HELSINKI, BAILANTAI JA ONNELLISUUS

 

Syyskuun toisena lauantaina istuin jälleen bussissa matkalla Helsinkiin, kuuntelin rakasta musiikkia maiseman vaihtuessa likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin hetkittäin vasten bussin ikkunaa, olin ollut edellisenä iltana Lutakossa rakastamassa livemusiikkia ja väsymys tuntui jokaisessa solussani. Olin odottanut sitä lauantaita yli kaksi vuotta ja havahtuessani unestani saapuessamme Helsinkiin hymyilin itsekseni unohtuessani miettimään, kuinka uskomattomalta tuntui näiden vuosien jälkeen viimeinkin nähdä se lauantai, jolloin Antti Tuisku nousisi värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla ja saisi yleisömeren syttymään liekkeihin. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni astuessani kaukoliikenteen terminaalista Narinkkatorille, sinä päivänä kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja pysähtyessäni ihmisvilinän keskellä Mannerheimintiellä liikennevaloihin katselin mielenosoituksen liikkuvan hitaasti eteenpäin vähän kauempana, valojen vaihtuessa jatkoin matkaani, oli päästävä pois ihmisvilinästä.

Olin varannut yöksi huoneen Radisson Blu Seasidesta ja kävellessäni Bulevardia pitkin kohti Hietalahtea minä hymyilin itsekseni, kuinka olin vuosia sitten kävellyt sen aivan saman matkan lukuisia kertoja, en hotelliin vaan nyt jo edesmenneeseen Nosturiin, rakastamaan musiikkia, se oli minulle yksi rakkaimmista paikoista asuessani Helsingissä. Enää ei ole rakasta Nosturia, huokaisin itsekseni ohittaessani kovin tutun maiseman ja päästessäni hetkeä myöhemmin perille katselin hotellihuoneen ikkunasta merelle, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja istuin sängyn laidalle musiikin täyttäessä huoneen nurkkia rakkaudella, olin ansainnut sen hetken. Minä olin todella ansainnut sen hetken äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen ja istuessani siinä kauniissa hotellihuoneessa katselemassa merelle minussa asui rauha, olin tyyni kuin meri hiljaisina öinä ja päätin nauttia siitä erityisestä illasta jokaisella hengenvedollani, nauttia niin, että muistaisin sen varmasti vielä vuosikymmenten päästä.

 

 

Muutamaa tuntia myöhemmin istuin raitiovaunussa matkalla kohti Olympiastadionia, auringonsäteet häikäisivät silmiäni ja minä mietin itsekseni, kuinka minulla oli vuosia sitten tapana istuajoskus  raitiovaunussa ja katsella ohikiitäviä maisemia, matkalla ei mihinkään. Sinä iltana minulla oli määränpää ja jäädessäni kyydistä hymyilin kuunnellessani raitiovaunun kolisevan jatkaessaan matkaansa ilman minua, kävelin loppumatkan stadionille ja ennen kuin huomasinkaan, minä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen. Antti Tuisku on ollut osa elämääni vuodesta 2003 saakka eli yli puolet tähänastisesta elämästäni ja muistan edelleen kovin elävästi ne hetket, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia julisteilla tapetoidussa huoneessani miettien, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin rakastin sitä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että kahdeksantoista vuotta myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä odottamassa tuon silloin vielä aloittelevan artistin nousevan värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, se olisi siitä loputtomasta rakkaudestani huolimatta tuntunut uskomattomalta, se olisi ollut jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun Antti Tuisku tavallaan unohtui, oltiin päädytty siihen pisteeseen, jossa seisoin valtavan yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen uransa suurimmalla keikalla ja että se loputtomalta tuntuva yleisömeri oli odottanut yli kaksi vuotta pääsevänsä näkemään juuri sen illan, uskonut ja luottanut siihen, että maailman tilanteesta huolimatta Bailantai vielä koittaisi kauniimpana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömeri ollut odottanut turhaan, nimittäin Bailantai oli ihan ensimmäisistä sekunneista asti jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, etten minä osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta, mutta vähän myös ylpeydestä. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä nostin käteni ilmaan, huusin ääneni käheäksi ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan värivalojen häikäistessä silmiäni, tanssin jalkani kipeiksi ensimmäistä kertaa kuukausiin ja olin niin valtavan onnellinen, etten minä olisi löytänyt sille tunteelle siinä hetkessä tarpeeksi suuria sanoja.

