26. tammikuuta 2019

TÄNÄ VUONNA AION OTTAA ENEMMÄN AIKAA ITSELLENI JA JÄTTÄÄ TURHAT VAATTEET OSTAMATTA – VIISI LUPAUSTA JA TAVOITETTA VUODELLE 2019

Viime vuosi oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista vuosista. Se oli sitä monestakin eri syystä, se oli yksi elämäni hienoimmista vuosista siksi, että minä sain nähdä kuuden koiranpennun syntymän, sain nähdä niiden avaavan silmänsä ensimmäisen kerran ja ottavan ensimmäiset askeleensa, se oli yksi elämäni hienoimmista vuosista siksi, että kevät oli kauniimpi kuin vuosiin ja siksi, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin minä vietin kevään rakkaassa pikkukaupungissa. Viime vuosi oli yksi elämäni hienoimmista vuosista siksi, että sain todistaa keikkoja kolmessa eri kaupungissa ja siksi, että pääsin haastamaan itseäni uudessa työssä ja tekemään asioita, joita en ollut koskaan ennen tehnyt. Se oli kuitenkin sitä ehdottomasti myös siksi, että aloitin uudelleen lapsuuden harrastukseni ja aloin vuosien tauon jälkeen käymään viikottain ratsastustunnilla, mutta on myönnettävä, että viime vuosi oli erityisen hieno myös siksi, että minä onnistuin pitämään kaikki lupaukseni ja saavuttamaan suurimman osan tavoitteistani, jotka asetin itselleni viime tammikuussa.

Viime tammikuussa minä lupasin, että otan enemmän aikaa itselleni ja sanon enemmän 'kyllä' ja vähemmän 'ei', lisäksi lupasin olla useammin pelkojani vahvempi ja sitä minä olinkin, kuin huomaamattani tein sellaisia asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut uskaltavani tehdä. Viime vuonna otin myös enemmän aikaa itselleni ja aloin taas nauttimaan yksin olemisesta, aloin nauttimaan niistä yksin vietetyistä illoista tässä pienessä asunnossani ja rauhallisista hetkistä kameran kanssa metsän humistessa ympärilläni. Näiden lisäksi lupasin viime vuonna myös kirjoittaa enemmän kuin edellisinä vuosina sekä harrastaa enemmän liikuntaa ja kiinnittää huomiota elintapoihini, enkä onneksi tehnyt näitä lupauksiani turhaan, sillä viime vuonna kirjoitin enemmän kuin olen kirjoittanut vuosiin ja kiinnitin tavallista enemmän huomiota elintapoihini, mikä sai minut voimaan ja jaksamaan huomattavasti paremmin kuin mitä olin voinut edellisenä vuonna.

Vuonna 2018 tavoitteenani oli saada töitä ja vaikka minulla silloin tammikuussa oli tunne siitä, etten tule sen vuoden aikana saamaan töitä, kirjoitin toukokuussa työsopimuksen sekä aloitin työt nykyisessä työpaikassani. Tavoitteenani oli lisäksi kehittyä valokuvaamisessa sekä panostaa tähän blogiin enemmän ja viime vuoden aikana minä kirjoitin tätä blogia aktiivisemmin kuin koskaan aiemmin, rakastin kirjoittamista aivan suunnattomasti ja viihdyin kameran takana paremmin kuin vuosiin, mutta kameran edessä en kuitenkaan oppinut olemaan, vaikka se tavoitteenani olikin. Viimeinen tavoitteeni viime vuonna oli polkupyörällä ajaminen, sillä olin edellisenä kesänä jäänyt auton alle ajaessani isomummoni vanhalla polkupyörällä rakkaassa pikkukaupungissa ja pelkäsin siksi pyöräilemistä aivan suunnattomasti. Vuonna 2018 minä pyöräilin, eikä se pelottanut yhtään niin suunnattomasti kuin se oli pelottanut edellisenä syksynä, mutta valitettavasti polkupyöräni takarengas meni viime syksynä rikki ja pyöräilemiseni päättyi lyhyeen. Tänä vuonna yksi tavoitteeni onkin viedä polkupyöräni viimein korjattavaksi ja pyöräillä heti kevään saapuessa, mutta sen lisäksi aion nyt kertoa teille myös viidestä muusta tavoitteestani tälle tulevalle vuodelle sekä viidestä lupauksesta, jotka olen tehnyt tammikuun aikana koskien tätä tulevaa vuotta, josta toivon tulevan vähintään yhtä hienon kuin viime vuodesta.

IMG_7278IMG_7263

VIISI LUPAUSTA VUODELLE 2019

x Otan enemmän aikaa itselleni. Lupasin tämän itselleni viime vuonna, mutta tahdon luvata sen itselleni myös tänä vuonna, sillä viime vuoden aikana ymmärsin olevani taas se ihminen, joka tarvitsee huomattavan paljon aikaa itselleen ollakseen onnellinen ja pystyäkseen rauhoittumaan kunnolla. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, etten viihtyisi ihmisten seurassa, viihdynhän minä, mutta se ihmisten seurassa viettämäni aika vaatii kuitenkin aina vastapainokseen aikaa ihan vain itselleni. Tänä vuonna lupaan ottaa aikaa enemmän itselleni, lupaan viettää enemmän rauhallisia iltoja pienessä asunnossani ja kulkea metsässä kameran kanssa puiden humistessa ympärilläni, lupaan, sillä minä tiedän, että se oma aika saa minut yleensä jaksamaan ja voimaan huomattavasti paremmin, oma aika saa minut rauhoittumaan.

x Kuuntelen enemmän musiikkia. Tämä kuulostaa tavallaan uskomattomalta, että joudun lupaamaan tämän itselleni vuonna 2019, mutta viime vuonna kuuntelin musiikkia niin järjettömän vähän, että jouduin ihmettelemään sitä ääneen monta kertaa. Musiikki on aina ollut minulle äärettömän tärkeä osa elämääni ja kun viime vuonna etäännyin musiikista minusta tuntui kuin olisin kadottanut samalla osan itsestäni, siksi minä lupaan nyt itselleni, että kuuntelen tänä vuonna enemmän musiikkia kuin viime vuonna, kuuntelen, sillä tiedän, että maailmassa on vielä niin paljon hienoa musiikkia, jota en ole ehtinyt kuuntelemaan, paljon hienoa musiikkia, joka jäi minulta viime vuonna kuuntelematta ja niin paljon hienoa musiikkia, jonka olen unohtanut. Tänä vuonna lupaan kuunnella enemmän musiikkia, lupaan kuunnella kaiken sen hienon musiikin, jonka olen unohtanut viime vuoden aikana ja rakastaa musiikkia niin kuin minä ennen rakastin.

x En osta niin paljon turhia vaatteita kuin viime vuonna. Jostain syystä, todennäköisesti siksi, koska minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin oikeasti varaa, minä tilasin viime vuonna aivan luvattoman paljon vaatteita, tilasin, vaikka en oikeasti tarvinnut, tilasin hetken mielijohteesta uhraamatta yhtään enemmän aikaa ostopäätöksen tekemiselle ja niin osa vaatteista on edelleen vaatekaapissani käyttämättöminä. Tänä vuonna minä kuitenkin lupaan, etten osta niin paljon turhia vaatteita vaan alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että vaatteeni olisivat laadukkaampia kuin ennen ja mikä vielä tärkeämpää, että ne olisiva sellaisia, joita oikeasti tarvitsen ja joita oikeasti tulen käyttämään. Tänä vuonna en vietä niin järjetöntä kulutusjuhlaa kuin viime vuonna, tänä vuonna lupaan sen sijaan olla järkevämpi ja tietoisempi.

