MAISEMA OLI KUIN KAUNEIMMISTA SATUKIRJOISTA

 

On valtavan ihanaa olla kotona, minä sanoin viime keskiviikkona istuessani myöhään illalla olohuoneen sohvalle ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja kaupungin valoja vastarannalla. Todellakin, hän vastasi ja käveli olohuoneen ikkunan ääreen katsellakseen sitä samaa maisemaa, jota katselimme yhdessä jo edellisen asuntomme parvekkeelta, sitä samaa maisemaa, josta on vuosien saatossa tullut meille valtavan rakas. Olimme aiemmin samana päivänä ajaneet rakkaasta pikkukaupungista kotiin ja vaikka olimme väsyneitä pitkän matkan jälkeen, siinä hetkessä olin äärettömän onnellinen siitä, että olimme kotona ja saimme nukahtaa omaan sänkyymme, herätä seuraavana aamuna kirkkaiden valonsäteiden murtautuessa sisään ikkunaverhojen lävitse.

 

Näinä päivinä, jotka olemme viettäneet kotona, olen kävellyt varhaisina aamuisin rakkaan karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja pysähtynyt hetkittäin katselemaan järvelle, nauttinut kesäaamujen viileydestä ja istunut iltapäivisin töiden jälkeen parvekkeella, avannut parvekelasit ja kuunnellut lintujen laulavan alati lähestyvästä keskikesästä. Sunnuntai-iltana kävelimme kolmistaan pitkin ilta-auringon maalaamia katuja, ilma oli alkanut jo vähän viilentyä helteisen päivän jälkeen ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti rakastan sellaisia lämpimiä iltoja, varovaisia tuulenhenkäyksiä hiuksissani. Palatessamme kotiin omenatarhan kautta pysähdyimme katselemaan edessämme avautuvaa maisemaa, se oli kuin niistä kaikista kauneimmista satukirjoista, muutama viikkoa sitten keltaisena kukkineet voikukat verhosivat omenatarhan kuin valkoiseen huntuun ja ilta-auringon viimeiset säteet maalasivat puiden latvoja kultaisella. Se kaikki olisi voinut olla jostain maalauksesta, minä hymyilin itsekseni.

Tänään minä istuin parvekkeella kuuntelemassa ukkosen jyrinää ja sadetta, armotonta tuulta, joka sai korkeat puut kumartamaan ja parvekelasit humisemaan. Tavallaan olin odottanut sitä koko päivän, ukkosta, joka saisi helteen väistymään hetkeksi ja istuessani siinä naurahdin itsekseni, kuinka minusta ei todennäköisesti koskaan tule ihmistä, joka suuremmin nauttisi helteistä. Huomenna me ajamme pienen karvakuonon kanssa rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta, mutta sitä ennen minä aion nukkua vielä hyvät yöunet olohuoneemme hämärässä, jossa olemme viimeisimmät yöt kaikki yhdessä nukkuneet, olleet kuin yökylässä kodissamme.

KAUNIS KESÄILTA LAPSUUDENKOTINI PIHASSA

 

Tiistai-iltana seisoin paljain jaloin lapsuudenkotini pihassa kasvavan valtavan syreenin alla ja mietin itsekseni, kuinka vuosia sitten se oli vielä niin pieni, että saimme ripustettua siihen jouluvalot ilman tikkaita. Se on tuotu lapsuudenkotini pihaan aikoinaan mummolan pihasta ja sen alla seisoo isoisäni vanhat tikkaat, jotka aikoinaan seisoivat mummolan pihassa vasten korkeaa mäntyä, nyt ei ole olemassa enää mummolaa tai isoisääkään, mutta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen muistelen lämmöllä muistoja lapsuusvuosieni kesäpäivistä mummolassa. Valo juoksi pieni Martta perässään ohitseni niin, että havahduin ajatuksistani, ne kaksi olivat juosseet koko päivän toistensa perässä ja en osannut olla hymyilemättä katsellessani niiden leikkivän keskenään ilta-auringon lempeiden säteiden maalatessa valojuovia vihreällä nurmelle, kevyen tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini.

Nurmikko tuntui viileältä paljaiden jalkojeni alla minun kävellessäni hetkeä myöhemmin takapihalle katsomaan, mitä tämä toistensa perässä juossut kaksikko oli jäänyt takapihalle ihmettelemään ja naurahdin niiden istuessa vierekkäin katselemassa naapurin robottiruohonleikkuria aidan takana. Olimme viettäneet viimeisimmät kolme päivää rakkaassa pikkukaupungissa ja istuessani hetkeksi viileälle nurmikolle nauttimaan siitä kovin kauniista kesäillasta olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että meidän on mahdollista nauttia tänä vuonna kesästä sekä kotona että rakkaassa pikkukaupungissa. Vanhempieni pieni koiranpentu Martta kiipesi syliini ja maailman rakkain Valo istui viereeni ennen kuin ehdin huomatakaan, niiden kolmen päivän aikana en ollut tiennyt mitään parempaa kuin niiden kahden leikkien seuraaminen, niinä päivinä se suunnaton riemu oli tarttunut minuunkin.