 

Sinä lauantaina Olympiastadionilla nähtiin yksinkertaisesti niin uskomaton spektaakkeli, etten minä usko enää koskaan pääseväni kokemaan mitään samanlaista. Värivalojen loisteessa musiikki kuljetti mukanaan muistoissa ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään lukemattomien valojen syttyessä valtavassa yleisömeressä niiden kaikista kauneimpien sanojen kaikuessa stadionin jokaisessa nurkassa, se oli yksinkertaisesti jotakin niin uskomatonta, että olisin toivonut sen kestävän vähintään pienen ikuisuuden. Olisin toivonut voivani tanssia koko yön rakkaan musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani, nostaa käteni ilmaan aina vain yhä uudelleen pelkästään siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja hymyillessäni varovaisten kyynelteni läpi illan viimeisten biisien aikana en olisi voinut olla enää yhtään ylpeämpi Antti Tuiskusta ja koko sen aivan uskomattoman spektaakkelin takana olevasta tiimistä, se oli ehdottomasti yksi hienoimmista illoista, mitä minä olen vuosiin päässyt kokemaan.

 

Hetki sen uskomattoman spektaakkelin päättymisen jälkeen seisoin Töölössä bussipysäkillä odottamassa bussia, enkä osannut lopettaa hymyilemistä, vaikka jalkani olivat kipeät ja väsymys tuntui aivan jokaisessa solussani, minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja se tuntui hyvältä. Matkalla hotellille katsoin pimeyteen verhoutuneita vuosien takaa tuttuja maisemia bussin ikkunalasin takana ja vielä ennen kuin piilouduin pehmeisiin lakanoihin kävelin hetken Hietalahden rannassa, kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni ja katselin kaupungin kirkkaita valoja, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, etten valinnut hotellia aivan kaupungin keskustasta, Hietalahdessa oli minulle siinä hetkessä juuri tarpeeksi rauhallista. Istuin hetkeksi aloilleni, katselin kaupungin kirkkaita valoja ja hengitin syvään, äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä ihan vain istua siinä ja hengittää, tavallaan kaukana kaikesta, siellä, missä olin vuosia sitten tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

 

 

Sinä yönä minä nukuin paremmin kuin olen nukkunut missään hotellissa vuosikausiin ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin, jotka murtautuivat hämärään hotellihuoneeseeni raolleen jääneiden verhojen välistä hymyilin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin ollut edellisenä iltana. Avasin verhot ja katselin hetken merelle, sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään ja piilouduin vielä hetkeksi pehmeisiin lakanoihin katsomaan Heartlandia, ihana hidas aamu ja ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista viikonlopuista.

 

SINÄ ILTANA MOON SHOT YLITTI KAIKKI ODOTUKSENI

 

Kauan sitten, yhtenä tammikuisena yönä lumisateen muuttaessa ikkunalasin takana hetkittäin suuntaansa, minä rakastuin Lapkoon, rakastuin pikkukaupungin verhoutuessa pimeyteen ja kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni. Sinä yönä minä rakastuin musiikin uskomattomaan voimaan ja samalla siihen herkkyyteen, joka armottomasti särki hauraan sydämeni tuhansiin palasiin ja samalla kuiskaili rakkauttaan murtaen jokaisen suojamuurini niin, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni hymyillessäni tyhmästi. Siitä tammikuisesta yöstä saakka Lapko on ollut minulle yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja vielä tärkeämpi siitä tuli sinä seitsemän vuoden takaisena iltana, kun tapasimme maailman rakkaimman kanssa. Meidän tarinamme alkaa nimittäin siitä marraskuisesta illasta ja Lapkon Scandalista, jota kävelimme aamuyöllä pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan, sinä yönä se yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä oli saattanut yhteen kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, kaksi ihmistä, jotka eivät olleet osanneet yhtään odottaa niin tapahtuvan, eivät osanneet odottaa jotain niin kaunista alkavan.

 

Samana talvena, kun rakastuin lapkoon, myös Disco Ensemble löysi tiensä elämääni varastaen erityisen paikan sydämestäni ja kun neljä vuotta sitten huusin ääneni käheäksi yhtyeen viimeisellä keikalla Tavastialla en voinut olla miettimättä, kuinka tulen tuskin koskaan enää tuntemaan samalla tavalla millään keikalla, Disco Ensemble oli ollut värivalojen loisteessa aina niin erityinen. Vain pari vuotta myöhemmin, vuonna 2020 Ville Malja, Jussi Ylikoski, Mikko Hakila ja Henkka Seppälä ilmoittivat perustaneensa uuden yhtyeen ja minä en olisi voinut olla uutisesta yhtään enemmän innoissani, en tiennyt yhtyeestä mitään muuta kuin nimen, mutta olin varma, että se tulisi olemaan jotain sellaista, mikä saisi sydämeni muuttamaan rytmiään. On myönnettävä, että yhtyeen, jonka jäsenten historiasta löytyvät kolme itselleni äärettömän rakasta yhtyettä Lapko, Disco Ensemble ja Children Of Bodom, kohdalla odotukseni olivat rehellisesti sanottuna todella korkealla ja kun Moon Shot sitten vielä samana syksynä julkaisi ensimmäisen singlensä, ylitti se kaikki odotukseni ja sai hymyilemään niin, että kävellessäni pitkin rantaraittia yhtenä syksyisenä iltapäivänä tuntui samaalta kuin aikoinaan löytäessäni Lapkon elämääni.

 

  

Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa viime syksynä ja itselleni siitä tuli yksi syksyn tärkeimmistä albumeista, yksi niistä, jotka soivat kuulokkeissani kerta toisensa jälkeen kävellessäni pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja ja istuessani aamuisin työpöytäni ääressä ennen auringonnousua, siitä tuli yksi albumeista, joihin kätkin kaikista kauneimmat muistot siitä kauniista syksystä ja seuraavasta talvesta. Vuosi sitten syksyllä julkaistu Confession oli ehdottomasti yksi hienoimmista viime vuonna ilmestyneistä albumeista ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä enemmän tahdoin nähdä yhtyeen värivaloissa. Syyskuun yhdeksännen päivän iltana suuntasimme viimein todistamaan yhtyettä ensimmäistä kertaa värivalojen loisteeseen ja seistessämme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, en ollut odottanut turhaan. Musiikin vyöyryessä yleisömeren ylitse minusta tuntui kuin olisin jossain toisessa maailmassa, oli olemassa vain se aivan uskomaton hetki värivalojen loisteessa ja yhtään millään, mitä niiden seinien ulkopuolella oli meneillään, ei siinä hetkessä ollut mitään merkitystä, siinä hetkessä kaikki oli hyvin, vaikka niiden seinien ulkopuolella ei olisikaan ollut.

 

Moon Shot ylitti kaikki odotukseni sinäkin iltana. Siinä oli jotain samaa kuin oli Lapkon ja Disco Ensemblen keikoissa aikoinaan, mutta siinä oli silti jotain uutta ja vielä vähän suurempaa, voimakkaampaa, jotain sellaista, mitä minä en ollut osannut odottaa ja mikä saa minut edelleen vähän sanattomaksi kirjoittaessani tätä tekstiä syyskuun viimeisenä keskiviikkona. Värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni ja musiikin tunkeutuessa syvälle rintalastani alle sydämeni janosi lisää ja olisin voinut huutaa ääneni käheäksi siitä äärettömästä rakkaudesta, olin jokaisella hengenvedollani niin elossa, että kävellessämme myöhemmin sillan yli kotiin hymyilin itsekseni osaamatta lopettaa edes päästessämme kotiin. Se oli yksi syyskuun hienoimmista illoista ja koska Moon Shot on tällä hetkellä ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista yhtyeistä suosittelen suuntaamaan yhtyeen keikalle, jos sellainen mahdollisuus tulee jonain päivänä vastaan. Lupaan, tämän yhtyeen kohdalla et tule pettymään.

 

OLAVINLINNA, APOCALYPTICA JA MUSIIKIN USKOMATON VOIMA

 

Elokuun viidennen päivän iltana pukeuduin vanhaan kukkamekkooni ja katselin vastarannalla seisovaa vanhaa kivilinnaa, jonka mystisillä käytävillä ja korkeissa torneissa kävimme isäni kanssa kierroksella parikymmentä vuotta sitten yhtenä syksyisenä iltapäivänä. Olavinlinna on ollut minulle lapsuusvuosistani saakka ehdottomasti yksi rakkaimista paikoista tässä maailmassa ja vaikka minä olen nähnyt kivilinnan sen syksyisen iltapäivänkin jälkeen lukemattomia kertoja, siinä on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja armottomia syyssateita, kauniita kesäpäiviä kaupungin herätessä aina henkiin pitkän talven jälkeen. Sinä elokuun viidennen päivän iltana ihmiset lipuivat rantatietä pitkin kohti auringonsäteiden loisteessa rauhallisena seisovaa kivilinnaa, oli aivan äärettömän kaunis loppukesän ilta ja lempeä tuuli leikki hiuksillani kävellessämme puista siltaa pitkin Tallisaareen ja katsellessamme mustien lintujen lentävän lähes pilvetömällä taivalla.

Kävellessämme sisään linnan korkeista ovista minä huokaisin itsekseni, kuinka pelkästään se tuoksu sai minut matkaamaan ajassa taaksepäin, muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, jotka olen saanut elämäni aikana kivilinnan vuosisatoja vanhojen muurien suojassa viettää. Sinä iltana olimme tulleet Olavinlinnaan nauttimaan musiikista värivalojen loisteessa ja katsellessani linnan muurilta edessäni avautuvaa järvimaisemaa kuin huomaamattani unohduin muistelemaan kolmentoista vuoden takaista syksyistä iltaa, jolloin istuimme pikkusiskoni ja serkkuni kanssa linnan viileydessä Nightwishin noustessa värivalojen loisteeseen, en tule koskaan unohtamaan sitä iltaa, se oli yksi hienoimmista keikoista, joita olen elämäni aikana saanut todistaa. Olavinlinnan kivimuurien suojassa musiikki tuntui jotenkin erityiseltä ja niin se tuntui sinäkin iltana, kun neljä vuotta sitten istuimme maailman rakkaimman kanssa kivimuurien suojassa Children Of Bodomin täyttäessä tilan rakkaalla musiikille, muistoilla vuosien takaa. Sinä iltana olimme tulleet katsomaan Apocalyptican keikkaa, jonka olisi alunperin pitänyt olla jo kaksi vuotta sitten elokuussa, mutta jota koronapandemian vuoksi jouduttiin siirtämään lopulta kaksi kertaa.

 

 

Muistan yhä edelleen varsin elävästi sen hetken, kun kolmetoista vuotta sitten näin Apocalyptican ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa. Vuoden 2009 Sauna Open Airin ensimmäinen päivä Tampereella oli ehtinyt iltaan seistessämme yleisömeren keskellä Apocalyptican noustessa värivalojen loisteeseen ja kun musiikki löi vasten kasvojani minä tunsin itseni äärettömän pieneksi, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tavallaan osannut odottaa ja samalla jotain sellaista, mikä sai minut silloin rakastumaan yhtyeeseen yhä syvemmin hämärtyvässä illassa. Istuessamme kolmetoista vuotta myöhemmin sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tunsin itseni aivan yhtä pieneksi kuin minä tunsin silloin kolmetoista vuotta sitten, musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani tunsin kyynelten tarttuvan kiteiksi silmäkulmiini ja hauraan sydämeni muuttavan rytmiään musiikin käsittämättömän voiman edessä. Apocalyptica on mielestäni aina ollut parhaimmillaan värivalojen loisteessa, mutta sinä elokuisena iltana yhtye oli vielä vähän enemmän ja kuulosti niin uskomattomalta, että minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja sen armottomat hyökyaallot.

