27. lokakuuta 2017

ELLINOORAN GLITTERIÄ HARMAASEEN AAMUUN

Eilen pukeuduin ensimmäistä kertaa tänä syksynä seitsemän vuotta vanhaan villakangastakkiini ja lumihiutaleiden putoillessa hiuksilleni kävelin rantaan valokuvaamaan harmaaseen verhoutunutta lumista maisemaa, olen yrittänyt vähitellen oppia pois siitä käsittämättömästä ajatuksestani, että ainoastaan auringonsäteisiin verhoutunut maisema ansaitsisi tulla ikuistetuksi valokuviin. Tämän lisäksi olen yrittänyt oppia inspiroitumaan valokuvaamisen suhteen myös harmaan sävyihin verhoutuneesta maisemasta, onhan nimittäin valitettava tosiasia, että nykyään suurimman osan vuodesta säätilaa vallitsee nimenomaan tämä harmaus. Auringonsäteet eivät voi olla ainoa vaihtoehto, mietin katsellessani maisemaa linssin lävitse ja lumihiutaleiden tarttuessa mustaan villakangastakkiini hymyilin itsekseni, siinä hetkessä harmaaseen verhoutunut maisema tuntui tavallaan rauhoittavalta ja kuunnellessani sitä hiljaisuutta ympärilläni kaikki oli äärettömän kaunista, lumenvalkeaan peittynyt laituri rantakivikkoineen ja rauhoittavan tyyni järvi, joka tulee verhoutumaan jääpeitteeseen jonain kauniina talvipäivänä, kun pakkanen pistelee kasvonpiirteitä.

En osannut kuin hymyillä tyhmästi itsekseni kävellessäni kotiin lumisateen yltyessä ja herätessäni tänään maisema ikkunalasin takana verhoutui taas siihen samaan harmaaseen, vaikka säätiedotukset lupasivat muuta, mutta minua ei enää haitannut, tavallaan se oli edelleen kaunista. Keitin itselleni teetä ja istuin sitten tähän työpöytäni ääreen, kuuntelin Ellinooran uuden biisin sanoja me ollaan vielä lapsia / aikuisten kokosissa vaatteissa / miksei missään kerrota / ei virhettä virheellä korjata ja olin niistä aivan äärettömän onnellinen, mut mä en haluu olla cool / vaan suoraan sanoo / ehkä sun kanssas mä olisin minä / enkä kukaan muu ja olin vielä vähän onnellisempi, Ellinoora on yksinkertaisesti aivan uskomattoman upea ja lahjakas nainen. Olen viime syksynä ilmestyneen debyyttialbumin jälkeen odottanut naisen uutta tuotantoa erittäin suurin odotuksin ja tänään ilmestynyt Glitteri on yksinkertaisesti jotain niin sanoinkuvaamatonta, että odotukseni ylittyivät niin käsittämättömän korkealta, että ikkunalasin takana auringonsäteet murtatuivat pilviverhon lävitse ja minun oli laulettava mukana, laitettava musiikki kovemmalle.


IMG_8437IMG_8431IMG_8425

26. lokakuuta 2017

ONNELLISUUTTA ON NUKAHTAA OMAAN SÄNKYYN

IMG_8302IMG_8383

Maanantai-iltana satoi hiljalleen lunta hämärän vaihtuessa pimeyteen, minä istuin pienessä asunnossani maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani pukeuduin harmaaseen villatakkiin, tämä asunto on aina talvisin uskomattoman kylmä. Tavallaan olen kuitenkin alkanut näiden puolentoista vuoden aikana nauttimaan siitä, mietin hetkeä myöhemmin pilkkoessani kurkkua pienessä keittiössäni, jonka olen jakanut omaksi tilakseen valkoisella kirjahyllyllä, ei näihin kahteenkymmeneenseitsemään neliöön mahtuisi erillistä keittiötä, enkä sellaista ole oikeastaan osannut kaivatakaan. Nämä kaksikymmentäseitsemän neliötä ovat riittäneet minulle, siihen valkoiseen kirjahyllyyn olen järjestellyt kirjojen sijaan kaikki levyni, tärkeimmät omaan kohtaansa ja sellaiset, joita kuuntelin vuosia sitten huoneessani pienessä oopperakaupungissa, omaan kohtaansa alemmalle hyllylle. Valkoisen kirjahyllyn toisella puolella seisoo työpöytäni, kaksi akustista kitaraani sekä piano, jolla olen soittanut kolmetoista vuotta eli siitä lähtien, kun ala-asteen viimeisellä luokalla aloin käymään soittotunneilla. Kyseinen soitin merkitsee minulle äärettömän paljon, mutta vielä enemmän merkitsee kuitenkin maailman rakkain ihminen, jonka kainaloon nukahdin aamuyön ensimmäisinä tunteina näkemään sekavaa unta lähtemisestä ja palaamisesta, rautatieasemista.

Herätessäni tiistaina valoisaan aamuun hymyilin tyhmästi katsoessani ikkunasta ulos, puin päälleni vihreän takkini ja vain hetkeä myöhemmin seisoin hiukset takkuisina ulkona valokuvaamassa lumista maisemaa, joka katosi ennen kuin auringonsäteet ehtivät vaihtua pimeyteen, lumenvalkea viattomuus vaihtui syksyyn, jonka värit ovat vähitellen kuolleet. Iltapäivällä saatoin sen maailman rakkaimman bussipysäkille ja palatessani yksin kotiin sytytin kynttilöitä miettien, kuinka olen viimeisimmän kahden kuukauden aikana ollut aivan uskomattoman vähän kotona ja kuinka pitkästä aikaa tuntui hyvältä rauhoittua siihen, keittää itselleen aivan rauhassa teetä ja virittää se akustinen kitara ensimmäistä aikoihin kuulostamaan kauniilta. Auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse istuin sängynreunalla soittamassa kitaraa ja katselin kynttilöiden liekkien tanssivan vapauttaan sotkuisella työpöydälläni, tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä harmaaseen villatakkiin kääriytyneenä ja hymyillä itsekseen, olla onnellinen.

