HELSINKI, BAILANTAI JA ONNELLISUUS

 

Syyskuun toisena lauantaina istuin jälleen bussissa matkalla Helsinkiin, kuuntelin rakasta musiikkia maiseman vaihtuessa likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin hetkittäin vasten bussin ikkunaa, olin ollut edellisenä iltana Lutakossa rakastamassa livemusiikkia ja väsymys tuntui jokaisessa solussani. Olin odottanut sitä lauantaita yli kaksi vuotta ja havahtuessani unestani saapuessamme Helsinkiin hymyilin itsekseni unohtuessani miettimään, kuinka uskomattomalta tuntui näiden vuosien jälkeen viimeinkin nähdä se lauantai, jolloin Antti Tuisku nousisi värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla ja saisi yleisömeren syttymään liekkeihin. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni astuessani kaukoliikenteen terminaalista Narinkkatorille, sinä päivänä kaupunki oli ihan täynnä ihmisiä ja pysähtyessäni ihmisvilinän keskellä Mannerheimintiellä liikennevaloihin katselin mielenosoituksen liikkuvan hitaasti eteenpäin vähän kauempana, valojen vaihtuessa jatkoin matkaani, oli päästävä pois ihmisvilinästä.

Olin varannut yöksi huoneen Radisson Blu Seasidesta ja kävellessäni Bulevardia pitkin kohti Hietalahtea minä hymyilin itsekseni, kuinka olin vuosia sitten kävellyt sen aivan saman matkan lukuisia kertoja, en hotelliin vaan nyt jo edesmenneeseen Nosturiin, rakastamaan musiikkia, se oli minulle yksi rakkaimmista paikoista asuessani Helsingissä. Enää ei ole rakasta Nosturia, huokaisin itsekseni ohittaessani kovin tutun maiseman ja päästessäni hetkeä myöhemmin perille katselin hotellihuoneen ikkunasta merelle, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja istuin sängyn laidalle musiikin täyttäessä huoneen nurkkia rakkaudella, olin ansainnut sen hetken. Minä olin todella ansainnut sen hetken äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen ja istuessani siinä kauniissa hotellihuoneessa katselemassa merelle minussa asui rauha, olin tyyni kuin meri hiljaisina öinä ja päätin nauttia siitä erityisestä illasta jokaisella hengenvedollani, nauttia niin, että muistaisin sen varmasti vielä vuosikymmenten päästä.

 

 

Muutamaa tuntia myöhemmin istuin raitiovaunussa matkalla kohti Olympiastadionia, auringonsäteet häikäisivät silmiäni ja minä mietin itsekseni, kuinka minulla oli vuosia sitten tapana istuajoskus  raitiovaunussa ja katsella ohikiitäviä maisemia, matkalla ei mihinkään. Sinä iltana minulla oli määränpää ja jäädessäni kyydistä hymyilin kuunnellessani raitiovaunun kolisevan jatkaessaan matkaansa ilman minua, kävelin loppumatkan stadionille ja ennen kuin huomasinkaan, minä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen. Antti Tuisku on ollut osa elämääni vuodesta 2003 saakka eli yli puolet tähänastisesta elämästäni ja muistan edelleen kovin elävästi ne hetket, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia julisteilla tapetoidussa huoneessani miettien, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin rakastin sitä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että kahdeksantoista vuotta myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä odottamassa tuon silloin vielä aloittelevan artistin nousevan värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, se olisi siitä loputtomasta rakkaudestani huolimatta tuntunut uskomattomalta, se olisi ollut jotain, mitä en olisi osannut kuvitellakaan.

Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka suunnattomasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun Antti Tuisku tavallaan unohtui, oltiin päädytty siihen pisteeseen, jossa seisoin valtavan yleisömeren keskellä odottamassa Antti Tuiskun nousevan värivalojen loisteeseen uransa suurimmalla keikalla ja että se loputtomalta tuntuva yleisömeri oli odottanut yli kaksi vuotta pääsevänsä näkemään juuri sen illan, uskonut ja luottanut siihen, että maailman tilanteesta huolimatta Bailantai vielä koittaisi kauniimpana kuin kukaan olisi osannut odottaa. Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömeri ollut odottanut turhaan, nimittäin Bailantai oli ihan ensimmäisistä sekunneista asti jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, etten minä osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta, mutta vähän myös ylpeydestä. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä nostin käteni ilmaan, huusin ääneni käheäksi ja annoin musiikin kuljettaa mukanaan värivalojen häikäistessä silmiäni, tanssin jalkani kipeiksi ensimmäistä kertaa kuukausiin ja olin niin valtavan onnellinen, etten minä olisi löytänyt sille tunteelle siinä hetkessä tarpeeksi suuria sanoja.

 

Sinä lauantaina Olympiastadionilla nähtiin yksinkertaisesti niin uskomaton spektaakkeli, etten minä usko enää koskaan pääseväni kokemaan mitään samanlaista. Värivalojen loisteessa musiikki kuljetti mukanaan muistoissa ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään lukemattomien valojen syttyessä valtavassa yleisömeressä niiden kaikista kauneimpien sanojen kaikuessa stadionin jokaisessa nurkassa, se oli yksinkertaisesti jotakin niin uskomatonta, että olisin toivonut sen kestävän vähintään pienen ikuisuuden. Olisin toivonut voivani tanssia koko yön rakkaan musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani, nostaa käteni ilmaan aina vain yhä uudelleen pelkästään siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja hymyillessäni varovaisten kyynelteni läpi illan viimeisten biisien aikana en olisi voinut olla enää yhtään ylpeämpi Antti Tuiskusta ja koko sen aivan uskomattoman spektaakkelin takana olevasta tiimistä, se oli ehdottomasti yksi hienoimmista illoista, mitä minä olen vuosiin päässyt kokemaan.

