HÄN ON MINULLE KORVAAMATTOMAN RAKAS YSTÄVÄ

 

Yhtenä sunnuntaiaamuna pikkukaupunki verhoutui harmaan sävyihin, olin herännyt yöllä kuuntelemaan sateen rummuttavan peltikattoa ja ennen kuin nukahdin uudelleen miettinyt itsekseni, kuinka aamulla ilma tuoksuisi ihanan raikkaalta. Niin se tuoksuikin ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä sateen jälkeistä raikasta ilmaa, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa ja katselin, kuinka pieni karvakuonomme käveli edelläni pysähtyen aina hetkittäin nuuhkimaan.

Minä olin haaveillut siitä hetkestä tutuilla metsäpoluilla pienen karvakuonomme kanssa, olin haaveillut, koska sellaisia hetkiä on nykyään harvemmin kuin tahtoisin. Sen jälkeen, kun pieni aarteemme syntyi, minulla on ollut huomattavasti vähemmän aikaa olla pienen karvakuonomme kanssa ihan kahdestaan, olla aivan kuin olin sinä aamuna kävellessämme kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä ja pysähtyessämme aina hetkittäin ihan vain hengittämään, katselemaan ympärillemme. Minä olen kulkenut niitä samoja metsäpolkuja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta sinä aamuna tuntui erityiseltä kulkea niitä kahdestaan, vain minä ja Valo.

 

 

Pysähtyessämme hetkeksi korkeiden kuusten varjostamalle metsäpolulle en voinut olla huokaisematta itsekseni, kuinka rauhoittava näky sammaleen verhoama maisema oli ja kuinka niiden korkeiden kuusien varjossa tunsin itseni hetken äärettömän pieneksi. Ne olivat ehtineet nähdä vuosikymmenten ajan armottomia syysmyrskyjä ja kylmiä pakkasöitä, mietin nostaessani katseeni kohti kuusten latvoja, joiden välistä pilkotti harmaan sävyihin verhoutunut taivas. Valo, meidän ikioma pieni karvakuonomme, istui vieressäni ja silitin sen pehmeää turkkia, korvaamattoman rakas pieni karvakuono, yksinkertaisesti aivan korvaamattoman rakas.

JOULUKUU, LUMIHIUTALEITA JA RAUHALLISIA AAMUJA

 

Joulukuun ensimmäiset viikot ovat olleet ihan äärettömän kauniita, ikkunalasin takana maisema on verhoutunut valkoiseen lumihuntuun ja minä olen ripustanut viimeisiä joulukoristeita, nauttinut siitä, kuinka jossain syvällä rintalastani alla tuntuu joululta. Vuosi sitten minun oli vaikea löytää joulua rintalastani alta, joten on tuntunut jotenkin aivan erityisen hyvältä pysähtyä nyt nauttimaan tästä joulun odotuksesta, lämmittää glögiä pakkasen kiristyessä ikkunalasin takana ja katsella, kuinka rakas pieni aarteemme ihmettelee ripustamiani jouluvaloja.

Yhtenä lauantaiaamuna lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa vanhan hirsitalon ohitse, ympärillämme kaikui suunnaton hiljaisuus ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastankaan sellaisia hetkiä, hiljaisuutta lumisen maiseman keskellä. Pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa ja minä pysähdyin pienen karvakuonomme kanssa ihmettelemään tuulessa tanssivia lumihiutaleita ja sitä hiljaisuutta, joka sai minun rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan lumisen maiseman keskellä. Lumisateen oli ennustettu jatkuvan koko päivän ja minä hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saamme tänäkin vuonna valkoisen joulun, sellaisen kuin minun lapsuusvuosinanikin.

 

 

Palatessamme kotiin pieni aarteemme jatkoi uniaan ja minä lämmitin itselleni kattilassa glögiä, istuin hetkeksi kirjoittamaan ja kuuntelin, kuinka pieni karvakuonomme tuhisi unissaan pöydän alla, näki aina hetkittäin jotain unta ja murahteli. Ihanan rauhallinen aamu, minä mietin itsekseni ja katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana, joulukuun taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossa ja maistui jokaisessa siemauksessani glögiä.

 

ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MINÄ KAIPASIN METSIÄ

 

En edes muista milloin viimeksi kuljimme täällä, kuiskasin varovaisesti ääneen kulkiessani yhtenä lokakuisena iltapäivänä pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan pitkin metsäpolkuja, en muistanut, olivatko lehtipuiden silmut silloin jo avautuneet vai oliko kesä vielä kaukainen häivähdys. Sen tiesin kuitenkin varmaksi, että pienen aarteemme syntymän jälkeen en ollut käynyt kertaakaan metsässä ja sinä lokakuisena iltapäivänä se sai minut havahtumaan siihen, kuinka olin kuin huomaamattani kaivannut metsiä, tuulen huminaa puiden latvoissa ja sitä suunnatonta rauhaa, joka tuntui sinä iltapäivänä rintalastani alla kulkiessani korkeiden mäntyjen varjossa.

Muistelin sitä, kuinka kaksitoista vuotta sitten muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin viimein, kuinka äärettömästi metsät merkitsevät minulle. Ehkä niitä oli tavallaan pitänyt vähän itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt kaikki lapsuuteni kesät metsien varjoissa, mutta muutettuani Helsinkiin metsät olivat lopulta ensimmäinen asia, jota aloin kaivata kotikaupungistani. Aloin kaivata suunnattomasti, vaikka rakastin kulkea myös Helsingin katuja ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, rakastin matkustaa tuntemattomiin kaupunginosiin kamerani kanssa ja istua iltaisin pienen kotini parvekkeella, katsella lentokoneita tummansinisellä taivaalla ja juoda lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä talven lähestyessä.

