18. tammikuuta 2019

TALVINEN AAMUPÄIVÄ ÄIDIN JA ISLANNINHEVOSTEN SEURASSA

IMG_6818IMG_6826

Vuoden kolmanneksi viimeisen päivän aamuna pukeuduimme äitini kanssa lämpimästi ja suuntasimme niiden samojen islanninhevosten luokse, joista toisella olin käynyt ratsastamassa aiemmin joululomani aikana. Saapuessamme pihaan kaikkialla oli aivan hiljaista, maisema oli verhoutunut lumihuntuun ja lähestyessämme hevosten lumista tarhaa en vain yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni, kun kaksi ruunaa alkoi hitaasti lähestymään meitä tarhan toisesta päädystä. Hetken lähestyttyään ne jäivät seisomaan aloilleen, katselivat meitä vähän uteliaina kävellessämme niiden luokse ja lähtivät sitten molemmat mukaamme, vaikka toinen tahtoikin hetken leikitellä kanssani. Se oli siitä erityinen talvipäivä, että sinä päivänä me olimme uskaltaneet ensimmäistä kertaa lähteä aivan kahdestaan ratsastamaan, olimme uskaltaneet lähteä, vaikka maasto tai hevoset eivät olleetkaan meille erityisen tuttuja. Olimme uskaltaneet ja olin siitä tavattoman onnellinen, sillä tiesin jo etukäteen, että siitä vuoden kolmanneksi viimeisestä päivästä tulisi sellainen, jota muistelisimme todennäköisesti vielä vuosien päästäkin, muistelisimme, kuinka onnellisia me olimme niistä kahdesta rauhallisesta islanninhevosesta, talven uskomattomasta kauneudesta ja erityisesti siitä yhdessä vietetystä ajastamme.

Hevosten omistajat olivat matkoilla ja tuntui tavallaan kummalliselta olla itse kokonaan vastuussa jostain jollekin niin rakkaasta, mietin itsekseni taluttaessani kuvankaunista ruunaa tarhasta ja harjatessani sitä hetkeä myöhemmin pitkin, rauhallisin liikkein. Ratsuni oli sinä joulukuisena aamupäivänä Bruni frá Kirkjubae, 18-vuotias uskomattoman kaunis islanninhevosruuna, joka sai jo pelkällä läsnäolollaan sydämeni rauhoittumaan, lyömään tasaisemmin kuin kertaakaan sen viikon aikana ja silittäessäni pehmeää turpaa hymyilin jälleen itsekseni, en voinut muutakaan, niin onnellinen minä olin siitä, että sain viettää aikaa sen hienon islanninhevosruunan kanssa. Varustimme ratsumme kylmyyden pistellessä sormia ja nousimme sitten ratsaille, suuntasimme sille samalle metsäpolulle, jota minä olin kulkenut viikkoa aiemmin käydessäni ratsastamassa islanninhevosilla ensimmäistä kertaa vuosiin, silloin kävin ratsastamassa hevosten omistajan kanssa, jotta tuntisin reitin käydessäni myöhemmin ratsastamassa äitini kanssa. Metsä oli tavattoman kaunis jo silloin, mutta päästessämme sinä talvisena aamupäivänä metsäpolulle minä olin täydellistä hiljaisuutta kaiken sen kauneuden keskellä, sille kauneudelle ei vain yksinkertaisesti ollut olemassa sanoja, jotka olisivat riittäneet kuvailemaan sitä.

IMG_6770

Metsä ympärillämme oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta, korkeat kuuset ja männyt olivat verhoutuneet paksuun lumihuntuun ja pudottivat päällemme hetkittäin lumihiutaleita, jotka leijuivat tuulessa niin taianomaisen kauniina, että tuntui kuin se hetki olisi ollut jostain kauniista unesta. Katsellessani maisemaa rauhallisesti kulkevan islanninhevosen selästä tuntui kuin maailma ympärilläni olisi hetkeksi pysähtynyt, aivan kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin se lumihuntuun verhoutunut hiljainen metsä, kaksi rauhallisesti kulkevaa islanninhevosruunaa ja niin kovin rakas äiti, jonka kuulin takanani kertovan, kuinka ihanaa kaikki juuri siinä hetkessä oli. Äitini ratsu oli vuosien saatossa vähän harmaantunut 21-vuotias islanninhevosruuna Hnokki frá Sydri-Úlfsstödum, ihan äärettömän sympaattinen ruuna, jota en ollut onnistunut unohtamaan kertaakaan sen jälkeen, kun näin sen ensimmäisen kerran vuosia sitten. Se oli jo silloin vähän harmaantunut ja kulki aivan yhtä rauhallisesti kuin se kulki myös sinä talvisena päivänä taianomaisen kauniin metsän keskellä, vaikka hiljaisuuden rikkoi hetkittäin jossain kauempana haukkuva koira, Hnokki ei välittänyt, se vain kulki rauhallisesti eteenpäin ja niin kulki myös ihana Bruni, joka ilmeisesti pelkää kuitenkin vapaana juoksevia koiria.

Kuljimme hetken aikaa pitkin kylätietä ja kääntyessämme takaisin lumiseen metsään nostimme hieman vauhtia, töltti tuntui vähintään yhtä uskomattomalta kuin se oli tuntunut viikkoa aiemmin, kaikista askellajeista se on luultavasti aina ollut suosikkini, siinä on kerta toisensa jälkeen jotain kovin rauhoittavaa. Hiljaisuus ympärillämme oli suunnatonta ja jäin hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka kaikkien niiden syksyn ratsastustuntien jälkeen se hetki islanninhevosten kanssa metsän keskellä oli erityinen, erityinen siksi, että toisin kuin ratsastustunneilla, siinä hetkessä minä sain ihan yksinkertaisesti vain olla ja rauhoittua, olla ajattelematta liikaa sitä, kulkeeko ratsuni täsmälleen oikein tai teenkö minä kaiken oikein. Siinä hetkessä tärkeintä oli sanoinkuvaamaton rauha ja se tunne siitä, kuinka olin ratsuni kanssa yhtä viiman tuntuessa kasvoillani laukatessamme pitkin lumista metsäpolkua, siinä hetkessä oli jotain niin erityistä, että se hymyilytti vielä harjatessani ratsuani palattuamme metsästä. Meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään, päästettyämme meitä äärettömän turvallisesti kantaneet ratsumme takaisin tarhaan annoimme niille heinät, jäimme hetkeksi tarhaan niiden seuraan ja katselimme niiden syövän kaikessa rauhassa. Vähän ennen hämärää ajoimme takaisin kotiin, nojasin leivinuuniin kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani ja sulkiessani illalla silmäni mietin juuri ennen nukahtamistani, ettei se saisi jäädä viimeiseksi kerraksi niiden islanninhevosten seurassa, se ei yksinkertaisesti saisi jäädä viimeiseksi.

IMG_6852IMG_6781IMG_6820

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti