NOSTALGIAA DISCO ENSEMBLEN KEIKALLA

DISCO ENSEMBLE @ LUTAKKO 25 03 3017      

But maybe i'll come and put you out of your misery / one graceful day i'll set you free, kirjoitin ruutupaperin reunaan kahdeksan vuotta sitten istuessani lukion maantiedon ensimmäisellä kurssilla ja kävellessäni myöhemmin valkoisia käytäviä kuulokkeissani soivat samaiset sanat, kahdeksan vuotta myöhemmin minä seisoin yleisömeren keskellä osaamatta sanoa sanaakaan. Won't you drop dead? / you won't fool me with your same old lies / won't you drop dead? / 'cause i have seen what's behind those eyes sanat täyttivät täyttä salia ja musiikki iski kasvoilleni niin sanoinkuvaamattomalla voimalla, etten tavallaan voinut kuin hymyillä kyyneleet silmäkulmissani, en osannut huutaa mukana tai nostaa käsiäni ilmaan. Olin yksinkertaisesti sanaton, kunnes sanat you will find a second soul / the kind that you can mix in with your own / you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone saivat kyyneleet virtaamaan varovaisesti poskipäilleni, ehkä niistä maailman kauneimmista muistoista tai loputtomasta rakkaudesta musiikkia kohtaan, ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, minä olin jokatapauksessa siinä hetkessä uskomattoman vahvasti elossa ja olemassa vain musiikkia varten, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta kuin musiikki ja minä, yleisömeren keskellä hukuin omaan onnellisuuteeni, you'll never be alone.

Olen nähnyt Disco Ensemblen luvattoman useasti värivalojen loisteessa, olen seisonut yleisömeren keskellä yhtyeen soittaessa Jurassic Rockin päälavalla iltahämärän vaihtuessa pimeyteen, kaatunut jouduttuani vahingossa pittiin yhtyeen keikalla Nosturissa, saanut käsittämättömästi mustelmia rakastaessani musiikkia enemmän kuin koskaan Tavastialla eturivissä ja huutanut ääntäni käheäksi Provinssissa, mutta nostaessani käteni ilmaan viime lauantaina yleisömeren keskellä Lutakossa mietin, ettei yhtye ole varmaan koskaan kuulostanut yhtä hyvältä. Sanat i know you can see me / but i'm not here / it seems like i'm breathing / but i'm not here eivät ole yksinkertaisesti koskaan kuulostaneet paremmilta, vaikka Disco Ensemble on saanutkin huutamaan ääneni rikki useammin kuin uskaltaisin myöntää ja tanssimaan jalkani kipeiksi kerta toisensa jälkeen. Pimeyden verhotessa kaupunkia tummansiniseen en osannut kuin antaa musiikin kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä, hukkua aivan loputtomaan onnellisuuteeni värivalojen osuessa vihreisiin silmiini ja hengittää rakkautta jokaisella hengenvedollani, tuntea nostalgian kulkevan pitkin selkärankaa saaden sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään, kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini.

Sen lisäksi, että Disco Ensemble kuulosti varmaan paremmalta kuin koskaan aiemmin, illassa tuntui olevan jotain taianomaista, jotain sellaista, minkä ansiosta olin lähempänä 16-vuotiasta itseäni kuin koskaan aiemmin ja tunsin, kuinka se mustahiuksinen melankoliaan verhoutunut tyttö huusi sydämessäni, huusi kovempaa kuin on koskaan uskaltanut huutaa. Disco Ensemble oli silloin ja on edelleen itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman suuri yhtye, etteivät sanat riitä koskaan kuvaamaan sitä tunnetta värivalojen loisteessa, mutta viime lauantaina minä olin kuitenkinjärjettömän vahvasti elossa, huusin ääntäni käheäksi sen 16-vuotiaan mustahiuksisen emotytön raivolla ja kyyneleet silmäkulmassa olin yksinkertaisesti niin äärimmäisen onnellinen, etteivät kaikki maailman keskeneräiset lauseetkaan pystyisi enää kuvailemaan sitä tunnetilaa. Siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista melankoliaa ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, että voinut kuin rakastaa ja siitähän musiikissa todellisuudessa on kysymys, sanoinkuvamaattomasta rakkaudesta, joka huutaa encorea unissaankin.