Sinä elokuisena iltana kivimuurien suojassa musiikki oli niin käsittämättömän suurta, että hetkittäin se tuntui vähän epätodelliselta, se oli samanaikaisesti uskomattoman herkkää ja niin voimakasta, että sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja lopulta varovaiset kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni. Juuri siksi minä rakastan musiikkia värivalojen loisteessa niin valtavasti, huomasin miettiväni itsekseni musiikin vyöryessä hyökyaallon lailla yleisömeren ylitse ja saadessa aivan kaiken muun ympäriltäni hetkeksi katoamaan, oli olemassa vain se hetki, musiikki ja yleisömeri, joka hukkui musiikin alle. Kävellessämme sinä iltana rantatietä pitkin autollemme hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut uskomattoman kaunis ilta, sellainen, jota oli kannattanut odottaa yli kaksi vuotta ja jonka tulisin muistamaan vielä sittenkin, kun olisin unohtanut jo paljon. Kotimatkalla auringonlasku maalasi maiseman vaaleanpunaisella ajaessamme Kyrönsalmen sillan ylitse kaupungin itäpuolelle, vesi oli tyyni ja tunteiden valtameri minun sisälläni alkoi vähitellen rauhoittua, tyyntyä kuin vesi meidän alapuolellamme.

 

TAIANOMAISEN KAUNIS AAMU KAUKANA KOTOA

 

Yhtenä elokuun ensimmäisistä öistä me valvoimme aamun ensimmäisiin tunteihin asti, istuimme mökin kuistilla nauttimassa kauniista kesäyöstä ja kun auringonnousu maalasi maiseman kauniilla sävyillään kävelimme pitkin kylätietä, katselimme usvan tanssivan pellolla. Hiljaisuus kuiskaili lempeässä tuulessa, vesipisarat kimaltelivat puiden oksilla aamun ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa ja mietin hetken itsekseni, kuinka voisin jäädä, kävellä aamuisin hiljaista kylätietä ja kuunnella metsän rauhoittavaa huminaa ympärilläni. Hetkittäin haaveilen sellaisesta elämästä, kodista jossain kaukana mainosvalojen loisteesta ja auringonnousun maalaamista hetkistä metsien ja peltojen reunustamilla kyläteillä, haaveilen rauhallisista illoista ja metsien rauhallisesta huminasta, mietin itsekseni hiekkatien tuntuessa turvalliselta jalkojeni alla ja syksyn tuoksuessa häivähdyksenä ilmassa.

Palatessamme takaisin näimme sen jo mökkitieltä, oli kuin korkeiden koivujen takana siintävä järvi olisi ollut tulessa. Minä en ollut aikoihin nähnyt mitään niin taianomaista ja seistessäni vain hetkeä myöhemmin laiturilla katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa huokaisin itsekseni, kuinka se oli kuin maalauksesta tai satukirjan sivulta. Aamun taianomaisen kaunis usva tanssi järvellä auringonsäteiden loisteessa, pieni karvakuono käveli varovaisin askeli viereeni katselemaan järvelle ja minä mietin itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen olin juuri siinä hetkessä, kaiken sen loputtoman taianomaisuuden keskellä pieni. Lempeän tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini huokaisin syvään, auringonsäteet alkoivat vähitellen häikäistä vihreitä silmiäni ja aamun usva kadota metsän taakse, se oli ollut täydellinen loppukesän aamu, sellainen, jota minä muistelen vielä tänään syyskuun viimeisenä lauantaina lämmöllä kirjoittaessani näitä lauseita illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa.