 

 

Metsä oli verhoutunut aivan äärettömän kauniiseen ruskaan ja iltapäivän viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa lämpimin sävyin, minä hengitin keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa ja katselin, kuinka pieni karvakuono kulki edelläni. Sinä lokakuisena iltapäivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kaikessa rauhassa pitkin tuttuja metsäpolkuja ja ihmettelimme ruskan uskomattomia värejä, kuuntelimme hetkittäin voimistuvan tuulen huminaa puiden latvoissa. Minä en tahdo enää koskaan olla näin kauan poissa täältä, mietin ääneen ja pieni karvakuono katsoi minua syvälle silmiin, niin, ehkä silläkin oli ollut ikävä niitä hetkiä metsän hiljaisuudessa.

 

TÄNÄ KESÄNÄ PIENESTÄ KARVAKUONOSTAMME TULEE ISOVELI

Meidän pieni karvakuonomme, maailman rakkain Valo, täyttää toukokuun lopussa kolme vuotta ja tuntuu aivan uskomattomalta miettiä, että se on ollut osa meidän perhettämme tulevana kesänä jo kolmen kokonaisen vuoden ajan. Muistan edelleen, kuinka kolme vuotta sitten yhtenä kesäkuisena päivänä kävelin yksin pitkin rantaraittia ja sain tietää, että perheemme kasvaisi kuukauden kuluttua pienellä karvakuonolla. Minä olin haaveillut omasta koirasta ja erityisesti omasta pitkäkarvaisesta colliesta aivan lapsuusvuosistani asti, olin aina tiennyt tahtovani pienen karvakuonon osaksi omaa perhettäni ja kun lopulta kolme vuotta sitten yhtenä heinäkuisena sunnuntaina ajoimme ensimmäistä kertaa kotiin pienen karvakuonomme kanssa varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini katsoessani sen nukkuvan vieressäni takapenkillä omassa pedissään, se oli meille kaikille aivan erityinen päivä.

Siitä heinäkuisesta päivästä asti Valo, virallisemmin Cesamen Everything I Wanted, on ollut osa meidän pientä perhettämme. Niin suuri ja korvaamaton osa, etten osaisi enää kuvitella aamuja, jolloin en kuulisi olohuoneesta lähestyviä askelia avatessani keittiössä juustopakettia tai iltoja, jolloin en silittäisi pehmeää turkkia juuri ennen nukahtamista. En yksinkertaisesti osaisi enää kuvitella elämäämme ilman, että tullessamme kotiin vastassa olisi pieni karvakuono aina aivan yhtä riemuissaan nähdessään meidät, häntä heiluen ovella vastassa. Näiden kolmen vuoden aikana on ollut ihmeellistä seurata, kuinka se pieni karvakuono on kasvanut osaksi meidän perhettämme ja oppinut aivan erityisellä tavalla lukemaan meitä, lohduttamaan ja kuuntelemaan oikealla hetkellä. Ehkä vielä ihmeellisempää on ollut seurata, kuinka raskauteni aikana Valosta on tullut vielä herkempi kuuntelemaan minua ja kuinka se on alkanut olemaan vielä entistäkin enemmän minun lähelläni, se on ollut aiempaa tarkempi omasta laumastaan, tästä meidän pienestä perheestämme ja pitänyt tarkasti huolta siitä, että lauma on aina kasassa.

 

 

Olen viettänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni koirien kanssa, perheeseemme on aina kuulunut koiria ja tavallaan olen aina tiennyt, että mikäli jonain päivänä kävisi niin onnellisesti, että saisin omia lapsia, tahdon myös omien lapsieni saavan viettää lapsuutensa koirien kanssa. Katsellessani tänä aamuna pientä karvakuonoamme silmiin kävellessämme pitkin rantaraittia, en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että pian syntyvä lapsemme saa kasvaa juuri meidän oman pienen karvakuonomme kanssa. Sen lisäksi, että minä en olisi yksinkertaisesti voinut saada elämääni yhtään parempaa koiraa, ystävää tai perheenjäsentä, uskon, että pian syntyvä lapsemme ei voisi saada elämäänsä parempaa karvaista isoveljeä. Tulevana kesänä meidän pienen karvakuonomme lauma kasvaa uudella perheenjäsenellä ja hetkeäkään epäilemättä uskon, että hänestä tulee pienelle karvakuonolle aivan yhtä rakas kuin meistäkin, enkä malta odottaa, että pääsemme ihmettelemään pientä ihmettämme koko perhe yhdessä. 

 

SYYSKUINEN AAMUPÄIVÄ PAIMENKOIRIEN KANSSA

Yhtenä syyskuisena aamupäivänä minä istuin lapsuudenkotini kuistilla ja katselin, kuinka rakkaat paimenkoirat juoksivat riemuissaan toistensa perässä ympäri aidattua pihaa, katosivat välillä takapihalle ja juoksivat sitten taas vauhdilla luokseni. Taivas oli alkanut vähitellen verhoutua harmaan sävyihin, viileä tuuli tarttui hetkittäin hiuksiini ja en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka tavattoman onnelllinen minä olen tästä syksystä, niistä sellaisista viileistä aamupäivistä, jolloin on pukeuduttava paksuun neuleeseen pitääkseen itsensä lämpimänä. 

Vanhempieni vanhin belgianpaimenkoira Aada istui viereeni, silitin sen pehmeää turkkia ja hengitin syvään, oli täydellinen syyskuinen aamu, niin äärettömän rauhallinen, että se tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani.