HAAVEILEN ORANSSISTA PARKATAKISTA

Janita, jolla on ihana blogi, kirjoitti blogiinsa viidestä kaupungista, joissa hän voisi kuvitella asuvansa, viidestä asiasta, josta hän haaveilee ja esimerkiksi viidestä asiasta, joihin hän on ollut viimeaikoina koukussa ja lukiessani maaliskuun lopussa kyseistä tekstiä minulle tuli jotenkin vahvasti sellainen tunne, että tahdon kirjoittaa samanlaisen blogitekstin. Itseasiassa tahdon kirjoittaa kyseisen tekstin pääasiassa siksi, että minua kiinnostaa päästä miettimään näitä asioita kirjoittaen ja tahdoin haastaa itseni esimerkiksi miettimään ne viisi kaupunkia, joissa voisin kuvitella asuvani, olenhan viimeisimmät kaksi vuotta ollut sitä mieltä, että ainoastaan Helsinki on vaihtoehto. Seuraavaksi aion tosiaan kirjoittaa teille niiden viiden mahdollisesti tulevan asuinkaupunkini lisäksi siitä, mistä viidestä asiasta haaveilen ja mihin viiteen asiaan olen viimeaikoina ollut koukussa, mutta myös viidestä mieleenpainuvasta päivästä, joista yksi lukeutuu elämäni vaikempiin päiviin, josta en ole koskaan aiemmin osannut kirjoittaa sanaakaan, mutta nyt tahdoin siitä teille kertoa.

x Helsinki. Muutin elokuussa 2012 ensimmäistä kertaa pois vanhempieni luota ja toisin kuin monet ystäväni, muutin samantien kotikaupunkini sijaan Helsinkiin, vaikka vuotta aiemmin ajattelin, etten voisi koskaan kuvitellakaan asuvani siellä. Sinne minä sitten lopulta kuitenkin matkustin yhden ainoan matkulaukkuni kanssa ja jäädessäni Viikin pysäkillä bussista tuntui todella epätodelliselta, mutta siitä alkoi minun elämäni Helsingissä ja hetkeäkään en vaihtaisi pois, sillä ne vuodet ovat ehdottomasti olleet minun tähänastisen elämäni parhaimmat. Tällä hetkellä Helsinki on nimenomaan se kaupunki, jossa tahtoisin ihan ensisijaisesti asua ja työnhakunikin keskittyy suurimmaksi osaksi pääkaupunkiseutuun.

x Savonlinna. Minä olen syntynyt ja viettänyt siten ensimmäiset 19 vuotta elämästäni Savonlinnassa, joten tavallaan tämä kaupunki tulee aina olemaan minun kotini aivan eri tavalla kuin mikään muu kaupunki ja voisin siksi kuvitella muuttavani tänne vielä jonain päivänä. Savonlinna on minulle se kaupunki, jonne palaaminen tuntuu aina turvalliselta ja täällä minun on äärettömän helppo hengittää, täällä olen aina kotona huolimatta siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

x Tampere. Silloin, kun minä asuin vielä Savonlinnassa vanhempieni luona, haaveilin monen vuoden ajan jatkuvasti siitä, että voisin vielä jonain päivänä muuttaa Tampereelle ja itseasiassa haaveilin siitä tosiaan myös silloin, kun asuin viimeistä vuottani Helsingissä. Tampere on edelleen yksi niistä kaupungeista, joissa voisin helposti kuvitella asuvani, enkä itseasiassa pidä sitä mitenkään mahdottomana ajatuksena, että pitäisin sitä tälläkin hetkellä yhtenä vaihtoehtona, kun mietin, missä tahdon seuraavaksi asua ja minne tahdon elämäni seuraavaksi rakentaa, missä tahdon oikeasti olla.

x Espoo. Olen käynyt Espoossa tämän lyhyen elämäni aikana varmasti alle 20 kertaa huolimatta siitä, että asuin kolme vuotta Helsingissä ja monet helsinkiläiset käyvät usein myös Espoossa tai Vantaalla. Olen käynyt Espoossa oikeastaan vain siksi, että olen käynyt Ikeassa tai katsomassa keikkoja, mutta tätä tekstiä kirjoittaessan olen alkanut miettiä sitä vaihtoehtoa, että jos minun ei olisi mahdollista asua Helsingissä, voisin varmasti asua Espoossa ilman, että jatkuvasti tuntuisi siltä, etten ole kotona. Tilanne on siis sellainen, että Espoo, ehkä vielä jonain kauniina päivänä kohtaamme.