 

ELOKUUN ENSIMMÄISINÄ ÖINÄ KUUNTELIMME HILJAISUUTTA

 

Elokuun ensimmäisinä öinä tähtitaivas verhoutui tummansiniseen samettiin meidän istuessamme mökin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani tuulen tarttuessa korkeiden koivujen oksiin saaden kaiken tuntumaan hetkittäin vähän aavemaiselta. Oli niin loputtoman pimeää, ettemme nähneet koivujen takana siintävää järveä ja se tuntui uskomattomalta, pimeys, jonka sylissä tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki, korkeiden koivujen latvoissa kuiskaileva loppukesän tuuli ja sinisellä taivalla varovaisesti loistavat tähdet. Niinä elokuun ensimmäisinä öinä ilmassa tuoksui jo häivähdys syksystä ja syvällä rintalastani alla asui suunnaton rauha, ne olivat erityisiä iltoja, sellaisia, jolloin en olisi halunnut olla missään muualla.

Yhtenä yönä kävelimme pitkin hiljaista kylätietä ja kun mökin valot katosivat näkyvistä meidän ympärillämme oli vain valtameren kokoinen pimeys, tuuli humisi puiden latvoissa ja oli sytytettävä taskulamppu nähdäksemme mihin kävelemme. Sen loputtoman pimeyden keskellä jokainen askel tuntui kuin matkalta tuntemattomaan ja kävellessämme takaisin mökille kuuntelimme, kuinka kylätietä reunustavassa metsässä maahan pudonneet oksat katkesivat askeleiden alla, askeleiden, jotka saivat meidät pysähtymään hetkeksi aloillemme ja minun sydämeni muuttamaan rytmiään, lyömään hetken aikaa kiivaammin. Ehkä se oli kauris, minä mietin myöhemmin itsekseni piiloutuessani lämpimän peiton alle näkemään unta, jota en kuitenkaan enää seuraavana aamuna muistanut.

LÄHESTYVÄ SADE JA TUHANSIEN TARINOIDEN SILTA

 

Elokuun toisena päivänä ajoimme pitkin korkeiden mäntyjen reunustamaa harjutietä auringonsäteiden luodessa pitkiä varjoja mutkittelevalle tielle. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt korkeiden puiden takana pilkottavan vanhan sillan, joka oli seisonut rauhallisesti aloillaan sadetta lupaavan taivaan alla aivan kuin se oli seisonut jo varmasti vuosikymmeniä. Minun on päästävä katsomaan tuota siltaa, olin ajatellut ääneen ja siksi poikkesimme sinä elokuisena päivänä harjutieltä ja ajoimme kapeaa metsätietä Hopeasaareen, katsomaan tuota vanhaa siltaa, joka oli muutamaa päivää aiemmin näyttänyt kuin satukirjan sivulta sadetta lupaavien tummien pilvien alla.

Jätimme auton metsätien päähän ja jatkoimme matkaamme kävellen pitkin rantaan johtavaa vuosien saatossa luonnon valtaamaa polkua. Vain hetkeä myöhemmin edessämme avautui uskomattoman kaunis järvimaisema ja  kaiken sen keskellä auringonsäteiden loisteessa seisoi rauhallisesti aloillaan se vanha silta, jota olin muutamaa päivää aiemmin katsellut auton ikkunasta ajaessamme harjutietä. Kannatti tulla katsomaan, hymyilin itsekseni kävellessäni pitkin vuosikymmenien ajan elämää nähnyttä puista siltaa ja pysähtyessäni katselemaan edessäni avautuvaa valtavan kaunista maisemaa. Tummanpuhuvat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle ja jatkuvasti yltyvä tuuli tarttui hiuksiini, pian sataa, sanoin nostaessani katseeni kohti taivasta ja kuunnellessani metsän huminaa.