IMG_8408

Minä olen hetkittäin vähän sellainen, nautin tavallaan suunnattomasti yksinäisyydestä ja siitä, että voin rauhoittua keittämään itselleni teetä tai soittamaan akustista kitaraani auringonsäteiden hetkittäin murtautuessa varovaisesti pilviverhon lävitse, mietin hetkeä ennen vuorokauden vaihtumista ja kuuntelin hiljaisuutta hämärässä asunnossani. Katselin kynttilöiden palavan loppuun ja nukahdin sitten puhtaisiin lakanoihin aivan käsittämättömän onnellisena siitä, että minulla on nämä kaksikymmentäseitsemän neliötä, jotka lopulta ovat minun oma turvapaikkani ja kotini, jonka eteiseen olen kiinnittänyt kuvan minusta hymyilemässä keikan jälkeen, se on varmaan aidoin kuva minusta.

IMG_8312
IMG_8394
IMG_8334

25. lokakuuta 2017

DALLAS KALEVALA TOI MUKANAAN ENSILUMEN

IMG_8200IMG_8218

DALLAS KALEVALA @ MUSTA KYNNYS 21 10 2017     

On olemassa sellaisia iltoja, kun onnellisuus on yksinkertaisesti niin suunnatonta, ettei sille löydy ensimmäistäkään määritelmää sivistyssanakirjasta tai kreikkalaisten filosofien kirjoituksista, niitä sellaisia iltoja, kun mikään ei riitä kuvailemaan sitä onnellisuutta. Viime lauantaina oli sellainen ilta, kun katsoin neljännen kerroksen ikkunasta ulos vain huomatakseni ensilumen saapuneen vihdoin tähän kaupunkiin ja hetkeä myöhemmin käänsin katseeni kohti taivasta kävellessäni keskustassa lumihiutaleiden tarttuessa kaulahuiviini, siinä on tavallaan vuosi toisensa jälkeen jotain uskomattoman taianomaista, kun maisema verhoutuu ensimmäisen kerran lumenvalkeaan viattomuuteensa. Siinä on aina jotain uutta, mietin istuessani myöhemmin samana iltana Mustassa Kynnyksessä musiikin peittäessä ympärilläni olevien ihmisten äänet armottomasti allensa ja värivalojen välähtäessä hetkittäin kuin muistuttaakseen, että huolimatta siitä, kuinka olin ollut siinä samassa tilanteessa luvattoman monesti vuosien mittaan, nimenomaan se hetki oli minulle kuin taivaalta kasvoilleni satanut ensilumi. Tavallaan tavattoman uusi ja tärkeä, eikä pelkästään siksi, etten ollut aiemmin päässyt todistamaan hetken kuluttua värivaloihin nousevaa yhtyettä vaan myös siksi, että uskoin tämän yhtyeen räjäyttävän maailmani, mitä muuta olisin oikeasti voinut odottaa kahdelta Lapko-mieheltä.

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka sai aikoinaan ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen erityisen kiitollinen. Kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka on onnistunut pitämään elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä. Vuosien mittaan olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa yhä uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä aivan luvattoman monesti, mutta viime lauantaina odotin lavalle jotain aivan muuta, odotin saavani kokea jotain ensimmäistä kertaa. Odotin tästä itselleni uskomattoman rakkaasta yhtyeestä tutuksi tulleiden Ville Maljan ja Jussi Matikaisen luotsaaman Dallas Kalevalan nousevan ensimmäistä kertaa värivalojen loisteeseen niin, että pääsisin itsekin todistamaan sitä jotain, mistä olin aiemmin vain lukenut.

IMG_8205

Dallas Kalevalan noustessa vihdoin lavalle minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi, suunnaton onnellisuus kulki varovaisesti pitkin selkärankaani ja ensimmäisenä biisinä kuultu Animal Magnetism kuulosti vain yksinkertaisesti niin hyvältä, etten voinut sulkea hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan. Enkä minä todellakaan ollut ainoa, joka tunsi sellaista onnellisuutta sisällään, nimittäin Maljan ja Matikaisen kasvoilta pystyi lukemaan sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innostuneisuutta, jota en koskaan Lapkon keikoilla ole päässyt todistamaan. Enkä väitä, etteivätkö nämä miehet onnellisuuttaan olisi kyseisen yhtyeen keikoilla koskaan näyttäneet, mutta sinä lauantai-iltana kaupungin pukeutuessa tummansiniseen kaksikon ottaessa yleisön mukaansa tutkimusmatkalle uuteen musiikkiinsa Mustan Kynnyksen hämärässä valossa onnellisuus tuntui olevan niin ylitsevuotavan vilpitöntä, etten sillekään löytyisi määritelmää sanakirjoista. Siitähän musiikissa lopulta pitäisikin olla kysymys, vilpittömästä onnellisuudesta, mutta myös aivan hullusta rakkaudesta ja intohimosta lajia kohtaan, kaikkea tätä ja varmaan vielä vähän enemmän Dallas Kalevala tuntui olevan sinä iltana.

