VIIMEINEN KAUNIS KESÄPÄIVÄ VANHASSA MUMMOLASSA

Kun otin näitä valokuvia yhtenä kauniina heinäkuisena päivänä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että nämä jäisivät viimeisiksi valokuviksi, jotka minä tulen koskaan ottamaan näistä maisemista, tästä rakkaasta paikasta, joka on ollut erottamaton osa elämääni kaksikymmentäkuusi kokonaista vuotta. Tämä paikka oli minun mummolani, josta minulla on lukemattomia kauniita muistoja niin lapsuuden kesäpäiviltä kuin myös tältä ajalta, kun olen ollut vähän lähempänä aikuisuutta kuin lapsuutta, lukemattomia muistoja, jotka eivät tule koskaan unohtumaan, vaikka minä en enää koskaan kävelekään rantaan katselemaan auringonlaskua tai kiipeä yläkertaan nukkumaan. Minä tulen aina muistamaan, kuinka lapsuusvuosinani olimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa mummolassa yötä, nukuimme siinä yläkerran suuremmassa huoneessa ja veimme keskellä yötä keittiön pöydälle lapun, jossa kerroimme toivovamme aamiaiseksi lettuja, tulen aina muistamaan kaikki ne lukuisat kerrat, kun isoisäni paistoi meille niitä aivan järjettömän hyviä lettuja, myös sinä aamuna nähtyään toiveemme. Minä tulen aina muistamaan ne kauniit kesäpäivät, jolloin juoksimme rantaan uimaan ja istuessamme saunassa kuuntelimme, kuinka isoäitimme kertoi meille tarinoita kaikesta, tulen aina muistamaan kahden suuren kuusen alle rakentamamme tallin, jossa asui isäni rakentama puuhevonen, tulen aina muistamaan olohuoneen lattialla nukutut yöt kylminä talviöinä, takkatulen loisteen ja sen, kuinka vanha puutalo kertoi aina öisin tarinoitaan.

On vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon jokin paikka voi merkitä, sitä, kuinka suunnattomasti tunnearvoa jollakin paikalla voi olla, sitä, kuinka valtavasti sattuu luopua jostain sellaisesta paikasta, joka on ollut käsittämätömän tärkeä aivan lapsuusvuosistani asti. Toisaalta minusta tuntuu, että olen ihan vähitellen, pala kerrallaan, luopunut paikasta siitä lähtien, kun isovanhempani muuttivat pois siitä vanhasta keltaisesta talosta, nimittäin sen jälkeen, kun isoisäni ei enää paistanut lettuja keittiössä eikä isoäitini katsonut olohuoneessa Kauniita ja rohkeita, se paikka ei vain ole enää tuntunut samalta. Se ei ole enää ollut mummola vaan siitä on tullut paikka kaikille niille muistoille kaikilta niiltä vuosilta, kun isovanhempani vielä asuivat siellä, paikka kaikille niille kauniille muistoille lapsuusvuosilta, kun istuimme punaiseksi maalatussa portaikossa leikkimässä pikkusiskoni kanssa ja tutkimme serkkujemme kanssa vanhaa navettaa, joka tuntui lapsuusvuosina kovin mystiseltä. Se, että siitä on tullut vain paikka muistoille, ei kuitenkaan tee paikasta luopumisesta helppoa, eikä edes se, että olen vuosien mittaan vähitellen luopunut paikasta, mutta olen kuitenkin onnellinen siitä, että sain vielä viimeisen kerran nukkua yläkerrassa, kuunnella yön hiljaisuudessa vanhan talon tarinoita ja katsella saunalta järvelle, nauttia vielä sen viimeisen kerran kaikesta siitä niin, etten vielä silloin tiennyt sen olevan viimeinen kerta.

    Niin ja se on vielä mainittava, että vaikka tämä saakin surulliseksi, tämä on silti ennen kaikkea helpotus.

            Nyt on aika luoda uusia muistoja.

PUUHEVONEN JA MUITA TARINOITA KUUSEN ALTA

Kävin tapaninpäivän jälkeisenä kauniin talvisena päivänä jälleen siellä, missä mieleni rauhoittuu kerta toisensa jälkeen ja missä koko suuri maailma ympärilläni tuntuu hetkeksi pysähtyvän, kävin siellä, missä vietin kaikista kauneimmat lapsuuteni kesäpäivät ja missä rakensimme serkkujeni kanssa vanhojen kuusten alle tallin puuhevosellemme. Isäni oli rakentanut puuhevosen meille serkuksille yhteiseksi ja se oli meille aivan tavattoman rakas, sen nimi oli Arnika ja se vietti vuosikausia kuusten alle rakennetussa tallissaan, mutta pääsi tietenkin aina hetkittäin myös laitumellekin. Yhtenä jouluna saimme sille satulan joululahjaksi, aivan oikean nahkaisen satulan, jota kukaan ei vain enää ollut tarvinnut, ja satuloimme puuhevosen aina hetkittäin ratsastustuntia varten, öisin säilytimme satulaa aitassa, jonka ovissa on kissan mentävät aukot ja jotka olivat koko lapsuuteni ajan aivan täynnä tavaraa, kaikkea, mitä isoisäni ei antanut heittää pois.