Harrastan enemmän liikuntaa ja kiinnitän huomiota elintapoihini. Tämäkin on yksi niistä asioista, jotka lupasin itselleni jo viime vuonna, mutta samalla ehdottomasti myös yksi niistä asioista, joihin minun on kiinnitettävä huomiota tänäkin vuonna. Tänä vuonna lupaan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että liikunnan lisäksi myös venyttelisin ja parantaisin kehoni liikkuvuutta, sillä olen nyt viimeisimpien viikkojen aikana joutunut ratsastustunneilla huomaamaan, että kehoni on osittain äärettömän jumissa ja että se vaikuttaa istuntaani negatiivisesti. Lupaan kiinnittää tänä vuonna huomiota myös elintapoihini niin, että vointini olisi vuoden lopussa vielä parempi kuin tällä hetkellä, lupaan siksi, että olen alkanut viimein arvostamaan itseäni ja samalla myös sitä, että kehoni ja mieleni voi aina mahdollisimman hyvin.

x Vietän entistä enemmän aikaa luonnossa. Pikkukaupungin rauhallisuudessa Savonlinnassa vietän aina mielelläni aikaa vanhempieni takapihalta avautuvassa metsässä, kuljen talvisin jäällä vanhempieni kanssa ja pyöräilen kesäisin kallioille katselemaan järvelle, mutta Jyväskylässä vietän silti suhteellisen vähän aikaa luonnossa. En oikeastaan osaa edes sanoa, mistä se johtuu, sillä tässä kaupungissa on todellisuudessa uskomattoman hienoja luontopolkuja ja metsiä, eikä se vähäinen luonnossa viettämäni aika voi siis oikeastaan millään tavalla johtua tästä kaupungista. Tänä vuonna minä lupaan viettää enemmän aikaa luonnossa myös tässäkin kaupungissa, lähteä entistä useammin nauttimaan metsän kauneudesta ja puiden huminasta ympärilläni, katselemaan järvelle ja valokuvaamaan luonnon ihmeellisyyttä, lupaan tämän itselleni siksi, että tiedän luonnon auttavan minua rauhoittumaan ja parantavan samalla henkistä hyvinvointiani.

IMG_7261

VIISI TAVOITETTA VUODELLE 2019

x Vuoden 2019 aikana aion kehittyä ratsastuksessa. Kävin viime elokuussa ratsastustunnilla ensimmäistä kertaa vuosiin ja varasin sen jälkeen itselleni viikoittaisen vakiotunnin, sillä tahdoin aloittaa harrastuksen uudelleen, kun olin siitä niin luvattoman kauan haaveillut. Syksyn aikana minä valitettavasti kuitenkin ymmärsin, että taitoni olivat aivan äärettömän ruosteessa ja esimerkiksi istuntani kaipasi suunnattomasti harjoittelua, ymmärsin, ettei se ratsastaminen ollutkaan kuin pyörällä ajamista, se vaati edelleen ihan huomattavan paljon harjoittelemista. Tänä vuonna minä tahdon kehittyä ratsastuksessa ja siksi aionkin keskittyä siihen eri tavalla kuin olen koskaan ennen näiden kahdenkymmenen vuoden aikana keskittynyt, minä aion todella kehittyä ja tehdä töitä sen eteen, mutta samalla aion myös viettää entistä enemmän aikaa hevosten seurassa, sillä olen huomannut, että se tekee äärettömän hyvää henkiselle hyvinvoinnilleni ja auttaa minua jaksemaan arjessa. Lisäksi uskon, että hevosten seurassa viettämäni aika tukee todennäköisesti tavallaan myös kehitystäni ratsastuksen suhteen, ei välttämättä suoranaisesti, mutta tuskin hevosta voi koskaan ymmärtää liikaa.

Aion aloittaa työt uudessa työpaikassa. Sitä en tiedä, mikä työpaikka on kyseessä tai oikeastaan edes sitäkään, että missä kaupungissa tämä työpaikka tulee sijaitsemaan, mutta tavoitteeni on silti aloittaa työt uudessa työpaikassa tämän vuoden aikana. Nykyinen työsuhteeni päättyy toukokuussa ja tavoitteeni on alkaa hakemaan töitä ennen työsuhteeni päättymistä, sillä en vain yksinkertaisesti tahdo jäädä taas työttömäksi, työttömyys on nimittäin yksi ahdistavimmista asioista, joita olen elämäni aikana joutunut kokemaan ja siksi en tahdo kokea sitä enää uudelleen, ainakaan tässä aivan lähitulevaisuudessa. Toivon siis todella, että työnhakuni tuottaa jossain vaiheessa tulosta ja kuten viime vuonna, myös tänä vuonna saavuttaisin tämän tavoitteeni ja pääsisin aloittamaan työt uudessa työpaikassa, ehkä haastamaan itseäni jälleen uusien asioiden parissa ja tekemään sellaisia asioita, joita en olisi koskaan välttämättä osannut ajatella tekeväni.

x Opettelen sanomaan 'ei'. Viime vuonna minä lupasin itselleni, että sanoisin enemmän 'kyllä' kuin 'ei', mutta viime vuoden aikana ymmärsin myös, kuinka äärettömän tärkeää on osata sanoa 'ei' ja kunnioittaa itseään edes sen verran, että osaa kieltäytyä sellaisissa tilanteissa, joissa todella tahtoisi kieltäytyä. Kaikkeen ei tarvitse suostua, kaikkeen ei tarvitse sanoa 'kyllä', joissakin tilanteissa on enemmän kuin sallittua sanoa 'ei' ja sen minä tahdon tänä vuonna oppia sanomaan useammin, kunnioittamaan itseäni enemmän ja ymmärtämään, milloin on oman jaksamiseni ja oman tahtoni kannalta parempi sanoa 'ei'. Tahdon oppia sen sekä arkielämässäni että työelämässä, sillä itsensä ja oman jaksamisensa kunnioittaminen ei ole väärin edes siellä työelämässä, vaikka hetkittäin tuntuisikin siltä, että mitä enemmän tekee töitä ja suostuu kaikkeen mahdolliseen, sitä paremmin menestyy työelämässä ja sitä enemmän minusta samalla pidetään.