 

Hetki sen uskomattoman spektaakkelin päättymisen jälkeen seisoin Töölössä bussipysäkillä odottamassa bussia, enkä osannut lopettaa hymyilemistä, vaikka jalkani olivat kipeät ja väsymys tuntui aivan jokaisessa solussani, minä en osannut lopettaa hymyilemistä ja se tuntui hyvältä. Matkalla hotellille katsoin pimeyteen verhoutuneita vuosien takaa tuttuja maisemia bussin ikkunalasin takana ja vielä ennen kuin piilouduin pehmeisiin lakanoihin kävelin hetken Hietalahden rannassa, kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni ja katselin kaupungin kirkkaita valoja, enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, etten valinnut hotellia aivan kaupungin keskustasta, Hietalahdessa oli minulle siinä hetkessä juuri tarpeeksi rauhallista. Istuin hetkeksi aloilleni, katselin kaupungin kirkkaita valoja ja hengitin syvään, äärettömän stressaavan alkusyksyn jälkeen tuntui hyvältä ihan vain istua siinä ja hengittää, tavallaan kaukana kaikesta, siellä, missä olin vuosia sitten tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

 

 

Sinä yönä minä nukuin paremmin kuin olen nukkunut missään hotellissa vuosikausiin ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin, jotka murtautuivat hämärään hotellihuoneeseeni raolleen jääneiden verhojen välistä hymyilin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin ollut edellisenä iltana. Avasin verhot ja katselin hetken merelle, sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään ja piilouduin vielä hetkeksi pehmeisiin lakanoihin katsomaan Heartlandia, ihana hidas aamu ja ehdottomasti yksi tämän syksyn parhaimmista viikonlopuista.

 

NIINÄ ILTOINA SAIMAA HEHKUI SAVONLINNASSA

 

Nuoruudessani minä olin hetkittäin katkera siitä, ettei rakkaassa pikkukaupungissa ollut juuri koskaan keikkoja ja kaikki keikat, jotka olisin tahtonut päästä silloin näkemään, olivat poikkeuksetta suuremmissa kaupungeissa. Rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia sydämeni pohjasta ja se, etten minä silloin noin kymmenen vuotta sitten päässyt rakastamaan livemusiikkia niin useasti kuin olisin tahtonut, tuntui aivan äärimmäisen raastavalta nuoren minäni kiivaasti hakkaavassa sydämessä. Muutettuani sitten lopulta yhdeksän vuotta sitten Helsinkiin opintojeni perässä pääsin näkemään keikkoja halutessani vaikka monta kertaa viikossa ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani opiskelijajuhlissa, vietin iltani värivalojen loisteessa eturivissä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa. Se on valehtelematta jotain sellaista, mitä en ole katunut koskaan, se, että päätin silloin valita opiskelijajuhlien sijasta musiikin, niin valtavasti minä rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia. Uskon, että päättäisin niin edelleen ja rakastaisin aivan yhtä paljon, ehkä enemmän, kuin rakastin silloin vuosia sitten.

 

Erityisesti oopperajuhlistaan tunnetussa Savonlinnassa järjestettiin kuitenkin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Saimaa Hehkuu -festivaali ja vaikka olin vallitsevan tilanteen vuoksi siihen festivaalia edeltävään iltaan saakka epäileväinen siitä, voidaanko tapahtuma todella järjestää, olin uskomattoman onnellinen kävellessämme elokuun kuudentena iltana maailman rakkaimman kanssa Kyrönniemen urheilukentälle. Viimeisessä ylämäessä nauroin ääneen sitä, kuinka vuosia sitten olin ollut ihan valtavan ahdistunut pyöräillessäni ennen liikuntatunteja sitä ylämäkeä kohti urheilukenttää, liikuntatunnit eivät suoranaisesti olleet minulle erityisen mieleisiä ja minulla ei ole niistä juurikaan hyviä muistoja. Sinä iltana se urheilukenttä oli minulle kuitenkin jotain aivan muuta kuin liikuntatuntien ahdistus, sinä iltana se oli minulle paikka, jossa minä saisin rakastaa hauraan sydämeni pohjasta ja huutaa ääneni käheäksi valtameren kokoisista tunteista, olla niin elossa, että se tuntuisi selkärangassani asti.

 

APULANTA @ SAIMAA HEHKUU 06 08 2021    

 

Festivaalin ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa vain illan viimeisen keikan ja seistessämme yleisömeren keskellä odottamassa Apulannan nousevan värivalojen loisteeseen mietin itsekseni, kuinka viimeisin kerta, kun olin päässyt todistamaan yhtyettä livenä, oli ollut vain muutamaa viikkoa ennen kuin tämä maailma pysähtyi. Sinä helmikuisena iltana Punkaharjulla en olisi osannut kuvitella, että maailma pysähtyisi aivan uudella tavalla ja ehtisi kulua puolitoista vuotta ennen kuin pääsisin todistamaan yhtyettä seuraavan kerran värivaloissa, sinä helmikuisena iltana kaikki oli vielä hyvin, oli kuin hiljaisuus ennen myrskyä. Seistessämme puolitoista vuotta myöhemmin yleisömeren keskellä yhtyeen noustessavärivalojen loisteeseen kauniina elokuisena iltana minä olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että vallitsevasta tilanteesta huolimatta seisoin siinä hetkessä juuri siinä ja sain tuntea musiikin syvällä rintalastani alla, huutaa ääntäni käheäksi rakkaista sanoista ja tuntea kyyneleet hetkittäin silmäkulmissani, olla niin elossa, että se tuntui kylminä väreinä minun ihollani kesäillan hämärässä.

Siitä oli sinä iltana melkein viisitoista vuotta, kun minä olin nähnyt yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja en voinut olla miettimättä, kuinka valtavan suuri osa elämääni yhtye on näiden viidentoista vuoden aikana ollut ja kuinka suuri osa elämääni se tulee varmasti aina olemaan. Näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, olen ehtinyt juhlimaan viimeistä Puustockia, istumaan konserttisalin hämärässä kyyneleet silmäkulmissani ja jonottamaan viisi kokonaista tuntia keikkalippua Sanomatalon lattialla, olen ehtinyt huutamaan ääneni käheäksi loppuunmyydyssä jäähallissa ja itkemään silmät päästäni eturivissä Tavastialla, mutta ennen kaikkea minä olen ehtinyt rakastamaan, rakastamaan niin, ettei siinä ole hetkittäin ollut oikeastaan mitään järkeä. Apulanta on edelleen ainoa yhtye, jonka vuoksi jonottaisin viisi tuntia keikkalippua, minä mietin itsekseni sanojen joka kerta hulluus tuli, kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen, pelastusta myyvät on luvanneet sen, ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän, kun se manataan kaikuessa pimenevässä illassa ja kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

Apulanta oli sinä iltana jotain aivan uskomatonta, sellaista, mikä tunkeutui armottomasti rintalastani alle ja sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani, jotain niin uskomatonta, että sanojen vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään, muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan saadessa kyyneleet lopulta virtaamaan poskipäilleni tuntui tavallaan kuin jäisin niiden valtameren kokoisten tunteiden alle, kuin ne olisivat minua suurempia. Sinä iltana tunteet olivat valtameren kokoisia, enkä minä osannut pukea sanoiksi sitä, kuinka suunnattomasti olin kaivannut sitä rakasta yhtyettä ja kaikkea sitä, mikä sai sydämeni muuttamaan rytmiään sinä iltana tummansinisen taivaan alla. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen kovin vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessämme pitkin tuttuja katuja ja pysähtyessäni ottamaan valokuvan pimeyteen verhoutuneesta maisemasta, se ilta oli ollut kaunis ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin minä voisin koskaan sanoiksi pukea.