Dallas Kalevala oli taianomainen kuin aiemmin samana iltana kasvoilleni satanut ensilumi, mutta samalla siinä oli tavallaan jotain vaarallista ja tuntematontakin. Musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin johonkin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja en voinut kuin rakastaa aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, antaa musiikin kuljettaa minne tahansa. Nyt oli kyllä aivan saatanan hyvä, totesin värivalojen sammuttua jäädessämme maailman rakkaimman ihmisen kanssa vielä hetkeksi istumaan ja kävellessämme myöhemmin asfaltti jalkojeni alla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä niin jäässä, että meinasin kaatua liikennevaloissa ja osasin silti edelleen vain hymyillä sitä, kuinka onnelliseksi Dallas Kalevala minut teki.

IMG_8227IMG_8179

24. lokakuuta 2017

9 X EHDOTTOMASTI PARASTA SYKSYSSÄ

IMG_7312IMG_7370

RUSKAAN PUKEUTUNUT LUONTO JA VÄHITELLEN PIMENEVÄT ILLAT
Huomattavan suuri osa ihmisistä kärsii syksyisin kaamosmasennuksesta, mutta itse olen tuntenut aina olevani tällaisten ihmisten vastakohta, minä nimittäin aina piristyn syksyisin ja kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka inspiroituvat suunnattomasti iltojen pimentyessä. Jostain syystä löydän rakkauteni soittamista ja valokuvaamista kohtaan aina uudestaan syysiltojen vähitellen pimentyessä ja itseasiassa myös suurin osa teksteistäni on kirjoitettu sellaisina vuorokauden aikoina, että viimeiset auringonsäteet ovat jo vaihtuneet pimeyteen. Pimenevät illat ovat siis ehdottomasti yksi parhaista asioista syksyssä ja kun illat alkavat silloin heinäkuussa vähitellen pimentymään, jokin minussa alkaa samalla vähitellen heräämään henkiin, en tiedä, onko se sitten jo aiemmin mainitsemani inspiraatio, rakkaus elämää kohtaan vai sitten kuitenkin jokin muu. Lisäksi rakastan syksyssä ruskaan pukeutunutta luontoa, joka muuttuu jatkuvasti luoden samalla uskomattomia kuvausmaisemia, eikä valokuvaaminen ole milloinkaan yhtä ihanaa ja inspiroivaa kuin syksyisin ruskan väreihin pukeutuneessa luonnossa lehtien putoillessa olkapäilleni.

LÄMPIMÄT NEULEET, VANHA VILLAKANGASTAKKI, VILLASUKAT JA LAPASET
Vaikka rakastankin pukeutua kesäisin kauniisiin mekkoihin, odotan koko kesän kuitenkin aina kuumeisesti syksyä ja sitä, että pääsen pukeutumaan lämpimiin neuleisiin, paksuihin kaulahuiveihin ja siihen seitsemän vuotta sitten ostamaani maailman ihanimpaan villakangastakkiin, joka näyttää edelleen yllättävän hyvältä ottaen huomioon sen, että olen käyttänyt sitä jokaisena talvena enemmän kuin mitään muuta takkia. Tavallaan rakastan suunnattomasti sitä, kun ensimmäisinä oikeina syyspäivinä kylmyyden tarttuessa sormenpäihin on puettava lämmin neuletakki ja pakattava kangaskassiin mukaan äitini neulomat lapaset, ihan vain varmuuden vuoksi, olenhan äärettömän huono käyttämään lapasia ennen oikeita talvipakkasia. Rakastan myös sitä, kun iltaisin tämän asuntoni laminaattilattia on niin kylmä, että on käveltävä villasukat jalassa keittämään teetä ja kietouduttava viltteihin pysyäkseen lämpimänä.

KYNTTILÄT JA KAAMOSVALOT RAUHALLISINA ILTOINA
Sen lisäksi, että minä rakastan suunnattomasti sitä, kun iltaisin asuntoni laminaattilattian ollessa kylmä minun on käveltävä villasukat jalassa keittämään teetä ja kietouduttava viltteihin pysyäkseni lämpimänä, rakastan myös aivan äärettömästi niitä hetkiä, kun voin iltaisin pimeyden laskeuduttua sytyttää kynttilöitä ja rauhoittua kirjoittamaan katsellen hetkittäin liekkien tanssivan varovaisesti vapauttaan. Toisaalta ollakseni rehellinen, rakastan kynttilöiden rauhoittavuutta ihan kaikkina vuorokaudenaikoina riippumatta vähääkään siitä, onko maisema ikkunalasin takana pukeutunut pimeyteen vai auringonsäteisiin ja niin rakastan myös kaamosvaloja, joita myös ilmeisesti jouluvaloiksi kutsutaan, mutta itse viritän kaamosvalot asuntooni jo ensimmäisinä pimeinä iltoina, ne ovat vain niin kauniita.

