31. heinäkuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 4: LAULUT KUIN HEINÄKUUN ILLAT

Kesäkuussa kirjoitin ihan uskomattoman rakkaista lauluista, joille oli yhteistä se, että ne olivat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla oli aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus oli enemmän kuin vain tunne selkärangassa. Tänään aion kirjoittaa teille rakkaista lauluista, jotka ovat inspiroineet minua heinäkuun iltoina, lauluista, jotka ovat saaneet minut kulkemaan yksin tien reunassa kuvaamassa videota kesäyön kauneudesta ja kirjoittamaan siitä, kuinka rakastan heinäkuun iltoja ja sitä, kuinka hetken on pimeää. Nämä laulut ovat olleet vuosien mittaan minulle kaikista rakkaimpia nimenomaan heinäkuussa, siksi minusta tuntuu, että niistä on kirjoitettava tänään.

IMG_8289


Ellie Goulding julkaisi heinäkuussa 2013 biisin nimeltä Burn ja siitä kauniista heinäkuisesta illasta asti, kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran, se oli sinä vuonna heinäkuun soundtrack, se soi kuulokkeissani kävellessäni aamuisin koirien kanssa ja iltaisin, kun kävelin yksin rantaan valokuvaamaan valkoisessa mekossani. Muistan, kun yhtenä iltana kävelin hiljaisen tien varressa kuvaamassa videota siitä, kuinka maailma oli siinä hetkessä ihan uskomattoman kaunis, tanssin valkoisessa mekossani pellon reunassa katuvalojen loisteessa ja ohikiitävien autojen valokeilat häikäisivät hetkittäin silmiäni. Kuvasin sen videon, sillä tahdoin muistaa sen onnellisuuden, mutta monet muut näkivät videon niin, että se kertoi pahasta olostani ja olivat minusta hetken huolissaan, mutta niin, se on minun mielestäni edelleen kaunis video, eikä kerro pahasta olostani vaan siitä onnellisuudesta, joka kietoi minut turvalliseen syliinsä sinä heinäkuisena iltana.

Burn on ollut minulle heinäkuusta 2013 yksi niistä biiseistä, jotka inspiroivat minua heinäkuun kauneudessa kaikista vahvimmin, se on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut valokuvaamaan heinäkuun iltojen pimentyessä ja kirjoittamaan tekstejä siitä, kuinka maailma on kaunis. Sanojen when the light started out they don’t know what they heard / strike the match, play it loud, giving love to the world / we'll be raising our hands, shining up to the sky / 'cause we got the / yeah we got the fire, fire, fire / and we gonna let it burn, burn, burn, burn kaikuessa kuulokkeissani maailma on kaunis vielä syksyn sateiden piiskatessa kasvojani, niin rakas biisi se on minulle. Niin äärettömän rakas, enkä tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, kuinka heinäkuussa 2014 seisoin yleisömeren keskellä Ilosaarirockissa Ellie Gouldingin keikalla niiden sanojen kaikuessa kesäpäivän auringonsäteissä, se oli yksi elämäni kauneimmista ja onnellisimmista hetkistä, sellainen, jonka tahtoisin elää uudelleen aina heinäkuussa, nostaa käteni ilmaan ja huutaa.

IMG_8313


Lapko julkaisi albuminsa A New Bohemia maaliskuussa 2010 ja kyseinen albumi on siitä lähtien kuulunut ehdottomiin lempialbumeihini, se on yksi niistä albumeista, jotka kirjoittaisin listaan kymmenestä minulle rakkaimmasta albumista ja samalla se on yksi niistä albumeista, jotka soivat kuulokkeissani poikkeuksetta aina kesäisin. Kun kyseinen albumi julkaistiin keväällä 2010 en olisi arvannut, että se olisi seuraavana kesänä minulle niin suuri, en olisi arvannut, että se auttaisi minua niin suunnattomasti eteenpäin ja soisi kuulokkeissani melkein päivittäin, en olisi arvannut, mutta se oli siitä huolimatta sen kesän tärkein albumi. Eikä se ollut pelkästään sen kesän tärkein albumi, se oli nimittäin myös sen kesän paras albumi, albumi, jota kuuntelen edelleen ja se kuulostaa niin uskomattoman hienolta, etten voi kuin sulkea silmäni ja huokaista siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, jota tunnen kyseistä albumia kohtaan, olla ja kuunnella.

A New Bohemia on täynnä itselleni järjettömän rakkaita biisejä, sellaisia, joita en vaihtaisi mihinkään, mutta kaikista niistä rakkaista biiseistä Summer Nights oli kuitenkin sinä kesänä juuri se biisi, joka sai minut uskomaan siihen, että minussa on kaikki se voima, jota tarvitsen päästäkseni eteenpäin. Sanojen hey girl - there's no reason for you to cry / and girl - remember to breathe right now soidessa kuulokkeissani uskoin siihen, että minä riitän ja välillä saa pysähtyä vain hengittämään, välillä on pysähdyttävä hengittämään ja nautittava siitä hetkestä. Summer Nights oli ja on edelleen uskomattoman rakas biisi, samanaikaisesti sekä aivan äärettömän vahva että hauras kuin linnut kesäillan verhoamalla taivaalla, biisi, joka saa edelleen, kahdeksan vuotta myöhemmin minut pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään.

IMG_8327


Muistan sen illan vuodelta 2012, kun seisoin ensimmäistä kertaa elämässäni Tavastialla yleisömeren keskellä, kun Eva + Manu nousi värivalojen loisteeseen, minä muistan, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja niin tarttui myös vieressäni seisoneella ystävälläni, se oli kaunis ilta ja kun kahta vuotta myöhemmin tämä suomalais-ranskalainen duo julkaisi toisen albuminsa Cinnamon Hearts, kuuntelin sitä ennakkoon istuessani M-junassa matkustettuani Helsinkiin rakkaassa pikkukaupungissa viettämäni ihanan kesän jälkeen. Sinä elokuisena päivänä kyseinen albumi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, se teki minut jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi ja sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni Aleksanterinkadulla ensimmäistä kertaa kuukausiin, eikä minulla yksinkertaisesti ollut sanoja, kun seisoin eturivissä kyseisen albumin julkaisukeikalla Korjaamolla, se oli taianomainen ilta, sellainen, että oli onni olla paikalla.