x Vantaa. Puhun aina siitä, kuinka vietin opiskeluvuoteni Helsingissä, mutta todellisuudessa minä kuitenkin opiskelin Vantaan Myyrmäessä kokonaiset kolme vuotta, vaikka asuinkin Helsingin puolella, itseasiassa minun koulumatkani oli junalla kaksi minuuttia, Malminkartanon ja Myyrmäen välillä kun ei ole yhtäkään asemaa. En välttämättä tahtoisi asua Myyrmäessä, mutta en pidä enää ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että asuisin vielä jonain päivänä Vantaalla.

x Helsinkiin muuttaminen ja töiden saaminen. Tämä on sellainen asia, josta haaveilen itseasiassa enemmän kuin mistään muusta ja minua loukkaa aivan äärettömästi se, jos minulle väitetään, että olen työtön omasta tahdostani tai laiskuudestani, työttömyyteni ei nimittäin todellakaan ole kiinni siitä, etten olisi hakenut töitä tai siitä, etten tahtoisin töitä, minä ihan oikeasti tahdon päästä töihin. Tällä hetkellä suurin haaveeni on siis luonnollisesti saada töitä ja päästä vihdoin muuttamaan Helsinkiin, jonne lupasin itselleni keväällä 2015, seisoessani Elielinaukiolla viimeisenä iltanani helsinkiläisenä, muuttavani takaisin vielä jonain päivänä, sillä silloin ja edelleen tuntuu, että siellä on minun kotini.

x Oma koira. Kun synnyin, vanhemmillani oli sekarotuinen koira nimeltä Milla ja siitä lähtien ei ole ollut päivääkään, kun vanhemmillani ei olisi ollut koiraa, joten olen siis tavallaan viettänyt koko elämäni koirien kanssa. Kun muutin Helsinkiin ymmärsin, kuinka tyhjää elämäni on ilman koiraa ja tämä tunne on ainoastaan vahvistunut näiden vuosien aikana, joten olen jo muutaman vuoden ajan haaveillut ensimmäisestä omasta koirasta ja toivon, että saan elämäni pian sellaiseen pisteeseen, jossa minun on mahdollista ottaa se ensimmäinen oma koira, haaveilen siitä vain niin paljon.

x Uusi kamera. On myönnettävä, että huolimatta helmikuussa ostamastani objektiivista (jota rakastan edelleen todella paljon), haaveilen tällä hetkellä uudesta kamerasta. Rakastan kaikkia järjestelmäkameroitani, mutta valitettava fakta on kuitenkin se, että niitä on ihan todella raivostuttavaa kuljettaa jatkuvasti mukana, koska ne ovat kuitenkin suhteellisen suurikokoisia, joten tällä hetkellä haaveilen mikrojärjestelmäkamerasta, jota olisi huomattavasti helpompi kuljettaa mukana. Haaveilen siitä toki myös siksi, että tahtoisin vaihtaa osittain Canonista Olympukseen, vaikka olen vuodesta 2010 asti kuvannut ainoastaan Canonilla ja kuvittelin kuvaavani jatkossakin, mutta eihän sitä ikinä voi tietää varmaksi.