 

 

Ylitimme sillan osaamatta tavallaan odottaa yhtään mitään ja kun löysimme korkeiden puiden varjosta luonnon armoille jätetyn rakennuksen minä en vain yksinkertaisesti osannut olla miettimättä itsekseni, että sillä paikalla on oltava tarina, sellainen, joka koskettaa koko seutua. Jotain sellaista siinä kaikessa oli, että tiesin sen paikan nähneen valtameren kokoisia tunteita, elämää kaikissa sen miljoonissa sävyissä ja seistessämme autioituneella parkkipaikalla kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani. Ajaessamme hetkeä myöhemmin takaisin mökille laitoin vanhemmilleni valokuvan luonnon armoille jätetystä rakennuksesta kysyäkseni, tietäisivätkö he jotain paikan historiasta ja pian sain kuulla tarinoita Vilkaharjun leirintäalueelta, paikka oli todella nähnyt elämää ja minusta tuntuu, että sitä siltaa oli leirintäalueen vastaanotosta Hopeasaareen kulkenut vuosikymmenten aikana valtavan onnellisia ihmisiä, humaltuneena alkoholista tai ihan vain elämästä, se oli tuhansien tarinoiden silta.

TUNTUI KUIN SYKSY OLISI ALKANUT LÄHESTYÄ MEITÄ

 

Elokuun ensimmäisenä aamuna minä näin neljä kaurista, ne kävelivät pellon ja kylätien poikki mökin viereiseen metsään katsellessani pienen karvakuonon kanssa vähän kauempaa ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin siitä pienestä hetkestä metsien keskellä, siitä hetkestä, joka oli kuin lapsuuteni satukirjoista. Tuuli kuiskaili varovaisesti puiden latvoissa minun hengittäessäni aamun viileää ilmaa keuhkojeni täydeltä, yöllä oli satanut vettä ja hiekka tarttui kumisaappaideni pohjaan jatkaessani matkaani pitkin kylätietä rakkaan karvakuonon kanssa. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla valonsäteiden loisteessa, tuuheahäntäinen orava kiipesi korkeaan kuuseen ja en voinut olla miettimättä, kuinka se oli kaikessa harmaudessaan äärettömän kaunis aamu ja kuinka olin kaivannut sellaisia aamuja, rauhoittavia hetkiä hiljaa humisevan metsän keskellä.

Kävellessämme takaisin uhkaavat sadepilvet alkoivat armottomasti kerääntyä taivaalle ja hetkeä myöhemmin laittaessani aamiaista mökin pienessä keittiössä kuuntelin, kuinka alkoi jälleen sataa. Sadepisarat rummuttivat aitan peltikattoa ja valuivat vuolaina pitkin automme tuulilasia kääriytyessäni vilttiin ja istuessani keinutuoliin syömään aamiaista, tuntuu tavallaan kuin syksy olisi ilmoittanut alkavansa vähitellen lähestyä, mietin itsekseni juodessani lämmintä teetä kuluneesta mukista. Se oli kaunis päivä ja vielä katsellessani illalla kahden maailman rakkaimman kävelevän minun edelläni tuntemattomia tienmutkia hetkeä ennen auringonlaskua minusta tuntui aivan kuin syksy olisi alkanut vähitellen lähestyä meitä, ilmassa ei enää tuoksunut samalla tavalla kesä kuin oli tuoksunut viikkoa aiemmin, nyt siinä oli jo häivähdys syksystä ja se teki minut sinä iltana kovin onnelliseksi.

