ELOKUUSSA MUSIIKKI OLI SUUREMPAA KUIN AIKOIHIN

Elokuussa minä kuuntelin musiikkia aivan huomattavasti enemmän kuin kertaakaan tänä vuonna ja luulen, että syksyn saapumisella on jotain tekemistä asian kanssa. Syksyisin musiikki tavallaan aina palaa luokseni, enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi, mutta syksyn ensimmäisinä päivinä, niinä hetkinä, kun syksy tuoksuu ensimmäistä kertaa ilmassa kävellessäni aamulla bussipysäkille minusta aina tuntuu, että minun on saatava kuunnella musiikkia. Minun on aivan yksinkertaisesti saatava kuunnella musiikkia, saatava hengittää musiikkia hetken aikaa ihan jokaisella hengenvedollani ja kun elokuun ensimmäisinä päivinä ilmassa alkoi viimein tuoksua häivähdys syksystä kuuntelin bussipysäkillä Death Cab For Cutien vuonna 2005 ilmestynyttä albumia Plans, minä en osannut kuin hymyillä, niin järjettömän hyvältä se kuulosti. Plans on ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista ja niin on myös The Usedin nimikkoalbumi The Used, joka on soinut kuulokkeissani ja kaiuttimissani elokuun aikana huomattavan paljon, saanut minut inspiroitumaan kirjoittamisesta eri tavalla kuin mikään aikoihin ja sulkemaan väsyneet silmäni iltaisin pimeässä asunnossani valehtelematta ihan vain siksi, että musiikki kuulostaa niin hyvältä. Pimeinä syysiltoina kaiuttimissani on soinut myös The Frayn tavattoman kaunis nimikkoalbumi The Fray sekä AFI ja aivan erityisesti yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt Sing The Sorrow, joka on yksi niistä albumeista, jotka saavat aina syksyisin aikaan kylmiä väreitä ihollani.

Näiden uskomattoman rakkaiden albumien lisäksi elokuussa kuulokkeissani ja kaiuttimissani on soinut huomattavan paljon Bring Me The Horizonin vuonna 2015 ilmestynyt albumi That's The Spirit sekä yhtyeen elokuussa julkaisema biisi MANTRA, josta on lukuisien kuuntelukertojen kautta tullut minulle aivan äärettömän rakas biisi. Sanat before the truth will set you free, it will piss you off / before you find a place to be, you're gonna lose the plot / too late to tell you now, one ear and right out the other one / 'cause all you ever do is chant the same old mantra ovat iskeneet suoraan rintalastani alle, saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään ja kuiskailemaan kerta toisensa jälkeen 'cause all you ever do is chant the same old mantra. Elokuussa kävellessäni auringonsäteiden verhoamia kadunkulmia ja istuessani bussissa sadepisaroiden tarttuessa ikkunalasiin kuulokkeissani ovat soineet myös The Tallest Man On Earth, Escape The Fate, A Skylit Drive, Biffy Clyro, Alexisonfire sekä aivan uskomattoman lahjakas Ólafur Arnalds, joka julkaisi neljännen sooloalbuminsa re:member elokuussa. Näiden tavattoman rakkaiden yhtyeiden ja biisien lisäksi elokuun soittolistaltani löytyy biisejä, jotka ovat elokuun aikana saaneet minussa aikaan jotain sellaista, mihin sanat eivät riitä ja mihin sanat eivät välttämättä tule koskaan riittämään. Minä todella suosittelen kuuntelemaan, suosittelen hengittämään musiikkia hetkittäin jokaisella hengenvedolla ja sulkemaan silmät musiikin musiikin iskiessä rintalastan alle, minä suosittelen.

