonlinnan mahdollisesti tunnetuimman leikkipuiston lavan rakenteiden suojassa ystävieni kanssa, myrskytuuli riuhtoi puiden latvoja ja join halpaa punaviiniä suoraan pullosta, enkä olisi uskonut, jos joku olisi myöhemmin samana iltana katsellessani tähtiä sanojen minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni / sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta soidessa puhelimen kaiuttimesta sanonut minulle, että niillä sanoilla ja sillä yhtyeellä tulisi olemaan vielä tärkeä rooli elämässäni. En olisi uskonut, mutta siitä huolimatta Pariisin Keväästä tuli vuosien mittaan minulle äärettömän tärkeä yhtye, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkevat mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen, yksi niistä yhtyeistä, joista puhumiseen sanat eivät yksinkertaisesti aina riitä.

Muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten (ihan uskomatonta, että siitä on kahdeksan vuotta) päätimme ystävieni kanssa hetken mielijohteesta ajaa yhtenä helmikuisena iltana Pieksämäelle katsomaan Pariisin Kevään keikkaa, minä muistan, kuinka lukuisten vastoinkäymisten takia myöhästyimme keikalta niin, että kaikki keikkapaikan ovet olivatkin lukossa päästessämme perille ja kuulimme, kuinka yhtye soitti suljettujen ovien takana. Lopulta istuimme kuitenkin eturivissä katsomassa keikkaa, joka teki minut ihan tavattoman onnelliseksi, vaikka takanamme yleisömassa oli ilmeetöntä ja yhtye tuntui kovin etäiseltä. Siitä illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, sen illan jälkeen on tapahtunut aivan suunnattomasti, enemmän osaisin koskaan kertoa, mutta Pariisin Kevät on pysynyt mukana matkassani, vuosi toisensa jälkeen se on soinut kuulokkeissani ja kulkenut kanssani tätä hetkittäin aivan järjettömältä tuntunutta matkaa, nähnyt kauniit auringonlaskut rakkaassa pikkukaupungissa, tuuliset syyspäivät kulkiessani Helsingin tuntemattomia katuja ja hiljaiset aamut täällä Jyväskylässä, kun olen matkustanut töihin ennen auringonnousua, näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon, olen saanut paljon ja luopunut vielä enemmästä, mutta Pariisin Kevät on aina pysynyt ja tavallaan uskon, ettei se tule koskaan katoamaan elämästäni, minä uskon, että se on jotain sellaista, mikä tulee aina pysymään.

P7040188

Kuten jokaisella yhtyeen keikalla, myös sinä iltana seistessäni toisessa rivissä musiikin tuntuessa jokaisessa soluessani minä tunsin palanneeni kotiin ja kyyneleet kohosivat silmäkulmiini miettiessäni, kuinka minulla oli ollu ikävä kaikkea sitä. Minulla oli todella ollut ikävä sitä kaikkea, sitä tunnetta rintalastan alla ja lavalla loputonta rakkauttaan jakavaa yhtyettä, mietin nostaessani ensimmäistä kertaa kädet ilmaan, suljin silmäni ihan hetkeksi tunteakseni sen kaiken, kuullakseni kuin en olisi koskaan ennen kuullut. Niin, enhän minä toisaalta sitä aivan ensimmäistä biisiä koskaan ollut värivaloissa kuullutkaan, mutta silti minusta tuntui kuin se olisi kulkenut mukanani aina, Liekki kuulosti värivaloissa paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut kuulokkeissani. Tai sitten ymmärsin sen hienouden vasta siinä hetkessä, mietin vielä neljännen biisin viedessä minut mukanaan neljän vuoden takaiseen kevääseen Helsingissä, niihin hetkiin, kun sanat kun sä käännyt ja mä en enää oo siinä / ehkä mua ei ollut lainkaan / maisema näyttää aivan toiselta kun arvaa / katsovansa sitä viimeistä kertaa olivat juuri ne oikeat katsellessani maisemaa Nosturin pihassa maaliskuisena yönä. Juuri sellaisten hetkien takia Pariisin Keväällä on niin tavattoman tärkeä rooli elämässäni, mietin itsekseni musiikin kuljettaessa minua mukanaan hyökyaaltojen kaltaisesti ja illan alkaessa vähitellen hämärtymään ympärilläni, en ollut aikoihin ollut niin typerän onnellinen kuin siinä hetkessä, minä en ollut aikoihin tuntenut olevani niin vapaa.

Rakkaan musiikin kaikuessa Lounaispuistossa minä olin hetken olemassa vain itseäni varten, olin olemassa musiikkia ja sitä hetkeä varten, mutta kuitenkin vain itselleni ja se tuntui uskomattoman vapauttavalta, se oli jotain sellaista, mitä olin tarvinnut jo kauan. Sanojen istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan / hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "älä pelkää maailmaa" / istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä iskiessäni vasten kasvojani minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin juuri siinä juuri siinä hetkessä, olin kaivannut niitä sanoja, olin kaivannut sitä, kuinka ne kuljettavat minut mukanaan vuosien takaisiin hetkiin, niihin sellaisiin, kun kaikki oli vielä edessä. Nykyään en osaa enää sanoa niin, että kaikki olisi vielä edessä, mutta Pariisin Kevät on edelleen vähintään yhtä uskomaton värivaloissa kuin silloin vuosia sitten, se on jotain sellaista, mihin voin aina luottaa, se, että Pariisin Kevät saa minut värivaloissa sanattomaksi ja niin typerän onnelliseksi, etteivät sanat riitä. Myös sinä heinäkuisena iltana yhtye sai minut sanattomaksi ja kun keikan loppupuolella nostin käteni ilmaan sanojen ei oo mitään muuta tappeluu / kuin se jota tappelet / kuka nostaa sun käden / kuka avaa sun suun / kuka sulkee sun silmät tuntuessa jälleen rintalastani alla minä olin kiitollinen siitä, että silloin yhdeksän vuotta sitten istuin lavan alla suojassa myrskyltä, kiitollinen siitä, että sen vanhan puhelimen kaiuttimesta soi silloin nimenomaan Pariisin Kevättä.

P7040125P7040426P7040251

Olin kiitollinen siitä koko loppukeikan ajan ja kun encoressa kuultiin vielä se biisi, joka soi silloin yhdeksän vuotta sitten katsellessamme tähtitaivasta, en voinut kuin antaa kyynelten valua poskipäille. Sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta huusin ääntäni käheäksi vielä hetken aikaa ja kävellessäni aivan viimeisen biisin jälkeen Jyväskylän katuja auringonlasku maalasi taivaan vaaleanpunaisella, oli niin tavattoman onnellista, ettei sille tunteelle oikeastaan ollut enää sanoja, ei tarvittu sanoja, sinä iltana riitti musiikki, joka soi korvissani vielä kauan sen jälkeen, kun olin jättänyt Lounaspuiston taakseni, sinä iltana riitti musiikki, joka oli Atlantin valtameren kokoista.

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.