 

BEHM @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Kun Behmin debyyttialbumi julkaistiin vuosi sitten syyskuussa, minä kävelin sateisia katuja musiikin tuntuessa selkäytimessäni saakka ja istuin illan pimeydessä parvekkeella sanojen mä oon tosi hellä, mut joskus kuitenkin avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin saadessa kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Draaman kaari viehättää on ollut itselleni viimeisimmän vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi kuunnelluimmista albumeista, eikä syyttä, se on nimittäin samalla myös yksi hienoimmista albumeista, mitä Suomessa on julkaistu vuosiin ja se saa edelleen, lähes vuosi julkaisemisen jälkeen kylmät väreet juoksemaan ihollani pysähtyessäni kuuntelemaan. Kaikista niistä kylmistä väreistä ja kyynelistä huolimatta minä olin odottanut kuitenkin albumin julkaisemisesta saakka pääseväni todistamaan kaikkea sitä värivaloissa ja kun sitten viimein sinä elokuisena iltana Behm nousi lavalle sinisiin valoihin, jotain minussa särkyi tuhansiksi palasiksi, särkyi niin, että hetken tuntui tavallaan kuin minua ei olisi ollut, kuin olisi ollut vain valtameren kokoisia tunteita tuhansina palasina siinä urheilukentän pohjalla.

 

Vain hetkeä myöhemmin illan ensimmäiset sadepisarat putosivat kasvoilleni ja minä mietin itsekseni, kuinka ne tulivat juuri oikealla hetkellä, juuri oikealla hetkellä huolimatta siitä, etten ole oikeastaan koskaan suuremmin rakastanut vesisadetta keikoilla. Sinä elokuisena iltana sadepisarat tuntuivat kuitenkin lohdullisilta varovaisiin kyyneliin verhoutuneilla kasvoillani ja musiikin tuntuessa kylminä väreinä selkärankani jokaisessa nikamassa suljin hetkeksi silmäni unohtuen miettimään, kuinka en muistanut, milloin musiikki olisi viimeksi tuntunut niin valtavalta, milloin viimeksi olisi ollut niin vaikeaa olla itkemättä keikalla. Draaman kaari viehättää oli vuoden aikana kerännyt ympärilleen niin valtavasti tunteita, että sinä elokuisena iltana kaatosateessa tuntui kuin kaikki ne tunteet olisivat purkautuneet musiikin ravistellessa sieluani sadepisaroiden putoillessa kasvoilleni. Se, mitä sain sinä iltana kokea rakkaassa pikkukaupungissa, oli jotain niin uskomatonta, että kävellessäni keikan jälkeen urheilukentän katsomoon pitämään sadetta en osannut kuin hymyillä itsekseni, hymyillä kuin en koskaan ennen.

 

Istuessani ennen seuraavaa keikkaa urheilukentän katsomossa en voinut olla miettimättä itsekseni kaikkia niitä hetkiä, kun olin vuosia sitten istunut siinä samaisessa katsomossa ennen liikuntatuntien alkamista ja tuntenut ahdistuksen jokaisessa hengenvedossani. Minulla ei ole juurikaan hyviä muistoja peruskoulun liikuntatunneista ja se, kuinka vahvasti vuosien takaiset tunteet vyöryivät mieleeni sinä elokuisena iltana, tuntui uskomattomalta ja samalla myös jollain tavalla surulliselta. Katselin sateen hetkittäin voimistuvan ja tuulen tarttuvan korkeiden puiden latvoihin, kietouduin tiukemmin takkiini ja mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että hienon festivaalipukeutumisen sijaan minä olin valinnut sateenkestävän takin ja lämpimän neuleen. Kymmenen minuuttia ennen Sannin keikan alkamista sade viimein lakkasi ja minä jätin taakseni vuosien takaiset muistot liikuntatunneista, kävelin urheilukentän poikki vähän lähemmäs lavaa odottamaan seuraavan keikan alkamista.

SANNI @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Minä olen nähnyt Sannin lukuisia kertoja värivaloissa niin loppuunmyydyllä Tavastialla kuin Provinssissakin ja kerta toisensa jälkeen olen saanut todeta itsekseni, kuinka Sannin keikalla on turha pelätä pettyvänsä, sellaista ei vain yksinkertaisesti tapahdu. Seistessäni sinä lauantaina yleisömeren keskellä odottamassa keikan alkamista minun sisälläni kiehui jostain selittämättömästä syystä, olin täynnä turhautuneisuutta ja ehdin ennen keikan alkamista hetken miettiä, saisinko minä siitä keikasta mitään irti turhautuneisuudessani. Siinä hetkessä en vain muistanut, että juuri se musiikissa on ihmeellistä, kuinka se saa kaiken muun unohtumaan ja kun Sanni lopulta asteli värivalojen loisteeseen sinä viileänä elokuisena iltana, minä unohdin kaiken muun, musiikin kaivautuessa rintalastani alle minä rauhoituin ja oli olemassa vain se vallitseva hetki harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.

Sanni oli sinä iltana aivan yhtä uskomaton kuin aina ja huolimatta piiskaavasta kaatosateesta kaikki rakkaat biisit saivat minut hymyilemään tyhmästi suuren huppuni alta, sinä elokuisena iltana se oli jotain sellaista, mitä juuri siinä hetkessä tarvitsin. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä olin onnellinen, aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain seisoa siinä yleisömeren keskellä ja antaa musiikin viedä mukanaan kaatosateen piiskatessa hetkittäin kasvojani. Minä rakastin musiikkia ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, mutta kaikista suurimmin silloin, kun sanat mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan saivat kyyneleet silmäkulmiini, siinä hetkessä muistin jälleen, miksi rakastan Sannia niin suunnattomasti.