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 5: LAULUT, JOTKA PALAAVAT SOITTOLISTOILLENI AINA NIINÄ SYKSYN ENSIMMÄISINÄ PÄIVINÄ

Minä olen kirjoittanut kaikista rakkaimmista lauluista tähän mennessä neljä kertaa, olen kirjoittanut lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat kuin kauneimmat kesäyöt, olen kirjoittanut lauluista, jotka merkitsevät minulle aivan suunnattomasti, lauluista, jotka ovat enemmän kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla. Tänään aion kuitenkin kirjoittaa teille lauluista, joista suurin osa on kulkenut mukanani lähes kymmenen vuoden ajan, lauluista, jotka ovat olleet äärettömän tärkeäitä vuodesta toiseen ja palaavat soittolistoilleni aina syksyn ensimmäisinä päivinä. Aion kirjoittaa teille lauluista, joiden palatessa soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, vaikka luonto ei vielä pukeutuisikaan kauniiseen ruskaan ja parkatakki olisi liikaa iltapäivän auringossa, lauluista, jotka tavallaan tuovat syksyn mukanaan vuosi toisensa jälkeen, lauluista, jotka ovat hetkittäin koko maailma.

Tämä on ollut vuosien ajan nimenomaan se biisi, jonka päätymisestä soittolistoilleni tiedän varmuudella, että on syksy, tämä biisi päätyy soittolistoilleni nimittäin aina niinä syksyn ensimmäisinä päivinä. AFI on ollut tärkeä osa elämääni tähän syksyyn mennessä kymmenen kokonaista kymmenen vuotta ja minä muistan edelleen, kuinka silloin kymmenen vuotta sitten yhtenä loppukesän yönä sattumalta löysin tieni yhtyeen musiikin luokse, silloin musiikkia ei kuunneltu vielä Spotifystä ja uuden musiikin löytäminen oli huomattavasti merkityksellisempää, mutta luonnollisesti toki myös vaikeampaa. Sinä kymmenen vuoden takaisena loppukesän unettomana yönä löysin yhtyeen vuonna 2003 ilmestyneen albumin Sing The Sorrow (kiitos siitä Last.fm, käyttääköhän kukaan enää sitä?) ja jostain ihan tuntemattomasta syystä se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, eikä se ole sen unettoman yön jälkeen kadonnut elämästäni mihinkään tai menettänyt merkitystään, ei, vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuoden aikana aivan luvattoman paljon. Albumi on täynnä uskomattoman rakkaita biisejä, sellaisia, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja tuulen muuttamaan ikkunalasin takana suuntaansa, mutta yksi niistä rakkaista biiseistä tuo mukanaan aina syksyn ja se tekee biisistä erityisen merkityksellisen varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun syksy tuntuu jo jokaisessa hengenvedossani.

Biisin kertosäe (if you listen) listen, listen / (listen close) beat by beat / (you can hear when the heart stops) i saved the pieces / (when it broke) and ground them all to dust tuo syksyn aina luokseni, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystäkään. Kun albumin kolmas biisi Bleed Black palaa aina tähän aikaa vuodesta soittolistoilleni ja kertosäe soi korvissani seistessäni aamulla bussipysäkillä syksy tuntuu jokaisessa hengenvedossani, aivan jokaisessa, vaikka luonto ei olisikaan vielä pukeutunut ruskaan ja parkatakki olisi liikaa. Bleed Black muistuttaa minua vuodesta toiseen siitä, että syksy on minulle enemmän kuin vain vuodenaika, se on tavallaan tunnetila, sellainen minulle kaikista ominaisin ja rakkain, samanaikaisesti rauhallinen ja äärettömän melankolinen, täynnä vahvaa tahtoa ja inspiraatiota. Muistan, kun kolme vuotta sitten kävelin rakkaassa pikkukaupungissa Linnankatua pitkin loputtomalta tuntuneen työpäivän jälkeen ja katuvalot heijastuivat vesilammikoista pysähtyessäni sanoihin like water flowing into lungs, i'm flowing through these days, siinä hetkessä minussa heräsi aivan uskomattoman vahva tahto tuntea jokainen hetki luuytimessäni asti, sama tahto valtaa minut aina syksyisin, vaikka se hetki ei jäisikään aina niin vahvasti mieleen. Samalla se ääretön melankolia ja rauha valtaavat minut tehden minusta vuosi toisensa jälkeen kovin onnellisen, siksi Bleed Black on niin tavattoman rakas biisi, se tuo sen kaiken onnellisuuden ja syksyn mukanaan aina ensimmäisenä.