IMG_7256

AFI, DEATH CAB FOR CUTIE JA KAIKKI VUOSIA SITTEN RAKASTAMANI MUSIIKKI
Sanat hard to notice gleaming from the sky / when you're staring at the cracks palaavat luokseni aina syksyisin ja musiikin kaikuessa korvissani päädyn kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka uskomattoman paljon vuodenajat vaikuttavat musiikkimakuuni tai eivät välttämättä aivan suoraan musiikkimakuuni vaan siihen, millaista musiikkia kuuntelen eniten. Maiseman verhoutuessa ruskan uskomattomiin väreihin kuulokkeissani musiikki vaihtuu Sufjan Stevensistä kaikkeen siihen, mitä kuuntelin vuosien takaisina syysöinä, kaikkeen siihen, mitä rakastin aikoinaan päättömästi ja hengitin jokaisella hengenvedollani. Jostain tuntemattomasta syystä musiikki myös kuulostaa aina syksyisin paremmalta kuin muina vuodenaikoina ja rakastan niitä hetkiä, kun katselen maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja kuulokkeissani soi suuresti rakastamani AFI tai esimerkiksi Death Cab for Cutie, jonka löydän elämääni aina uudestaan syksyisin ja rakastan sitä, kun istuessani auringonlaskun jälkeen pimeässä asunnossani kynttilöiden valaistessa tätä pientä yksiötä hukun sitten sanoihin and i do believe it’s true / that there are roads left in both of our shoes / but if the silence takes you / then i hope it takes me too, siinä on jotain tavattoman kaunista.

TIM BURTONIN ELOKUVAT JA LAPSUUDEN RAKKAIMMAT DISNEY-KLASSIKOT
Olen aina ollut käsittämättömän huono katsomaan elokuvia, mutta jostain tuntemattomasta syystä jokin minussa muuttuu aina syksyn saapuessa niin, että nautin suunnattomasti sellaisista rauhallisista illoista, kun voin tehdä itselleni pätkiskaakaota ja rauhoittua katsomaan elokuvia. Ehdottomiin suosikkielokuviini syksyisin kuuluvat The Nightmare Before Christmas, Corpse Bride, Edward Scissorhands, Alice in Wonderland sekä aiemmin syksyllä ensimmäistä kertaa näkemäni Alice Through the Looking Glass. Tim Burtonin elokuvien lisäksi suosikkielokuviini kuuluvat myös rakkaimmat Disney-klassikot, kuten Bambi, 101 dalmatialaista sekä Kaunotar ja kulkuri, jotka ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta asti ja saavat minut edelleen rauhoittumaan samalla tavalla kuin vuosia sitten.

TOVE JANSSONIN MUUMIKIRJAT JA REHELLISESTI MUUMIT MYÖS NOIN YLEISESTI
Lapsuusvuosina yksi suosikkisarjoistani oli aivan ehdottomasti Muumilaakson tarinoita ja näiden vuosien saatossa olen nähnyt jokaisen jakson luvattoman monesti, mutta huolimatta niistä lukuisista katselukerroista kyseinen sarja kuuluu edelleen olennaisesti elämääni ja suosikkijaksoni ovat edelleen samat kuin lapsuusvuosina, Muumipeikon ja Pikku Myyn talvinen seikkailu, Majakka, Majakka syttyy, Laineilla lipuva teatteri, Muumipapan toinen nuoruus sekä Joulutarina. Tavallaan suhteeni Muumeihin on vuosien saatossa vain vahvistunut entisestään ja mennessäni eilen nukkumaan nauroin ääneen sitä, kuinka olin pukeutunut Muumi-yöpaitaan kaatessani mysliä siihen kaikista rakkaimpaan Muumikulhoon, mutta kieltämättä myös sitä, kuinka lopulta kääriydyin Muumilakanoihin pimeässä asunnossani poikaystäväni naurahtaessa. Suhteeni Muumeihin on siis yksinkertaisesti niin suunnatonta rakkautta, etteivät sanat koskaan riittäisi ja varsinkin näin syksyisin Muumit onnistuvat aina palaamaan elämääni vahvemmin kuin muina vuodenaikoina, tänä syksynä rakkainta ovat kuitenkin Tove Janssonin kirjat ja niistä suosikkejani ovat ehdottomasti Muumipappa ja meri sekä Taikatalvi, suosittelen lukemaan, jos ette jostain syystä ole vielä lukeneet.

IMG_7265IMG_7372IMG_7327

PÄTKISKAAKAO, GLÖGI JA LOPUTTOMASTI YLISTÄMÄNI VANILJATEE
Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan juo kahvia ja pyytävät sen sijaan aina aivan kaikissa sosiaalisissa tilanteissa teetä, mikä taas puolestaan herättää muissa ihmisissä aina sen kysymyksen, että milloinhan tämä nainen opettelee juomaan kahvia. Todennäköisesti en koskaan, nimittäin kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka juovat teetä siksi, että rakastavat niitä lukuisia makuja niin suunnattomasti, eikä siis todellakaan siksi, että kahvi on aivan äärettömän pahaa. En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa siitä enää yhtään tämän enempää, vaan siitä, kuinka syksyisin yksi parhaista asioista on ehdottomasti lämpimät juomat ja näin ollen luonnollisesti myös loputtomasti ylistämäni vaniljatee, joka kuuluu elämässäni kaikkiin vuodenaikoihin, mutta erityisesti syksyyn ja kylmiin aamuihin, kun on puettava ne villasukat jalkaan. Näistä lämpimistä juomista suosikkeihin kuuluvat myös pätkiskaakao ja glögi, jotka kuuluvat puolestaan pimeyteen verhoutuneisiin rauhallisiin iltoihin, kun esimerkiksi kirjoitan näitä tekstejäni.