Opintojeni viimeinen lukuvuosi kului vahvasti niin, että opiskelun lisäksi vietin niin järjettömästi aikaa värivalojen loisteessa esimerkiksi Tavastialla ja Korjaamolla, etten uskaltaisi edes myöntää, mutta samalla se lukuvuosi kului myös niin, että Cinnamon Hearts pysyi vahvasti mukana elämässäni. Lukuvuoden lopussa muutin takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja kesä 2015 kului myös vahvasti musiikin parissa, mutta samalla se oli myös uskomattoman vaikea kesä, juuri sellainen, etten olisi voinut olla onnellisempi, kun albumin seitsemäs biisi There Is Nobody Like You palasi elämääni yhtä taianomaisena ja voimakkaana kuin vuotta aiemmin, sinä kesänä kyseisestä biisistä tuli minulle tärkeä juuri siksi, että tarvitsin sitä niin paljon. Tarvitsin sitä istuessani kesäiltoina yksin pienessä asunnossani, kävellessäni pikkukaupungin katuja ja herätessäni aamuisin aikaisin, tarvitsin enemmän kuin uskaltaisin myöntää, mutta juuri siksi se on minulle niin rakas, se saa minut edelleen hymyilemään, tanssimaan yksin kaduilla aivan kuin kukaan ei näkisi.

IMG_8318

Daughter julkaisi vuonna 2013 albumin nimeltä If You Leave ja siitä tuli todella nopeasti yksi niistä albumeista, jotka värittivät hiljaisia iltojani pienessä soluasunnossani, se soi taustalla katsellessani parvekkeella lentokoneiden lentävän tummansinisellä taivalla ja kävellessäni Malminkartanon juna-asemalle aamuisin ehtiäkseni siihen viimeiseen junaan, jolla ehtisin ajoissa luennolle. Se oli minun ensimmäinen kevääni Helsingissä ja kaikki tuntui vielä niin uudelta, nautin vapaudestani jokaisella hengenvedollani ja join aamuisin vaniljateetä parvekkeella vilttiin kääriytyneenä, sinä keväänä minusta tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin, että on helppo hengittää. Kevät vaihtui kuitenkin nopeasti kesään ja vietin siitä suurimman osan rakkaassa pikkukaupungissa, seikkailin paljon kamerani kanssa ja kirjoitin tekstejä siitä, kuinka olin käsittämättömän onnellinen, niihin teksteihin on edelleen onnellista palata, ne ovat täynnä niin aitoa onnellisuutta.

Sen lisäksi, että kesä 2013 oli täynnä onnellisuutta ja iltoja, jolloin kävelin yksin rantaan valokuvaamaan, se oli myös iltoja, jolloin kävelin pitkin Helsingin katuja ystävieni kanssa ja istuin Alppipuistossa juomassa halpaa viiniä, se oli aamuja, jolloin söin aamiaisen parvekkeella ja öitä, jolloin minä kävelin yksin Kalliosta rautatieasemalle, odotin bussia Postitalolla sanojen and if you're still breathing, you're the lucky ones / 'cause most of us are heaving through corrupted lungs / setting fire to our insides for fun / collecting names of the lovers that went wrong / the lovers that went wrong soidessa kuulokkeissani. Daughterin Youth oli sinä kesänä muutaman heinäkuun viikon soundtrack, niiden muutaman viikon, jotka vietin Helsingissä ystävieni kanssa satuttaen yhtenä yönä jalkani niin, etten viikkoon pystynyt kävelemään kunnolla. Niiden muutaman viikon, jolloin olin äärettömän vahvasti elossa ja oli olemassa vain vallitseva hetki, maailma oli uskomattoman kaunis ja musiikki maalasi sen vielä kauniimmaksi, niiden muutaman viikon aikana siitä biisistä tuli minulle rakas ja se on sitä edelleen, heinäkuussa se palaa takaisin luokseni, ihan vain että muistaisin.
 IMG_8328


The Soundsin vuonna 2009 ilmestynyt Crossing the Rubicon on albumi, johon olisin toivonut tutustuneeni jo silloin kuin se ilmestyi, nimittäin niin uskomattoman tärkeä albumista tuli minulle löytäessäni tieni sen luokse seuraavana keväänä. Rehellisesti sanottuna The Sounds muutti elämääni sinä keväänä aivan suunnattomasti, se sai minut tavallaan näkemään maailman eri tavalla, se sai minut kirjoittamaan asioista, joista en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ja niin, värjäämään mustaksi vuosien ajan värjätyt hiukseni takaisin vaaleiksi, The Soundsissa oli jotain niin suurta, että se sai minut muuttumaan. Crossing the Rubicon on edelleen kokonaisuudessaan äärettömän hieno albumi, mutta silloin kahdeksan vuotta sitten kuulokkeissani soi kyseiseltä albumilta muutama biisi enemmän kuin moni muu, Midnight Sun oli yksi niistä ja siitä tuli sinä kesänä minulle tavattoman rakas, se oli sinä kesänä soundtrack heinäkuun kesäilloille.

Midnight Sun on yksi niistä biiseistä, jotka ovat soineet kuulokkeissani siitä kahdeksan vuoden takaisesta kesästä lähtien aina heinäkuun kauniissa kesäilloissa, jokin tuo sen vuosittain takaisin luokseni ja pakottamaan katselemaan maailmaa samoin silmin kuin silloin kahdeksan vuotta sitten sinä iltana, kun olimme pyöräilimme pikkusiskoni kanssa kotiin juuri ennen auringonlaskua ja pysähdyimme tien reunaan katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi taivasta vaaleanpunaisella. Samoin silmin kuin sinä iltana, kun seisoimme pikkusiskoni ja ystäväni kanssa Jurassic Rockissa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivaloihin, se on muuten edelleen yksi niistä keikoista, joita muistelen loputtomalla rakkaudella, niin onnellinen minä olin silloin yleisömeren keskellä ja niin suurta voimaa musiikissa oli.