 

ANTTI TUISKU 07 08 2021    

Ennen Antti Tuiskun keikkaa minä istuin jälleen hetken urheilukentän katsomossa pitämässä sadetta ja mietin itsekseni, kuinka käsittämättömältä tuntuu, että olen rakastanut Antti Tuiskua vuodesta 2003 asti eli yli puolet elämästäni. Muistan edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen vahvasti sen hetken, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia ensimmäistä kertaa sinisellä tapetoidussa huoneessani ja mietin, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin sitä, se oli yksinkertaisesti niin tavattoman hyvä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että seitsemäntoista vuotta myöhemmin seisoisin yleisömeren keskellä kaatosateessa odottamassa tuon saman miehen nousevan värivalojen loisteeseen suurempana kuin koskaan, se olisi ihan valehtelematta tuntunut kaikesta rakkaudestani huolimatta uskomattomalta. Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka valtavasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun minäkin hetkeksi unohdin kaiken sen rakkauteni vuosia sitten, päädyttiin lopulta siihen tilanteeseen, että se loputtomalta tuntuva ihmismassa odotti kaatosateessa näkevänsä Antti Tuiskun, tuon ehdottomasti yhden Suomen mielenkiintoisimmista artisteista.

 

Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömassa odottanut sinä iltana turhaan, nimittäin Antti Tuisku oli ihan keikan ensimmäisistä sekunneista asti ilmiömäinen, jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, että minä en osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta ja ylpeydestä. Yleisön syttyessä liekkeihin viimeistään ensimmäisessä kertosäkeessä mieleeni nousi kaikki Antti Tuiskun keikat, joita minä olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan ja kaikki ne hetket värivalojen loisteessa, kun olen rakastanut niin valtavasti, etten ole löytänyt sanoja. Sinä elokuisena iltana rakastin kuitenkin enemmän kuin koskaan aiemmin, annoin musiikin viedä mukanaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun, oli olemassa vain se hetki ja keikka, jota en varmasti tulisi koskaan unohtamaan. Antti Tuisku ja koko se uskomaton show olivat sinä iltana suurempaa kuin koskaan aiemmin, sadepisaroiden kimmeltäessä kirkkaiden värivalojen loisteessa minä keinuin musiikin mukana ja rakastin jokaisella hengenvedollani sydämeni muuttaessa rytmiään musiikin tahdissa, tästä syystä minä olen rakastanut Antti Tuiskua yli puolet minun elämästäni, hymyilin itsekseni kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

 

Minä olen nähnyt näiden kahdeksantoista vuoden aikana lukuisia Antti Tuiskun keikkoja niin konserttisaleissa, festivaaleilla, klubeilla kuin Helsingin vanhassa kirkossakin ja kirjoittanut aina jokaisen keikan jälkeen olleeni sanaton, mutta kirjoittaessani tällä kertaa niin, minä tarkoitan sitä todella. Minä nimittäin olin täysin sanaton kävellessämme keikan jälkeen kaatosateessa läheiselle parkkipaikalle hakemaan autoamme, minä olin sanaton ja samanaikaisesti valtavan onnellinen siitä, että olin saanut sinä iltana todistaa jotain niin uskomatonta. Vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä tekstiä, tuntuu kuin sanat eivät riittäisi kertomaan mitään siitä, mitä sain sinä iltana todistaa rakkaassa pikkukaupungissa ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi, se oli jotain sellaista, mitä en tule koskaan unohtamaan. Enkä minä tule unohtamaan sitäkään, kuinka uskomattomalta tuntui rakastaa musiikkia paikassa, johon ei ollut aiemmin liittynyt juurikaan hyviä muistoja, en tule unohtamaan sitä, kuinka hienoa oli olla festivaaleilla siinä rakkaassa pikkukaupungissa, siellä, missä ei ole sellaista ennen nähty.

 

MUN ON PAKKO TWERKKAA – ANTTI TUISKU JYVÄSKYLÄSSÄ

Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin viisitoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni jollain tavalla fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona samaisen artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen koulussa keskustelua aikaansaaneen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta, Spotifyn sijaan oli olemassa cd-levyt. Olen nähnyt Antti Tuiskun värivalojen loisteessa näiden viidentoista vuoden aikana huomattavan useasti, eikä suunnitelmiini kuulunut seisoa tänä keväänä yleisömeren keskellä Antti Tuiskun noustessa värivalojen loisteeseen, mutta suunnitelmani kuitenkin muuttuivat puolitoista viikkoa ennen artistin Mun on pakko twerkkaa -areenakiertueen Jyväskylän keikkaa, kun pikkusiskoni ilmoitti tarvitsevansa keikkaseuraa kyseiselle keikalle. Kuten ehkä tämän tekstin myötä odottaa saattaa, matkustin taas viime lauantaina pikkusiskoni kanssa hetkeksi takaisin Jyväskylään ja kun illalla seisoin keikkajonossa minusta tuntui pienen hetken samalta kuin joskus aiemmin, mutta samalla myös jollain tavalla nostalgiselta, onhan Antti Tuisku kuitenkin ehdottomasti yksi niistä artisteista, jotka merkitsivät minulle lapsuus- ja nuoruusvuosinani aivan äärettömästi, tuntui kuin siinä pienessä hetkessä minä olisin hetken ollut taas 12-vuotias minä.

Kirjoitin vuonna 2015 siitä, kuinka sillä hetkellä ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista oli vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin kirkkaasti yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä vuosien takaisena fanityttönä olisi voinut olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani niin. Vaikka se on tavallaan mielipidekysymys uskallan hetkeäkään epäröimättä väittää, että Antti Tuisku on edelleen yksi mielenkiintoisimmista ja valovoimaisimmista suomalaisista artisteista, enkä usko, että kukaan ympärilläni yleisömeressä seisoneista ihmisistä oli kanssani eri mieltä artistin noustessa sinä lauantai-iltana vähän kahdeksan jälkeen värivalojen loisteeseen ja sytytti yleisömeren välittömästi liekkeihin. Sanojen taas mennään rahan takii / ei sydämen halust vaa rahan takii / tää elämä on iso valintatalo / ja kaikessa on hintalappunen kii kaikuessa yleisömeren ylitse minut valtasi sellainen valtamertakin suurempi onnellisuus, en osannut kuin hymyillä värivalojen häikäistessä silmiäni ja musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani mietin, kuinka suunnattoman kiitollinen minä olin siitä, että sain olla siinä yleisömeren keskellä juuri siinä hetkessä, vaikka puolitoista viikkoa aiemmin minun suunnitelmiini ei kuulunut olla siinä, juuri siinä hetkessä.