x Luen vuoden aikana vähintään kaksikymmentä kirjaa. Minä olen rakastanut kirjoja niin kauan kuin muistan, minä olen rakastanut yksittäisiä sanoja ja uskomattoman kauniita lauseita, olen rakastanut sitä, kuinka sanat ovat niin suunnattoman paljon, ettei vain yksinkertaisesti hetkeen tarvita mitään muuta, minä olen rakastanut kirjojen sivuille katoamista ja sitä, kuinka kansien väliin mahtuu kokonainen maailma. Minä olen rakastanut aivan äärettömästi, mutta viimeisimpien vuosien aikana lukeminen on kuitenkin kuin huomaamattani jäänyt, enkä minä oikeastaan osaa sanoa, että miksi, sillä rakastan edelleen yksittäisiä sanoja ja uskomattoman kauniita lauseita, kirjan kansien väliin mahtuvaa kokonaista maailmaa. Lukeminen on vain yksinkertaisesti jäänyt, ehkä siksi, että minä olen kuvitellut, ettei minulla ole aikaa lukea tai siksi, että kaikki muu on tuntunut tärkeämmältä, mutta tänä vuonna tavoitteenani on kuitenkin saada kirjat takaisin osaksi elämääni. Tavoitteenani on lukea tämän vuoden aikana vähintään kaksikymmentä kirjaa, mikä ei tässä vaiheessa vielä kuulosta suurelta määrältä, mutta luulen, että vuoden aikana se alkaa tuntua, sillä viime vuosien aikana olen lukenut niin vähän ja luulen, että minulla menee hetki ennen kuin saan lukemisen takaisin osaksi arkeani.

x Opettelen käyttämään paremmin Lightroomia ja Photoshopia. Olen viimeisimmän parin vuoden ajan käsittelyt kaikki tässä blogissa käyttämäni valokuvat Lightroomissa ja vähitellen oppinut myös käyttämään sitä melko hyvin, mutta tänä vuonna aion opetella käyttämään sitä entistäkin paremmin niin, että saisin valokuvistani vielä enemmän irti. Lisäksi aion opetella käyttämään Photoshopia, jota en ole käyttänyt oikeastaan koskaan kunnolla, sillä en ole tuntenut tarvetta käyttää sitä suuremmin blogikuvieni käsittelemiseen, ovathan tässä blogissa käyttämäni valokuvat suhteellisen yksinkertaisia, eivätkä vaadi suurempaa käsittelemistä. Tänä vuonna tahdon kuitenkin oppia käsittelemään valokuviani paremmin ja siksi tavoitteenani on opetella tämän vuoden aikana käyttämään paremmin Lightroomia ja Photoshopia.

IMG_7281IMG_7268

23. tammikuuta 2019

TOVE JANSSON, MAAILMAN IHANIN KIRJA JA HILJAINEN AAMU

IMG_7631IMG_7585

Minä matkustin takaisin Jyväskylään yhtenä tammikuisena maanantaina, jätin rakkaan pikkukaupungin taakseni ennen auringonnousua ja saapuessani perille hieman ennen yhtätoista auringonsäteet murtautuivat varovaisesti päiväkausia taivasta verhonneen kovin harmaan pilvimassan lävitse, tuntui tavallaan kummalliselta palata tähän kaupunkiin. Tuntui kummalliselta, sillä olin muutaman viikon aikana ehtinyt tottua siihen, että kaikki oli aivan suunnattoman rauhallista ja pääsin metsän hiljaisuuteen aina, kun tahdoin, minä olin ehtinyt tottua siihen, että rakkaat koirat tuhisivat sängyssäni kirjoittaessani näitä blogitekstejä ja siihen, että vietin suurimman osan ajastani vanhempieni kanssa. Sinä maanantaina minä kuitenkin palasin takaisin elämääni tässä kaupungissa, palasin takaisin elämääni, joka on monella tavalla erilaista kuin elämäni rakkaassa pikkukaupungissa, palasin ja se tuntui minusta kummalliselta, mutta vietettyäni nyt muutaman viikon täällä kaikki on alkanut taas tuntua tavalliselta. On taas samat, tutut rutiinit kuin viime syksynä ja se on tuntunut erityisen turvalliselta, on tuntunut turvalliselta herätä aamuisin seitsemältä, kietoutua töissä kahdeksan vuotta vanhaan neuletakkiini kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani ja kuunnella perjantaisin uutta musiikkia bussissa, on tuntunut turvalliselta viettää tiistaisin aikaa hevosten kanssa ja käydä lauantai-iltaisin saunassa maailman rakkaimman kanssa.

On tuntunut ihan uskomattoman turvalliselta, mutta silti mieleeni on hetkittäin hiipinyt pelko siitä, mitä elämäni tulee olemaan tulevan kevään jälkeen, pelko siitä, etten vielä tiedä siitä elämästä yhtään mitään. Se pelko on vallannut minut hetkittäin niin kokonaisvaltaisesti, että kasvoni ovat peittyneet kyyneliin, mutta siitä huolimatta olen päättänyt olla pelkäämättä liikaa, olen päättänyt olla vahvempi kuin se pelko, joka tunkeutuu minun rintalastani alle aina hetkittäin. Olen päättänyt olla paljon vahvempi ja rohkeampi, mietin yhtenä lauantaiaamuna istuessani valoisan asuntoni lattialla lukemassa aivan äärettömän rakasta kirjaa, kirjaa, joka on mielestäni edelleen maailman ihanin kirja, sanojen aarreaitta täynnä niin uskomattoman kauniita lauseita, etten sinä auringonsäteiden täyttämänä lauantaiaamuna kaivannut mitään muuta, en tarvinnut muuta kuin ne kauniit lauseet ja mukillisen lämmintä teetä. Tove Jansson: Sanojen lahja - Valitut sitaatit on ehdottomasti yksi itselleni rakkaimmista kirjoista koskaan, mukanaan rauhallisesti kuljettava kirja, joka on täynnä sitaatteja yksinolosta ja itsenäisyydestä, luottamuksesta ja rehellisyydestä, unista, nukkumisesta ja yöstä sekä vapaudesta ja riippumattomuudesta, on sitaatteja onnellisuudesta ja mielenrauhasta, mutta ennen kaikkea on sitaatteja, jotka kertovat Tove Janssonista itsestään jotain sellaista, mitä ei ole välttämättä osannut ajatellakaan, sitaatteja, jotka kertovat hänen arvoistaan ja asenteistaan. Sinä lauantaiaamuna minun rintalastani alla ei ollut häivähdystäkään pelosta, mutta sen sijaan hauras sydämeni täyttyi rauhallisuudesta juodessani kaikessa siinä hiljaisuudessa teetä ja jäädessäni vielä hetkeksi niihin sanoihin, joista huokui suunnaton rakkaus ja viisaus, Tove Jansson on niin kovin ihmeellinen.

IMG_7670IMG_7682IMG_7639

18. tammikuuta 2019

TALVINEN AAMUPÄIVÄ ÄIDIN JA ISLANNINHEVOSTEN SEURASSA

IMG_6818IMG_6826

Vuoden kolmanneksi viimeisen päivän aamuna pukeuduimme äitini kanssa lämpimästi ja suuntasimme niiden samojen islanninhevosten luokse, joista toisella olin käynyt ratsastamassa aiemmin joululomani aikana. Saapuessamme pihaan kaikkialla oli aivan hiljaista, maisema oli verhoutunut lumihuntuun ja lähestyessämme hevosten lumista tarhaa en vain yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni, kun kaksi ruunaa alkoi hitaasti lähestymään meitä tarhan toisesta päädystä. Hetken lähestyttyään ne jäivät seisomaan aloilleen, katselivat meitä vähän uteliaina kävellessämme niiden luokse ja lähtivät sitten molemmat mukaamme, vaikka toinen tahtoikin hetken leikitellä kanssani. Se oli siitä erityinen talvipäivä, että sinä päivänä me olimme uskaltaneet ensimmäistä kertaa lähteä aivan kahdestaan ratsastamaan, olimme uskaltaneet lähteä, vaikka maasto tai hevoset eivät olleetkaan meille erityisen tuttuja. Olimme uskaltaneet ja olin siitä tavattoman onnellinen, sillä tiesin jo etukäteen, että siitä vuoden kolmanneksi viimeisestä päivästä tulisi sellainen, jota muistelisimme todennäköisesti vielä vuosien päästäkin, muistelisimme, kuinka onnellisia me olimme niistä kahdesta rauhallisesta islanninhevosesta, talven uskomattomasta kauneudesta ja erityisesti siitä yhdessä vietetystä ajastamme.