IMG_8332

28. heinäkuuta 2018

MEIDÄN PIENET KOIRANPENNUT EIVÄT OLE ENÄÄ PIENIÄ

IMG_7925IMG_7956

Kirjoitin kesäkuussa kahdesta vanhempieni luokse jääneestä koiranpennusta, Hertasta ja Laurista, kirjoitin, kuinka olin ikävöinyt niitä siitä päivästä lähtien, kun matkustin takaisin Jyväskylään jäädäkseni pidemmäksi aikaa. Vietin silloin juhannuksena pari päivää niiden kahden karvakuonon kanssa ja olin jokaisesta hetkestä äärettömän onnellinen, mutta vielä onnellisempi olen ollut heinäkuussa, sillä olen saanut viettää kohta kaksi viikkoa seuraten, kuinka ne kaksi pientä koiranpentua, joiden elämää olen saanut onnekseni seurata niistä aivan ensimmäisistä hengenvedoista asti, juoksevat järjetöntä vauhtia ja leikkivät kuin huomista ei olisi. Olen saanut herätä aamuyöllä siihen, että Lauri tulee kokeilemaan minua tassullaan ja nauraa iltaisin, kun vähän ennen keskiyötä nämä kaksi koiranpentua villiintyvät täysin ja riehuvat niin, että matot eivät kestä paikoillaan. Hetkittäin Aadan on täytynyt tulla väliin, kun nämä kaksi koiranpentua, jotka eivät ole enää kovin pieniä vaan kasvavat jatkuvasti aivan uskomatonta vauhtia, ovat riehuneet sen mielestä jo liikaa.

Ar'tfulfox's Dare To Love eli tuttavallisemmin Hertta on edelleen tarkka kopio äidistään, maailman suloisin tyttö, joka rakastaa edelleen koko sydämellään ja on nimensä mukaisesti ihanan herttainen neiti, vaikka onkin alkanut tekemään pieniä tuhoja yhdessä veljensä kanssa ollessamme poissa kotoa, yhdessä ne ovat esimerkiksi syöneet sänkyni toiseen päätyyn reiän ja tullessamme yhtenä päivänä kotiin ne olivat löytäneet puhelinluettelon ja repineet sen aivan palasiksi eteisen lattialle. Ne tuhot ovat kuitenkin olleet nyt vielä suhteellisen pieniä ja toivon, etteivät ne yhdessä keksi mitään suurempia tuhottavia asioita kasvaessaan. Hertta on kuitenkin myös paljon muuta kuin se koiranpentu, joka riehuu ja tuhoaa, se käy edelleen hetkittäin nuuskimassa ja nuolaisemassa äitiään sekä Liisaa, joka on alkanut ymmärtää Hertan hellyydenosoituksia ja viettää yhä enemmän aikaa pentujen kanssa, opettamaan niille, kuinka tässä maailmassa kuuluu olla elää, mutta samalla myös opettamaan esimerkiksi, kuinka kerjätä ruokaa ja katsella, mitä keittiön pöydiltä löytyy.

IMG_8055

Ar'tfulfox's Dare To Dream eli tuttavallisemmin Lauri, joka syntyi sinä maaliskuisena pakkaspäivänä koiranpennuista viimeisenä, on kasvanut silmissä ja sillä on maailman pehmein turkki, joka alkaa jo vähitellen vaihtua aikuisen koiran karvaan. Maailman pehmeimmän turkin lisäksi sillä on uskomattoman kauniit kasvot ja uskon, että vuoden päästä se on aivan äärettömän kaunis, kun se on saanut lisää karvaa ja kasvanut korkeammaksi kuin äitinsä, vuoden päästä se on luultavasti myös kovempi haukkumaan kuin äitinsä. Sillä on tapana haukkua jokaiselle ohikulkijalle ollessaan pihassa ja haukkua öisin myös minulle, kun avaan huoneeni oven hakeakseni vettä, se on hetkittäin todella rasittavaa, mutta herätessäni aamulla ja kävellessäni keittiöön Lauri tulee minua vastaan iloisena hyökäten nuolemaan kasvojani, enkä voi kuin rakastaa sitä. Eikä Herttakaan jätä minua aamuisin huomaamatta ja nyt, kun kirjoitan tätä tekstiäni, kaikki koiralaulamme neljä koiraa nukkuvat huoneessani ja katsellessani niiden rauhallista unta minun on vaikea usko, että vain neljä kuukautta sitten kaksi niistä olivat niin käsittämättömän pieniä, etteivät oikeastaan edes näyttäneet koirilta.

Nyt ne kaksi pientä koiranpentua eivät ole kuitenkaan enää pieniä, ne alkavat olla pian jo yhtä korkeita kuin aikuiset koiramme ja näyttää enemmän aikuiselta kuin pennulta, mutta onneksi ne ovat kuitenkin käytökseltään vielä pentuja ja riehuvat keskenään päivittäin samalla tavalla kuin sinä iltana, kun istuin rannassa kamerani kanssa ikuistamassa niiden loputonta onnellisuutta. Se oli kovin onnellinen ilta ja niitä onnellisia iltoja on sen jälkeen ollut paljonkin, Hertan ja Laurin kanssa kaikki illat ovat onnellisia, jokainen aamu alkaa kauniisti ja on todella vaikea olla hymyilemättä, kun ne oppivat päivittäin uusia asioita, juoksevat toisensa perässä tai lyövät minua tassullaan, vain osoittaakseen rakkauttaan.