Rakensimme vanhojen, korkeiden kuusten alle myös kahdelle koirallemme omat koppinsa, haimme serkkujeni kanssa puutavaraa vanhasta puuliiteristä, joka oli aikoinaan toiminut navettana ja joka oli lapsuusvuosinani mielestämme ihan erityisen jännittävä paikka siksi, että sen yläkerran lattia oli jo siinä vaiheessa niin vaarallisen huonossa kunnossa, ettei sinne voinut kiivetä tikkaita pitkin. Näin ollen kyseinen kerros jäi meille lapsille suureksi mysteeriksi, vuosien aikana saimme selville vain sen, että yläkerrassa on vanhat sukset ja tikkaiden päässä oleva ovi avautuu suoraan työkaluvajan ja autotallin puolelle, mutta ovesta ei kuitenkaan voi kulkea mihinkään. Se ovi on edelleen mysteeri, eikä minulle ole vielä tähänkään päivään mennessä selvinnyt, mikä oven tarkoitus on aikoinaan ollut, mietin itsekseni katsellessani sinä talvisena joulukuun päivänä neljän koiran juoksevan aivan uskomatonta vauhtia ympäri pihaa, ne nauttivat lumesta ja vauhdista kuin eivät olisi koskaan saaneet kokea mitään sellaista, se riemu oli tarttuvaa ja jäi kiinni kasvonpiirteisiini.

Nyt vanhojen kuusten alla ei ollut enää mitään, ei ole ollut enää vuosikausiin, eikä isovanhempieni ääniä kuulu enää siinä vanhojen, korkeiden kuusten vastapäisessä keltaisessa puutalossa, jonka nykyisin kylmillään olevassa yläkerrassa vietimme lapsuusvuosinani monta yötä pikkusiskoni kanssa. Silloin, kun pikkusiskoni oli vielä ihan tavattoman pieni, nukuimme yömme isoäitini kanssa olohuoneen lattialle levitetyillä patjoilla, siinä oli aina ihanan lämmin nukkua, kun nyt jo edesmennyt, ihan tavattoman rakas isoisäni oli lämmittänyt olohuoneen takan aiemmin sinä samana iltana. Siinä olohuoneen lattialla nukutut yöt olivat jotenkin erityisiä, oli ihmeellistä kuunnella vanhan puutalon kertomia tarinoita ja herätä keskellä yötä mummolan tuoksuun, nukahtaa uudelleen siihen ihanaan lämpöön. Muistelen niitä öitä edelleen lämmöllä, mietin kävellessäni rantaan katsomaan, kuinka järvi oli jäätynyt, maisema verhoutunut lumihuntuun ja sen uuden rantasaunan terassi hautautunut paksuun lumipeittoon, oli tavallaan aivan äärettömän kaunista, harmaan taivaan alla tuntui kuin maailma nukkuisi, valmistautuisi lumipeiton alla tulevaan kevääseen ja siihen, kun järvi on taas vapaa.

Vanha puuhevosemme päätyi lopulta vanhempieni pihaan omenapuiden varjoon ja vietti siellä vuosikausia, kunnes se lopulta päätyi polttopuuksi ja lämmitti taloamme jonain kauniina talvisena iltana, hymyilin itsekseni pyytäessäni koiria mukaani kävellessäni keltaiselle puutalolle. Isäni oli lämmittänyt olohuoneen takan ja istuin sen viereen edesmenneen isoisäni nojatuoliin, takkatulen lämmössä siinä oli lämmin olla katsellessani koirien turkkeihin jäätyneitä lumipalloja, ne olivat juosseet niin kovaa, etteivät lumipallot olleet haitanneet niitä, eivätkä ne näyttäneet haittaavaan silloinkaan, ne nukkuivat rauhallisina nojatuoleissa ja sohvalla, katselivat välillä ikkunasta, kuinka isäni kävi hakemassa liiteristä lisää puita takkaan. Hetken oli niin rauhallista, että tuntui kuin olisin voinut nukahtaa siihen, nähdä samoja unia kuin vuosia sitten nukkuessani siinä olohuoneen lattialla pikkusiskoni ja isoäitini kanssa, ehkä unta vanhasta puuhevosesta.