Hevosten omistajat olivat matkoilla ja tuntui tavallaan kummalliselta olla itse kokonaan vastuussa jostain jollekin niin rakkaasta, mietin itsekseni taluttaessani kuvankaunista ruunaa tarhasta ja harjatessani sitä hetkeä myöhemmin pitkin, rauhallisin liikkein. Ratsuni oli sinä joulukuisena aamupäivänä Bruni frá Kirkjubae, 18-vuotias uskomattoman kaunis islanninhevosruuna, joka sai jo pelkällä läsnäolollaan sydämeni rauhoittumaan, lyömään tasaisemmin kuin kertaakaan sen viikon aikana ja silittäessäni pehmeää turpaa hymyilin jälleen itsekseni, en voinut muutakaan, niin onnellinen minä olin siitä, että sain viettää aikaa sen hienon islanninhevosruunan kanssa. Varustimme ratsumme kylmyyden pistellessä sormia ja nousimme sitten ratsaille, suuntasimme sille samalle metsäpolulle, jota minä olin kulkenut viikkoa aiemmin käydessäni ratsastamassa islanninhevosilla ensimmäistä kertaa vuosiin, silloin kävin ratsastamassa hevosten omistajan kanssa, jotta tuntisin reitin käydessäni myöhemmin ratsastamassa äitini kanssa. Metsä oli tavattoman kaunis jo silloin, mutta päästessämme sinä talvisena aamupäivänä metsäpolulle minä olin täydellistä hiljaisuutta kaiken sen kauneuden keskellä, sille kauneudelle ei vain yksinkertaisesti ollut olemassa sanoja, jotka olisivat riittäneet kuvailemaan sitä.

IMG_6770

Metsä ympärillämme oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta, korkeat kuuset ja männyt olivat verhoutuneet paksuun lumihuntuun ja pudottivat päällemme hetkittäin lumihiutaleita, jotka leijuivat tuulessa niin taianomaisen kauniina, että tuntui kuin se hetki olisi ollut jostain kauniista unesta. Katsellessani maisemaa rauhallisesti kulkevan islanninhevosen selästä tuntui kuin maailma ympärilläni olisi hetkeksi pysähtynyt, aivan kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin se lumihuntuun verhoutunut hiljainen metsä, kaksi rauhallisesti kulkevaa islanninhevosruunaa ja niin kovin rakas äiti, jonka kuulin takanani kertovan, kuinka ihanaa kaikki juuri siinä hetkessä oli. Äitini ratsu oli vuosien saatossa vähän harmaantunut 21-vuotias islanninhevosruuna Hnokki frá Sydri-Úlfsstödum, ihan äärettömän sympaattinen ruuna, jota en ollut onnistunut unohtamaan kertaakaan sen jälkeen, kun näin sen ensimmäisen kerran vuosia sitten. Se oli jo silloin vähän harmaantunut ja kulki aivan yhtä rauhallisesti kuin se kulki myös sinä talvisena päivänä taianomaisen kauniin metsän keskellä, vaikka hiljaisuuden rikkoi hetkittäin jossain kauempana haukkuva koira, Hnokki ei välittänyt, se vain kulki rauhallisesti eteenpäin ja niin kulki myös ihana Bruni, joka ilmeisesti pelkää kuitenkin vapaana juoksevia koiria.

Kuljimme hetken aikaa pitkin kylätietä ja kääntyessämme takaisin lumiseen metsään nostimme hieman vauhtia, töltti tuntui vähintään yhtä uskomattomalta kuin se oli tuntunut viikkoa aiemmin, kaikista askellajeista se on luultavasti aina ollut suosikkini, siinä on kerta toisensa jälkeen jotain kovin rauhoittavaa. Hiljaisuus ympärillämme oli suunnatonta ja jäin hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka kaikkien niiden syksyn ratsastustuntien jälkeen se hetki islanninhevosten kanssa metsän keskellä oli erityinen, erityinen siksi, että toisin kuin ratsastustunneilla, siinä hetkessä minä sain ihan yksinkertaisesti vain olla ja rauhoittua, olla ajattelematta liikaa sitä, kulkeeko ratsuni täsmälleen oikein tai teenkö minä kaiken oikein. Siinä hetkessä tärkeintä oli sanoinkuvaamaton rauha ja se tunne siitä, kuinka olin ratsuni kanssa yhtä viiman tuntuessa kasvoillani laukatessamme pitkin lumista metsäpolkua, siinä hetkessä oli jotain niin erityistä, että se hymyilytti vielä harjatessani ratsuani palattuamme metsästä. Meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään, päästettyämme meitä äärettömän turvallisesti kantaneet ratsumme takaisin tarhaan annoimme niille heinät, jäimme hetkeksi tarhaan niiden seuraan ja katselimme niiden syövän kaikessa rauhassa. Vähän ennen hämärää ajoimme takaisin kotiin, nojasin leivinuuniin kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani ja sulkiessani illalla silmäni mietin juuri ennen nukahtamistani, ettei se saisi jäädä viimeiseksi kerraksi niiden islanninhevosten seurassa, se ei yksinkertaisesti saisi jäädä viimeiseksi.

IMG_6852IMG_6781IMG_6820

12. tammikuuta 2019

PUUHEVONEN JA MUITA TARINOITA KUUSEN ALTA

IMG_6403IMG_6510

Kävin tapaninpäivän jälkeisenä kauniin talvisena päivänä jälleen siellä, missä mieleni rauhoittuu kerta toisensa jälkeen ja missä koko suuri maailma ympärilläni tuntuu hetkeksi pysähtyvän, kävin siellä, missä vietin kaikista kauneimmat lapsuuteni kesäpäivät ja missä rakensimme serkkujeni kanssa vanhojen kuusten alle tallin puuhevosellemme. Isäni oli rakentanut puuhevosen meille serkuksille yhteiseksi ja se oli meille aivan tavattoman rakas, sen nimi oli Arnika ja se vietti vuosikausia kuusten alle rakennetussa tallissaan, mutta pääsi tietenkin aina hetkittäin myös laitumellekin. Yhtenä jouluna saimme sille satulan joululahjaksi, aivan oikean nahkaisen satulan, jota kukaan ei vain enää ollut tarvinnut, ja satuloimme puuhevosen aina hetkittäin ratsastustuntia varten, öisin säilytimme satulaa aitassa, jonka ovissa on kissan mentävät aukot ja jotka olivat koko lapsuuteni ajan aivan täynnä tavaraa, kaikkea, mitä isoisäni ei antanut heittää pois.