JOULUN ODOTTAMINEN ILMAN, ETTÄ SITÄ PIDETÄÄN TAVATTOMAN OUTONA
Olen aivan ehdottomasti jouluihminen ja ollakseni rehellinen minun on kerrottava, että kuuntelen joulumusiikkia kaikkina vuodenaikoina ja alan aina odottamaan joulua viimeistään toukokuussa, pahimmassa tapauksessa odotan joulua vuoden jokaisena päivänä lukuunottamatta jouluaattoa. Minä rakastan joulumusiikkia, mutta rakastan myös kauniita koristeita, lumihuntuun verhoutunutta maisemaa, pipareita, jouluvaloja ja hetkeä aiemmin mainitsemaani glögiä, mutta ennen kaikkea rakastan sitä rauhallista ja rakkauden täyteistä tunnelmaa ja siksi syksyn saapuessa on yksinkertaisesti aivan parasta alkaa odottamaan joulua ilman, että se on kaikkien muiden mielestä kamalan outoa.

VAHVA TUNNE SIITÄ, ETTÄ JOKIN PÄÄTTYY JA SAMALLA ALKAA
Kouluvuosina syksyissä ehdottomasti parasta oli tunne siitä, että jokin päättyy ja samalla myös alkaa, kouluvuosina syksy oli aina tavallaan uuden aikakauden alku ja siltä se tuntuu edelleen, vaikka olen istunut luennoilla viimeksi yli kaksi vuotta sitten ja myös siitä valmistumisestanikin on kohta kaksi kokonaista vuotta. Syksyisin jokin päättyy ja samanaikaisesti alkaa, enkä tiedä mitään lohdullisempaa ja rauhoittavampaa ajatusta, syksy on aina tavallaan uusi mahdollisuus, uusi alku ja se on niin käsittämättömän kaunis ajatus, etteivät sanat riittäisi yhtään mitenkään.

IMG_7264IMG_7368

18. lokakuuta 2017

TÄMÄ KAUPUNKI TULEE AINA OLEMAAN KOTINI

IMG_7907IMG_7936IMG_7979

Asuin ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni täällä Savonlinnassa ja niistä vähintään viimeiset viisi vuotta toivoin jatkuvasti pääseväni muuttamaan minne tahansa muualle, mutta asuttuani kolme vuotta muualla päätin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin palata tänne jäädäkseni. Vaikka silloin kaksi vuotta sitten jäin tänne lopulta ainoastaan kymmeneksi kuukaudeksi, tunnen edelleen jatkuvasti pakottavaa tarvetta päästä takaisin tämän pienen oopperakaupungin rauhallisuuteen, jokin tässä kaupungissa vetää minua puoleensa eri tavalla kuin missään muussa kaupungissa. Luulen, että kyse on kotikaupunkirakkaudesta, mutta istuessani eilen aamupäivän viimeisinä hetkinä siinä samassa paikallisliikenteen bussissa, jolla matkustin aina lukiovuosina Kyrönsalmen sillan ylitse keskustaan kouluun, pysähdyin hetkeksi miettimään, mikä minussa itsessäni on näiden viiden vuoden aikana muuttunut niin huomattavasti, että nykyään rakastan tätä pientä oopperakaupunkia koko sydämestäni sen sijaan, että toivoisin pääseväni täältä jatkuvasti pois vihaten suuresti tämän kaupungin jokaista katua kuten lukiovuosina.

Nimenomaan, mikä minussa on muuttunut, nimittäin tässä kaupungissa ei ole mikään kovin oleellisesti muuttunut, kaupungin kummassakin pienessä elokuvateatterissa elokuvat pyörivät vain muutaman viikon ajan, kotiin kulkeva paikallisliikenteen bussi ei kulje viikonloppuisin ollenkaan ja Kyrönsalmen sillat avautuvat tarvittaessa tasatunnein, eikä varmaan yksikään kaupungin asukas ole siltikään täysin sisäistänyt kyseistä tosiasiaa, nimittäin voisin vannoa, että jokainen kiroilee olematonta kiirettään joutuessaan pysähtymään siltojen avautuessa. Kyllähän tämä kaupunki toisaalta sinänsä muuttuu, että Olavinkatua uudistetaan jatkuvasti huonompaan suuntaan ja asukkaiden kiroamat Kyrönsalmen sillat eivät ilmeisesti kohta enää avaudukaan tasatunnein, mutta kaikesta huolimatta tämä kaupunki edelleen tavallaan kuolee syksyisin ja herää aina uudelleen eloon kesäisin oopperakauden alkaessa, sitä ei varmaan mikään pysty koskaan muuttamaan. Kävellessäni eilen Linnankatua, jossa minulla oli vielä kaksi vuotta sitten aivan uskomattoman kaunis koti ja epämääräinen kasa kirjoja ikkunalaudalla, mietin, kuinka aina tähän aikaan vuodesta tämä kaupunki on itselleni kuitenkin rakkaampi kuin koskaan, vaikka keskustan kadut eivät olekaan enää pitkään aikaan täyttyneet turisteista ja kaupunki alkaa vähitellen vaipua talvihorrokseen, aivan suunnattomasti rakkaampi kuin muina vuodenaikoina, mietin hymyillen ja katselin, kuinka auringonsäteet maalasivat maisemaa kauniisti.