 

 

Kun keskiviikkona ajoimme takaisin kotiin katselin auton ikkunalasin takana vaihtuvia kesään verhoutuneita maisemia, loputtomia metsiä ja peltoja, autioituneita taloja peltojen keskellä ja kesäkahviloita teiden varsilla, muistaisin jokaisen mutkan ja risteyksen vaikka unissani, mutta en koskaan voisi kyllästyä niihin. Ensi viikolla ajamme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta, mutta sitä ennen aion vielä nauttia muutamasta päivästä kotona, kävellä pitkin rantaraittia kesäiltoina ja katsella iltaisin parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki vähitellen hiljenee, hengittää syvään ja hymyillä sitten itsekseni.

 

NIINÄ PÄIVINÄ EI OLLUT KIIRE MIHINKÄÄN

 

Kesäkuun ensimmäisinä päivinä tämä kaupunki verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin avatessani aamuisin verhot ja katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, tuulessa huojuvia puita ja tummia pilviä, jotka kertoivat lähestyvästä sateesta. Tavallaan minä nautin niistäkin päivistä, kävelin aamuisin pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia, kuuntelin tuulen kuiskailevan puiden latvoissa ja kotona keitin itselleni teetä, katsoin karvakuonon nukahtavan työhuoneen sohvan nurkkaan aloittaessani työpäiväni kaupungin hiljalleen heräillessä ikkunalasin takana. Niinä päivinä elämä tuntui erityisen rauhalliselta, minulla ei ollut kiire minnekään ja tuntui hyvältä ihan vain olla, istua työpäivään jälkeen hetkeksi sohvalle ja katsella maisemaa ikkunalasin takana.

 

Hetkittäin seisoin parvekkeella katselemassa, kuinka sade piiskasi asfalttia ja kuinka sadepisarat valuivat pitkin parvekelaseja, se oli valtavan rauhoittavaa ja en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka vuosia sitten en olisi osannut haaveillakaan sellaisesta, järvimaisemasta parvekelasien takana. En olisi osannut haaveillakaan, mietin unohtuessani iltapäivän kiireettömyydessä Louisa May Alcottin sanoihin, aivan kuin toiseen maailmaan kirjan sivuilla, ja kävellessäni illalla rakkaan karvakuonon kanssa omenatarhan ja vanhan hirsitalon ohitse hymyilin tyhmästi itsekseni. Ilma oli sateen jälkeen ihanan raikas, vesipisarat kimmelsivät puiden oksilla illan viimeisten valonsäteiden loisteessa ja jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, sanoinkuvaamattoman suuri rauha.

 

YHTENÄ ILTANA KEVÄT OLI VAIHTUNUT KESÄÄN

 

Kun pari viikkoa sitten palasimme rakkaan karvakuonon kanssa lämpimänä sunnuntai-iltana Jyväskylään minä en voinut olla ihmettelemättä itsekseni, kuinka kevät oli kuin huomaamattani vaihtunut kesään. Kävellessämme sinä iltana omenatarhan ohitse pysähdyimme katselemaan koko omenatarhan peittävää voikukkien valtamerta, se oli aivan uskomattoman kaunis, aivan kuin lapsuuteni kauneimpien satukirjojen sivuilta. Oli ollut ihanaa olla rakkaassa pikkukaupungissa, mutta sinä iltana tuntui hyvältä olla taas kotona ja katsella parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki alkoi vähitellen rauhoittua ja nukahtaa sitten omaan sänkyyn puhtaisiin lakanoihin.

Seuraavat päivät olivat valtavan kauniita, avasin aamuisin keittiön ikkunan ja annoin viileän ilman tulvia sisään valoisaan kotiimme, katselin aamun kirkkaiden auringonsäteiden maalaavan juovia valkoisille seinille ja mietin, kuinka onnellinen minä olen siitä, että päätimme viime kesänä muuttaa tähän rakkaaseen kotiin. Aamulenkillä pysähdyimme pienen karvakuonon kanssa katselemaan järvelle ennen kuin kaupunki oli ehtinyt kunnolla herätä uuteen aamuun, vesi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa ja minä hengitin syvään aamun raikasta ilmaa. Niinä aikaisina aamuina kaikki tuntui ihan erityisen kauniilta ja palatessamme kotiin keitin kaurapuuroa aamiaiseksi, katselin ikkunalasin takana uuteen aamuun heräilevää kaupunkia, sillalla kulkevia autoja, matkalla jonnekin.

 

 

Iltaisin kävelimme katsomaan läheisellä pellolla laiduntavia lampaita ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kun pieni karvakuono istui aidan viereen seuraamaan ilta-auringon lempeistä säteistä nauttivia lampaita, sen oli saatava tehdä niin aina kävellessämme pellon ohitse. Jatkaessamme matkaamme se jäi vielä hetkeksi katsomaan taakseen ja kun pysähdyimme vanhan hirsitalon varjoon nauttimaan vielä hetkeksi lämpimästä kesäillasta minä mietin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olen siitä, että kesä on viimein täällä ja saamme nauttia siitä tänä vuonna sekä kotona että rakkaassa pikkukaupungissa, saamme nauttia jokaisella hengenvedollamme.