JENNA ANETTE 2.0

Minulla ei ole enää mitään kadotettavaa itsessäni, sanoin yhtenä erityisen kauniina sunnuntaina auringonsäteiden murtautuessa verhojen lävitse ja katselin peilikuvaani, takkuisia hiuksia ja varjoja silmieni alla. Myöhemmin ajatus unohtui kävellessäni Tourujoella, katsellessani maisemaa hetkittäin linssin lävitse ja hymyillessäni sille maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka pyysi pysähtymään hetkeksi, jotta saisi hyvän valokuvan. Jyväskylä oli hetken aivan uskomattoman kaunis, vastaantulijoiden kasvoilla suurempaa onnellisuutta kuin kertaakaan tänä keväänä ja niin minunkin, katselin kaupunkia aurinkolasien takana kuin olisin kulkenut niitä katuja ensimmäistä kertaa ja tartuin sen maailman rakkaimman ihmisen käteen kotimatkalla. Sitten unohduin taas ajattelemaan sitä samaa aamuista lausettani, unohduin ajattelemaan viimeisimmän kahden vuoden aikana tapahtunutta muutosta itsessäni ja lopulta kuitenkin sitä, etten minä oikeastaan nykyään edes tunne itseäni, kuinka voisin edes tietää, mikä kaikkea minulla on vielä kadotettavana itsestäni? Ehkä en ole kadottanut itsestäni mitään, vain sen vuosien takaisen runotytön.

Kaksi vuotta sitten istuin Helsingin asuntoni parvekkeella auringonlaskun vaihtuessa vähitellen pimeyteen, katsoin lentokoneiden lentävän ohitse ja valvoin aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti kirjoittaen keskeneräisiä lauseita, heräsin harmaiden verhojeni lävitse murtautuviin auringonsäteisiin ja kävelin sitten Seurasaaressa kuuntelemassa hiljaisuutta. Istuin raitiovaunussa iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, liikutuin uskomattoman rakkaasta musiikista kaupungin kuiskaillessa rakkauttaan jokaisella kadunkulmalla ja hymyilin tyhmästi valokuvatessani maiseman ääretöntä kauneutta. Seisoin ihan luvattoman useasti Tavastian ovilla jonottamassa kuullakseni sitä uskomattoman rakasta musiikkia värivalojen loisteessa, tunsin kyyneleet silmäkulmissani aina bändien noustessa lavalle ja nostin käteni ilmaan huutaen ääneni käheäksi. Rakastin musiikkia enemmän kuin mitään koskaan ja istuessani huhtikuun alussa Tampereen Pakkahuoneen backstagella kertomassa siitä, kuinka aion viimein irtisanoa vuokrasopimukseni ja muuttaa takaisin pieneen oopperakaupunkiin, olin onnellisuudesta niin sekaisin, etten osannut kuvitellakaan, kuinka suunnattomasti elämäni tulisi muuttumaan seuraavien kuukausien aikana, tai kuinka minä muuttuisin.

Silloin kaksi vuotta sitten toukokuun lopussa kävellessäni Helsingin rautatieasemalta Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni olin viimeisen kerran se vaaleahiuksinen runotyttö, joka hengitti onnellisuutta jokaisella hengenvedollaan, hymyili juodessaan aamuteetä parvekkeella ja tanssi askeleensa kävellessään yöllä bussipysäkiltä kotiin. Kesäkuussa oli valoisa yksiö Savonlinnan kauneimmalla kadulla, rakasta musiikkia kasattuna ikkunalaudalle ja akustinen kitara vaatehuoneen nurkassa epävireisenä, minusta alkoi vähitellen tulla ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta, ihminen, joka heräsi aamuisin vastentahtoisesti ja istui aina öisin rannassa itkemässä ahdistustaan. Kesäkuu vaihtui elokuuksi ja värjäsin vaaleat hiukseni hetkeäkään mietimättä punaiseksi, elokuu marraskuuksi ja seistessäni pienessä baarissa kavereideni keikalla eturivissä tapasin ihmisen, jonka tapaamisesta en voisi olla enää yhtään kiitollisempi, marraskuu joulukuuksi ja juhlistin tradenomiksi valmistumistani Helsingissä, lopulta vuosikin vaihtui seuraavaan maailman rakkaimmassa seurassa, olin varmasti rakastuneempi kuin koskaan elämäni aikana ja tammikuussa kirjoitin olevani sen vaaleahiuksisen runotytön sijaan jotain sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut voivani olla, sydämeltäni uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamatonta rakkautta ja onnellisuutta.