IMG_8096IMG_8141IMG_8011

26. heinäkuuta 2018

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

IMG_7669IMG_7710

Kirjoitin kesäkuussa, kuinka minut oli viime aikoina tehnyt erityisen onnelliseksi vakiintunut viikkorytmi, se, että että heräsin jokaisena arkiaamuna samaan aikaan ja kirjoitin töiden jälkeen blogitekstejäni, mutta myös se, että viikonloput olivat alkaneet merkitä minulle ihan oikeasti jotain. Minut oli tehnyt onnelliseksi myös valokuvaaminen ja kameran kanssa seikkaileminen, kesäkuussa valokuvaaminen tuntui paremmalta kuin aikoihin, enkä oikeastaan edes tiennyt, johtuiko se auringonsäteiden verhoamasta uskomattoman kauniista maailmasta vai uudesta kamerastani, eikä sillä ole oikeastaan ollut mitään merkitystä. Valokuvaaminen sai kaikesta huolimatta minut kesäkuussa hymyilemään tavallista useammin ja niin sai myös hetkittäiset sateet ja se, miltä maailma tuoksui aina kesäsateen jälkeen, eivätkä ne asiat ole menettäneet merkitystään heinäkuussakaan. Ne ovat saaneet minut myös heinäkuussa hymyilemään näiden hetkittäin loputtomalta tuntuvien hellepäivien keskellä, niistä ja muutamasta muusta asiasta, jotka ovat tehneet minut heinäkuun aikana ihan tavattoman onnelliseksi ja saaneet minut hymyilemään hetkittäin tyhmästi, aion kirjoittaa teille juuri nyt.

x Savonlinna. Tämä pieni oopperakaupunki on nyt kauneimmillaan, mutta sen lisäksi myös juuri nyt enemmän elossa kuin kertaakaan vuoden aikana heinäkuussa vuosittain järjestettävien Oopperajuhlien ansiosta. En ole koskaan käynyt katsomassa yhtäkään oopperaa, mutta nautin silti suunnattomasti tämän kaupungin tunnelmasta juuri nyt, on tavallaan ihanaa huomata, kuinka pitkän talvikauden rauhallisuudessaan uinunut kaupunki on herännyt kesään, kuten jokaisena vuonna, ja sen lisäksi, että kesän kauneuteen verhoutunut kaupunki on täynnä turisteja, myös kaupungin asukkaat ovat heränneet ja istuvat torikahviossa juomassa kahvia, se tekee minut jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi. Tämä rakas kaupunki on kesäisin parasta, mitä tiedän ja jos olisi mahdollista, viettäisin täällä koko kesän, ei vain yksinkertaisesti ole olemassa mitään parempaa kesäisin kuin Savonlinna, lukuisat rannat ja metsät, kauniit päivät ja hiljaiset kesäyöt.

x Veneily. Olemme käyneet nyt heinäkuussa muutaman kerran ajamassa vanhempieni kanssa moottoriveneellämme ja katselemassa järveltä päin, kuinka uskomattoman kaunis kaupunki Savonlinna on näin kesäaikaan (ei sillä, etteikö se olisi sitä järveltä päin myös talviaikaan) tuulen tarttuessa hiuksiin. Siinä on jotain uskomattoman rauhoittavaa, siinä, kun järvi kimmeltää auringonsäteissä ja tuulen tuntuessa takkuisissa hiuksissani en voi kuin hymyillä, siinä istuessani veneen keulassa olo on hetken aikaa niin käsittämättömän vapaa, etteivät sanat riitä ja se tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi kerta toisensa jälkeen. Niin, että jos jonain päivänä tahdot nähdä tämän pikkukaupungin kauneimmillaan, suosittelen näin kesäaikaan aivan ehdottomasti veneilemistä, tämä kaupunki on ihan järjettömän kaunis järveltä päin.

x Koirat. En uskalla edes arvailla, kuinka monesti olen kirjoittanut tämän vuoden aikana siitä, että koirat tekevät minut äärettömän onnelliseksi, mutta minun on väistämättä kirjoitettava siitä taas. Olen viettänyt nyt puolitoista viikkoa tässä pikkukaupungissa ja saanut onnekseni viettää paljon aikaa keväisestä pentulaumasta kotiin jääneiden Hertan ja Laurin kanssa, enkä voisi rakastaa niitä kahta riiviötä enää yhtään enempää, niin suunnattomasti minä niitä rakastan ja niin onnelliseksi ne minut tekevät. Tällä hetkellä ne eivät osaa pitää hampaitaan erossa olohuoneen tai eteisen matoista, eivätkä oikeastaan mistään muustakaan, minun sängystänikin on syöty palanen irti, mutta kaikki se on onneksi kovin pientä verrattuna siihen onnellisuuteen, jonka ne saavat minussa aikaan. Hertan ja Laurin lisäksi minut on heinäkuussa tehnyt erityisen onnelliseksi Aada ja Liisa, kaksi vanhempaa koiraa, jotka ovat sulattaneet sydämeni jo vuosia sitten.

IMG_7690IMG_7705IMG_7683

x Loma. Minulla on juuri nyt menossa niin sanottu kesäloma, vaikka tämä ei virallisesti sitä olekaan, olenhan nimittäin ansainnut tämän loman tekemällä ylitöitä. Tämä on kuitenkin ensimmäinen ansaittu loma vuoden 2015 jälkeen, sillä en todellakaan kokenut, että työttömänä viettämäni vuodet olisivat olleet jollain tavalla lomaa, ne olivat aikaa, jolloin olin jatkuvasti stressaatunut tilanteestani ja jouduin elämään jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mitä teen esimerkiksi kahden kuukauden kuluttua. On siis myönnettävä, että sen lisäksi, että minä olen ollut onnellinen siitä, että minulla on työpaikka, olen ollut tavattoman onnellinen myös siitä, että loma tuntuu ansaitulta ja niillä vapaapäivillä tuntuu olevan oikeasti jotain merkitystä. Siinä, missä ennen nämä päivät olisivat tuntuneet vain päiviltä muiden joukossa, tuntuvat ne nyt aivan erityisiltä ja tuntuu hyvältä antaa itsensä hetkittäin vain olla, nauttia hetkestä ja hengittää, ilman sitä stressiä.

x Paljain jaloin kävely. Olen näiden puolentoista viikon aikana, kun olen viettänyt aikaani tässä pikkukaupungissa, käyttänyt todella harvoin kenkiä ja se on tehnyt minut ihan tavattoman onnelliseksi. On ollut ihanaa kävellä aamuisin rantaan paljain jaloin koirien juostessa vapauttaan ja tuntea vielä yön jäljiltä kostea nurmikko jalkojeni alla, on ollut yksinkertaisesti aivan uskomattoman ihanaa, kun on voinut kulkea huolettomasti miettimättä, mitkä kengät olisi tällä kertaa järkevintä laittaa jalkaan. Järkevintä on ollut olla laittamatta kenkiä lainkaan, sillä se on tehnyt niin onnelliseksi.