Rakensimme vanhojen, korkeiden kuusten alle myös kahdelle koirallemme omat koppinsa, haimme serkkujeni kanssa puutavaraa vanhasta puuliiteristä, joka oli aikoinaan toiminut navettana ja joka oli lapsuusvuosinani mielestämme ihan erityisen jännittävä paikka siksi, että sen yläkerran lattia oli jo siinä vaiheessa niin vaarallisen huonossa kunnossa, ettei sinne voinut kiivetä tikkaita pitkin. Näin ollen kyseinen kerros jäi meille lapsille suureksi mysteeriksi, vuosien aikana saimme selville vain sen, että yläkerrassa on vanhat sukset ja tikkaiden päässä oleva ovi avautuu suoraan työkaluvajan ja autotallin puolelle, mutta ovesta ei kuitenkaan voi kulkea mihinkään. Se ovi on edelleen mysteeri, eikä minulle ole vielä tähänkään päivään mennessä selvinnyt, mikä oven tarkoitus on aikoinaan ollut, mietin itsekseni katsellessani sinä talvisena joulukuun päivänä neljän koiran juoksevan aivan uskomatonta vauhtia ympäri pihaa, ne nauttivat lumesta ja vauhdista kuin eivät olisi koskaan saaneet kokea mitään sellaista, se riemu oli tarttuvaa ja jäi kiinni kasvonpiirteisiini.

IMG_6338

Nyt vanhojen kuusten alla ei ollut enää mitään, ei ole ollut enää vuosikausiin, eikä isovanhempieni ääniä kuulu enää siinä vanhojen, korkeiden kuusten vastapäisessä keltaisessa puutalossa, jonka nykyisin kylmillään olevassa yläkerrassa vietimme lapsuusvuosinani monta yötä pikkusiskoni kanssa. Silloin, kun pikkusiskoni oli vielä ihan tavattoman pieni, nukuimme yömme isoäitini kanssa olohuoneen lattialle levitetyillä patjoilla, siinä oli aina ihanan lämmin nukkua, kun nyt jo edesmennyt, ihan tavattoman rakas isoisäni oli lämmittänyt olohuoneen takan aiemmin sinä samana iltana. Siinä olohuoneen lattialla nukutut yöt olivat jotenkin erityisiä, oli ihmeellistä kuunnella vanhan puutalon kertomia tarinoita ja herätä keskellä yötä mummolan tuoksuun, nukahtaa uudelleen siihen ihanaan lämpöön. Muistelen niitä öitä edelleen lämmöllä, mietin kävellessäni rantaan katsomaan, kuinka järvi oli jäätynyt, maisema verhoutunut lumihuntuun ja sen uuden rantasaunan terassi hautautunut paksuun lumipeittoon, oli tavallaan aivan äärettömän kaunista, harmaan taivaan alla tuntui kuin maailma nukkuisi, valmistautuisi lumipeiton alla tulevaan kevääseen ja siihen, kun järvi on taas vapaa.

Vanha puuhevosemme päätyi lopulta vanhempieni pihaan omenapuiden varjoon ja vietti siellä vuosikausia, kunnes se lopulta päätyi polttopuuksi ja lämmitti taloamme jonain kauniina talvisena iltana, hymyilin itsekseni pyytäessäni koiria mukaani kävellessäni keltaiselle puutalolle. Isäni oli lämmittänyt olohuoneen takan ja istuin sen viereen edesmenneen isoisäni nojatuoliin, takkatulen lämmössä siinä oli lämmin olla katsellessani koirien turkkeihin jäätyneitä lumipalloja, ne olivat juosseet niin kovaa, etteivät lumipallot olleet haitanneet niitä, eivätkä ne näyttäneet haittaavaan silloinkaan, ne nukkuivat rauhallisina nojatuoleissa ja sohvalla, katselivat välillä ikkunasta, kuinka isäni kävi hakemassa liiteristä lisää puita takkaan. Hetken oli niin rauhallista, että tuntui kuin olisin voinut nukahtaa siihen, nähdä samoja unia kuin vuosia sitten nukkuessani siinä olohuoneen lattialla pikkusiskoni ja isoäitini kanssa, ehkä unta vanhasta puuhevosesta.

IMG_6406IMG_6523IMG_6414

9. tammikuuta 2019

TÄMÄN OSTAMISTA EN OLE KATUNUT HETKEÄKÄÄN

IMG_7486IMG_7562

Minä sain kauan haaveilemani ensimmäisen järjestelmäkamerani lahjaksi vanhemmiltani heinäkuussa yhdeksän vuotta sitten. Tämä elämääni muuttanut ja valokuvauksesta minulle tavattomasti opettanut kamera oli Canon EOS 450D ja ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi se oli silloin aivan loistava, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka elokuisena aamuyönä kävelin kyseisen kameran kanssa rantaan ja otin ensimmäiset valokuvani sillä. Kyseinen kamera kulki kolmen vuoden ajan mukanani kaikkialle, valokuvasin enemmän kuin uskaltaisin myöntääkään ja vaikka suurin osa silloisista valokuvistani olisi todennäköisesti tällä hetkellä mielestäni huonoja, minä opin valokuvaamisesta noiden vuosien aikana käsittämättömän paljon ja en vaihtaisi kyseistä kameraa mihinkään. Se oli ja on yhä edelleen minulle äärettömän tärkeä kamera ja seisoo valkoisen kirjahyllyni päällä yhdessä seuraajiensa Canon EOS 40D ja Canon EOS 70D kanssa. Kameroiden, jotka opettivat minulle ensimmäisen järjestelmäkamerani jälkeen vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut ajatellakaan ja Canon EOS 70D kulkee mukanani edelleen, se on tavallaan kuin toinen käteni, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä, niin tärkeä osa elämääni siitä on näiden yhteisten viiden vuoden aikana tullut.

Vuoden 2017 lopussa minä aloin kuitenkin haaveilla uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan siksi, että Canon EOS 70D olisi ollut huono kamera vaan yksinkertaisesti siksi, että sen kuljettaminen mukanani oli alkanut tuntua raskaalta. Rakastan sitä, että voin pitää kameraa aina mukanani, jotta yksikään kaunis hetki ei jäisi ikuistamatta vain siksi, että minulla ei ole kameraa mukanani, joten aloin viimein haaveilemaan kamerasta, joka kulkisi huomattavasti helpommin mukanani ja jossa olisi melko tarkasti samat ominaisuudet kuin suuremmissa kameroissanikin. Keväällä 2018 minusta tuntui, että uuden järjestelmäkameran aika oli viimein koittanut ja vaikka kaikki aiemmat järjestelmäkamerani olivat olleet merkiltään Canon, minulle oli tavallaan alusta asti selvää, ettei seuraava järjestelmäkamerani olisi enää samaa merkkiä. Toukokuussa, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, tilasin itselleni suhteellisen pitkän harkinnan jälkeen uuden kameran, sen, joka oli alusta asti tuntunut jostain syystä oikealta vaihtoehdolta. Tämä kamera oli kevyt ja niihin suuriin järjestelmäkameroihini verrattuna ihastuttavan pienikokoinen Olympus OM-D E-M10 Mark II, johon minä rakastuin välittömästi päästessäni kokeilemaan sitä aivan ensimmäistä kertaa muutamaa päivää myöhemmin illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, rakastuin, vaikka se tuntuikin käsissäni vähän kummalliselta Canonin jälkeen.