x Asunto, joka tuntuu oikeasti kodilta. Minä olen asunut nykyisessä asunnossani kaksi vuotta, eikä se ole tuntunut hetkeäkään oikeasti kodilta tai ainakaan se ei ole tuntunut samalla tavalla kodilta kuin esimerkiksi edellinen asuntoni täällä pikkukaupungissa, siinä asunnossa tunsin ensimmäisistä päivistä asti olevani enemmän kuin koskaan kotona ja rehellisesti sanottuna olen kaivannut sitä asuntoa hetkittäin aivan suunnattomasti. Nykyisessä asunnossani sitä tunnetta ei kuitenkaan ole tullut kuin muutaman kerran, enkä oikeastaan edes osaa sanoa, että miksi, en tiedä johtuuko se siitä, että asunto oli juuri valmistunut muuttaessani siihen vai ehkä siitä, ettei siellä ole verhotankoja eikä siten verhojakaan, johtuuko se siitä, että se on Jyväskylässä vai siitä, ettei sen sisustus tunnu kodilta. Kuitenkin, olen jo kauan haaveillut asunnosta, joka tuntuisi ihan oikeasti kodilta ja jossa viihtyisin huomattavasti paremmin kuin nykyisessä asunnossani.

x Oranssi parkatakki. Olen viimeisimmät kymmenen vuotta kuulunut niihin ihmisiin, jotka valitsevat mieluiteni aina mustan vaatteen, koska musta on tuntunut jollain tavalla turvalliselta väriltä ja kieltämättä myös siksi, koska musta on aina ollut yksi lempiväreistäni (vaikka musta ei ilmeisesti olekaan väri.) Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut haaveilla värikkäistä vaatteista ja erityisesti oranssista parkatakista, sillä se olisi yksinkertaisesti vain niin hieno, että minun on lähes pakko saada sellainen. Myös keltainen kävisi, mutta ensisijaisesti kuitenkin oranssi, sillä jostain tuntemattomasta syystä oranssi on tällä hetkellä ehdottomasti lempivärini. Ehkä tämä johtuu keväästä, kevät inspiroi käyttämään värejä.
 

x Greyn anatomia. Tämä ei varmasti tule kenellekään, joka on viimeaikoina lukenut blogiani, mitenkään yllätyksenä, sillä olen muutamassa tekstissäni maininnut, kuinka koukussa olen kyseiseen sarjaan ollut. Olen siis edelleen vähän hämmentynyt siitä, etten ole koskaan aiemmin perehtynyt kyseiseen sarjaan tarkemmin, vaikka olen kuitenkin tiennyt sen olemassaolosta niin kauan kuin vain muistan ja tällä hetkellähän tilanne on se, että minulla on menossa kymmenes tuotantokausi, eikä siitä tosiaan tässä vaiheessa ole edes kahta kuukautta, kun minä aloin kyseistä sarjaa katsomaan.

x Vestan debyyttialbumi. Odotin Vestan maaliskuun lopussa julkaistua debyyttialbumia ihan todella kauan ja todella innoissani, eikä kyseinen albumi ilmestyttyään pettänyt odotuksiani, se on nimittäin ehdottomasti yksi parhaimmista suomalaisista albumeista, mitä on julkaistu pitkään aikaan ja samalla se on siis luonnollisesti myös yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista albumeista. Näiden parin viikon aikana minä olen kuunnellut sitä jotenkin ihan luvattoman paljon, itseasiassa se on ollut yksi niistä ainoista levyistä, joita olen ylipäätään kuunnellut nyt tässä näiden parin viikon aikana.

x Koirapennut. Tämä ei varmaan tullut yllätyksenä, sillä nämä maailman suloisimmat ja viattomimmat koiranpennut ovat parin viimeisimmän viikon aikana olleet tavallaan elämäni keskikohta, enkä tiedä mitään rauhoittavampaa kuin pentulaatikon vieressä istuminen. On ollut uskomatonta seurata niiden kehitystä ja katsoa niiden ottavan ensimmäisiä, varovaisia askeliaan, mutta kaikista uskomattominta on kuitenkin ollut se, kun yhtenä aamuna ottaessani meille kotiin jäävän koiranpennun syliini huomasin sen silmien alkaneen viimein avautua, se oli yksinkertaisesti ihmeellistä ja aivan äärettömän kaunista. Seuraavaksi koiranpennut alkavat kuulemaan, sekin on varmasti kovin ihmeellistä ja kaunista.

x Instagram. On myönnettävä, että olen nykyään jatkuvasti koukussa sosiaaliseen mediaan ja saan aiheeseen liittyen hetkittäin huomautuksia esimerkiksi siltä maailman rakkaimmalta ihmiseltä, mutta viimeaikoina olen ollut erityisen koukussa Instagramiin. Minun ja Instagramin välinen suhde on aina ollut sillä tavalla erityinen, että hetkittäin on pitkiä aikoja, kun en oikeastaan jaksa selata sitä suuremmissa määrin, mutta sitten on taas aikoja, jolloin selaan sitä aina, kun se on vain mahdollista. Viimeaikoina on vallinnut todella vahvasti tämä jälkimmäinen vaihtoehto ja jos minun täytyisi nyt tällä hetkellä valita vain yksi sosiaalisen median kanava, mitä päivittäisin, se olisi aivan ehdottomasti Instagram.

x Auringonsäteet. En tiedä, voiko näin oikeastaan edes sanoa, mutta olen ollut todella koukussa auringonsäteisiin ja siihen, että ne vievät jatkuvasti lähemmäksi kevättä. Auringonsäteillä on minuun todella suuri vaikutus ja esimerkiksi herätessäni eilen siihen, että auringonsäteet maalasivat pisteitä vanhan huoneeni harmaaksi maalatulle seinälle, minä en osannut kuin hymyillä, unisin silmin katselin auringonsäteiden verhoamaa maisemaa ikkunalasin takana ja vaikka kello oli vasta kahdeksan sunnuntaiaamuna tuntui kuin päivästä tulisi aivan huomattavasti parempi kuin edeltäjästään.

 

x Kevät. Olen aina rakastanut syksyä ja talvea, mutta jostain syystä odotan tällä hetkellä aivan äärettömän innoissani kevättä ja sitä, että luonnon uskomattomuus paljastuisi taas lumipeitteen alta. Odotan kevättä myös siksi, että tahtoisin kovasta päästä valokuvaamaan pitkästä aikaa jotain muuta kuin lumisia maisemia ja uskon syvästi siihen, että lumen sulaminen sekä kevään saapuminen vaikuttavat huomattavasti inspiraatiooni, joka kaipaa selkeästi auringonsäteitä ja vihreyttä, kosteaa nurmikkoa paljaiden jalkojen alla ja niitä auringonlaskuja, jotka verhoavat maisemaa harmoniaan.

x Viikonloppu. Minä en ole pariin viikkoon ehtinyt viettämään aikaa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja ollakseni täysin rehellinen on myönnettävä, että tämä aika on tuntunut ikuisuudelta. Tulevana viikonloppuna pääsen kuitenkin tämän ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käpertymään siihen maailman turvallisimpaan syliin, katselemaan silmiin ja kuuntelemaan rauhoittavaa ääntä, ihan vain olemaan ja nauttimaan siitä, että meillä on vihdoin mahdollisuus viettää viikonloppu yhdessä. Ennen kuin tapasin tämän ihmisen, joka sai minut rakastumaan sydänjuuriani myöten, kuvittelin tavallaan, etten tulisi koskaan olemaan sellainen ihminen, joka viettäisi viikonloppuja poikaystävänsä kanssa sen sijaan, että esimerkiksi seisoisi yleisömeren keskellä värivalojen loisteessa Tavastialla, mutta olin kovin väärässä.

x Von Hertzen Brothersin Tavastian keikka. Kyseinen yhtyehän on ollut minulle vuosien ajan aivan suunnattoman tärkeä ja asuessani Helsingissä kävin huomattavasti useammin yhtyeen keikoilla, mutta toisaalta lähivuosina ne keikat ovat saaneet tavallaan aivan uuden merkityksen elämässäni ja odotan tällä hetkellä todella malttamattomana yhtyeen Tavastian keikkaa, joka on toukokuussa. Se ilta tulee olemaan aivan varmasti yksi tämän kevään onnellisimmista.

x Tilauksieni saapuminen. Minä tilasin viime viikolla Adlibriksestä kaksi Rupi Kaurin runokirjaa, sillä hän on aivan uskomattoman inspiroiva nainen ja olen pitkään tahtonut päästä lukemaan kyseiset kirjat, mutta lisäksi tilasin Zalando Loungesta uskomattoman ihanan mekon. Kumpaakaan tilaustani ei ole vielä lähetetty ja se harmittaa minua suuresti, sillä tilanne on nyt kuitenkin samalla sellainen, etten ole pitkään aikaan odottanut minkään tilaukseni saapumista yhtä innoissani kuin näiden kahden tilauksen saapumista (tilanne on myös sellainen, etten ole varmaan koskaan tilannut yhtä paljon asioita kuin viimeisimmän puolen vuoden aikana, se on tavallaan vähän valitettavaa) ja tahtoisin jo kovasti saada edes tilaamani runokirjat käsiini, mekkoa jaksan ehkä odottaa vielä hetken, tilasinhan sen nyt vasta lauantaina.

x Koiranpentujen kasvaminen. Nämä kaksi viikkoa koiranpentujen elämä on kulunut suurimmaksi osaksi syömiseen ja nukkumiseen, mutta vähitellen jokainen on löytänyt jalat alleen ja viimeisimpien päivien aikana silmien avauduttua elämä sekä pentulaatikossa että pentulaatikon ulkopuolella on alkanut kiinnostamaan selkeästi ihan uudella tavalla. Odotan kovasti, että nämä uskomattoman suloiset ja viattomat koiranpennut kasvavat ja pääsevät näkemään enemmän sitä elämää myös pentulaatikon ulkopuolella, sen seuraaminen tulee nimittäin varmasti olemaan ihan mielenkiintoista.

x Helsinkiin muutto. Elokuussa 2012 matkustin matkalaukkuni kanssa Helsinkiin ja jäin pois Viikin pysäkillä, josta kummisetäni tuli hakemaan minut, siitä alkoi minun elämäni Helsingissä ja en tule koskaan unohtamaan sitä päivää, enkä toisaalta varmaan sitä syksyä ylipäätään. Sinä päivänä minä kuitenkin olin pikkusiskoni kummitädin luona, sillä sain avaimet omaan asuntooni vasta syyskuun alussa ja muistan edelleen tarkasti sen, kuinka ihmeellistä oli nukahtaa ensimmäistä kertaa ja herätä ensimmäistä kertaa niin, että minä ymmärsin matkustaneeni juuri pysyvästi Helsinkiin.

x Sen maailman rakkaimman ihmisen tapaaminen. Tämä tapahtui marraskuussa 2015 sellaisena iltana, kun minun piti suunnitelmieni matkustaa Helsinkiin katsomaan The Blankon ja Apocalyptican keikkoja, mutta sen sijaan olinkin Savonlinnassa pienessä baarissa katsomassa ystävieni keikkaa. Kesken keikan ihminen, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt (tämähän on varmaan todellisuudessa valhe, kävimmehän nimittäin saman lukion ja olin yhden ystäväni kanssa sattumalta myös hänen lakkiaistilaisuudessaan) pyysi minulta kameraani, sillä yhteinen ystävämme tahtoi lainata sitä. Hieman hämmentyneenä minä sitten annoin hänelle kamerani, jatkoin keikan katsomista ja myöhemmin samana iltana päädyin pyytämään tätä samaista ihmistä luokseni kuuntelemaan Lapkoa, todellinen rakkaustarina kieltämättä, tiedän. Sinä iltana, tai oikeastaan tässä vaiheessa pitäisi varmaankin puhua aamuyöstä, maailma oli peittynyt lumihuntuun ja kenkäni hajosivat kävellessäni hänen kanssan luokseni Linnankadulle, hän tarjoutui kantamaan minut kotiin, mutta lopulta päätin kuitenkin kävellä ilman kenkiä marraskuun kylmyydessä ja en osannut olla nauramatta, sillä olihan se kovin koominen tilanne. Sinä yönä minä kuitenkin rakastuin, enkä todennäköisesti tule koskaan unohtamaan sitä.

x Ylioppilasjuhlani. Nämä eivät selkästikään mene aikajärjestyksessä, mutta kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2011 ja en tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun seisoin Savonlinnasalissa muiden uusien ylioppilaiden kanssa ja tai sitä, kun hetkeä myöhemmin kävelin lavalle hakemaan todistukseni, sitä, kuinka pelkäsin kaatuvani korkokengilläni. En tule myöskään koskaan unohtamaan niitä juhlia, jotka vanhempani olivat järjestäneet minulle, enkä sitäkään, kuinka lähdin ystävieni kanssa samana iltana Riihisaareen juhlimaan, minulla oli silloin aivan ihana vaaleanpunainen mekko ja jouduin pesemään sitä kesken juhlimisen viileässä järvivedessä Olavinlinnan edustalla, sillä salmari ei olisi lähtenyt enää seuraavana päivänä irti mekkoni helmasta. Ikimuistoista, mutta eihän ylioppilaaksi kirjoiteta kuin yhden kerran.

x Apulannan Kosto kaikista vuosista -keikka Barona areenalla. Aikajärjestys on yhä edelleen aivan äärettömän pielessä, mutta tämä on ainoa keikka, jolle olen jonottanut neljä tuntia lippuja Helsingin Sanomatalolla ja lisäksi myös ainoa keikka, jonka olen katsonut matomontusta. Olen jo kauan sanonut, että tämä oli ehdottomasti paras keikka, jota olen koskaan päässyt todistamaan ja vielä tätäkin tekstiä kirjoittaessani olen aivan samaa mieltä, sinä taianomaisena iltana värivalojen loisteessa musiikki oli suurempaa kuin se oli varmaan koskaan aiemmin ollut. Se tuntui jokaisessa hengenvedossani huutaessani ääntäni käheäksi, tunkeutui armottomasti rintalastani alle saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja tarttui olkapäähäni kuin tuulenhenkäys jostain kaukaa, sinä iltana todellisuus ympäriltäni katosi siihen täydellisyyteen. Sen illan jälkeen yksikään keikka ei ole tuntunut yhtä suurelta, joten on hyvin todennäköistä, etten tule koskaan unotamaan sitä iltaa tai sitä, kuinka onnellinen olin kävellessäni keikan jälkeen lumisateessa bussipysäkille.

x Elämäni koiran kuolema. Ettei tämäkin blogiteksti olisi pelkästään onnellisten asioiden ylistämistä, tahdon päättää tämän tekstin valitsemalla viimeiseksi mieleenpainuvaksi päiväksi sellaisen päivän, jota en tule koskaan unohtamaan, mutta samalla myös päivän, joka oli itselleni yksi tähänastisen elämäni vaikeimmista päivistä. Tahdoin valita kyseisen päivän tämän blogitekstin viimeiseksi myös siksi, että elämä ei ole pelkästään onnellisuutta ja elämään kuuluu myös niitä sellaisia päiviä, joita ei toivoisi kenellekään, mutta ne päivät tulevat silti väistämättä. Edesmennyt sekarotuinen koiramme Emmi oli ja on edelleen elämäni koira, se kaikista rakkain koira, sellainen, joka kuunteli minua maailman romahtaessa niskaani. Emmin jalat olivat olleet huonoina jo todella kauan ja se oli edellisenä iltana kaatunut eteisessä, joka oli saanut vanhempani tekemään minun tietämättäni päätöksen Emmin päästämisestä pois. Sinä aamuna minä kuitenkin aavistin sen, aavistin, että se aamu oli Emmin viimeinen ja istuin sen kanssa nurmikolla auringonsäteiden häikäistessä silmiä, silitin sen pehmeää turkkia, katsoin viimeisen kerran silmiin ja lähdin sitten käymään keskustassa. Istuin Riihisaaressa kirjoittamassa juuri ostamaani muistikirjaan, kun minulle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että minun on mentävä kotiin. Etupihalla minua tuli vastaan vain toinen koiramme, äiti oli takapihalla ripustamassa pyykkejä kuivumaan ja kysyin aivan varovaisesti, onko Emmi nyt poissa ja samantien romahdin polvilleni viileälle nurmikolle, se oli yksi tähänastisen elämäni rankimmista päivistä ja minä en ole koskaan aiemmin kirjoittanut siitä mitään, en ole tavallaan osannut. Nyt tahdoin kuitenkin kirjoittaa siitä teille, sillä se tuntuu joka vuosi kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä viiltävänä kipuna jossain todella syvällä rintalastan alla, vaikka siitäkin on kohta kokonaiset kuusi vuotta.