x Vesisateet. Vielä kesäkuussa rakastin lämpimiä kesäpäiviä ja sitä, kuinka auringonsäteet lämmittävät poskipäitäni, mutta heinäkuussa niitä lämpimiä (oikeastaan tarkemmin sanottuna kuumia, koska +30°C ei tarkoita minulle enää vain lämmintä) kesäpäiviä on ollut jo niin paljon, että ne ovat alkaneet vähitellen tuntumaan todella tuskallisilta. Minun on aina ollut vaikeaa sietää näin korkeita lämpötiloja kuin mitä nämä viimeisimmät viikot ovat olleet, eikä tämä kesä ole ollut sen suhteen millään tavalla poikkeuksellinen, joten niinä muutamina hetkinä, kun näiden lämpimien kesäpäivien keskellä on hetkittäin satanut vettä, olen ollut siitä aivan äärettömän onnellinen. Niinä hetkinä on ollut helpompi olla ja luulen, ettei kyse ole pelkästään minusta, sillä myös luonnon on ollut silloin helpompi olla, siksi toivon taas sadetta.

x Syksyn suunnitelmat. Syksy on ollut minulle se kaikista rakkain vuodenaika niin kauan kuin vain muistan ja nyt, kun heinäkuu alkaa vähitellen vaihtua elokuuksi, minä olen alkanut tehdä suunnitelmia syksylle ja ne tekevät minut kovin onnelliseksi. Minulla on esimerkiksi suunnitelmana aloittaa uudelleen yksi lapsuusvuosieni harrastus, jonka uudelleen aloittamisesta olen salaa haaveillut jo niin kovin kauan, että hävettäisi myöntää. Harrastus, joka teki minut aikoinaan uskomattoman onnelliseksi ja joka tekee minut nyt onnelliseksi jo pelkästään ajatuksen tasolla, joten en malta odottaa, että pääsen ensi kuussa viimein aloittamaan sen uudelleen, kokeilemaan, osaanko enää yhtään mitään. Lisäksi minulla on kasoittain pienempiä suunnitelmia, sellaisia, jotka saavat hymyilemään jo nyt, kun syksyyn on vielä hetki aikaa.

IMG_7676
IMG_7755

24. heinäkuuta 2018

KULTAA HIUKSISSA HETKEÄ ENNEN AURINGONLASKUA

IMG_7546IMG_7587

Viime viikolla, yhtenä kauniina iltana, istuin siinä samassa rannassa, jonne lapsuusvuosieni kesäpäivinä juoksin loivaa rinnettä pitkin, lapsuusvuosien kesinä nurmikko paljaiden jalkojen alla tuntui pehmeältä ja tiesin jokaisen kiven, johon jalkani voisi osua juostessani rinnettä pitkin, osasin väistää niistä jokaisen. Enää en osannut, mutta istuessani rannassa katsellen rantaan johtavaa rinnettä, jota aikoinaan reunustaneet vanhat, korkeat puut on vuosien mittaan kaadettu yhtä ainoaa lukuunottamatta ja huokaisin itsekseni, kuinka kauniisti auringonsäteet maalasivat rinnettä, punamultaista aittaa ja sen takana villinä kasvavaa niittyä. Istuin vain ja katselin, en muutakaan voinut, niin äärettömän kauniilta maisema edessäni näytti ja juuri niin hyvä minun oli olla siinä, juuri ennen auringonlaskua lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini.

Seuraavana iltana odotin taas sitä hetkeä, odotin hetkeä, jolloin illan viimeiset auringonsäteet maalaisivat maisemaa äärettömän kauniisti ja saisi punamultaisen aitan takana vuosia villinä kasvaneen niityn näyttämään kauniimmalta kuin kertaakaan päivän aikana. Istuin rannassa katsellen vanhempieni grillaavan ja koirien nauttivan kesäillan viileydestä pitkän hellepäivän jälkeen, kun auringonsäteet juuri ennen auringonlaskua alkoivat vähitellen maalata maisemaa siihen samaan kauneuteen kuin edellisenä iltana, siinä hetkessä minusta tuntui, että minun on ikuistettava se hetki. Niin minä kävelin ylös rinnettä keltaiselle puutalolle hakemaan kamerani ja katselin sitten sitä niin tavattoman rakasta maisemaa linssin lävitse, katselin auringonsäteiden maalaavan maisemaa kultaisella vain ihan pieni hetki ennen auringonlaskua.

IMG_7584IMG_7590IMG_7516

Eivätkä ne valokuvat lopulta kertoneet sen hetken kauneudesta mitään, mietin kävellessäni myöhemmin punaiseksi maalattuja portaita keltaisen puutalon yläkertaan ja nukahdin rauhallisuuteen, siihen aivan samaan, jonka ne viimeiset auringonsäteet saivat minussa aikaan. Ikkunalasin takana maisema verhotui pimeyteen, varovainen tuuli tarttui puiden latvoihin ja minä näin unta jostain, mitä en kuitenkaan enää aamulla muistanut, kun heräsin kuullessani ampiaisen ja juoksin alakertaan kauhuissani, pelkään ampiaisia kuollakseni ja minulle oli yksinkertaisesti liikaa nukkua sen kanssa samassa huoneessa. Kaikki päättyi lopulta kuitenkin hyvin, sinä iltana katselin taas sitä samaa kauneutta kuin kahtena edellisenäkin, siinä oli edelleen jotain aivan uskomattoman rauhoittavaa, auringonsäteet maalasivat kultaa hiuksille.

IMG_7593IMG_7576

22. heinäkuuta 2018

RAUHALLISUUS, RANTASAUNA JA PEILITYYNI JÄRVI

IMG_7433IMG_8182

Istuin Suomipop festivaalin jälkeisenä sunnuntaina bussissa, jossa ei ollut kunnollista ilmastointia, oli niin järjettömän kuuma, että olisin hetkittäin tahtonut vain jäädä kyydistä, ihan sama, missä olisimme korvessa olleet, enkä olisi voinut olla onnellisempi vaihtaessani Mikkelissä bussia. Seuraavassa bussissa oli onneksi toimiva ilmastointi, eikä kuumuus enää tuntunut niin ylitsepääsemättömältä, olen aina ollut todella huono sietämään kuumuutta ja siinä bussissa se, että ilmastointi puhalsi kasvoilleni hetkittäin viileää ilmaa, tuntui yksinkertaisesti uskomattoman ihanalta. Sen loputtoman pitkältä tuntuneen bussimatkan jälkeen saavuin tähän pikkukaupunkiin, jossa olin suunnitellut viettäväni seuraavat pari viikkoa, tähän tavattoman kauniiseen pikkukaupunkiin, joka tekee minut lähes poikkeuksetta järjettömän onnelliseksi ja saa hauraan sydämeni rauhoittumaan ihan eri tavalla kuin mikään muu paikka tässä suuressa, kauniissa maailmassa. 