 

Vuosi sitten tammikuussa minä kirjoitin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen huolimatta siitä, etten osannut tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen ja lauseeni jäivät hetkittäin keskeneräisiksi, olevani ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen kaikkine virheineni. Kirjoitin olevani kokonainen, sillä olin uskaltanut päästää irti kaikesta siitä, mitä olin asuessani Helsingissä, mutta todellisuudessa kaipasin huomaamattani lähes jatkuvasti sitä vaaleahiuksista runotyttöä, joka käveli kevätaamuisin Pohjoisesplanadilla hengittämässä onnellisuuttaan jokaisella hengenvedollaan, pysähtyi Korkeasaaressa katselemaan tiikereitä ja valokuvasi maailman uskomatonta kauneutta hämärän vaihtuessa pimeyteen. Huolimatta siitä, että kuvittelin päästäneeni irti kaikesta, kaipasin yksinkertaisesti niin suunnattomasti kaikkea sitä, että yritin pakkomielteisesti muuttua samanlaiseksi kuin ennen. Kirjoitin väkisin keskeneräisiä lauseita rakkaudesta ja kävelin sen pienen oopperakaupungin satamassa hymyillen vastaantulijoille, pukeuduin kukkamekkoon kevään ensimmäisinä päivinä, mutta en siltikään tuntenut olevani se sama runotyttö.

Minä en tuntenut olevani se sama runotyttö, vaikka muutettuani vuosi sitten Jyväskylään kävelin kameran kanssa tuntemattomilla kadunkulmilla ja istuin sitten pienessä yksiössäni tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, en tuntenut olevani se sama runotyttö, vaikka kyyneleet valuivatkin poskipäilleni värivalojen loisteessa nostaessani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudesta. En tuntenut olevani se sama ihminen ja aina tähän kevääseen asti minun oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä se, oli vaikeaa hyväksyä muuttuneeni ihmisenä niin suunnattomasti, mutta lopulta minun oli vain hyväksyttävä. Oli hyväksyttävä, ettei minusta enää koskaan tulisi ihmistä, joka olin syödessäni perunamuusia ja kalapuikkoja pienessä soluasunnossani, valvoessani aamuyön ensimmäisiin tunteihin kirjoittaen ja käyttäessäni jatkuvasti kaikki ylimääräiset rahani musiikkiin, oli yksinkertaisesti hyväksyttävä, että minä muutuin ihmisenä aivan suunnattomasti ja voisin silti olla onnellinen, sillä minä en ole nyt yhtään huonompi.

Minä en ole yhtään huonompi kuin ennen, järkevästi ajateltuna saatan jopa olla parempi, sillä en enää syö monesti viikossa perunamuusia ja kalapuikkoja tai käytä kaikkia ylimääräisiä rahojani musiikkiin, saatan olla parempi jo pelkästään siksi, että olen uskaltanut tehdä suuria päätöksiä tulevaisuuteni suhteen. Olen päättänyt, etten ainakaan ihan lähitulevaisuudessa tahdo opiskella mitään, päättänyt muuttaa takaisin Helsinkiin, enkä todellakaan siksi, että yrittäisin edelleen pakkomielteisesti olla sama runotyttö kuin vuosia sitten vaan siksi, että rakastan sitä kaupunkia niin suunnattomasti ja ennen kaikkea päättänyt opetella rakastamaan myös itseäni, nimittäin huolimatta siitä, että muutuin ihmisenä äärettömästi ja minun on hetkittäin uskomattoman vaikea hengittää, olen edelleen hullun siisti tyyppi. Olen edelleen yksinkertaisesti niin hullun siisti tyyppi, ettei minulla vain ole mitään syytä yrittää olla mitään muuta tai vihata itseäni siksi, etten enää välttämättä tahdo istua aamuöisin rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa päästäkseni kotiin keikkareissun jälkeen, sen sijaan minulla on aivan loputtomasti syitä kysyä itseltäni, mitä minä mahdollisesti nyt haluan tehdä ja kuka minä oikeastaan olen, sillä minä todella tahdon oppia itsestäni enemmän ja rakastaa itseäni enemmän kuin olen koskaan uskaltanut rakastaa, olen sen itselleni velkaa.

        Tämän projektin nimi on Jenna Anette 2.0 ja aion onnistua siinä.         

ONNELLISUUTTA ON NUKAHTAA VIEREESI

Viimeisimmän viikon aikana elämä on tuntunut vuoristoradalta ilman turvakaiteita, olen istunut iltaisin pimeässä asunnossani osaamatta tehdä mitään ja kävellyt aamuisin keskustassa verhoutuen kaupungin harmauteen, mutta kaikesta siitä huolimatta elämä on hetkittäin ollut uskomatonta onnellisuutta, sellaista, mihin voisi melkein luulla pakahtuvansa. Onnellisuutta on ollut maailman rakkain ihminen, jonka kainaloon on voinut nukahtaa työpäivän jälkeen pelkäämättä mitään ja auringonsäteisiin verhoutuneet hetket, kun ollaan istuttu satamassa hymyilemässä toisillemme, kävelty kotiin iltapäivän auringonsäteiden turvallisessa syleilyssä ja elämä on tuntunut hetkellisesti kevyemmältä kuin aikoihin, onnellisuutta on ollut sen maailman rakkaimman ihmisen syli aamuyön ensimmäisinä tunteina, kun maailman paino on tuntunut liian raskaalta kantaa ja kyyneleet ovat valuneet vuolaina poskipäilleni.

Onnellisuutta on ollut ukulelen soittaminen niinä yksinäisinä hetkinä, kun harmaa maisema ikkunalasin takana on pukeutunut vähitellen tummasiniseen samettiin ja kynttilät palaneet loppuun ennen minua, onnellisuutta on ollut musiikki, joka on onnistunut rauhoittamaan kaikista vaikeimpina hetkinä vesipisaroiden putoillessa armottomasti kasvoilleni, sellaisina, kun ahdistus on kulkenut pitkin selkärankaani ja on tuntunut hetkittäin raskaalta hengittää. Onnellisuutta, aivan suunnatonta onnellisuutta on ollut maailman rakkaimman ihminen, joka on tarttunut käteeni pelätessäni enemmän kuin koskaan, kuunnellut rauhallisesti puhuessani keskeneräisin lausein ja kuiskannut sitten korvaani rakastavansa minua, onnellisuutta on ollut sanoinkuvaamattoman suuri rakkaus toisiamme kohtaan.

Onnellisuutta on ollut auringonsäteet herätessäni tuntia ennen herätyskelloa, vieressä tuhisevan ihmisen kainaloon käpertyminen vielä hetkeksi ja rauhallinen tunne rintalastan alla kävellessäni aamulla töihin, onnellisuutta on ollut tasainen hengitys. Onnellisuutta on ollut sanat tämä ilta kävellään / käsi kädessä ihmisten edessä / älä sinä muiden katseista välitä / sillä me ollaan yhdessä yhteislauluna keskellä työpäivää, uskomattoman rakas musiikki istuessani bussissa matkalla kotiin auringonsäteiden häikäistessä väsyneitä silmiäni ja hetkeksi unohtamani suklaa kaaoksen valtaamassa keittiössä. Onnellisuutta on tällä hetkellä maailman kauneimpiin lakanoihin nukahtaminen ja tieto siitä, että huomenna voin taas katsoa silmiin ja kertoa rakastavani enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään, enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut osaavani rakastaa, onnellisuutta on rakastaa suunnattomasti.

HETKIÄ TUNTEIDEN ÄÄRIPÄISSÄ

Musiikki on kuulostanut tänään turvallisemmalta kuin kuukausiin, minä olen istunut aamuisessa ruuhkabussissa musiikin keinuttaessa mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, kävellyt keskustassa kuiskaillen ilmaan rakkauttani ilman pienintä äännähdystäkään ja hymyillyt vahingossa tuntemattomille vastaantulijoille. Olen sulkenut silmäni liikennevaloissa kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani, tanssinut askeleeni kävellessäni tämän harmaaseen verhoutuneen kaupungin melankoliassa ja tuntenut rintalastan alla niin uskomattoman suurta onnellisuutta, että hetkittäin olen tahtonut yksinkertaisesti vain huutaa kaikesta siitä onnellisuudestani. Antautua musiikille jokaisella hengenvedollani istuessani hämärässä yksiössäni ja keinuessani musiikin mukana tunteiden ääripäissä, vuolaiden kyynelten valuessa kuin tahdostani riippumatta poskipäilleni ja kylmien väreiden juostessa kalpealla ihollani.

On ollut musiikkia vuosien takaa ja musiikkia, joka on ilmestynyt kuluneen vuoden aikana, on ollut uskomattoman rakkaita sanoituksia ja musiikkiin verhoutuneita tunteita, niitä sellaisia, jotka kuvitteli unohtaneensa kauan sitten, toivottomasta melankoliasta suunnattomaan onnellisuuteen. Yksinkertaisesti ihan äärettömän rakasta musiikkia ja nimenomaan siksi on tuntunut niin sanoinkuvaamattoman turvalliselta antautua musiikin keinuttaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, vuosien takaisissa muistoissa, on tuntunut turvalliselta sulkea silmät liikennevaloissa, antaa kyynelten valua poskipäille ja tuntea, kuinka musiikki ottaa hellään syleilyynsä. Tuntea, kuinka musiikki hetkittäin kuljettaa minua jokaisella hengenvedollaan lähemmäs minua itseäni, lähemmäs sitä typerän onnellista tyttöä, joka istui iltaisin parvekkeella kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita ja valvoi aamuyön ensimmäisiin tunteihin musiikin kanssa. Tahtoisin taas olla sellainen ja tänään hetken olinkin, siksi olen musiikille niin käsittämättömän kiitollinen, musiikki ei anna unohtaa, vaikka minussa kaikki huutaisi unohdusta niin, etten lopulta voisi enää kuiskatakaan.

EI MAAILMA OO MITÄÄN ILMAN NAISTA

Minä en ole koskaan nähnyt itseäni kauniina, yläasteella pidin itseäni ehdottomasti sinä luokan rumimpana tyttönä ja viimeistään lukiossa aloin miettimään, etten varmaan koskaan tule seurustelemaan, koska olen yksinkertaisesti niin ruma. Katselin päivittäin pyöreitä kasvojani peilikuvassa vihaten niitä jokaisella hengenvedollani enemmän ja täyttäessäni kahdeksantoista vuotta minä päätin olevani käsittämättömän lihava, juoksin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla niin, etteivät jalkani lopulta enää kantaneet, olin matematiikan aamuluennoilla jatkuvasti uskomattoman väsynyt ja söin käytännössä vain sellaisina hetkinä, kun halusin näyttää olevani kunnossa. Minä en ollut koskaan todellisuudessa ollut lihava ja vaikka laihduin pelottavan paljon muutamassa kuukaudessa, en siltikään tuntenut kelpaavani kenellekään, peilistä katsoi edelleen se sama äärettömän ruma ja lihava tyttö kasvoillaan melankolian lisäksi loputtoman väsymyksen varjot, ei kukaan sellaista voisi rakastaa, en minä ollut tarpeeksi edes itsellenikään. 

Ei kukaan minua voisi rakastaa, ajattelin vielä luvattoman kauan valmistuttuani lukiosta eli aina siihen asti, kunnes tapasin miehen, jonka kanssa tunsin ensimmäistä kertaa, miltä se tuntuu, kun toinen rakastaa niin suunnattomasti, että tekisi mitä tahansa saadakseen minut lopettamaan itkemisen ja tuntemaan oloni edes vähän paremmaksi. On tavallaan surullista, että ylipäätään tarvitsin miehen kertomaan minulle kelpaavani juuri tällaisena, olevani kaunis tullessani suihkusta uskomattoman väsyneenä ja merkitseväni enemmän kuin mikään tässä maailmassa, tavallaan äärimmäisen surullista, mutta kaikesta huolimatta olen siitä erityisen kiitollinen. Aivan erityisen kiitollinen, vaikka katselen edelleen hetkittäin peilikuvaani vihaten jokaista pientä virhettä kalpeilla kasvoillani, ahdistun näyttäessäni mielestäni lihavalta farkuissa ja puhun itselleni niin käsittämättömän rumasti, että hävettäisi myöntää kenellekään.