En muista tarkalleen, milloin The Fray ja yhtyeen alkuvuodesta 2009 ilmestynyt aivan uskomaton nimikkoalbumi The Fray löysivät tiensä elämääni, mutta luulen kuitenkin, että se tapahtui vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Muistan, kuinka syksyllä 2010 kävelin soittotuntini jälkeen vanhan kouluni pihassa kuukautta aiemmin saamani ensimmäisen järjestelmäkamerani kanssa ja aivan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan syksyä ja sitä, kun luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja pukeutuu vielä hetkeksi kauneimpiinsa. Ymmärsin, kuinka rakastan pimeneviä iltoja ja sitä, että on pukeuduttava lämpimään villakangastakkiin kävellessään metsän halki soittotunnille juuri ennen pimeää. Minä soitin silloin viimeistä syksyä pianoa niin, että kävin soittotunneilla, ja olin äärettömän inspiroitunut soittamisesta ja kauniista, syvälle rintalastan alle menevästä musiikista, varmaan juuri siksi The Fray löysi paikan sydämestäni kävellessäni niinä syksyisinä iltoina kävellessäni soittotunneille sen metsän halki.

Seuraavana syksynä en enää kävellyt soittotunneille, mutta The Fray pysyi elämässäni ja jokaisena syksynä se vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi palaa elämääni kuin kertoakseen siitä, kuinka paljon minä rakastan syksyä. Albumin kolmas biisi You Found Me on myös omalla kohdallani yksi kuunnelluimmista albumin biiseistä ja samalla se on myös biisi, joka soi huomattavan usein kuulokkeissani kävellessäni kamerani kanssa syksyisiä kadunkulmia ja metsäpolkuja, se saa minut ottamaan kamerani mukaan aina kerta toisensa jälkeen ja pysähtymään hetkittäin ikuistamaan maisemia kameran muistikortille. Se saa minut inspiroitumaan aivan erityisellä tavalla ja on myönnettävä, että sanojen where were you when everything was falling apart? / all my days were spent by a telephone / that never rang and all i needed was a call / that never came to the corner of 1st and Amistad soidessa kuulokkeissani olen tallentanut varmasti satoja hetkiä syksyisiltä päiviltä ja minulle niissä kuvissa soi varmasti ikuisesti se biisi, se aivan uskomattoman kaunis biisi, joka palaa luokseni aina syksyisin ihan kuin kertoakseen, kuinka paljon minä tätä taianomaista vuodenaikaa rakastan.

Minä muistan lukemattomia syksyisiä iltoja, kun sade on hakannut ikkunalasiin ja syystuuli on repinyt lehdet puista, muistan, koska olen katsellut ikkunasta pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja taustalla on aina soinut Death Cab For Cutien Someday You Will Be Loved. Muistan, koska tämä uskomattoman kaunis biisi on aina saanut oloni tuntumaan lämpimältä, tavallaan siltä, että syysmyrskyn riehuessa ikkunalasin takana elämä on äärettömän kaunista ja kaikki on hyvin. Vaikka tämä biisi ja yhtyeen vuonna 2005 ilmestynyt albumi Plans ovat kulkeneet mukanani todella kauan, ensimmäiset syksyiset illat, joina muistan katselleeni syysmyrskyn riehuvan ikkunalasin takana tämän biisin ja sanojen you'll be loved you'll be loved / like you never have known / the memories of me / will seem more like bad dreams / just a series of blurs / like i never occurred / someday you will be loved kaikuessa huoneeni nurkissa, ovat syksyltä 2012, jolloin muutin Helsinkiin ja elämä muuttui kerralla niin suunnattomasti, että tunsin jatkuvasti olevani kovin hukassa.

Ne illat olivat kuitenkin lopulta aivan äärettömän kauniita ja muistelen niitä edelleen lämmöllä, sillä samalla, jonka ne sanat saivat minut aina tuntemaan. Someday You Will Be Loved on tuonut niihin myrskyisiin syysiltoihin lohtua kerta toisensa jälkeen ja ehkä juuri siksi minä en vaihtaisi niitä iltoja mihinkään, enkä vaihtaisi kyllä tätä biisiäkään, tämä on nimittäin itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi rakkaimmista biiseistä koskaan varsinkin näin syksyisin. You may feel alone when you're falling asleep / and everytime tears roll down your cheeks / but i know your heart belongs to someone you've yet to meet / someday you will be loved minä kuiskailen jokaisena syksynä niin sellaisina iltoina, kun ikkunalasin takana sadepisarat putoilevat asfalttiin ja taivaan pukeutuessa tummansiniseen samettiin katuvalojen säteet heijastuvat vesilammikoista. Sellaisina iltoina tämä käsittämättömän kaunis biisi palaa aina luokseni jäädäkseen koko syksyksi, lohduttaakseen ja tuodakseen lämpöä, enkä voisi olla siitä yhtään kiitollisempi, yhtään onnellisempi.

Elokuussa 2015 sain hetkellisesti tarpeekseni musiikista, en vain yksinkertaisesti tahtonut kuunnella musiikkia ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani musiikin verhotessa asuntoani harmoniaan, minä kuuntelin hiljaisuutta. Minä olin sinä kesänä käynyt festareilla enemmän kuin koskaan aiemmin ja lisäksi viettänyt monta aivan äärettömän kaunista iltaa yksittäisillä keikoilla, olin kuunnellut musiikkia lähes vuorokauden ympäri koko kesän ja musiikki oli tuntunut olevan ainoa asia, joka merkitsi minulle jotain, kunnes se ei enää merkinnyt ja kunnes minä en enää halunnut kuunnella. Meni viikkoja (se oli minulle silloin todella pitkä aika, olihan musiikki ollut vuosien ajan osa jokapäiväistä elämääni) ennen kuin kiinnostuin taas musiikista, ensin minä kiinnostuin lähinnä vain soittamisesta ja vietin öitäni tanssittaen sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, mutta lopulta Bring Me The Horizonin julkaistua viidennen studioalbuminsa That's the Spirit syyskuun puolivälissä myös musiikin kuunteleminen alkoi kiinnostaa. Kyseinen albumi oli nimittäin aivan käsittämättömän hieno ja on sitä ehdottomasti edelleen, vielä kolmen vuoden ja aivan lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen se saa minussa aikaan kylmiä väreitä, pakottaa minut aina hetkittäin pysähtymään ja ihan vain kuuntelemaan.

That's The Spirit on täynnä uskomattoman hienoja ja tärkeitä biisejä, mutta kaikista niistä hienoista biiseistä albumin avausraita Doomed palaa soittolistoilleni aina syksyisin. Silloin syksyllä 2015, kun tämä biisi päätyi soittolistalleni ensimmäisen kerran, minä kävelin kerran viikossa työpäiväni jälkeen soittotunnille ja opettelin viimeinkin soittamaan akustista kitaraani, joka oli kulkenut mukanani seitsemän vuotta ilman, että kertaakaan olisin oppinut sitä soittamaan. Niinä syksyisinä iltoina kävellessäni töiden jälkeen kitarani kanssa soittotunnille Doomed ja sanat so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it soivat kuulokkeissani yhä uudelleen ja uudelleen, ne sanat olivat sen syksyn tärkeimmät ja auttoivat minua eteenpäin kaikissa niissäkin hetkissä, kun tuntui, että huominen on aina harmaa. Niinhän se saattoi usein ollakin, mutta tämän biisin kanssa se ei haitannut ja ehkä siksi tämä biisi palaa soittolistoilleni aina syksyisin, tämä biisi ja koko That's The Spirit ovat minulle ehdottomasti syksymusiikkia, tänäkin syksynä albumi on ehtinyt soida kuulokkeissani jo aivan huomattavan paljon.

On My Own on aina ollut yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista The Usedin biiseistä, aina, aivan siitä hetkestä lähtien, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Näin yhtyeen värivalojen loisteessa Tavastialla maaliskuussa 2016 ja kun sanat without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something / knowing nothing is better than knowing it all kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni, niin rakas kyseinen biisi on minulle ja niin äärettömän hauraalta Bert McCrackenin ääni kuulosti sinä kauniina iltana värivalojen loisteessa loppuunmyydyllä Tavastialla, tuntui kuin se biisi ja ne sanat olisivat hetken olleet koko maailma. Tuntui kuin aivan kaikki olisi pysähtynyt, kuin ne Bert McCrackenin laulamat sanat olisivat pysäyttäneet kokonaisen maailman ja saaneet samanaikaisesti sydämeni jättämään lyöntejä välistä, siltä samalta ne sanat ovat tuntuneet myös monta kertaa ennen sitä hetkeä ja monta kertaa sen jälkeenkin. Niissä on jotain todella suurta, koko biisissä on jotain todella suurta ja siksi se onkin edelleen ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä koskaan.

