MUN ON PAKKO TWERKKAA – ANTTI TUISKU JYVÄSKYLÄSSÄ

Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin viisitoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni jollain tavalla fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona samaisen artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen koulussa keskustelua aikaansaaneen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta, Spotifyn sijaan oli olemassa cd-levyt. Olen nähnyt Antti Tuiskun värivalojen loisteessa näiden viidentoista vuoden aikana huomattavan useasti, eikä suunnitelmiini kuulunut seisoa tänä keväänä yleisömeren keskellä Antti Tuiskun noustessa värivalojen loisteeseen, mutta suunnitelmani kuitenkin muuttuivat puolitoista viikkoa ennen artistin Mun on pakko twerkkaa -areenakiertueen Jyväskylän keikkaa, kun pikkusiskoni ilmoitti tarvitsevansa keikkaseuraa kyseiselle keikalle. Kuten ehkä tämän tekstin myötä odottaa saattaa, matkustin taas viime lauantaina pikkusiskoni kanssa hetkeksi takaisin Jyväskylään ja kun illalla seisoin keikkajonossa minusta tuntui pienen hetken samalta kuin joskus aiemmin, mutta samalla myös jollain tavalla nostalgiselta, onhan Antti Tuisku kuitenkin ehdottomasti yksi niistä artisteista, jotka merkitsivät minulle lapsuus- ja nuoruusvuosinani aivan äärettömästi, tuntui kuin siinä pienessä hetkessä minä olisin hetken ollut taas 12-vuotias minä.

Kirjoitin vuonna 2015 siitä, kuinka sillä hetkellä ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista oli vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin kirkkaasti yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä vuosien takaisena fanityttönä olisi voinut olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani niin. Vaikka se on tavallaan mielipidekysymys uskallan hetkeäkään epäröimättä väittää, että Antti Tuisku on edelleen yksi mielenkiintoisimmista ja valovoimaisimmista suomalaisista artisteista, enkä usko, että kukaan ympärilläni yleisömeressä seisoneista ihmisistä oli kanssani eri mieltä artistin noustessa sinä lauantai-iltana vähän kahdeksan jälkeen värivalojen loisteeseen ja sytytti yleisömeren välittömästi liekkeihin. Sanojen taas mennään rahan takii / ei sydämen halust vaa rahan takii / tää elämä on iso valintatalo / ja kaikessa on hintalappunen kii kaikuessa yleisömeren ylitse minut valtasi sellainen valtamertakin suurempi onnellisuus, en osannut kuin hymyillä värivalojen häikäistessä silmiäni ja musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani mietin, kuinka suunnattoman kiitollinen minä olin siitä, että sain olla siinä yleisömeren keskellä juuri siinä hetkessä, vaikka puolitoista viikkoa aiemmin minun suunnitelmiini ei kuulunut olla siinä, juuri siinä hetkessä.

Olin suunnattoman kiitollinen siitä, että kaikesta huolimatta seisoin siinä yleisömeren keskellä sanojen sä tiedät vain murto-osan siitä mikä oon / tahdotko koko totuuden? / sä tiedät vain sen mitä paljastuu / pinnan alta voit löytää miehen uuden sanojen kaikuessa loppuunmyydyllä Paviljonki areenalla, sitä aivan hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla keskeneräisin lausein, ei edes maailman suurimmin sanoin. Siinä hetkessä olin valtavan ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumana liekkimereksi jo pelkästään nousemaan lavalle, enkä pelkästään siksi, että historiani kysesen artistin musiikin ja nimenomaisen biisin suhteen ulottuu sinne vuosien takaisiin hetkiin vanhan ala-asteeni pihalla vaan myös siksi, että näiden viidentoista vuoden aikana on tapahtunut paljon. Sen lisäksi, että Antti Tuisku nousi uransa alkuvuosina suureen suosioon on hänen uransa varrelle mahtunut myös vuosia, jolloin artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään ja nimenomaan siksi olin siinä hetkessä niin valtavan ylpeä miehestä, joka sai ensimmäisellä albumillaan julkaistun biisin kuulostamaan paremmalta kuin se on varmaan koskaan kuulostanut.

Huolimatta siitä, että keikka oli tavallaan aivan kuin musiikin ilotulitusta lukuisten hittibiisien ja niiden monien kovin rakkaaksi muodostuneiden sanojen, kuten paan täysille luureihin, sen laulun jonka voima vie mut mukanaan / moi, teille kaikille / senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan kaikuessa yleisömeren ylite, minua ja varmasti monia muitakin häiritsi se, että lava oli yksinkertaisesti liian matala. Huolimatta siitä, että minä olen suhteellisen pitkä, en nähnyt oikeastaan mitään, mitä lavalla tapahtui ja voin vain kuvitella, kuinka paljon minua lyhyempiä ihmisiä harmitti se, että he näkivät sen keikan suurelta osin vain suurelta screeniltä. Esimerkiksi pikkusiskoni kohdalla tilanne oli juuri tämä, mutta se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yleisömeren laulaessa kuorona sanoja tiesin sä tuut vielä vastaan / kauniina päivänä tuut / yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa / rakkaus on hyökyaalto / nyt se vyöryy rantaan ilmassa oli niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ettei sille tunteelle löydy ensimmäistäkään tarpeeksi vahvaa sanaa, siinä oli jotain aivan uskomattoman taianomaista ja uskallan vahvasti väittää, että se oli ihan ehdottomasti yksi keikan hienoimmista hetkistä. Eivätkä hienot hetket tosiaan loppuneet siihen, nimittäin Hyökyaallon jälkeen kuultiin vielä esimerkiksi Läpi jään ja Tyhjä huone, joista molemmat ovat olleet minulle jossain vaiheessa elämääni todella tärkeitä biisejä, sellaisia, jotka kätkevät sisälleen äärettömän suuria tunteita, muistoja jostain todella kaukaa vuosien takaa.

Viimeisenä biisinä ennen encorea kuultiin Mä hiihdän, mutta minusta tuntuu, että nimenomaan encoressa kuullut Peto on irti ja En kommentoi sekä aivan erityisesti viimeisenä kuultu Ihan tavallista mulle kuuluu jättivät jälkeensä tunteen siitä, ettei keikka olisi oikeastaan voinut olla enää yhtään parempi. Keikasta ei tavallaan jäänyt puuttumaan mitään ja huolimatta siitä, että minua lyhyemmät ihmiset eivät matalalla olleen lavan takia päässeet näkemään keikkaa kunnolla uskon, että jokainen ihminen siinä yleisömeressä oli viimeisen biisin aikana onnellisia ja kiitollisia siitä, että pääsivät todistamaan ihan sitä kaikkea. Onnellisia ja kiitollisia siitä, että Antti Tuisku on olemassa ja tekee edelleen musiikkia huolimatta niistä vuosista, jolloin oikeastaan ketään ei kiinnostanut, huolimatta siitä, että menestyminen vaati niiden vuosien jälkeen (ja siis varmasti myös ennen niitä) aivan äärettömästi voimia ja työtunteja. Minäkin olin onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, olin juuri niin järjettömän onnellinen, että kuin huomaamattani varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, kaiken kokemansa ja tekemänsä jälkeen Antti Tuisku on ansainnut kaiken sen, paljon enemmän kuin ansainnut kaikki ne loppuunmyydyt areenakeikat ja onnelliset yleisömeret, paikkansa suomalaisen musiikin kärjessä.

Jotta tämä teksti ei nyt kuitenkaan olisi pelkästään onnellisuuden ylistämistä on mainittava kuitenkin se, että kun Ihan tavallista mulle kuuluu päätti tämän uskomattoman hienon keikan, yleisömeri alkoi valua järjetöntä vauhtia narikkaa kohti vain huomatakseen, että edessä oli käsittämättömän pitkä narikkajono. Olen nähnyt tämän lyhyen elämäni aikana lukemattoman monta keikkaa ja siten myös naurettavan monta narikkajonoa, joten jonottaminen ei todellakaan tullut minulle yllätyksenä, mutta sen sijaan se, kuinka huonosti narikan toiminta oli järjestetty ja kuinka lopulta jouduimme seisomaan siinä jonossa 75 minuuttia, tuli minulle todellisena yllätyksenä. Tunnin jonotettuani toivoin nauraen, että se olisi sellainen once in a lifetime kokemus, enkä pysty taaskaan sanoin kuvailemaan, kuinka onnellinen olin saadessani viimein takkini narikasta ja päästessäni pimeyteen verhoutuneille kaduille, ja niin, sitä järjetöntä onnellisuutta taas.