IMG_7539

Kesällä kyseinen kamera kulki mukanani paljon, se oli mukanani hukkuessani musiikkiin keskellä yleisömerta ja näki kanssani monta uskomattoman hienoa keikkaa, se oli mukanani heinäkuun lopussa Olavinlinnan turistikierroksella ja paistatteli auringossa syödessämme poikaystäväni kanssa lettuja Kalliolinnassa. Syksyllä kamera kulki mukanani kuitenkin enää nimenomaan niillä keikoilla, sillä lokakuussa uuden sulkimen saanut vanha kamerani Canon EOS 70D tuntui käsissäni edelleen huomattavasti luontevammalta ja minusta tuntui, etten osannut vielä ottaa tarpeeksi hienoja valokuvia uudella kamerallani, tuntui, etten saanut kuviin sitä samaa tunnelmaa kuin vanhalla kamerallani. Minä en oikeastaan osaa edes sanoa, mistä se lopulta johtui, mutta uusi kamerani tuntui tavallaan uskomattoman vieraalta koko syksyn ajan ja hetkittäin ajaduin katumaan sen ostamista, vaikka siinä ei yksinkertaisesti mitään vikaa ollutkaan, se oli hyvä kamera, minä en vain osannut käyttää sitä ja olin liian tottunut valokuvaamaan vanhoilla kameroillani, mutta sen lisäksi minusta alkoi syksyn mittaan tuntumaan, että ongelmani kameraa kohtaan liittyi objektiiviin, jolla en tuntenut saavani aikaan sellaista jälkeä, mitä olisin tahtotunut, se ei vain riittänyt minulle, se ei ollut oikea objektiivi minulle.

Lopulta päädyin tilaamaan kameraan uuden objektiivin, sillä minusta tavallaan tuntui, että uusi objektiivi saisi minut valokuvaamaan kyseisellä kameralla huomattavasti enemmän. Uusi objektiivini oli Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8, se sama objektiivi, jonka ostamista olin harkinnut siitä asti, kun tilasin kameran toukokuussa, minä olin harkinnut, sillä rakastin suurissa Canonin järjestelmäkameroissani käyttämääni vanhaa EF 50mm f/1.8 II objektiivia, jonka olin saanut kahdeksan vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Haettuani objektiivin postista yhtenä harmaana marraskuisena iltana istuin hämärässä asunnossani ja otin ensimmäiset valokuvani kyseisen objektiivin kanssa, enkä voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, sillä jo ensimmäisten valokuvien perusteella objektiivi oli aivan loistava ja tiesin sen tarjoavan minulle uusia mahdollisuuksia uuden kamerani kanssa. Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8 onkin jotain sellaista, minkä ostamista en ole katunut hetkeäkään, se on pieni ja kevyt, mutta samalla uskomattoman valovoimainen ja mahdollistaa kauniit, valoisat valokuvat myös näin talvisin, kun tuntuu, ettei valo riitä valokuvaamiseen kunnolla mihinkään aikaan vuorokaudesta. Saatuani kyseisen objektiivin käsiini silloin marraskuussa minusta tuntui kuin suhteeni uuteen, toukokuussa ostamaani kameraan olisi muuttunut täysin ja aivan kuin olisin alkanut saada kamerasta huomattavasti enemmän irti, eikä se tavallaan ole pelkkä tunne vaan minä olen ihan todella alkanut saada kamerasta enemmän irti ja se on samalla alkanut vähitellen tuntua luontevammalta käsissäni, on alkanut tuntua äärettömän hyvältä lähteä valokuvaamaan sen kanssa.

IMG_7501IMG_7494

Näiden puolentoista kuukauden aikana minä olen kuvannut uudella kamerallani enemmän kuin olisin osannut odottaa, kyseinen kamera on viimein alkanut tuntumaan luontevalta käsissäni ja samalla se on tuonut valokuvaamiseen takaisin sen saman vapauden tunteen, jonka olin tuntenut viimeksi vuosia sitten, silloin, kun minä ostin viimeisimmän Canonin järjestelmäkamerani. Se käsittämätön vapauden tunne on saanut minut rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan aivan kuin olisin rakastunut siihen ensimmäistä kertaa ja mikäli se ei ole omalla kohdallani tarpeeksi hyvä syy olla katumatta jonkin ostamista niin luulen, ettei mikään ole tarpeeksi hyvä syy, joten long story short, suosittelen tätä objektiivia.

8. tammikuuta 2019

MEIDÄN LAURISTA ON KASVANUT KAUNIS POIKA

PC260015PC260063

Vietin viime keväänä muutaman aivan uskomattoman kuukauden tässä rakkaassa pikkukaupungissa, sillä vanhimmalla belgianpaimenkoirallamme Aadalla oli laskettu aika maaliskuun lopussa ja olin luvannut auttaa pentujen hoitamisessa sitten, kun ne olisivat syntyneet. Matkustin tähän pikkukaupunkiin kuitenkin jo hieman ennen Aadan laskettua aikaa ja sain olla todistamassa syntymän ihmettä, kun yhtenä kylmänä maaliskuisena päivänä Aada alkoi synnyttää juuri, kun olimme päässeet lenkiltä kotiin ja isäni oli lähdössä töihin. Isäni sai juuri ennen töihin lähtöään avustaa ensimmäisen pennun tähän maailmaan ja sitten me jäimme äitini kanssa kahdestaan avustamaan Aadaa synnytyksessä, kunnes äitini kaveri ja pikkusiskoni saapuivat myös auttamaan, todistamaan sitä ihmettä, kun kuusi pientä koiranpentua syntyi sinä kylmänä maaliskuisena päivänä tähän maailmaan, todistamaan sitä ihmettä, kun Aadasta tuli äiti kuudelle pennulle.

Lauri, pentueen ainoa tervueren urospentu, syntyi pennuista viimeisenä, yli tunti sen jälkeen, kun viisi muuta pentua olivat syntyneet ja se oli tavallaan ihme, sillä emme olleet osanneet odottaa synnytyksen enää jatkuvan. Sinä kylmänä iltapäivänä, tunti sen jälkeen, kun kuvittelimme synnytyksen päättyneen, Lauri kuitenkin syntyi tähän maailmaan ja oli pentueen suurin pentu. Lauri kasvoi aivan uskomatonta vauhtia ja yhtä päivää lukuunottamatta sille maistui ruoka niin hyvin, että se työnsikin usein muut pois tieltään päästäkseen nisälle, se rakasti myös nukkumista ja tahtoi nukkua aina omassa rauhassaan. Se ei voinut sietää sitä, että muut pennut tulivat sen lähelle ja oppiessaan murisemaan se murahti aina, kun joku meni lähellekään sitä sen nukkuessa ja niin se murahtaa vieläkin, mutta se on vain paljon suurempi kuin silloin ensimmäisinä viikkoina. Suurempi ja viisaampi, näiden yhdeksän kuukauden aikana se on oppinut paljon, se on oppinut kiipeämään pentuna kovin korkealta näyttäneelle kivelle, syömään vasta saatuaan luvan ja varomaan meidän koiralaumamme johtajaa Lisaa, joka on pitänyt huolen siitä, että pennut tietävät paikkansa laumassa. Lauri on oppinut paljon muutakin, esimerkiksi seuraamaan ja istumaan käskystä, ja siitä on tullut aivan suunnattoman kaunis poika.