Aina syksyn ensimmäisinä päivinä On My Own palaa soittolistoilleni ja tuntuu tavallaan uskomattoman rauhoittavalta istua iltaisin pimeässä asunnossani sanojen see all those people on the ground / wasting time / i try to hold it all inside / but just for tonight kaikuessa asuntoni nurkissa, tuntuu rauhoittavalta, vaikka sama, rakas biisi on saanut kyyneleet valumaan poskipäilleni lukemattomia kertoja. Tätä tekstiä kirjoittaessani On My Own soi jälleen taustalla, ikkunalasin takana illan viimeiset auringonsäteet valaisevat vielä hetken maisemaa ja avonaisesta parvekkeen ovesta tulvii sisään raikasta ilmaa, on yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja juuri siksi minä lopetan tämän blogitekstin nyt tähän, jatkan kuuntelemista ja juon kaakaoni loppuun. Kuunnelkaa tekin tämä biisi ja myös muuta biisit, jotka mainitsin tässä tekstissä, jokainen niistä todella ansaitsee tulla kuulluksi yhä uudelleen ja uudelleen, niin äärettömän hienoja ne ovat.

HETKIÄ TUNTEIDEN ÄÄRIPÄISSÄ

Musiikki on kuulostanut tänään turvallisemmalta kuin kuukausiin, minä olen istunut aamuisessa ruuhkabussissa musiikin keinuttaessa mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, kävellyt keskustassa kuiskaillen ilmaan rakkauttani ilman pienintä äännähdystäkään ja hymyillyt vahingossa tuntemattomille vastaantulijoille. Olen sulkenut silmäni liikennevaloissa kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani, tanssinut askeleeni kävellessäni tämän harmaaseen verhoutuneen kaupungin melankoliassa ja tuntenut rintalastan alla niin uskomattoman suurta onnellisuutta, että hetkittäin olen tahtonut yksinkertaisesti vain huutaa kaikesta siitä onnellisuudestani. Antautua musiikille jokaisella hengenvedollani istuessani hämärässä yksiössäni ja keinuessani musiikin mukana tunteiden ääripäissä, vuolaiden kyynelten valuessa kuin tahdostani riippumatta poskipäilleni ja kylmien väreiden juostessa kalpealla ihollani.

On ollut musiikkia vuosien takaa ja musiikkia, joka on ilmestynyt kuluneen vuoden aikana, on ollut uskomattoman rakkaita sanoituksia ja musiikkiin verhoutuneita tunteita, niitä sellaisia, jotka kuvitteli unohtaneensa kauan sitten, toivottomasta melankoliasta suunnattomaan onnellisuuteen. Yksinkertaisesti ihan äärettömän rakasta musiikkia ja nimenomaan siksi on tuntunut niin sanoinkuvaamattoman turvalliselta antautua musiikin keinuttaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, vuosien takaisissa muistoissa, on tuntunut turvalliselta sulkea silmät liikennevaloissa, antaa kyynelten valua poskipäille ja tuntea, kuinka musiikki ottaa hellään syleilyynsä. Tuntea, kuinka musiikki hetkittäin kuljettaa minua jokaisella hengenvedollaan lähemmäs minua itseäni, lähemmäs sitä typerän onnellista tyttöä, joka istui iltaisin parvekkeella kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita ja valvoi aamuyön ensimmäisiin tunteihin musiikin kanssa. Tahtoisin taas olla sellainen ja tänään hetken olinkin, siksi olen musiikille niin käsittämättömän kiitollinen, musiikki ei anna unohtaa, vaikka minussa kaikki huutaisi unohdusta niin, etten lopulta voisi enää kuiskatakaan.

