HYVÄÄ MIELTÄ MUSIIKISTA

Tällä viikolla vietetään Mielenterveyden keskusliiton jokavuotista henkisen hyvinvoinnin viikkoa ja tämän vuoden teemanahan on Hyvää mieltä musiikista. Tutkimusten mukaan musiikilla on laajoja positiivisia ja jopa parantavia vaikutuksia mielialaan ja musiikkia voidaan siten käyttää myös apuna kuntoutuksessa esimerkiksi mielenterveyden ongelmissa, mutta se miksi itse henkilökohtaisesti tahdoin ottaa osaa tähän viikkoon johtunee kuitenkin siitä, että musiikilla on ollut äärettömän suuri vaikutus minun elämääni. On tavallaan vaikeaa kuvitella, millaista elämäni olisi aikoinaan ollut tai millaista se olisi nyt ilman musiikkia, nimenomaan juuri niin sanoinkuvaamattoman suuri vaikutus musiikilla on elämääni ollut sekä niinä kaikista vaikeimpina että kaikista kauneimpina hetkinä.

Elämässäni on ollut kausia, jolloin olen itkenyt omaa toivottomuuttani pimeässä huoneessani ja tuntenut, kuinka rintalastan alla jokin kasvaa niin suunnattomaksi, että ainoa vaihtoehto on ollut huutaa ilman äännähdystäkään. Niitä sellaisia kausia, jolloin olen istunut parvekkeella auringonlaskun jälkeen hengittämässä syvään pystyäkseni ajattelemaan järkevästi ja hymyileminen on ollut uskomattoman vaikeaa, niitä kausia, jolloin itsetuntoni on ollut lähinnä käsite sanakirjassa ja yksinäisyys on tuntunut tukahduttavalta, mutta minä olen selvinnyt kaikista niistä kausista. Minä olen selvinnyt, sillä musiikki ei ole koskaan jättänyt minua yksin, se on kulkenut mukanani kaikissa elämäntilanteissani, auttanut käsittelemään niitä kaikista vaikeimpia tunteitani huutaessani yleisömeren keskellä ääntäni käheäksi ja antanut voimaa uskoa siihen, että jonain aamuna on helpompi hengittää. Musiikki on antanut voimaa uskoa siihen, että minullekin on olemassa vielä uskomattoman kauniita auringonlaskuja ja suunnatonta rakkautta, musiikki on antanut voimaa uskoa siihen, että minä kelpaan ja siitä en voisi olla enää kiitollisempi.

Musiikki on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen mielialaani äärettömän paljon ja koska siitä on oikeasti ihan tutkittua tietoa, että mieleisen musiikin kuunteleminen vapauttaa aivoissa dopamiinia, joka puolestaan lisää mielihyvää, iloa ja motivaatiota, haastan jokaisen tätä tekstiä lukevan kuuntelemaan tänään itselleen mieleistä musiikkia, ei mitään väliä onko kyseessä Biffy Clyro vai Evil Stöö, mikä tahansa musiikki voi saada aikaan saman. Tutkimusten mukaan 20−60 minuuttia mieleisen musiikin kuuntemista päivässä riittää tuottamaan positiivisia vaikutuksia, joten kyse ei todellakaan ole mistään naurettavan pitkästä ajasta ottaen huomioon sen, että esimerkiksi työmatkaani kuluu tuo nimenomainen 20 minuuttia aamuisin. Itse henkilökohtaisesti olen kuunnellut tänään musiikkia kahdeksan tunnin ajan, kuiskaillut rakkaita sanoja pyöräillessäni kotiin ja tanssinut sitten ympäri asuntoani, musiikin voima on ollut niin käsittämättömän suurta, ettei sitä ole voinut mitenkään olla huomaamatta missään vaiheessa.

Olen koonnut tänään itselleni #voimaamusiikista soittolistan, jonka tulen julkaisemaan myöhemmin tällä viikolla, mutta nyt tahdon jakaa teille tämän päivän rakkaimmat voimabiisit, tiedättehän ne sellaiset, jotka ovat antaneet energiaa ja mielihyvää enemmän kuin uskoisi. Von Hertzen Brothersin Somewhere in the Middle on ollut vuosien ajan itselleni ehdottomasti se kaikista suurin voimabiisi ja sitä se on ollut tänäänkin, kyseinen biisi oli aikoinaan tavallaan käännekohta elämässäni, käännekohta parempaan suuntaan ja ilman tätä biisiä olisin mitä luultavimmin jatkanut elämääni väärään suuntaan. Muita tämän päivän voimabiisejä ovat olleet The Blankon Face the Fear, Pariisin Kevään Kuka sulkee sun silmät ja Laura Moision Lokkeja ja lentomuurahaisia, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan nämä tai vaihtoehtoisesti mitä tahansa muuta, tässä yhteydessä mikä tahansa musiikki voi toimia.

52 SONGS FOR AUGUST

Viimeisin soittolistani on huhtikuulta ja olen valehtelematta edelleen aivan äärimmäisen huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki saakin sydämeni muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, olen äärimmäisen huono, vaikka rakastankin musiikkia enemmän kuin osaisin koskaan keskeneräisin lausein kertoa. Äärimmäisen huono, mutta siitä huolimatta tahdon jakaa teidän kanssanne 52 musiikillista taideteosta, jotka ovat kuluneen kuukauden aikana saaneet sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja hymyilemään tyhmästi kaatosateessa, 52 aivan uskomatonta musiikillista taideteosta, jotka ovat saaneet hetkittäin tanssimaan villasukat jalassa maiseman ikkunalasin takana verhoutuessa pimeyteen ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, 52 aivan äärettömän rakasta musiikillista taideteosta.