Maanantaina minä sitten istuin autossa tuuletin sylissäni, katselin tuttua metsätietä ajaessamme paikkaan, joka on yksi elämäni rakkaimmista, ja saapuessamme lopulta siihen samaan pihaan, joka sai minut aina lapsena hymyilemään, minä hymyilin kuin lapsuudestani ei olisi kulunut hetkeäkään. Sinä iltana olin kovin onnellinen, kävin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen uimassa ja ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse moottoriveneellä, pelkäsin kuollakseni vauhdin kasvaessa ja tietäessäni olevani itse kiinni veneen ratissa, mutta lopulta se teki minut äärettömän onnelliseksi, vauhti ja se, kuinka tuuli tarttui hiuksiini. Äärettömän onnelliseksi minut teki myös se, kun istuin vähän auringonlaskun jälkeen saunassa ja kävelin sitten viileää nurmikkoa pitkin peilityyneen järveen pesemään hiukseni, siinä hetkessä oli jotain tavattoman rauhoittavaa, jotain sellaista, mikä sai pysähtymään, katselemaan peilityyntä järveä kesäillan lämmössä ja huokaisemaan, kuinka kaunista. Sinä iltana kiipesin keltaisen puutalon yläkertaan nukkumaan niitä samoja punaisia portaita kuin lapsuusvuosinanikin ja nukahdin rauhallisuuteen, oli järjettömän hyvä olla, maailma kaunis ja hiljainen.

IMG_7428IMG_8191IMG_7447

18. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 3: UKKONEN, KAATOSATEEN KASTELEMAT KENGÄT JA YKSI HIENOIMMISTA KEIKOISTA, JOITA OLEN TÄNÄ VUONNA NÄHNYT

P7140047P7140033

Kun viime vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun katu, olin varma, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, minä olin varma, koska kyseinen biisi oli aivan järjettömän hieno ja sai aikaan kylmiä väreitä vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeenkin. Olin siitä varma, enkä ollut väärässä, tänä keväänä Vestasta nimittäin todellakin kuultiin ja debyyttialbumi Lohtulauseita sai osakseen hyviä arvosteluita ja suunnattomasti ylistystä sosiaalisessa mediassa, eikä todellakaan turhaan, Lohtulauseita on ehdottomasti yksi tämän vuoden hienoimmista albumeista. Se on myös itselleni yksi tämän vuoden tärkeimmistä albumeista ja koska en päässyt näkemään Vestaa värivaloissa vielä keväällä, odotin Suomipop festivaalin keikkaa äärimmäisen innoissani, minä todella halusin nähdä Vestan, sillä Lohtulauseita on aivan käsittämättömän hieno albumi ja kuulostaa kuulokkeissani taianomaisen hyvältä, uskoin, että värivalojen loisteessa se tulisi olemaan varmasti vielä enemmän, värivaloissa se tulisi saamaan kyyneleet silmäkulmiini, räjäyttämään mieleni.

Minä en olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä kun Vesta nousi sinä lauantaina järjettömässä kuumuudessa päivän ensimmäisenä artistina lavalle biisinsä Paikka varattuna kanssa minä olin sanaton, tämän ihanan naisen rauhallisessa olemuksessa oli jotain todella pysäyttävää, jotain sellaista, mikä sai minut sanattomaksi. Rauhallisuuden lisäksi hänen olemuksessaan oli jotain keskeneräistä, jotain vähän epävarmaa, mutta kuitenkin niin, että se epävarmuus sai musiikin kuulostamaan jotenkin äärettömän aidolta, sellaiselta, mitä en olisi osannut tavallaan edes odottaa. Musiikki ja kaikki ne uskomattoman rakkaiksi kasvaneet biisit kuulostivat hienommilta kuin olin osannut odottaa, auringonsäteet saivat helteen tuntumaan sietämättömältä ja tunsin, kuinka hiki virtasi pitkin selkääni, oli juuri niin tavattoman kuuma, että minusta hetkitäin tuntui, etten pystyisi seisomaan siinä yleisömeren keskellä enää hetkeäkään. Tuntui, että saattaisin menettää tajuntani hetkellä millä hyvänsä, mutta minä tahdoin kuitenkin jäädä siihen kaikesta huolimatta, sillä tahdoin kuulla Vestan keikan ensimmäisistä sekunneista viimeisiin, sillä musiikki kuulosti biisi toisensa jälkeen paremmalta ja esimerkiksi Vestallica kuulosti paljon suuremmalta kuin koskaan aiemmin, minä en yksinkertaisesti tahtonut menettää yhtäkään sekuntia siitä. Enkä minä menettänyt, olin käsittämättömän onnellinen saadessani viimein kuulla kaikki ne rakkaat biisit värivalojen loisteessa ja nostin hetkittäin käteni ilmaan siitä rakkaudesta, joka tuntui sydämessäni kuin hyökyaalto, auringonsäteet häikäisivät silmiäni laulaessani mukana rakkaita sanoja, hymyillessäni ihan loputtomasti.