52 SONGS FOR AUGUST

Viimeisin soittolistani on huhtikuulta ja olen valehtelematta edelleen aivan äärimmäisen huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki saakin sydämeni muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, olen äärimmäisen huono, vaikka rakastankin musiikkia enemmän kuin osaisin koskaan keskeneräisin lausein kertoa. Äärimmäisen huono, mutta siitä huolimatta tahdon jakaa teidän kanssanne 52 musiikillista taideteosta, jotka ovat kuluneen kuukauden aikana saaneet sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja hymyilemään tyhmästi kaatosateessa, 52 aivan uskomatonta musiikillista taideteosta, jotka ovat saaneet hetkittäin tanssimaan villasukat jalassa maiseman ikkunalasin takana verhoutuessa pimeyteen ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, 52 aivan äärettömän rakasta musiikillista taideteosta.

Syksy tuo vuosittain luokseni uskomattoman kaunista musiikkia, sellaista, mitä ei ole aikoihin muistanut kuunnella ja siksi tämäkin soittolista sisältää kaunista musiikkia, taideteoksia, jotka saavat vuosi toisensa jälkemään itkemään syksyisin. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, silloin nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi päätyi tällekin soittolistalle, siksi kyseinen biisi päätyy soittolistoilleni jokaikisenä syksynä. Kaunista musiikkia tällä soittolistalla edustaa myös esimerkiksi Bright Eyes, joka on tämän kuluneen kuukauden aikana inspiroinut kirjoittamaan enemmän kuin mikään ja The Fray, jonka päätymisestä soittolistoille tietää suhteellisen varmasti, että on syksy. Ed Tullett ja uskomattoman kaunis Continental Dares pysäytti minut yhtenä aamuna yksinkertaisesti ihan vain kuuntelemaan, istumaan aivan aloillaan maiseman pukeutuessa harmaaseen ikkunalasin takana ja itkemään sanojen afraid of all the stares / and continental dares / i had lost / and that fear will sparkle / and then fall out löytäessä avonaiset haavani, kaikki ne kipeimmät muistot käsivarsiltani ja jostain syvältä hauraasta sydämestäni, pyydän, kuunnelkaa edes tämä biisi.

Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. AFI on itselleni ehdottomasti nimenomaan se yhtye, johon rakastun aina uudelleen syksyisin ja tavallaan mikään ei kuulosta syksyisin yhtä rakkaalta, sanojen like water flowing into lungs, i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through dead end veins, i'm numbing in these days kaikuessa korvissani mikään muu ei merkitse yhtä suunnattomasti. A Skylit Drive puolestaan on kuulostanut kuluneen kuukauden aikana käsittämättömän hyvältä nimenomaan akustisena ja on täytynyt pysähtyä kuuntelemaan jokaisella hengenvedollaan, nimittäin yhtyeen Rise: Ascension albumi on jotain niin uskomattoman hienoa, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Luonnollisesti soittolistalta löytyy myös  The Used, joka oli aikoinaan itselleni ehdottomasti rakkain yhtye ja ääretöntä rakkauttani on edelleen uskomattoman vaikeaa kuvailla keskeneräisin lausein, mutta tämän yhtyeen musiikin kanssa löysin onnellisuuden lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, kun kaupunki ympärilläni nukkui. Tämän yhtyeen musiikin kanssa taistelin itseäni vastaan ja kirjoitin katkeruutta kuiskailevia lauseita, mutta katkeruuteen hukkuvaa elämääni sai musiikillaan värittää aikoinaan myös esimerkiksi soittolistalta löytyvät Bring Me The Horizon, August Burns Red ja Dead By April, joista viimeisimmän kanssa oikeasti juoksin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja olin hukkua omaan toivottomuuteeni, vaikka hiukseni eivät olleetkaan enää mustat.