En vieläkään näe itseäni mitenkään äärettömän kauniina, mutta tänä keväänä aion kuitenkin opetella arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen, sillä kaikesta huolimatta minä kelpaan juuri tällaisena. Minä kelpaan, vaikka minulla on myrskyisä ja ristiriitainen mieli, minä kelpaan, vaikka olen viimeisimmän vuoden aikana lihonut enemmän kuin tahtoisin myöntää, minä kelpaan, vaikka hetkittäin peilikuvasta katsoo nainen, jonka kasvoille väsymys on piirtänyt varjojaan. Minä kelpaan kaikkine virheineni ja toivon, että jokainen tätä lukeva nainen uskoo kelpaavansa myös ja arvostaa itseään, sillä meistä jokainen on aivan uskomattoman upea juuri omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Nostakaa malja itsellenne, ostakaa vaaleanpunaisia ruusuja matkalla kotiin ja olkaa onnellisia ihan vain itsestänne, vaihtoehtoisesti voitte myös tilata itsellenne ukulelen, hakea sen postista väsyneenä työpäivän jälkeen ja naurahtaa sitten tyhmästi, kun sen soittaminen ei välttämättä ollutkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella, minulle kävi niin.

      Hyvää naistenpäivää kaikki maailman naiset, te olette upeita!

SIIHEN MELKEIN PAKAHTUU

Pienessä yksiössäni oli hämärää, kun heräsin keittämään itselleni teetä, istuin sängyn reunalla villasukat jalassa ja kuuntelin, kuinka musiikki kaikui aamun ensimmäisten auringonsäteiden harmoniassa. Musiikki ei ole luvattoman pitkään aikaan kuulunut aikaisiin aamuihini, totesin keinuessani musiikin mukana uskomattomaan onnellisuuteen, enkä en osannut olla hymyilemättä harjatessani takkuisia hiuksiani, syödessäni nopeasti aamiaista ja pakatessani tavaroitani uuteen kangaskassiini, musiikki ei ole kuulunut luvattoman pitkään aikaan elämääni yhtä vahvasti kuin ennen ja se on yksinkertaisesti surullista, minä mietin vielä kävellessäni bussipysäkille. Likaisen ikkunalasin lävitse kaupunki näytti äärettömän kauniilta, hymyilin tuntemattomalle tytölle jäädessäni pois väärällä pysäkillä ja kävelin sitten kamerani kanssa kadunkulmia, jotka ovat viimein alkaneet tuntua yhtä turvallisilta kuin kaikki ne Helsingin tuntemattomat kadunkulmat, ne kaikki loputtomat, joihin minä aikoinaan rakastuin kävellessäni vanhan kamerani kanssa keräämässä muistoja, katselemassa rakkaita maisemia kuin näkisin ne aina aivan ensimmäistä kertaa.

Siinä, missä musiikki on luvattoman kauan kuulunut elämääni vähemmän kuin ennen, aiemmin elämääni vahvasti vaikuttanut valokuvaaminen on kuulunut siihen mahdollisesti vielä vähemmän ja sekin on tavallaan uskomattoman surullista, sillä kävellessäni tänään tuntemattomia kadunkulmia katsellen maisemaa linssin lävitse olin pakahtua äärettömään onnellisuuteeni, joka tuntui rintalastani alla sydämeni muuttuneena rytminä. Sellaisia hetkiä tarvitsen enemmän, etten muuttuisi vähitellen itselleni vieraaksi ja värittömäksi ihmiseksi, jonka kroonisesti surulliset silmät eivät osaa valehdella eivätkä kertoa totuutta, lohduttomaksi varjoksi itsestäni. Sellaisia hetkiä ja ehdottomasti myös sellaisia kuin istuessani tänään lausumassa rakkausrunoja akustiselle kitaralleni iltapäivän auringon lämmittäessä selkärankaani ja vaniljateen maistuessa muistoilta jostain kaukaisuudesta, musiikin kuulostaessa yksinkertaisesti niin hyvältä, että sanojen all night under the street lights, come on let's waste our time / keep your fingers crossed tonight, i don't care if we die kaikuessa valkoisilla seinillä en voinut olla hymyilemättä, itkin pelkästä onnesta.