Olin suunnattoman kiitollinen siitä, että kaikesta huolimatta seisoin siinä yleisömeren keskellä sanojen sä tiedät vain murto-osan siitä mikä oon / tahdotko koko totuuden? / sä tiedät vain sen mitä paljastuu / pinnan alta voit löytää miehen uuden sanojen kaikuessa loppuunmyydyllä Paviljonki areenalla, sitä aivan hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla keskeneräisin lausein, ei edes maailman suurimmin sanoin. Siinä hetkessä olin valtavan ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumana liekkimereksi jo pelkästään nousemaan lavalle, enkä pelkästään siksi, että historiani kysesen artistin musiikin ja nimenomaisen biisin suhteen ulottuu sinne vuosien takaisiin hetkiin vanhan ala-asteeni pihalla vaan myös siksi, että näiden viidentoista vuoden aikana on tapahtunut paljon. Sen lisäksi, että Antti Tuisku nousi uransa alkuvuosina suureen suosioon on hänen uransa varrelle mahtunut myös vuosia, jolloin artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään ja nimenomaan siksi olin siinä hetkessä niin valtavan ylpeä miehestä, joka sai ensimmäisellä albumillaan julkaistun biisin kuulostamaan paremmalta kuin se on varmaan koskaan kuulostanut.

Huolimatta siitä, että keikka oli tavallaan aivan kuin musiikin ilotulitusta lukuisten hittibiisien ja niiden monien kovin rakkaaksi muodostuneiden sanojen, kuten paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan / moi, teille kaikille / senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan kaikuessa yleisömeren ylite, minua ja varmasti monia muitakin häiritsi se, että lava oli yksinkertaisesti liian matala. Huolimatta siitä, että minä olen suhteellisen pitkä, en nähnyt oikeastaan mitään, mitä lavalla tapahtui ja voin vain kuvitella, kuinka paljon minua lyhyempiä ihmisiä harmitti se, että he näkivät sen keikan suurelta osin vain suurelta screeniltä. Esimerkiksi pikkusiskoni kohdalla tilanne oli juuri tämä, mutta se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yleisömeren laulaessa kuorona sanoja tiesin sä tuut vielä vastaan / kauniina päivänä tuut / yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa / rakkaus on hyökyaalto / nyt se vyöryy rantaan ilmassa oli niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ettei sille tunteelle löydy ensimmäistäkään tarpeeksi vahvaa sanaa, siinä oli jotain aivan uskomattoman taianomaista ja uskallan vahvasti väittää, että se oli ihan ehdottomasti yksi keikan hienoimmista hetkistä. Eivätkä hienot hetket tosiaan loppuneet siihen, nimittäin Hyökyaallon jälkeen kuultiin vielä esimerkiksi Läpi jään ja Tyhjä huone, joista molemmat ovat olleet minulle jossain vaiheessa elämääni todella tärkeitä biisejä, sellaisia, jotka kätkevät sisälleen äärettömän suuria tunteita, muistoja jostain todella kaukaa vuosien takaa.

Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin Mä hiihdän, mutta minusta tuntuu, että nimenomaan encoressa kuullut Peto on irti ja En kommentoi sekä aivan erityisesti viimeisenä kuultu Ihan tavallista mulle kuuluu jättivät jälkeensä tunteen siitä, ettei keikka olisi oikeastaan voinut olla enää yhtään parempi. Keikasta ei tavallaan jäänyt puuttumaan mitään ja huolimatta siitä, että minua lyhyemmät ihmiset eivät matalalla olleen lavan takia päässeet näkemään keikkaa kunnolla uskon, että jokainen ihminen siinä yleisömeressä oli viimeisen biisin aikana onnellisia ja kiitollisia siitä, että pääsivät todistamaan ihan sitä kaikkea. Onnellisia ja kiitollisia siitä, että Antti Tuisku on olemassa ja tekee edelleen musiikkia huolimatta niistä vuosista, jolloin oikeastaan ketään ei kiinnostanut, huolimatta siitä, että menestyminen vaati niiden vuosien jälkeen (ja siis varmasti myös ennen niitä) aivan äärettömästi voimia ja työtunteja. Minäkin olin onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, olin juuri niin järjettömän onnellinen, että kuin huomaamattani varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, kaiken kokemansa ja tekemänsä jälkeen Antti Tuisku on ansainnut kaiken sen, paljon enemmän kuin ansainnut kaikki ne loppuunmyydyt areenakeikat ja onnelliset yleisömeret, paikkansa suomalaisen musiikin kärjessä.

Jotta tämä teksti ei nyt kuitenkaan olisi pelkästään onnellisuuden ylistämistä on mainittava kuitenkin se, että kun Ihan tavallista mulle kuuluu päätti tämän uskomattoman hienon keikan, yleisömeri alkoi valua järjetöntä vauhtia narikkaa kohti vain huomatakseen, että edessä oli käsittämättömän pitkä narikkajono. Olen nähnyt tämän lyhyen elämäni aikana lukemattoman monta keikkaa ja siten myös naurettavan monta narikkajonoa, joten jonottaminen ei todellakaan tullut minulle yllätyksenä, mutta sen sijaan se, kuinka huonosti narikan toiminta oli järjestetty ja kuinka lopulta jouduimme seisomaan siinä jonossa 75 minuuttia, tuli minulle todellisena yllätyksenä. Tunnin jonotettuani toivoin nauraen, että se olisi sellainen once in a lifetime kokemus, enkä pysty taaskaan sanoin kuvailemaan, kuinka onnellinen olin saadessani viimein takkini narikasta ja päästessäni pimeyteen verhoutuneille kaduille, ja niin, sitä järjetöntä onnellisuutta taas.

OODI SUOMALAISELLE MUSIIKILLE // SUOMIPOP FESTIVAALI 2017

Heinäkuun puolessavälissä minä seisoin yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla, tunsin kyynelten tarttuvan kiteinä silmäkulmiini ja unohduin miettimään, kuinka suunnattomasti suomalainen ja erityisesti suomenkielinen musiikki merkitsee minulle. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin suomalaiselle musiikille, mutta sen sijaan aion seuraavaksi kertoa teille kolmesta aivan uskomattoman onnellisesta heinäkuisesta päivästä, jotka vietin pikkusiskoni kanssa Suomipop festivaaleilla. Minä aion kertoa teille siitä, kuinka seisoin kaatosateessa Antti Tuiskun keikalla huutamassa ääntäni käheäksi ja kuinka seuraavana päivänä seisoin yleisömeren keskellä Ellinooran saadessa kyyneleet silmäkulmiin, aion kertoa teille siitä, kuinka Apulannan noustessa värivalojen loisteeseen olisin halunnut kertoa kaikille, kuinka kyseinen yhtye merkitsee minulle enemmän kuin yksikään yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään.

     Aion kertoa teille musiikista, mutta vielä enemmän rakkaudesta musiikkiin.

Ensimmäinen artisti, jota päädyin festivaalin aikana katsomaan oli Sanni ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä tunsin, kuinka varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Mikään ei ollut kesäkuun alun jälkeen tuntunut niin syvällä kylkiluiden alla ja ehkä nimenomaan siksi se tuntui niin epätodelliselta, olin tavallaan kuvitellut, ettei enää yksinkertaisesti mikään voisi koskettaa minua niin. Sanojen sotke mun hiukset, sulata mieli / mä olen tyhmä, sä olet tyhmä / mulla on diagnoosi saadessa onnellisuuden tarttumaan olkapäästä unohduin miettimään, kuinka kolme vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessämme viimein leirintäalueelle, unohduin miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin aivan äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan tuntiessani olevani enemmän kuin koskaan elossa ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni kaiken aivan jokaisessa hengenvedossani, mutta se, miksi unohduin miettimään niitä kolmen vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen.

Silloin kolme vuotta sitten odotin tämän äärimmäisen ihanan naisen Ilosaarirockin keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seisoessani sitten Tähtiteltassa keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys. Tyhjyys, joka oli olemassa enää käsitteenä seistessäni Suomipop festivaalin päälavan yleisömeressä sanojen mä tiedän, missä asut ja mä seuraan sua himaan / joo, mä otan susta kuvia, kun sä menet Siwaan / itsehän sä tätä halusit tuntuessa niin voimakkailta, että olin loputonta sanattomuutta kaikessa onnellisuudessani. Siitä kolmen vuoden takaisesta tyhjyyteen verhoutuneesta hetkestä tähän hetkeen on kuljettu uskomattoman pitkä matka, mietin kuiskatessani mukana sanoja mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja olin taas valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, mutta silti niin käsittämättömän suurta rakkautta, ettei siihen riitä mitkään valtameret tai vuoristot. Niin käsittämättömän suurta rakkautta, etten minä osannut kuin hymyillä ja antautua musiikilla sen viedessä mukanaan sanojen sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi kaikuessa Lutakonaukiolla varmasti vahvempina kuin koskaan aiemmin. Sanni on nykyään ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja myös yksi niistä artisteista, jotka saavat kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä, toisin kuin kolme vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten.

Yö on yksi niistä yhtyeistä, joita olen kuunnellut lapsuudestani asti ja siksi sillä tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni. Kyseinen yhtye on soinut lapsuuden automatkoilla, kun istuimme pikkusiskoni kanssa vanhan automme takapenkillä ja se on soinut viettäessämme lapsuutemme kesäpäiviä mökillä, mutta aivan yhtä vahvasti se on soinut myös niinä hetkinä, kun olen itkenyt toivottomuuttani teini-ikäisenä julisteilla tapetoidussa huoneessani. Yö on yksinkertaisesti soinut kaikissa elämäntilanteissani ja istuessani kymmenen vuotta sitten Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa Yön konserttisalikeikalla en todellakaan olisi uskonut, että seuraavan kerran olisimme yhtyeen keikalla yhdessä vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Etkö oikeasti ole nähnyt kuin viimeksi kymmenen vuotta sitten, kysyin vielä seistessämme harmaan taivaan alla Lutakonaukiolla hieman ennen keikan alkamista ja lopulta yhtyeen noustessa värivalojen loisteessa lavalle olin valtavan liikuttunut, enkä pelkästään musiikista vaan myös siitä, että kymmenen vuotta oli mennyt kuin huomaamatta ja siinä me edelleen seisoimme, eikä meistä kumpikaan rakastanut yhtyettä yhtään vähempää kuin kymmenen vuotta sitten. Harmaan taivaan alla minä rakastin aivan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunsin kyyneleet silmäkulmissani huutaessani ilmaan äärimmäisen rakkaita sanoja ja tanssin tuntemattoman kanssa sanojen niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen / on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen kaikuessa yleisömeren ylitse järven toiselle puolen, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja tihkusateen kastellessa hiuksiani minä olisin vain halunnut kiittää kaikesta siitä, mitä suomenkielinen musiikki ja nimenomaan tämä yhtye on minulle antanut, halunnut kiittää kaikesta siitä loputtomasta rakkaudesta.

Vaikka tämähän on siis tavallaan mielipidekysymys, voin kertoa teille, että tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista nyt on vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä neljäntoista vuoden takaisena fanityttönä voisi oikeastaan olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani näin. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin neljätoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni tavallaan fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona tämän artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen samaisen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Neljässätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikesta huolimatta artisti on jäänyt kummittelemaan soittolistoilleni ja tätäkin kirjoittaessani olen jälleen päätynyt kuuntelemaan artistin vanhempaa tuotantoa vain huomatakseni, että muistan edelleen jokaisen biisin melkein sanatarkasti ulkoa. En kuitenkaan tullut kertomaan teille siitä vaan siitä hetkestä, kun seisoin pikkusiskoni kanssa yleisömeren keskellä kaatosateessa vähän ennen vuorokauden vaihdetta ja katselin Antti Tuiskun nousevan lavalle värivalojen loisteessa, nimittäin sitä hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla sanoin. Siinä oli jotain ihan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisessa hengenvedossani ja olin tavattoman ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi jo pelkästään nousemalla lavalle. Se tunne liittyi erittäin vahvasti myös siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne neljäntoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta ja loputtomasta ylpeydestä, kaiken jälkeen tämä mies on todellakin ansainnut sen kaiken.

Viime syksynä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastan alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä hetkessä minä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin kotiin ja ääneen, joka oli yksinkertaisesti niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Heinäkuun puolessävälissä seisoin yleisömeren keskellä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, en osannut olla hymyilemättä ja suljin hitaasti silmäni, kun lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini tämä valloittavan ihana nainen lauloi oot savu keuhkoissa / sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa / kerroit myös et leevien lauluja, kuuntelet kun sua surettaa / me sielunveljiä ollaan. Siinä hetkessä en olisi yksinkertaisesti voinut olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä, muutaman kymmenen metrin päässä siitä, missä seisoin viime syksynä katselemassa maisemaa linssin lävitse, annoin musiikin viedä hymyillessäni onnellisuuttani.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoden hienoimmista ja itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Sen lisäksi, että kyseinen albumi kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, kuuluu myös Ellinoora ehdottomiin suosikkiartisteihini ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä kuiskaamassa varovaisesti ilmaan sanoja vaik sut on luotu kantamaan / nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa / mut lupaan vielä se helpottaa en osannut epäillä hetkeäkään, miksi.  Ellinoora on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi lupaavimmista ja mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista ja odotan äärimmäisen innoissani, millaista musiikkia artistilta tulevaisuudessa tullaan kuulemaan. Sinä perjantaisena iltapäivänä Lutakonaukiolla kuitenkin kaikuivat sanat lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas auringonsäteisiin verhoutuneen yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi ja se oli yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten itkin sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa ja vuosi sitten tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Ne hetket ovat tavallaan aina aivan uusia ja tuntemattomia, keinuttavat mukanaan tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani tai jättävät vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, tanssittavat mukanaan loputtomassa onnellisuudessa tai antavat tilaa hengittää, olla olemassa vain siinä musiikissa. Parhaimmillaan Chisu on kuitenkin todennäköisesti silloin, kun kuulija antautuu musiikille koko olemuksellaan ja antaa musiikin keinuttaa mukanaan tunteissa välittämättä siitä, istuuko kotona kynttilöiden valossa vai seisooko yleisömeren keskellä itkemässä, Chisun musiikki on nimittäin täynnä niin käsittämättömän suuria tunteita, etteivät niitä kuvailemaan riittäisi edes kaikki maailman sanat. Niihin ei riittäisi keskeneräiset lauseet tai kauniisti kirjoitetut romaanit, minä mietin vielä pidätellessäni kyyneleitä Lutakonaukiolla sanojen mut mussa ei oo mitään / mussa ei oo mitään uutta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen kaikuessa korvissani auringonsäteiden piiloutuessa hetkittäin armottoman harmaan pilviverhon taakse, sekin hetki oli minulle uusi ja valtavan taianomainen, aina aivan niitä viimeisiä sydänjuuria myöten koskettava kaikessa raakuudessaan ja kauneudessaan, siksi minä rakastan niin paljon.

 

Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan yllättävän usein loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä tiesin vastauksen siihen kysymykseen. Juha Tapion keikat ovat loppuunmyytyjä nimenomaan siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä. Juha Tapiossa on jotain hirvittävän liikuttavaa, värivalojen loisteessa on vain itkettävä onnellisuuttaan ja suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä.

Vuosia Tavastian keikan jälkeen istuin hiljaisena pöydän ääressä ja kuuntelin, kuinka vastapäätäni istunut nainen kertoi, ettei pidä Juha Tapion musiikista, koska se on niin kamalan synkkää. En vastannut mitään, mutta kuin huomaamattani unohduin miettimään, että nimenomaan siksi Juha Tapio on niin menestynyt, siksi suomalaiset rakastavat kyseisen artistin musiikkia niin suunnattomasti ja siksi minäkin rakastan, nimittäin siksi, koska sen lisäksi, että Juha Tapion musiikki on kovin synkkää, se on hetkittäin myös voimaannuttavaa, toiveikasta ja täynnä riemua. Suomalaiset rakastavat synkkyyttä, mutta myös muita suuria tunteita, siksi Juha Tapion keikat ovat usein loppuunmyytyjä ja eturivistä löytyy varmasti lähes poikkeuksetta joku, jonka silmäkulmiin tarttuvat ne kyyneleet, jotka tarttuivat kiteinä minun silmäkulmiini seistessäni Lutakonaukiolla rakastamassa jokaisella solullani. Juha Tapio oli ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti aivan mieletön ja vaikka kunnioitankin jokaisen musiikkimakua, toivoin sen kuukausia aiemmin vastapäätäni istuneen naisen pääsevän joskus kokemaan kyseisen artistin värivalojen loisteessa, pelkästään sen ylitsevuotavan rakkauden ja voimaannuttavuuden takia.

 

En odottanut mitään festivaalin aikana niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousee värivalojen loisteeseen ja jokainen hengenvetoni huutaa sanoinkuvaamatonta rakkautta. Apulannan kohdalla on nimittäin kyse jostain aivan muusta kuin pelkästä fanittamisesta, vaikka minä olenkin näiden yhdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin yksitoista vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon, mutta silti Apulannan kohdalla kyse on jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, järjettömän paljon suuremmasta.

Näiden yhdentoista vuoden aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut yksinkertaisesti niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, että tavallaan en olisi kokonainen ilman sitä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, mutta Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti myös se yhtye, joka on saanut jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani ja huutamaan niinä hetkinä, kun ahdistus on kasvanut ihmistä suuremmaksi. Apulanta on ja tulee todennäköisesti koko elämäni olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista asioista maailmassa ja kun festivaalin toisen päivän iltana yhtye viimein nousi lavalle sanoin hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu minä olin enemmän kuin koskaan aiemmin tänä kesänä elossa, enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa olevani jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeisten värivalojen sammumiseen asti.

Apulanta sai todellisuuden katoamaan ympäriltäni hukkuessani rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukion hämärässä, nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta huutaessani ääntäni käheäksi sanoista kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa ja silmäkulmiin kiteiksi jääneet kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäille siitä pelkästä loputtomasta onnellisuudesta sanojen älä usko lauluihin / ne tekee susta haaveilijan / ne voi saada sut kaivelemaan asioita /  joilta mielesi koittaa sua suojella / niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset / jättää kaaokseen kaikuessa yleisömeren ylitse. Siinä hetkessä katsoessani taakseni minä tunsin äärimmäistä ylpeyttä ja toivoin sydämeni pohjasta, että jokainen, joka on kertaakaan katsonut epäilevästi kertoessani tämän olevan ehdottomasti enemmän kuin vain lempiyhtyeeni, olisi päässyt todistamaan sen nimenomaisen hetken kanssani. Siinä hetkessä ei todellakaan tarvinnut kysyä, että miksi, siinä hetkessä oli yksinkertaisen selvää, miksi nimenomaan juuri tämä yhtye on erottamaton osa minua itseäni ja merkitsee itselleni enemmän kuin mikään muu yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään, siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä mitään, siinä hetkessä musiikki puhui puolestaan paremmin kuin osaisin sanoin siitä kertoa.

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti viime vuonna ansaittua taukoa ja palasi tänä vuonna värivalojen loisteeseen aiemmin julkaistuaan keväällä kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Ehdottoman selvää, mutta seistessäni yleisömeren keskellä perjantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin ainoastaan sanaton, nimittäin huolimatta siitä, että uskoin yhtyeen palaavan vahvempana kuin koskaan, en osannut odottaa sen pääsevän ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta.

Siinä, missä edellinen yhtye oli saanut huutamaan ääntäni käheäksi ja nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta, Haloo Helsinki! sai tanssimaan jalkani kipeiksi hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani luvattoman paljon. Yleisömeren mukana keinuin musiikin mahtavuudessa ja olin aivan satumaisen onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä muistin sen, mitä ymmärsin kaksi vuotta sitten värivalojen loisteessa, sen, kuinka hetkittäin on vain uskallettava rakastaa ja päästettävä irti siitä pelonsekaisesta tunteesta, jonka rakkaus tuo aina mukanaan. Haloo Helsinki! oli suurempaa rakkautta kuin koskaan aiemmin ja suurempi kuin olisin koskaan osannut odottaa, sinä iltana Lutakonaukiolla huusin yleisömeren keskellä tunteiden ääripäistä, nostin käteni kohti tummansinistä taivasta ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen kaiken kuin en olisi koskaan ennen tuntenut, tanssin kuin en olisi koskaan ennen kuullut musiikkia.

Minä voisin kirjoittaa tähän taas jotain siitä, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan mittaamattoman aukon sydämeeni, mutta myös festivaalien esiintyjäkattauksiin. Minä siis voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin suosiolla kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa lavalle Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena lauantaina niillä neljän vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuulijoitaan auringonsäteiden alla lavalla oli artisti, joka vaikutti edelleenkin yhtä vilpittömän kiitolliselta kuin viime vuonna Provinssissa, kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Aja suoraan kotiin keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään / sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sanat kaikuivat auringonsäteiden loisteessa ja liikutuin kyyneliin asti ennen sitä ensimmäistäkään kertosäettä, niin mielettömän vahvasti musiikki tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa, jokaisessa hengenvedossani ja jokaisessa solussani. Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi viime vuoden rakkaimmista albumeista ja siinä, missä vuosi sitten sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää tuntuivat raskailta, tänä vuonna seistessäni yleisömeren keskellä ne tuntuivat vielä raskaammilta, osuivat syvälle rintalastan alle ja saivat samalla hengittämään vapaammin, albumi biiseineen on kasvanut vuodessa paljon suuremmaksi ja rakkaammaksi. Niin on tehnyt myös Vesalan ensimmäinen singlelohkaisu Tequila ja yleisömeren yhtyessä kuoroksi kertosäkeessä tuntui kuin koko maailma olisi ollut hetken siinä, kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, ei vain yksinkertaisesti tarvittu muuta kuin musiikki. Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa lauloin yleisömeren mukana ja tunsin, kuinka kylkiluiden alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus enemmän kuin määritelmä sanakirjassa, Paula Vesala ihanampi kuin koskaan.

Jenni Vartiainen on yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni artistin jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa hänestä tuli itselleni henkilökohtaisesti myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä tämän uuden singlelohkaisunsa myötä hän esitteli itsestään jotain uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Itse henkilökohtaisesti odotan myös naisen tulevaa albumia innoissani kahden tänä vuonna ilmestyneen singelohkaisun perusteella, uskon sen nimittäin olevan jotain täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt menestysalbumi Terra.

Lutakonaukiolla Vartiainen nousi värivalojen loisteeseen kuitenkin ensimmäisen albuminsa biisin myötä sanoin jos mä täyteen paan / juotko kokonaan / se malja vain sua oottaa / puolilleen jos jää / tahdotko lisää / se malja vain sua oottaa ja huolimatta siitä, että olen artistin päässyt näkemään luvattoman useasti värivaloissa, tauolta palannut Vartiainen osasi jälleen yllättää ilmiömäisyydellään. Minä en osannut lopettaa hymyilemistä musiikin tuntuessa jokaisessa solussani ja nauringonsäteiden lämmittäessä hetkittäin poskipäitäni, kuiskailin ilmaan tavattoman rakkaita sanoja itkuja varten on ihmisen silmät / vierikää kyyneleet / tuleehan tuolta se toinen päivä / kun on kepeät askeleet ja tunsin, kuinka kyyneleet tunkeutuivat kuin väkisin silmiini. Niihin sanoihin olen vuosia sitten kätkenyt hirmuisen raskaita tunteita, istunut yksin parvekkeellani lentokoneiden lentäessä ohitse tummansiniseen verhoutuneella taivaalla ja hengittänyt syvään, antanut tunteiden mennä sanojen mukana ja niin annoin myös sinä heinäkuisena päivänä seistessäni yleisömeren keskellä. Annoin tunteiden mennä ja seuraavan biisin sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan tunkeutuessa suoraan rintalastani alle hymyilin varovaisten kyynelteni takaa, niin onnelliseksi musiikki teki minut ja juuri niin sanoinkuvaamattoman ihana Jenni Vartiainen oli, kaikkien näiden vuosien ja luvattoman monen kokemani keikan jälkeenkin.

Viimeinen artisti, jonka yleisömeressä seisoin, oli yksinkertaisesti aivan epätodellisen paljon saavuttanut Robin, jonka ensimmäisen singlelohkaisun Frontside Ollie ilmestyttyä vuonna 2012 naurahdin hieman. Tavallaan en kai osannut edes kuvitella, mitä tämän ensimmäisen singelohkaisun julkaisemisen jälkeen tulisi tapahtumaan ja onhan se totta, että ihan kaikki, mitä Frontside Ollien on tapahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Robin on lyhyesti sanottuna todellinen menestystarina ja sinä heinäkuisena iltana Lutakonaukiolla yleisömeren keskellä en voinut olla kuin onnellinen siitä menestystarinasta katsellessani tämän nuoren artistin nauttivan aidosti lavalla olemisesta ja yleisöstään. Sanojen sama mulle vaik satais / taivas ois pilvinen / tää on kaunis päivä / mä oon sopivasti onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse kauas järven taakse hymyilin kaiken kauneudelle, hymyilin suomalaisen musiikin uskomattomuudelle ja sille yhteenkuuluvuuden tunteelle, jonka pystyi tuntemaan yleisömeren keskellä vieraiden ihmisten keskellä. Hymyilin aina viimeisiin sekunteihin asti ja kun lopulta kävelin pikkusiskoni kanssa yleisömeren mukana kohti toista lavaa tuntui kuin jalkani eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään, mutta toisaalta se ei haitannut, nimittäin huolimatta siitä, ettemme jääneetkään katsomaan Profeettojen keikkaa, tämä viikonloppu täynnä suomalaista musiikkia oli täydellinen kaikessa voimaannuttavuudessaan.