IMG_7993IMG_7987

Mikä minussa on muuttunut, mietin kävellessäni Riihisaaressa auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani ja ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen astuin saaressa sijaitsevan Savonlinnan maakuntamuseon raskaasta ovesta sisään, maksoin itselleni ensimmäistä kertaa elämässäni aikuisten lipun ja hymyilin tyhmästi nähdessäni museon alakerrassa täysin saman näyttelyn kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun vierailin museossa viimeksi ja hymyilin, kun kävellessäni nurkkaan asetetun miehen ja saimaannorpan ohitse jostain alkoi varovaisesti soimaan Vanhojapoikia viiksekkäitä. Niin hymyilin tälläkin kertaa, museon hämärässä valaistuksessa pysähdyin hetkittäin lukemaan elämästä menneisyydessä ja noustuani portaat yhtä hämärään yläkertaan en voinut olla hymähtämättä itsekseni nähdessäni museon perimmäisessä nurkassa vihreän liitutaulun ja vanhat pulpetit, tavallaan äärettömän nostalgista. Yläkerran jälkeen minä kiersin vielä kertaalleen alakerran näyttelyn ja kävellessäni hetkeä myöhemmin vanhalla rautatiesillalla auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni, syystuuli tarttui vaaleisiin hiuksiini ja maisema oli yksinkertaisesti juuri niin äärettömän kaunis, etten voinut kuin pysähtyä katselemaan rautatiesillalta avautuvaa maisemaa ja miettiä, kuinka tavallaan mikään minussa ei ole muuttunut, olen vain näiden vuosien aikana alkanut ymmärtää, ettei missään kauempana ole oikeastaan yhtään parempi kuin täälläkään ja lopulta tämä kaupunki tulee aina olemaan kotini. Se aivan erityisen rakas paikka, jota mikään muu kaupunki ei pystyisi koskaan korvaamaan.

      Ps. En nähnyt mandariinisorsaa, mikä harmi.                   
     
IMG_7953IMG_7933IMG_7955

16. lokakuuta 2017

VIIMEISET HYVÄSTIT ISOISÄLLE

Kolmantenatoista päivänä auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse minun seistessäni keskellä ruskaan verhoutunutta metsää kuuntelemassa puiden rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja hengittämässä raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä. Oli aivan tavattoman kaunista, auringonsäteet lämmittivät kalpeita poskipäitäni kävellessäni koivujen reunustamaa polkua kameran kanssa ja pysähtyessäni katselemaan maisemaa linssin lävitse tuulenhenkäys pudotti lehtiä olkapäilleni, siinä hetkessä tuntui kuin syksy olisi halunnut rauhoittaa minua kietoen turvalliseen syleilyynsä juuri ennen hetkeä, jota olin pelännyt lapsuudestani asti. Hetkeä, jolloin maailmani kaatuisi hetkellisesti pahemmin kuin koskaan aiemmin, mietin auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilin itsekseni, kuinka voikaan olla niin äärettömän kaunista, vaikka sisälläni oli suunnattoman surun lisäksi ainoastaan tyhjyyttä.

Seuraavana päivänä pukeuduin mustaan, kävelin hermostuneena hautausmaan ohitse ja kahdelta iltapäivällä istuin kappelissa kuuntelemassa, kuinka serkkuni soitti selloa käsittämättömän kauniisti. Vain hetkeä myöhemmin jokin minussa särkyi pieniksi palasiksi, kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja kävellessäni perheeni kanssa isoisäni arkulle jättämään viimeisiä hyvästejä tunsin surun jokaisessa hengenvedossani, tyhjyyden selkärankani jokaisessa nikamassa. Urkujen soidessa suru tuntui pohjattomalta rintalastani alla, pyyhin kyyneleitäni muistojen virratessa ohitseni kuin ohikiitävinä kuvina ja seistessäni lopulta haudalla, joka peittyi kukkaseppeleisiin hiljaisten kyynelten valuessa jokaisen poskipäille, valonsäteiden siivilöityessä varovaisesti puiden lomitse näin linnunpöntön haudan viereisessä puussa ja tiesin, että isoisän on siinä viimein hyvä olla. Nuku rauhassa ukko, kuuntele lintujen laulavan.


IMG_7239

9. lokakuuta 2017

KENENKÄÄN MUUN KANSSA EI OLE KOSKAAN VOINUT

IMG_6910IMG_6930IMG_6923

Viikonloppu oli täynnä aivan ääretöntä rakkautta ja onnellisuutta, kun perjantaina niiden viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen istuin sängyn reunalla saatuani viimein, sen loputtomalta tuntuneen turhautumisen jälkeen, kirjoitettua viimeisimmän tekstini tähän blogiin, nauroin levottomuuttani pimeässä asunnossa ja käperryin sitten sen maailman rakkaimman ihmisen kainaloon katsomaan yhtä niistä ainoista sarjoista, joita nykyään enää katson televisiosta sietäen mainoskatkotkin. Vain elämää on nimittäin mielestäni tavallaan äärimmäisen mielenkiintoinen sarja huolimatta siitä, että nyt on menossa seitsemäs tuotantokausi ja normaalisti kaikki suomalaiset sarjat alkavat näin monen tuotantokauden jälkeen menettää mielenkiintoisuuttaan. Vaan tämän sarjan jokainen tuotantokausi on liikuttanut minua suunnattomasti ja katsoessani perjantaina pimeässä asunnossa maailman rakkaimman ihmisen kanssa Sannin laulavan televisiossa mä haluun soittaa sulle vaikka ei oo asiaa / miten menee, ompa hitonmoinen ikävä / mä tarviin sua, niinkuin lapsi tarvii äitiä / ah, mikä tän saikaan aikaan / mä oon valmis sunkaa vaikka asuntolainaan mietin vain, kuinka käsittämättömän siistiä, musiikki tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani.