LASKE KAIKKI MAAILMANLOPUT JA ALUT

Kolmelta aamuyöllä hengitin kylmyyttä keuhkojeni täydeltä, rappukäytävässä katselin väsyneitä silmiäsi kuin olisin katsonut peilikuvaani ja piilouduin sitten peiton alle sitä todellisuutta, että viiden tunnin kuluttua yrittäisin peittää varjoja silmieni alla, harjaisin takkuiset hiukseni näyttääkseni vähemmän siltä, miksi olen vähitellen muuttumassa. Kaksikymmentä minuuttia viiden jälkeen istuin sängyn reunalla kuuntelemassa väsynyttä ääntäni, katselin sinun nukahtavan vihdoin viereeni ja herätessäni myöhemmin herätyskelloon en kuitenkaan harjannut hiuksiani, kävelin harmaaseen verhoutuneita katuja ja seistessäni liikennevaloissa ymmärsin, että minä olen unohtanut itseni. Olen unohtanut antaa itselleni aikaa ja siksi olen vähitellen muuttumassa itselleni vieraaksi ja värittömäksi ihmiseksi, jonka kroonisesti surulliset silmät eivät osaa valehdella eivätkä kertoa totuutta, lohduttomaksi varjoksi itsestäni ja kaikesta siitä, mitä rakastin hauraan sydämeni pohjasta enemmän kuin sanat riittäisivät koskaan kertomaan.

Minä olen muuttumassa itselleni vieraaksi, mietin vielä istuessani iltapäivällä bussissa uskomattoman väsyneenä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja Spotify soittaa Astrid Swanin viime viikolla ilmestynyttä albumia, joka on muuten yksinkertaisesti aivan äärettömän kaunis, koskettava ja lohdullinen, täynnä pelkoa, kuolemaa, rakkautta ja toivoa. Albumin avausraita Maija's Song soi vielä istuessani pienessä auringonsäteiden valaisemassa yksiössäni, hautaan kasvoni peuralakanoihin ja kuuntelen, kuinka musiikkia vie mukanaan hyökyaaltojen kaltaisesti, keinuttaa kuin tuulenhenkäys heinäkuisena päivänä rantakallion ollessa lämmin paljaiden jalkojeni alla. Kuuntelen, kuinka hengenveto kerrallaan hengitykseni muuttuu rauhallisemmaksi, olen hetken olemassa vain itseäni varten ja niin on myös musiikki, vain minua varten, tässä hetkessä, näissä auringonsäteissä ja äitini jouluksi ostamissa lakanoissa.

Hetken vain itseäni varten, sillä minun pitäisi uskaltaa varastaa enemmän aikaa itselleni, istua pienessä yksiössäni sanomatta sanaakaan, antaa musiikin kuljettaa mukanaan iltapäivän harmoniassa ja tansittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, lausua rakkausrunoja akustiselle kitaralleni ja juoda vaniljateetä enemmän kuin kehtaisin koskaan myöntää. Kirjoittaa keskeneräisiä lauseita rakkaudesta, onnellisuudesta, mistä tahansa ja kävellä kameran kanssa auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, kastella rikkinäiset kenkäni lätäkössä ja nauraa vähän itselleni, sillä nykyään minä olen äärettömän väsynyt ja stressaantunut, en osaa enää nukkua öisin tarpeeksi, valvon luvattoman useasti aamuyön tunneille odottaen unta ja pukeudun tahtomattani omaan lohduttomaan melankoliaani. Kävelen auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ahdistusta sydämessäni, enkä osaa enää hengittää niin, että hengenvetoni kulkisivat tasaisina, siksi minun on uskallettava varastaa enemmän aikaa ihan vain itselleni, katsoa itseäni silmiin harjatessani takkuisia hiuksiani ja istuttava sitten lukemaan viime syksyn mielenkiintoisinta runokirjaa, annettava itselleni anteeksi, etten minä sitten jaksanutkaan, vaikka yritin viimeiseen asti olla enemmän kuin olin ollutkaan.

KENEN PELKOJA SÄ PELKÄÄT?