RAUHALLISUUS, RANTASAUNA JA PEILITYYNI JÄRVI

Istuin Suomipop festivaalin jälkeisenä sunnuntaina bussissa, jossa ei ollut kunnollista ilmastointia, oli niin järjettömän kuuma, että olisin hetkittäin tahtonut vain jäädä kyydistä, ihan sama, missä olisimme korvessa olleet, enkä olisi voinut olla onnellisempi vaihtaessani Mikkelissä bussia. Seuraavassa bussissa oli onneksi toimiva ilmastointi, eikä kuumuus enää tuntunut niin ylitsepääsemättömältä, olen aina ollut todella huono sietämään kuumuutta ja siinä bussissa se, että ilmastointi puhalsi kasvoilleni hetkittäin viileää ilmaa, tuntui yksinkertaisesti uskomattoman ihanalta. Sen loputtoman pitkältä tuntuneen bussimatkan jälkeen saavuin tähän pikkukaupunkiin, jossa olin suunnitellut viettäväni seuraavat pari viikkoa, tähän tavattoman kauniiseen pikkukaupunkiin, joka tekee minut lähes poikkeuksetta järjettömän onnelliseksi ja saa hauraan sydämeni rauhoittumaan ihan eri tavalla kuin mikään muu paikka tässä suuressa, kauniissa maailmassa. 

Maanantaina minä sitten istuin autossa tuuletin sylissäni, katselin tuttua metsätietä ajaessamme paikkaan, joka on yksi elämäni rakkaimmista, ja saapuessamme lopulta siihen samaan pihaan, joka sai minut aina lapsena hymyilemään, minä hymyilin kuin lapsuudestani ei olisi kulunut hetkeäkään. Sinä iltana olin kovin onnellinen, kävin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen uimassa ja ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse moottoriveneellä, pelkäsin kuollakseni vauhdin kasvaessa ja tietäessäni olevani itse kiinni veneen ratissa, mutta lopulta se teki minut äärettömän onnelliseksi, vauhti ja se, kuinka tuuli tarttui hiuksiini. Äärettömän onnelliseksi minut teki myös se, kun istuin vähän auringonlaskun jälkeen saunassa ja kävelin sitten viileää nurmikkoa pitkin peilityyneen järveen pesemään hiukseni, siinä hetkessä oli jotain tavattoman rauhoittavaa, jotain sellaista, mikä sai pysähtymään, katselemaan peilityyntä järveä kesäillan lämmössä ja huokaisemaan, kuinka kaunista. Sinä iltana kiipesin keltaisen puutalon yläkertaan nukkumaan niitä samoja punaisia portaita kuin lapsuusvuosinanikin ja nukahdin rauhallisuuteen, oli järjettömän hyvä olla, maailma kaunis ja hiljainen.

KUIN MAAILMA YMPÄRILLÄNI OLISI ÄÄRETÖN

Loppiaisena katselin tuttua maisemaa ikkunalasin takana vain hetkeä ennen auringonlaskua, jos sitä auringonlaskuksi näinä tammikuun harmaina päivinä voi ylipäätään kutsua, kuuntelin radiossa soivaa musiikkia kuulematta kuitenkaan, tunnistamatta ensimmäistäkään biisiä ja perille päästyämme hengitin syvään. Keltainen puutalo, jossa isovanhempani asuivat vuosia sitten, seisoi rauhallisena edessäni ja en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka sinne palaaminen tuntuu aina yhtä rauhoittavalta, siinä talossa on jotain minun lapsuudestani, siinä talossa on paljon sellaista, mikä ei koskaan muutu. Yläkertaan vievässä portaikossa on talviöisin aivan uskomattoman kylmä, leipälapio nojaa edelleen kylmyyttä hohtavaa seinää vasten, yläkerran kahdessa makuukamarissa kaikuu aavemainen hiljaisuus lapsuusvuosien muistojen hymyillessä vaaleilta seiniltä kasvoilleni ja alakerrassa eteisen ovi lyödään kiinni edelleen armottomalla voimalla.

Yläkerran molemmista makuukamareista pääsee pieniin huoneisiin, joiden ovet pysyvät edelleen tiukasti suljettuina ja aavemaisen hiljaisuuden kaikuessa autioituneen näköisessä yläkerrassa minä en vielä tänäkään päivänä uskalla kääntää kahvasta nähdäkseni, mitä niiden valkoisten ovien takana on. Yhtenä sateisena lapsuuden kesäpäivänä avasimme oven suuremmassa makuukamarissa, piilouduimme salaperäisestä huoneesta löytyneiden mattojen alle ja leikimme piilosta tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä pelosta. Toisessa huoneessa olen nähnyt vanhoja koulukirjoja, mutta siitäkin on varmasti viisitoista vuotta ja kävellessäni loppiaisena yläkerran makuukamareissa muistelemassa lapsuuttani lattia jalkojeni alla narahti jokaisella askeleellani. Suljin portaikkoon vievän oven takanani ja pysähdyin hetkeksi punaiseksi maalattuun portaikkoon ikuistaakseni vallistevan hetken valokuviin, kietouduin yhä tiukemmin joululahjaksi saamaani harmaasen neuletakkiin kylmyyden tarttuessa olkapäihini ja hymyilin itsekseni huomatessani hengitykseni höyryävän varovaisesti hengittäessäni rauhallisesti, siinä portaikossa oli lapsuuden taianomaisina talvina vielä vähän kylmempi.