P7140044

Keikan jälkeen olin vielä vähän varmempi siitä, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, koko suuri maailma tulee vielä kuulemaan tästä ihanasta ja äärettömän lahjakkaasta naisesta. Vesta on aivan yksinkertaisesti juuri jotain sellaista, mitä suomalainen musiikkimaailma oli kaivannut ja samalla jotain sellaista, mitä minä olin kaivannut kauan, jotain aitoa ja erilaista, jotain sellaista, mistä kuulee, kuinka suunnattomalla rakkaudella musiikkia on tehty. Olin äärettömän varma siitä, että Vestasta tullaan vielä kuulemaan ja kävellessäni viettämään sen maailman rakkaimman kanssa aikaa hetkeksi ennen seuraavaa aikataulussani olevaa keikkaa aivan koko edellisen keikan ajan kaipaamani vesisade alkoi vähitellen ilmoittelemaan itsestään, varovaiset sadepisarat putosivat kasvoilleni auringonsäteiden vielä polttaessa kalpeaa ihoani.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran ja varovainen vesisade muuttui kaatosateeksi, jota katselimme sateenvarjon alta ukkosen hetkittäin jyrähdellessä. Hetkeksi kaatosade ehti lakata, mutta palasi pian entistä rankempana ja sitä uskomatonta kaatosadetta ei päässyt enää pakoon sateenvarjon alle, juoksin sen maailman rakkaimman perässä Kilpisen sillan suojaan, eikä vaatteissani ollut sateensuojaan päästyäni enää ensimmäistäkään kuivaa kohtaa. Enää ei ole ainakaan kuuma, nauroin kaatosateen taas lakatessa ja hetkeä myöhemmin kävelin takaisin festivaalialueelle katsomaan seuraavaa keikkaa, mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä.

P7140094P7140082

Jenni Vartiainen on ollut jo kauan yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni hänet vuosien saatossa jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan viime tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa sekä myöhemmin singlelohkaisujen Se oikea, Väärään suuntaan ja Voulez-vous hänestä tuli myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä näiden biisien myötä hän on tuonut itsestään esille jotain ihan uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Odotin jo viime kesänä pääseväni pian kuulemaan Vartiaisen uutta musiikkia albumimittaisena, mutta ainakaan tähän mennessä albumia ei ole vielä ilmestynyt, joten odotan edelleen, uskon sen nimittäin olevan jotain ihan täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt aivan uskomattoman ihana Terra.

Olen nähnyt Jenni Vartiaisen värivalojen loisteessa melkein luvattoman useasti, olen saanut todistaa festarikeikkoja Jurassic Rockissa, Ilosaarirockissa ja Suomipop festivaaleilla, klubikeikkoja Tavastialla, Nosturissa ja niin monessa paikassa, etten enää edes muista, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Seistessäni yleisömeressä lauantaina mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä katselin sadetakkeihin pukeutunutta yleisöä ja hymyilin hetken itsekseni, kuinka ihmiset olivat selkeästi päättäneet katsoa tämän keikan alusta loppuun asti. Minäkin päätin ja Jenni Vartiaisen lopulta noustessa värivaloihin muistin taas, miksi se on niin taianomaista, miksi vuosia sitten oli suljettava silmänsä tunteiden uskomattoman hienoa. Sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan kaikuessa yleisömeren ylitse tunsin, kuinka vesisade yltyi jälleen, lauloin mukana kyynelten tarttuessa vesipisaroiden kanssa kasvoilleni ja vaikka nautin aivan suunnattomasti, päätin kuitenkin lähteä, sillä laukkuni oli läpimärkä ja kamerani ei todennäköisesti olisi kestänyt sitä sadetta enää hetkeäkään, kävellessäni matkakeskuksen kautta maailman rakkaimman luokse minä kuuntelin vielä, kuinka kauempana Jenni Vartiainen sai yleisömeren laulamaan yhden suurimman hittibiisinsä mukana, kadutti vähän, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi, että olisinkin palannut yleisömereen ja antanut kamerani kuolla siihen sateeseen.

P7140208

Olen saattanut joskus aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen biisi, jonka muistan koskaan elämässäni kuulleeni on Kaija Koon Kuka keksi rakkauden, ensimmäinen biisi, vaikka vanhempieni mukaan kyseinen biisi ei kuitenkaan ole edes ensimmäinen biisi, jota olen laulanut mukana, ilmeisesti ensimmäinen mukana laulamani biisi on Hanna Ekolan Villihevosia, mutta itse en sitä kuitenkaan muista. Minulle Kaija Koon Kuka keksi rakkauden on ensimmäinen biisi, johon liittyy selkeitä muistoja ja siksi se on minulle niin erityinen, siksi myös Kaija Koo on minulle erityinen artisti ja seistessäni lauantai-iltana Lutakonaukiolla Kaija Koon noustessa lavalle en voinut kuin hymähtää tyytyväisenä, kuinka onnellinen olen siitä, että se ensimmäinen oli juuri Kaija Koon biisi. Tämä nainen on nimittäin aivan ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista naisartisteista ja saavuttanut kaiken musiikkiuransa aikana jopa enemmän kuin ansaitusti, eikä sellaista ääntä ole varmasti kenelläkään muulla, siinä on jotain todella ainutlaatuista. Kaija Koossa on jotain todella ainutlaatuista, hymyilin itsekseni laulaessani mukana ensimmäistä biisiä Tinakenkätyttö, biisiä, joka on niin suuri, että varmasti jokainen siinä yleisömeressä osasi ulkoa jokaisen sanan, lauloi mukana kuin ei olisi koskaan ennen laulanut.

Eivätkä Kaunis, rietas, onnellinen ja sanat sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään / ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää / mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas / ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa jääneet yhtään Tinakenkätytön varjoon, yleisömeri muuttui suureksi kuoroksi ja minusta tuntui, että juuri ne sanat minä siinä hetkessä tarvitsin. Kaija Koo kertoi, kuinka hän on saanut kuulla vuosien mittaan paljon siitä, kuinka hän laulaa aina rakkaudesta, mutta kuinka hän kuitenkin on siitä ylpeä ja kuinka hänellä on yksi biisi, jota hän ei ole missään vaiheessa tahtonut jättää pois settilistoista. Niin seuraavana soi Kuka keksi rakkauden, biisi, josta hän ei ole suostunut luopumaan ja hyvä niin, sillä minun silmiini tarttuivat kuin väkisin kyyneleet sanojen jos sinä et jäis / en minäkään täällä olla vois / eikä ikäväni tänne jäis / tähtenä lentäisin kauas ja hiljaa hiipuisin pois / tyydyn vastaukseen / joku keksi rakkauden / ja sinä toit minulle sen kaikuessa kauniina kesäillan lempeässä valossa. Siitä eteenpäin minä olin yhtä onnellisuutta laulaessani mukana ihan jokaisen biisin, hymyilin loputtomasti auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan ja kun lopulta Kaija Koo saapui vielä lyhyen encoren ajaksi lavalle minun elämäni pysähtyi, Apulannan Valot pimeyksien reunoilla sai siinä hetkessä aivan uuden merkityksen, aivan uuden elämän Kaija Koon uskomattoman äänen kertoessa sen saman, joka saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen Apulannan keikoilla. Siihen oli kaunista lopettaa, niin täydellistä, mietin kävellessäni hitaasti toisen lavan suuntaan ihmismassan keskellä.