PC260051

Nykyään Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on oikeastaan paljon sanottu, sillä Aada on 62cm korkea eli suhteellisen korkea nartuksi, Lauri on jo vähän korkeampi kuin äitinsä ja se on käsittämätöntä, koska muistan edelleen sen hetken, kun pidin sitä huhtikuussa kädessäni ja se avasi silmänsä ensimmäistä kertaa. Muistan sen hetken, kun se oli vielä niin pieni, ettei se pystynyt itse hyppäämään sohvalle tai kiipeämään kivelle, jolle ne nykyään siskonsa kanssa hyppäävät vartioimaan pihaamme, muistan, kun se oli vielä niin pieni, että se söi sisarustensa kanssa samalta lautaselta ja nukkui pentulaatikossa, josta se yritti aina aamuisin kiivetä pois. Nyt se on kuitenkin jo se koiralaumamme suurin koira, vaikka se aivan käsittämätöntä onkin, ja en voi kuin olla ylpeä siitä, kuinka uskomattoman hieno koira siitä on näiden yhdeksän kuukauden aikana kasvanut, ylpeä siitä, että meillä on kotona noin hieno poika ja sen kaunis sisko.

Tapaninpäivänä otin Laurin ensimmäistä kertaa mukaani, kun lähdin kameran kanssa takapihalta avautuvaan metsään, aiemmin olen valokuvannut kyseisessä metsässä vain kahden vanhemman koiramme kanssa, sillä voin luottaa siihen, että ne osaavat olla kanssani vapaana karkaamatta mihinkään. Lauriin en luonnollisesti voinut vielä luottaa, onhan se vasta yhdeksän kuukauden ikäinen ja opettelee vasta koiran tavoille, mutta olin yllättynyt siitä, kuinka uskomattoman rauhallinen se oli kanssani sinä päivänä sen lumisen metsän keskellä. Se kulki vierelläni hihnassa, odotti rauhallisesti aloillaan minun pysähtyessäni valokuvaamaan lumista maisemaa ja katsoi sitten silmiini niin, etten voinut olla kuin tavattoman onnellinen siitä, että olen saanut seurata sen elämää aivan niistä ensimmäisistä sekunneista asti, onnellinen siitä, että saan seurata sen elämää melko suurella todennäköisyydellä vielä kymmenen vuoden päästäkin, kun se on jo vanha ja harmaantunut. Onnellinen siitä, että saimme Laurin elämäämme, vaikka emme häntä osanneetkaan odottaa.

PC260016PC240442PC260044

5. tammikuuta 2019

SINÄ ILTANA EN VOINUT KUIN HYMYILLÄ ITSEKSENI

PC240446PC240432

Joulupäivä kului vähintään yhtä rauhallisesti kuin jouluaattokin, kävelimme äitini ja kaikkien neljän koiramme kanssa takapihalta avautuvaan metsään ja joulupäivän lumisateen piiskatessa kasvojamme kuljimme niitä samoja polkuja kuin mitä olemme kulkeneet vuosikausia. Samoja polkuja, joita kuljimme jo silloin, kun meidän kaksi edesmennyttä, kovin rakasta koiramme vielä olivat luonamme, ne kaksi rakasta karvakuonoa eivät tosin olleet aivan yhtä täynnä energiaa kuin neljä nykyistä koiraamme ja kävelivät yleensä rauhallisesti kanssamme toisin kuin ne neljä belgianpaimenkoiraa, jotka juoksivat tavallaan aivan kuin eivät olisi koskaan saaneet juosta vapaana. Rakastan sitä metsää, rakastan jokaista lumihuntuun pukeutunutta metsäpolkua ja korkeita kuusia, joiden varjossa on kesäisin viileää kulkea ja niin rakastavat ilmeisesti myös koirammekin, mietin ottaessani lumisen kuusen oksista kiinni liukuessani liukasta metsäpolkua alas ja nojatessani myöhemmin lämpimään leivinuuniin sydämeni oli rauhallinen, talvikenkäni kuivuivat leivinuunin päällä ja jalkojani lämmittivät villasukat, jotka isäni oli saanut lahjaksi äidiltään ja jotka olivat ihan täydelliset sinä talvipäivänä.

Tapaninpäivänä matkustimme lumisen keskustan läpi mummolaan syömään joulupäivällistä, se oli aikoinaan tavallaan sukumme jouluperinne, kokoontua mummon luokse syömään joulupäivällistä, mutta jäi jostain tuntemattomasta syystä vuosiksi. Tänä jouluna me kuitenkin kokoonnuimme jälleen mummolaan syömään yhdessä, muistelemaan menneitä ja nauttimaan toistemme seurasta pitkästä aikaa, joitakin mummolaan kokoontuneista sukulaisistani olin nähnyt viimeksi vuosia sitten, vaikka aikoinaan olimme suhteellisen läheisiä ja näimme monta kertaa vuodessa. Kaikesta huolimatta oli ihanaa nähdä jokaista heistä, oli yksinkertaisesti aivan ihanaa viettää pitkästä aikaa tapaninpäivää saman katon alla ja syödä mummon valmistamaa joulupäivällistä yhdessä, tavallaan se teki tästä joulusta erityisen ja nukahtaessani sinä iltana en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman hyvä tämä joulu oli ja kuinka tulen muistelemaan tätä joulua lämmöllä varmasti vielä vuosien päästäkin, tänä jouluna kaikki oli niin kovin rauhallista ja onnellista, erityistä.

PC240517PC240484PC240536

3. tammikuuta 2019

TÄNÄ JOULUNA SYDÄMESSÄNI ASUI ÄÄRETÖN RAUHA

PC240457PC240469

Vuosi vaihtui muutama päivä sitten seistessäni vanhempieni omakotitalon kuistilla tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa, vuosi vaihtui ja se tuntui jotenkin aivan uskomattomalta, sillä mennyt vuosi oli kiitänyt ohitseni kuin ne autot, joista minulla oli vuosia sitten tapana kirjoittaa. Aion kirjoittaa teille viime vuodesta ja vuoden vaihtumisesta, mutta en tee sitä nyt, nimittäin nyt aion kertoa teille joulusta, se oli ensimmäinen joulu vuosikausiin, kun en itkenyt kertaakaan ja samalla ensimmäinen joulu vuosikausiin, kun sydämeni oli täynnä valtameren kokoista rauhaa. Jostain syystä joulut ovat vuosien ajan olleet perheessämme sitä aikaa, kun kaikki stressi purkautuu lopulta jonkun kyyneliin ja oikeastaan vasta tänä vuonna aloin viimein ymmärtää, miksi niin tapahtui vuosi toisensa jälkeen. Meidän perheemme jouluun oli vuosikausien ajan liittynyt aivan suunnatonta stressiä, jokainen meistä oli omalla tavallaan stressanut jostakin jouluun liittyvästä, lahjoista, jouluruoista, koristeista tai siitä, että on nähtävä paljon sukulaisia ja oltava jatkuvasti menossa.