PARIISIN KEVÄT @ LUTAKKO 25 02 2017        

Viime lauantaina seisoin pitkästä aikaa yleisömeren keskellä, hymyilin tyhmästi Arto Tuunelan laulaessa luuletsä et mä oon joku supersankari / seison tuulessa, makaan sateessa / ja ootan että kuu nousee ja unohduin miettimään, kuinka nimenomaan Pariisin Kevään noustessa värivaloihin tuntuu aina kuin olisin löytänyt tieni kotiin, aivan kuin olisin kaikkien tuntemattomien kadunkulmien ja väärien käännösten jälkeen löytänyt tieni kotiin. Suljin silmäni kadottaakseni todellisuuden loputtomaan onnellisuuteeni, vuosien takaisiin muistoihin sanojen hetkeksi hiljaisuus saapui / luokseni kuin olento ja huusi / älä pelkää maailmaa viedessä takaisin vanhan kivilinnan varjoon, viileisiin kesäöihin, kun rikkinäiset kengät olivat täynnä rantahiekkaa ja tuntui kuin kaikki olisi vielä mahdollista. No mä en tiedä, ehkä kaikki on turhan tavallista / paetaan autolla / lähdetään nyt etsimään jotain / potkua tähän elämään huusin ääntäni käheäksi rakkaista muistoista, niistä lukuisista yleisömeren keskellä tai eturivissä vietetyistä illoista ja talviaamuista, kun auringonnousun verhotessa kaupunkia harmoniaan musiikki on kulkenut selkärangassani.

Melko tarkalleen kuusi vuotta sitten päätettiin matkustaa yhtenä helmikuisena iltana Pieksämäelle, myöhästyttiin lukuisten vastoinkäymisten takia keikalta ja kun lopulta istuin eturivissä katselemassa yhtyettä ensimmäistä kertaa värivaloissa, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja nostin käteni ilmaan, vaikka yleisömassa takanamme olikin suhteellisen ilmeetöntä ja yhtye tuntui etäiseltä. Siitä keikasta viime lauantaiseen keikkaan Lutakossa on ollut pitkä matka ja kuuden vuoden aikana olen ehtinyt näkemään yhtyeen luvattoman monesti, mutta seistessäni yleisömeren keskellä sinä lauantaisena iltana tunsin edelleen sen saman onnellisuuden huutaessani sanoja ei oo mitään muuta tappeluu / kuin se jota tappelet / kuka nostaa sun käden / kuka avaa sun suun / kuka sulkee sun silmät, sen aivan saman onnellisuuden ja kiitollisuuden, loputtoman rakkauden. Loputtoman rakkauden muistoja herättävää mutta myös sitä uutta musiikkia kohtaan, sillä yhtyeen helmikuun alussa ilmestynyt albumi kuulosti yksinkertaisesti vain uskomattoman hyvältä värivalojen loisteessa ja oli pakko tanssia jalat kipeiksi, huutaa äänensä käheäksi ja rakastaa niin suunnattomasti, ettei millään muulla ollut siinä hetkessä mitään merkitystä. Ensimmäisen encoren aikana olisin ollut jälleen valmis myymään sieluni musiikille ja sanoille tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mun tulen / lyöt mun rumpua / eikö me olla viattomia / sytytetään tulet pitkin rantoja ja en tiedä johtuiko se siitä, että Tuunela kysyi yleisöltä jatkuvasti, että onko kaikki hyvin, mutta seistessäni siinä yleisömeren minä keskellä tunsin olevani turvassa, vaikka kyyneleet tarttuivatkin silmäkulmiini ja hauras sydämeni muutti hetkittäin rytmiään.

Ensimmäisen encoren jälkeen minä seilasin yleisömeren keskeltä hieman kauemmas päästäkseni mahdollisimman helposti narikkaan, mutta pysähdyin yhtyeen noustessa lavalle vielä kerran ja sanojen elvis on vielä talossa / ja sul on hetki aikaa / heittää lantioo / kuin huomista ei oo / kevätiltana kaikuessa täydessä tanssisalissa. Hymyilin edelleen typerästi ja unohduin vielä hetkeksi miettimään sitä, kuinka nimenomaan Pariisin Kevään keikoilla tunnen aina löytäneeni takaisin kotiin, tunnen löytäneeni hauraasta sydämestäni sen ihmisen, joka aikoinaan huusi katoaa alta jalkojen kylmä maa / putoan ohi pilvien / rakastun mutta koskaan en kokonaan / kuka vaan voi väittää ymmärtävänsä / ne klovnin kyyneleet ja kulki hiukset takkuisina pikkukaupungin kaduilla silmissään hullua onnellisuutta, sinä lauantaisena iltana kävellessäni keikan jälkeen Lutakosta keskustaan olin jälleen se ihminen ja aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen, kiitollinen yksinkertaisesti kaikesta, enkä pelännyt mitään, edes itseäni.