Lisäksi soittolistalta löytyvät myös tämänhetkiset suurimmat rakkauteni Lapko, The Blanko ja Von Hertzen Brothers, jota matkustan huomenna Helsinkiin rakastamaan värivalojen loisteessa. Huomenna minä aion rakastaa enemmän kuin pitkään aikaan, nostaa käteni ilmaan loputtomasta tunteesta ja huutaa ääneni käheäksi, mutta sitä ennen esittelen vielä kaksi yhtyettä tältä soittolistalta, kaksi yhtyettä, jotka olisivat ansainneet tulla esitellyiksi jo kuukausia sitten. Milky Chance tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena, enkä voi kiittää siitä kuin sitä ruskeahiuksista poikaa, josta kirjoitin ensimmäisen kerran marraskuussa. Siitä joulukuisesta illasta lähtien kyseinen yhtye on saanut hymyilemään typerästi ja kuluneen kuukauden aikana olen jostain syystä kuunnellut yhtyeen musiikkia käsittämättömän paljon, hymyillyt typerästi musiikkiin liittyville muistoille ja ollut vaihteeksi ihan järjettömän onnellinen, aivan kuin silloin joulukuussa. Viimeisenä esittelen teille yhtyeen, jota kukaan ei olisi varmaan koskaan osannut odottaa, nimittäin yhtyeen nimeltä Katzenjammer. Tämänkin yhtyeen kohdalla on taas kiittäminen sitä ruskeahiuksista poikaa, nimittäin tämä yhtye on pelastanut päiväni naurettavan monesti ja saanut nauramaan niinä harmaaseen pukeutuneina aamupäivinä, kun olen kävellyt toiseen kerrokseen soittamaan akustista kitaraa ja kiroamaan sitä, kuinka en oikeastaan edes osaa. Eikä se ole tavallaan haitannut, nimittäin kävellessäni takaisin kotiin sanat i wish the strings that are played were connected with a threat / but what is done and is not is a very different game / i have to sit down and try to stay sane and make a frame ovat aina saaneet nauramaan, siksi tämä yhtye on niin erityinen, tämä saa aina onnelliseksi.

      Nämä 52 musiikillista taideteosta saavat onnelliseksi, kuunnelkaa.                     

like water flowing into lungs

Tänäaamuna heräsin uskomattoman todentuntuisesta unesta auringonsäteisiin, join vaniljateetä katsellen hymyileviä ohikulkijoita ikkunalasin takana ja pukeuduin viininpunaiseen neuletakkiin, istuin sängynreunalla soittamassa akustista kitaraa, joka kuulosti kauniimmalta kuin aikoihin ja naurahdin sitten itsekseni, kuinka soittaminen tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneen kesän aikana. Syksy tekee sen, minä hymyilin ja vaihdoin kitaran hetkittäin pianoon, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja soitettuani sormeni kipeiksi kuuntelin sanoja i am destroyed by the inside / i disassociate / i hope to destroy the outside / it will alleviate and elevate me auringonsäteiden kadotessa hetkeksi raskaan pilviverhon taakse. Musiikkiin hukkuminen turvallisemmalta kuin aikoihin ja sanojen keinuttaessa mukanaan turvalliseen melankoliaan mietin, kuinka viimeaikoina olen unohtanut kuunnella antautuen musiikille aivan jokaisella hengenvedollani ja kadottaen todellisuuden musiikin uskomattomuuteen, olen vain yksinkertaisesti unohtanut.

Toisaalta olen tavallaan myös unohtanut pysähtyä katselemaan onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilla, kuuntelemaan kaatosateen hakkaavan iltaisin ikkunalasiin harmaan vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin ja rakastamaan tähtitaivasta viileinä kesäöinä, olen unohtanut pysähtyä suorittaessani elämääni silmät sidottuina ja kädet nippusiteillä selkäni takana. Minä olen unohtanut, miltä tuntuu istua aloillaan sanomatta sanaakaan ja antaa musiikin kaivertaa rakkauttaan selkärankaani vesisateen rummuttaessa ikkunalautoihin, olen unohtanut hymyillä itsekseen hämähäkille ikkunalasin takana. Olen unohtanut, mutta tänään sanojen like water flowing into lungs / i'm flowing through these days kaikuessa pienessä asunnossani tahdoin taas muistaa, miltä tuntuu sulkea silmänsä musiikin vetäessä armottomasti turpaan ennen ensimmäistä kertosäettä tai kuunnella akustisen kitaran soivan juuri niin kauniisti, että kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin, tahdoin yksinkertaisesti taas muistaa, miltä tuntuu olla elossa.