Joulu oli ollut kaikkea muuta kuin rauhoittumista ja ajan viettämistä perheen kanssa, se oli ollut aivan yksinkertaisesti vain stressiä, vaikka aina toisin suunniteltiin. Tänä jouluna päätin kuitenkin, etten aio stressata joulun suhteen yhtään mistään ja sovimme esimerkiksi, ettei joululahjojen suhteen oteta tänä vuonna sitä pienintäkään stressiä, sillä kaikesta joulun kaupallisuudesta huolimatta lahjat eivät ole lähelläkään sitä joulun tärkeintä asiaa. Niin, tänä vuonna me vain olimme, nautimme joulun rauhallisuudesta ja vietimme aikaa yhdessä, tänä vuonna joulu oli aivan erilainen kuin se on viime vuosina ollut. Jouluaattoaamuissa on aina ollut jotain äärettömän taianomaista ja niin siinä oli tänäkin vuonna, kun herätessäni istuin olohuoneessa joulukuusen valojen loisteessa ja television ruudulla joulupukki otti vastaan lasten puheluita, isäni keittämän joulupuuron ja joulurauhan julistuksen jälkeen kävelin takapihalta avautuvaan metsään ja katselin tavattoman kauniiseen lumihuntuun pukeutuneita kuusia, kävelin korkeassa hangessa ja tunsin, kuinka hauras sydämeni täyttyi äärettömällä rauhallisuudella, valtamertakin suuremalla, sellaisella, jota ei voi edes aivan ymmärtää.

IMG_6861-vert

Myöhemmin istuin jälleen joulukuusen valojen valaisemassa olohuoneessa, televisiossa pyöri Rölli ja metsänhenki, yksi lapsuuteni rakkaimmista elokuvista ja vieressäni sohvalla nukkui suurimman osan karvoistaan pudottanut koira, jonka pehmeää turkkia silitin hymyillessäni itsekseni, oli yksi niistä rauhallisista hetkistä, joita en vaihtaisi mihinkään. Hetkeen siinä istuttuani autoin äitiäni pukemaan pihan jouluvaloihin ja pihatien jäälyhtyihin sytytettyihin kynttilöihin, portin pieleen edesmenneiden koiriemme haudalle sytytimme hautakynttilän aivan kuten jokaisena jouluna, kynttilän niille karvakuonoille, jotka nukahtivat ikiuneen vuosia sitten ja jättivät ikuiset tassunjälkensä sydämiimme. Sytytimme kynttilöitä myös keittiöön ja olohuoneeseen ja aloimme vähitellen valmistaa jouluillallista, josta me olimme jättäneet pois kaiken sen, minkä olimme vuosien mittaan huomanneet jättävämme lopulta lähes poikkeuksetta syömättä. Tänä jouluna ymmärsimme viimein, ettei todellakaan tarvitse stressata taas liikaa jouluruoista, ei tarvitse ostaa joulupöytään kaikkea, mitä olemme aina ennen ostaneet, ei tarvitse ostaan mitään sellaista, mistä emme todellisuudessa edes pidä.

Vähän seitsemän jälkeen isäni tuli töistä kotiin ja istuimme koko perhe yhdessä keittiön pöydän ääreen jouluillalliselle, jonka nautimme kynttilöiden valossa ilman pienintäkään kiirettä, istuimme ja söimme aivan rauhassa kaikkien neljän koiran katsellessa vieressä, ne eivät ole koskaan oppineet, ettei ole soveliasta kerjätä ruokaa jatkuvasti. Toisaalta taas olihan koirillakin joulu, eikä minulle olisi tullut mieleenikään alkaa käskemään niitä jouluaattona pois keittiöstä, ehkä sen voisi opettaa niille jonain muuna päivänä, jouluaattona siitä ei tarvinnut ottaa stressiä. Syötyämme jouluillallisen istuin pienen hetken olohuoneessa, silitin jälleen koiran pehmeää turkkia ja nauroin, kun aikuisen kokoisiksi kasvaneet koiranpennut kerjäsivät jatkuvasti huomiota, ne ovat molemmat perineet isältään loputtomaan hellyydenkipeyden, ne rakastavat huomiota ja voisivat todennäköisesti kuunnella ikuisuuden sitä, kun silitän niiden kovin pehmeitä turkkeja.

PC240793-vert-vert

Myöhään illalla ajoimme vielä jouluvaloihin puetun keskustan läpi hautausmaalle sytyttämään kynttilöitä niille, jotka eivät ole enää luonamme, niille, joita kaipaamme joulu toisensa jälkeen, mietin kävellessäni ylämäkeä pitkin isoisäni haudalle. Hautausmaa oli vähintään yhtä kaunis kuin se oli ollut tähänastisen elämäni jokaisena jouluna pukeutuneena tuhansiin kynttilöihin, joita tuhannet ihmiset olivat tuoneet edesmenneille rakkailleen, jollain tavalla se on aina aivan yhtä pysäyttävää ja saa miettimään elämän ainutlaatuisuutta, sitä, että jonain päivänä ei enää ole mahdollisuutta sanoa, että rakastan. Jonain päivänä ei enää ole mahdollisuutta sanoa sitä ja siksi isäni sytyttäessä kynttilää isoisäni haudalle minä piilouduin kameran taakse, olin hetken jossain muualla ja katselin sitten hautaa varjostavaan puuhun kiinnitettyä linnunpönttöä, joka olisi ihan varmasti ilahduttanut isoisääni. Kylmyyden pistellessä sormenpäitäni kävelin perheeni perässä ympäri aivan valtavaksi kynttilämereksi muuttunutta hautausmaata ja pysähdyin hetkittäin katselemaan, kun vanhempani sytyttivät kynttilöitä edesmenneiden sukulaistemme haudoille, niiden, jotka nukkuivat pois vuosia sitten.

Jouluaaton viimeisinä hetkinä avasimme joululahjat joulukuusen alta ja katselimme, kuinka koiranpentumme saivat ensimmäiset joululahjansa ja olivat niistä kovin innoissaan. Jouluahjojen avaamisen jälkeen me istuimme vielä hetken, joimme lämmintä glögiä ja kävimme joulusaunassa, jossa istuessani pysähdyin hetkeksi miettimään, kuinka oli ollut ihanin jouluaatto vuosiin, valtameren kokoinen rauha sydämessäni heitin lisää löylyä ja suljin sitten silmäni, kuuntelin kiukaan hiljaista laulua. Saunan jälkeen pukeuduin joululahjaksi saamaani yöpukuun, piilouduin kahden peiton alle ja nukahdin rauhallisuuteen, joka jatkui vielä seuraavana aamunakin, kun kävelimme äitini ja koiriemme kanssa metsässä lumisateen piiskatessa kasvojamme ja koirien nauttiessa loputtomasta vapaudestaan korkeiden lumihankien keskellä.

PC240914-vert-vert

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.