P7150445P7150439

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on ollut jo kauan kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti puolitoista vuotta sitten todella ansaittua taukoa ja palasi viime vuonna värivalojen loisteeseen julkaistuaan kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis aivan ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Nyt yhtye on kuitenkin ilmoittanut jäävänsä uudelleen tauolle, tällä kertaa vain kirjoittaakseen uutta musiikkia ja minulle oli jostain syystä äärettömän tärkeää päästä näkemään yhtye ennen tulevaa taukoa, siksi seistessäni yleisömeren keskellä lauantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin sanaton, en muistanut yhtyeen pääsevän jo ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta. Vaikka olin kokenut sen monesti aiemmin, silti se yllätti.

Haloo Helsinki! sai minut tanssimaan jalkani kipeiksi siitä ihan hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani nyt luvattoman paljon, laulamaan jo ensimmäisen biisin Farssi mukana ja jatkaen seuraavana kuultuun biisiin Beibi, sanoihin jos mä tähän lähden / sua piiloon kätke en / vaan aion olla silminnähden onnellinen, niihin, jotka soivat kuulokkeissani neljä vuotta sitten enemmän kuin monet muut. Toisaalta, on todella vähän tämän yhtyeen biisejä, jotka eivät olisi soineet kuulokkeissani aivan luvattoman paljon ja yhtyeen soittessa vuonna 2011 ilmestyneen biisin Jos mun pokka pettää, mieleeni tulvi muistoja vuosien takaa, siltä keväältä, kun kävin ostamassa yhtyeen kolmannen albumin ja elämä oli niin kovin erilaista kuin nykyään, eikä edes seuraavana soitettu samana vuonna ilmestynyt Maailman toisella puolen säästänyt minua muistoilta. Muistot veivät mennessään biisistä toiseen, mutta Haloo Helsinki! kuulosti biisi toisensa jälkeen yhtä uskomattomalta, yhtye oli vielä vahvempi kuin viime kesänä ja sinä iltana Lutakonaukiolla todistamani keikka varmasti yksi hienoimmista, joita olen yhtyeeltä todistanut, yhtye vain oli parempi kuin koskaan aiemmin, suurempi ja vahvempi, mutta silti jollain oikealla tavalla rikkinäinen, sellainen, joka vei mukanaan aivan armottomasti, mutta lempeästi, niin, ettei voinut kuin antautua.

P7150490P7150522P7150496

Yksi keikan ehdottomasti kauneimmista hetkistä oli keikan loppupuolella kuultu Kuussa tuulee ja sanat tartu kädestä käteen / laula sielusta sieluun / kasta varpaat kylmään veteen / hyppää täysillä joutsenlauluun / sillä sinä ja minä / niin elävinä / pystymme kuulemaan / jos kuussa alkaa tuulemaan yleisömeren uskomattoman kuorolauluna, ne sanat ja biisi kokonaisuudessaan ovat minulle aivan äärettömän tärkeät, niihin liittyy paljon sellaista, mitä on edelleen vaikea pukea sanoiksi. Sinä iltana, värivalojen häikäistessä silmiä seistessäni ihan valtavaksi kuoroksi kasvaneen yleisömeren keskellä minun olisi ollut vaikeaa olla yhtään sen onnellisempi. Sitä valtameren kokoista onnellisuuttani minä tanssin viimeisen biisin Ei suomalaiset tanssi aikana, tanssin niin kuin en olisi koskaan tanssinut, tanssin jalkani kipeiksi ja olin yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvasti elossa, että se tuntui valehtelematta ihan jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja jokaisessa selkärankani nikamassa, se tuntui kipeissä jaloissani, kun tanssin huolimatta kivusta, jota olin tuntenut koko viikonlopun ajan liian asfaltilla seisomisen ansiosta, tanssin, sillä siinä hetkessä kivulla ei ollut mitään merkitystä. Siinä hetkessä merkitystä oli vain värivaloissa soittavalla yhtyeellä, musiikilla ja onnellisuudella ja kun yhtye biisin päättyessä katosi lavalta minun sydämeni huusi we want more, niin huusi myös koko valtava yleisö.

Lopulta yhtye palasi lavalle värivalojen loisteeseen soittamaan encoren, jonka ensimmäinen biisi oli Texas, biisi, joka soi kuulokkeissani helmikuussa matkustaessani Helsinkiin työhaastatteluun ja kuvitellessani itsevarmasti, että elämäni olisi siitä eteenpäin siellä. Kuten olettaa saattaa, elämäni ei vieläkään ole siellä, mutta kyseinen biisi on silti jatkanut soimistaan kuulokkeissani ja kuullessani biisin värivalojen loisteessa en voinut kuin tanssia, laulaa aivan samoin kuin olen laulanut helmikuusta asti. Eikä se tanssiminen siihen päättynyt, seuraava biisi Pulp Fiction sai minut tanssimaan vielä lujempaa ja festivaalin viimeiseksi biisiksi jäänyt Hulluuden Highway puolestaan laulamaan niin, että festivaalin aikana muutenkin kärsinyt ääneni tuntui katoavan jokaisella hengenvedollani vähän enemmän. Hulluuden Highway ja sanat kun valot sammuu niin sä kaiken näät / kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät / suljet silmäsi ja hengität / kyllä kaikesta sä vielä selviät / joku voimas vei, vaik sä huusit ei / tää on hulluuden highway / avaat silmäsi ja hengität / ehkä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot olivat ihan täydellinen päätös Suomipop festivaalille tänä vuonna, niin täydellinen, että tanssin askeleeni rantaan katsomaan, kuinka taivas oli horisontissa kovin kauniin vaaleanpunainen.

P7150789

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.