 

HEINÄKUUN VIIMEINEN ILTAPÄIVÄ VILKAHARJUN LUONTOPOLULLA

Olen viettänyt isovanhempieni mökillä lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, kävellyt pitkin kylätietä lämpiminä kesäpäivinä ja katsellut aivan äärettömän kauniita auringonlaskuja istuessa veneessä keskellä pientä järveä, olen saanut kokea luonnon uskomattoman kauneuden jokaisella aistillani, tuntenut syysmyrskyn voiman syvällä rintalastani alla ja kuunnellut käen kukkuvan aikaisin aamulla. Istuessamme vuosi sitten toukokuussa mökin kuistilla minä havahduin siihen, että huolimatta siitä, kuinka valtavan rakas paikasta on minulle vuosien saatossa tullut, suurin osa siitä seudusta oli kuitenkin aina ollut minulle aivan tuntematonta. Siksi me päätimme sinä toukokuisena päivänä lähteä tutustumaan lähiseutuun vähän paremmin ja ajoimme Sulkavalle katsomaan Pisamalahden linnavuorta, enkä katunut sitä päätöstä hetkeäkään, oli uskomatonta, kuinka äärettömän kaunis paikka oli aina ollut siinä suhteellisen lähellä ilman, että minä olin koskaan aiemmin päätynyt käymään siellä.

Herätessäni kuukausi sitten yhtenä auringonsäteiden täyttämänä aamuna mökin lämpimästä tuvasta havahduin jälleen siihen samaan ajatukseen kuin silloin vuosi sitten ja pian olimmekin jo matkalla kohti Vilkaharjua, sitä kaunista harjutietä, jota olin edellisenä päivänä ajanut ensimmäistä kertaa yksin ja miettinyt itsekseni, kuinka missään voikaan olla niin valtavan kaunista. Ajoimme pitkin peltojen reunustamia hiekkateitä auringonsäteiden loisteessa, ylitimme Vekaransalmen sillan ja kun saavuimme harjutielle, jätimme automme harjutien varrella olevalle pienelle parkkipaikalle ja jatkoimme kävellen matkaamme Vilkaharjun luontopolulle. Kapea polku kulki korkeiden puiden varjossa ja minä hengitin raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä pysähtyessämme aina hetkittäin kuuntelemaan metsän rauhallista huminaa meidän ympärillämme, kastamaan jalkamme viileään rantaveteen ja katselemaan edessämme avautuvia kauniit maisemia, sellaisia, jotka saivat sydämeni muuttamaan rytmiään.

Kulkiessamme luontopolkua eteenpäin sinä heinäkuun viimeisenä päivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, meillä oli ihan kaikki aika tässä maailmassa ja kun kiivettyämme jyrkkää polkua korkealle kalliolle edessämme avautui aivan uskomattoman kaunis järvimaisema, minä istuin hetkeksi aloilleni lämpimälle kalliolle, hengitin syvään ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Järveltä puhaltavan tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini tuntui käsittämättömältä, että minä olin matkustanut pitkin Vilkaharjun harjutietä aivan lukemattomia kertoja poikkeamatta koskaan sille luontopolulle, jonka varrella oli jotain niin henkeäsalpaavan kaunista. Järvi kimalsi sinisenä auringonsäteiden loisteessa, vastarannalla metsä jatkui silmänkantamattomiin ja kaiken sen keskellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi takanani rauhallisesti humisevan metsän kertoessa tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa, minä tunsin itseni niin pieneksi, että se sai minut rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin mikään muu oli saanut aikoihin, kaiken sen keskellä minussa asui valtameren kokoinen rauha.

 

Jatkoimme matkaamme pitkin korkeiden havupuiden reunustamaa luontopolkua, tuuli humisi puiden latvoissa pysähtyessämme hetkittäin katselemaan jäkälän ja sammalen verhoamaa maisemaa ja varovaiset auringonsäteet murtautuivat hetkittäin pilviverhon lävitse lämmittäen poskipäitäni, oli ihan uskomattoman kaunis heinäkuun viimeinen iltapäivä, sellainen, jonka muistan varmasti vielä istuessani kylmänä marraskuisena iltana sohvan nurkassa neulomassa villasukkaa. Uskomattoman kaunis ja samalla unohtumaton iltapäivä, hymyilin itsekseni pysähtyessämme syömään mustikoita vielä ennen kuin palasimme luontopolulta takaisin autollemme ja ajoimme peltojen reunustamia hiekkateitä pitkin mökille, jonka kuistilla istuimme illalla myöhään katsellen pimeyttä.