Hetkeä myöhemmin kävelin rantasaunalle pimeyteen verhoutuneen taivaan alla, ilmassa tuoksui kylmyys ja istuessani lopulta kynttilän valaisemassa saunassa maailma ympärilläni tuntui äärettömältä, tuntui kuin olisin vain pieni palanen tätä kaikkea ja tavallaan se oli aivan käsittämättömän rauhoittava ajatus. Ikkunalasin takana pakkanen kiristyi ja minun katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa tunsin, kuinka sydämeni rytmi muuttui rauhallisemmaksi, kuin olisin ollut hetken turvassa, siinä pienessä saunassa äärettömän pimeyden keskellä, kynttilän valaistessa yksinäistä hetkeäni.

Maailma ympärilläni tuntui äärettömältä myös silloin, kun vielä myöhemmin samana iltana kävelin äitini ja koiriemme kanssa kylätietä pitkin pimeyden keskellä ja lapsuudesta tuttu tie tuntui jatkuvan loputtomiin, kylmyys pisteli kalpeita poskipäitäni ja istuessani hetkeä myöhemmin olohuoneessa katselemassa elokuvaa, jossa 1980-luvun nuoret muusikot risteilivät Saimaalla ja keikkailivat rantakaupungeissa, tuntui hyvältä kääriytyä neuletakkiin ja laittaa vaaleanpunaiset villasukat jalkaan. Vuorokauden vaihteessa uskomaton kylmyys tarttui nilkkoihini kävellessäni punaiseksi maalatussa portakoissa ja sulkiessani portaikkoon vievän oven takanani, siinä yläkerran pienemmässä makuukamarissa piilouduin peittojen alle, sammutin valot ja kuuntelin, kuinka ikkunalasin takana korkeat puut huojuivat tuulessa. Lapsuusvuosien talviöinä nukahdettiin takkatulen lämpöön olohuoneen lattialle ja piilouduttiin peittojen alle vanhan puutalon kertoessa öisiä tarinoitaa, niitä aivan samoja vanhan puutalon tarinoita minä kuuntelin myös maatessani peittojen alla yläkerran makuukamarissa, pelonsekaisin tuntein sytytin hetkittäin valot kuullessani aavemaiselta kuulostavia ääniä ja katselin ikkunalasin takana rauhallisena seisovaa vanhaa punaista navettaa, sen ovenpielessä paloi edelleen valo. Lopulta minä varmaan nukahdin niihin tarinoihin, näin unia jostain kaukaisuudesta ja aamulla heräsin siihen, kuinka puut huojuivat tuulessa, aivan kuin siinä Pariisin Kevään biisissä, jota en ole kuullut aikoihin, ehkä pitäisi kuunnella se seuraavaksi.

KUIN MIKÄÄN EI OLISI MUUTTUNUT

Ensimmäiset päivät pienessä oopperakaupungissa olivat kauniita, kävelin metsäpolkuja hiljaisuus rintalastani alla ja kuuntelin metsän humisevan rauhallisena ympärilläni katsellessani maisemaa linssin lävitse, hymyilin itsekseni puiden ensimmäisille silmuille. Äitienpäivänä istuin vanhan mummolan laiturilla ja vaikka kaksikymmentä vuotta elämästäni nähnyt vanha rantasauna, jonka polttamista seurasin marraskuussa ahdistusta sydämessäni, olikin enää kasa hiiltyneitä tiiliä takanani, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin lapsuuteni kesäpäivinä, vaikka laituri allani ei enää ollutkaan sama vanha ja rantaan vievän rinteen pyykkinarut olivat vuosien saatossa haurastuneet poikki, tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Tuntui kuin olisin ollut edelleen se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksi suoraan rantasaunasta järveen, vaikka minussa ei tavallaan enää ollutkaan mitään samaa, vain samat pyöreät kasvonpiirteeni ja samat kolme etunimeä. Tuntui kuin olisin ollut sama vaaleahiuksinen tyttö kasvoillaan vilpitöntä onnellisuutta ja sydän täynnä rakkautta elämää kohtaan, kaikki tuntui uskomattoman kevyeltä ja vesi oli vielä liian kylmää, kun upotin kalpeat käteni ranteita myöten rantaveteen.