Lauantaina heräsin varovaisiin valonsäteisiin, nukahdin hetkittäin uudelleen näkemään unta lähtemisestä ja vähän myöhemmin tartuin käteen kävellessämme Tourujoelle valokuvaamaan, syksy oli sielläkin kauneimmillaan ja minä en voinut kuin hymyillä tyhmästi tajutessani, ettei nykyään tarvitse kuin antaa kamera ja luottaa, että se maailman rakkain ihminen ottaa valokuvat aivan kuin minä tahtoisin, kenenkään muun kanssa ei ole koskaan ollut niin. Eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla tyhmästi oma itsensä ja nauraa levottomuuttaan eteisen lattialla, hymyilin itsekseni istuessamme pimeän tultua saunassa, eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla kuin millään muulla ei tavallaan olisi mitään merkitystä, olla olemassa vain toisiamme varten ja kuunnella, kuinka metsä humisee tihkusateessa, kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut taistella jatkuvasti videopelien pelaamisesta.

IMG_6903IMG_6931

Toisaalta olen luvannut jonain päivänä opettelevani pelaamaan, totesin ääneen kävellessämme tihkusateessa kotiin ja herätessäni seuraavana aamuna kaatosateeseen ikkunalasin takana lämmitin itselleni glögiä, avasin tietokoneeni kirjoittaakseni tämän tekstin ja turhauduttuani sitten omaan perfektionismiini kaivauduin peiton alle katsomaan lastenohjelmia maailman rakkaimman kanssa ja nauroin itsekseni, kuinka kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut pysähtyä hetkittäin vertailemaan Muumien uutta ja vanhaa ääniraitaa keskenään, raivostua vaapukkamehun muuttamisesta vadelmamehuksi. Eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla niin, ettei tarvitse sanoa sitä ensimmäistäkään sanaa ja toinen ymmärtää silti sulkea sinne turvalliseen syliinsä kaikkina niinä hetkinä, kun jokin rintalastan alla kasvaa niin suureksi, ettei pysty edes huutamaan. Kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut, mietin yrittäessäni hengittää rauhallisesti sunnuntain viimeisinä tunteina ja mieleeni palasivat ne sanat oon paljon poissa, mutta ikinä en koditon / siel missä sä oot, siellä mun koti on, ne samat sanat, jotka Sanni lauloi perjantaina televisiossa yrittäessäni kovasti olla liikuttumatta kaikesta siitä aivan sanoinkuvaamattomasta rakkaudestani.

IMG_6912

6. lokakuuta 2017

TÄHÄN VUODENAIKAAN LIITTYY JOTAIN TAIANOMAISTA

IMG_6764IMG_6845

Yhtenä päivänä olin kirjoittanut monta tuntia, kun alkoi tuntua, ettei minusta irtoa enää ensimmäistäkään lausetta tai ainakaan kokonaista, vain yksittäisiä sanoja kaukaisuudesta. Ikkunalasin takana maisema verhoutui keltaisen ja oranssin sävyihin, iltapäivän auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse ja tuntui aivan kuin syksy olisi kutsunut minua luokseen. Kuin syksy olisi kutsunut luokseen rauhoittumaan, mietin istuessani eteisessä laittamassa kenkiä jalkaani ja kävellessäni hetkeä myöhemmin takapihamme kautta metsään ilmassa tuoksui syksyn rauhoittavuuden lisäksi sateen jälkeinen raikkaus, sellainen, jota oli vedettävä keuhkonsa täyteen jokaisella hengenvedollaan, kuin ei olisi koskaan ennen hengittänyt mitään niin raikasta, aivan kuin ei olisi koskaan kokenut mitään niin rauhoittavaa.

Siinä hetkessä syksy oli kauneimmillaan, puut verhoutuivat keltaiseen kuin näyttääkseen viimeisen kerran kauniilta ennen lähestyvää talvea ja pitkät heinät kaartuivat metsäpolun ylitse kietoen metsän taianomaisuuteen, kylmä tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini saaden minut tuntemaan syksyn selkärankani jokaisessa nikamassa. Tässä vuodenajassa on aina jotain uskomatonta taianomaisuutta luonnon verhoutuessa parhaimpiinsa juuri ennen kuolemaansa talven armottomuuden edessä, mietin seistessäni metsän keskellä ja siinä hetkessä tunsin itseni äärettömän pieneksi, vain olemattoman pieneksi osaksi kaikkea sitä kauneutta ja mikään ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin rauhoittavalta. Mikään ei ollut pitkään aikaan saanut minua tuntemaan niin ja siinä hetkessä minä tunsin olevani turvassa metsän humistessa ympärilläni hiljaisuuttaan, hetkeä myöhemmin kävelin tuttua metsäpolkua takaisin kotiin ja viimeisten valonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen hymyilin itsekseni, kuinka kaiken sen jälkeen sanoja ei enää tarvittu.

IMG_6832IMG_6728IMG_6793

Eilen minä jätin pikkukaupungin rauhallisuuden taakseni ja katselin ohikiitävää syksyistä maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana, kun kuulokkeissani soi vuosien takaista musiikkia, jonka löydän aina syksyisin uudelleen, siitä tahdon kirjoittaa teille jonain myrskyisenä päivänä. Tahdon kirjoittaa musiikkiin kätkeytyneestä onnellisuudesta ja valtameren kokoisesta rakkaudesta, mutta nyt aion kuitenkin viettää aikaa maailman rakkaimman ihmisen kanssa, juoda glögiä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja nauttia pimeyteen verhoutuneesta illasta, olla valtavan onnellinen.

IMG_6765

4. lokakuuta 2017

SATEINEN AAMU TOVE JANSSONIN MAAILMASSA

Tänään sadepisarat ropisivat rauhallisina kattoon, kun heräsin uuteen harmaaseen aamuun ja huoneeni hämärässä kuuntelin, kuinka jokainen tuulenhenkäys sai kuistin tuulikellon soimaan. Koirat olivat tulleet nukkumaan viereeni, toinen niistä avasi haukotellen silmänsä venytellessään tassujaan ja hymyillen minäkin päätin jäädä vielä hetkeksi, kaivauduin lämpimän peiton alle näkemään levotonta unta jostain menneisyydestä ja noustessani lopulta sängystä tunsin, kuinka levottomuus oli tarttunut minuun kuin muistuttaakseen kaikesta siitä, mistä olen vihdoin uskaltanut päästää kokonaan irti, en halua enää mitään siitä elämääni. En yhtään mitään, minä mietin kävellessäni keittämään itselleni teetä, ikkunalasin takana tuuli tarttui pensaisiin ja omenapuiden latvoihin kuin yrittäen kertoa lähestyvästä syysmyrskystä ja parkettilattia jalkojeni alla tuntui kylmältä, kohta täytyisi varmasti alkaa käyttämään villasukkia.

Hetkeä myöhemmin pukeuduin lämpimään neuletakkiin ja istuin sitten olohuoneessa juomassa vaniljateetä sateen yltyessä ikkunalasin takana, minä rakastan tällaisia syysaamuja, mietin kuunnellessani hiljaisuuden kaikuvan talon jokaisessa nurkassa ja avatessani kirjan, jota olin muutamaa päivää aiemmin alkanut lukemaan. Muumipappa ja meri on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, jotka voisin lukea kerta toisensa jälkeen aina uudestaan ja uudestaan, se on minulle yksinkertaisesti aivan äärettömän rakas kirja ja rauhoittaa minua tavalla, johon mikään muu kirja ei ole koskaan pystynyt tai tule todennäköisesti koskaan pystymään. Siksi minä suosittelen ehdottomasti lukemaan sen, jos et jostain tuntemattomasta syystä ole sitä vielä lukenut, suosittelen luonnollisesti myös rauhallisia syysaamuja ja vaniljateetä sateen ropistessa peltikattoon, myös pimenevät illat vaniljateen ja tämän kirjan kanssa toimivat.

IMG_6190IMG_6824IMG_6196IMG_6797IMG_6199

2. lokakuuta 2017

LOKAKUUN ENSIMMÄISENÄ OLI HARMAATA

IMG_6617IMG_6648

Lokakuun ensimmäisenä tuntui kuin maisema olisi väritetty lyijykynällä, harmaan kaikki sävyt aina mustaan asti, ei edes ensimmäistäkään värikynää tai vaikka olisikin, värit olisivat haalistuneet tihkusateessa, joka kasteli hiukseni kävellessäni rantaan, jossa olimme hetkeä aiemmin käyneet kääntämässä veneen talviteloilleen. Sillä ei ajettu tänä kesänä kertaakaan, ei kai ollut tarpeeksi kauniita päiviä, tiedättehän te sellaisia, ettei tuuli tarttuisi puiden latvoihin kuin varoittaen myrskystä tai varovaiset sadepisarat putoilisi kasvoille juuri silloin, kun ranta katoaa näköpiiristä ja edessä avautuva maisema on niin kaunis, että henki salpautuu. Järvet ovat aina olleet minulle tärkeitä, tavallaan kai osa minua kasvettuani tässä pikkukaupungissa ja päästessäni rantaan katselin, kuinka tuuli tarttui puiden latvoihin vastapäisellä rannalla ja kuuntelin hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain jossain kaukana horisontissa lentävät linnut ja varovainen tuuli puiden latvoissa, rannan kaislikossa ja minun takkuisissa hiuksissani, huolettomasti sidotuissa.

Kaivoin kangaskassistani kameran ja katsellessani maisemaa linssin lävitse mietin, kuinka en ole koskaan osannut inspiroitua valokuvaamisen suhteen harmaasta ja pilvisestä säästä, usein olen jättänyt kuvaamatta pelkästään siksi, etteivät auringonsäteet ole päässeet murtautumaan pilviverhon lävitse. Lokakuun ensimmäisenä päivänä se harmaa oli kuitenkin ainoa sävy, joka tuntui oikealta, tuntui kuin en olisi edes tahtonut ensimmäistäkään väriä, kuin olisin ollut yhtä harmaaseen verhoutuneen maiseman kanssa ja pilviverhon alla hengittänyt samaan rauhalliseen tahtiin tuulenhenkäysten kanssa. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt aloilleen ja en minäkään muuta osannut, sillä yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, suuresti rakastamani isoisäni, oli samana aamuna nukahtanut ikuiseen uneen.
 
IMG_6643

Isoisäni oli nukahtanut ikuiseen uneen, niin tahdoin sen ajatella seistessäni rannassa tuulenhenkäysten varovaisesti tarttuessa hiuksiini ja katselin maisemaa linssin lävitse, sillä se tuntuu olevan tavallaan ainoa asia, joka rauhoittaa minua sellaisissa tilanteissa, kun tuntuu yksinkertaisesti niin äärettömän pahalta, etteivät sanat riitä kertomaan. Ei haitannut harmaaseen verhoutunut maisema tai pilviverhon taakse piiloutuneet auringonsäteet, sinä päivänä minä en olisi mitään muuta halunnutkaan valokuvata, harmaa sulki minut turvalliseen syleilyynsä, auttoi rauhoittumaan.

IMG_6641IMG_6651

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.