Syksy tuo vuosittain luokseni uskomattoman kaunista musiikkia, sellaista, mitä ei ole aikoihin muistanut kuunnella ja siksi tämäkin soittolista sisältää kaunista musiikkia, taideteoksia, jotka saavat vuosi toisensa jälkemään itkemään syksyisin. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, silloin nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi päätyi tällekin soittolistalle, siksi kyseinen biisi päätyy soittolistoilleni jokaikisenä syksynä. Kaunista musiikkia tällä soittolistalla edustaa myös esimerkiksi Bright Eyes, joka on tämän kuluneen kuukauden aikana inspiroinut kirjoittamaan enemmän kuin mikään ja The Fray, jonka päätymisestä soittolistoille tietää suhteellisen varmasti, että on syksy. Ed Tullett ja uskomattoman kaunis Continental Dares pysäytti minut yhtenä aamuna yksinkertaisesti ihan vain kuuntelemaan, istumaan aivan aloillaan maiseman pukeutuessa harmaaseen ikkunalasin takana ja itkemään sanojen afraid of all the stares / and continental dares / i had lost / and that fear will sparkle / and then fall out löytäessä avonaiset haavani, kaikki ne kipeimmät muistot käsivarsiltani ja jostain syvältä hauraasta sydämestäni, pyydän, kuunnelkaa edes tämä biisi.

Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. AFI on itselleni ehdottomasti nimenomaan se yhtye, johon rakastun aina uudelleen syksyisin ja tavallaan mikään ei kuulosta syksyisin yhtä rakkaalta, sanojen like water flowing into lungs, i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through dead end veins, i'm numbing in these days kaikuessa korvissani mikään muu ei merkitse yhtä suunnattomasti. A Skylit Drive puolestaan on kuulostanut kuluneen kuukauden aikana käsittämättömän hyvältä nimenomaan akustisena ja on täytynyt pysähtyä kuuntelemaan jokaisella hengenvedollaan, nimittäin yhtyeen Rise: Ascension albumi on jotain niin uskomattoman hienoa, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Luonnollisesti soittolistalta löytyy myös  The Used, joka oli aikoinaan itselleni ehdottomasti rakkain yhtye ja ääretöntä rakkauttani on edelleen uskomattoman vaikeaa kuvailla keskeneräisin lausein, mutta tämän yhtyeen musiikin kanssa löysin onnellisuuden lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, kun kaupunki ympärilläni nukkui. Tämän yhtyeen musiikin kanssa taistelin itseäni vastaan ja kirjoitin katkeruutta kuiskailevia lauseita, mutta katkeruuteen hukkuvaa elämääni sai musiikillaan värittää aikoinaan myös esimerkiksi soittolistalta löytyvät Bring Me The Horizon, August Burns Red ja Dead By April, joista viimeisimmän kanssa oikeasti juoksin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja olin hukkua omaan toivottomuuteeni, vaikka hiukseni eivät olleetkaan enää mustat.

Lisäksi soittolistalta löytyvät myös tämänhetkiset suurimmat rakkauteni Lapko, The Blanko ja Von Hertzen Brothers, jota matkustan huomenna Helsinkiin rakastamaan värivalojen loisteessa. Huomenna minä aion rakastaa enemmän kuin pitkään aikaan, nostaa käteni ilmaan loputtomasta tunteesta ja huutaa ääneni käheäksi, mutta sitä ennen esittelen vielä kaksi yhtyettä tältä soittolistalta, kaksi yhtyettä, jotka olisivat ansainneet tulla esitellyiksi jo kuukausia sitten. Milky Chance tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena, enkä voi kiittää siitä kuin sitä ruskeahiuksista poikaa, josta kirjoitin ensimmäisen kerran marraskuussa. Siitä joulukuisesta illasta lähtien kyseinen yhtye on saanut hymyilemään typerästi ja kuluneen kuukauden aikana olen jostain syystä kuunnellut yhtyeen musiikkia käsittämättömän paljon, hymyillyt typerästi musiikkiin liittyville muistoille ja ollut vaihteeksi ihan järjettömän onnellinen, aivan kuin silloin joulukuussa. Viimeisenä esittelen teille yhtyeen, jota kukaan ei olisi varmaan koskaan osannut odottaa, nimittäin yhtyeen nimeltä Katzenjammer. Tämänkin yhtyeen kohdalla on taas kiittäminen sitä ruskeahiuksista poikaa, nimittäin tämä yhtye on pelastanut päiväni naurettavan monesti ja saanut nauramaan niinä harmaaseen pukeutuneina aamupäivinä, kun olen kävellyt toiseen kerrokseen soittamaan akustista kitaraa ja kiroamaan sitä, kuinka en oikeastaan edes osaa. Eikä se ole tavallaan haitannut, nimittäin kävellessäni takaisin kotiin sanat i wish the strings that are played were connected with a threat / but what is done and is not is a very different game / i have to sit down and try to stay sane and make a frame ovat aina saaneet nauramaan, siksi tämä yhtye on niin erityinen, tämä saa aina onnelliseksi.

      Nämä 52 musiikillista taideteosta saavat onnelliseksi, kuunnelkaa.                     

52 SONGS FOR OCTOBER

 

Jos nyt kerron sinulle, millaista musiikkia olen viimeaikoina kuunnellut juodessani aamuisin teetä auringonsäteiden lämmittäessä kasvojani ja katsellessani maailman vähitellen pukeutuvan ruskaan, jos nyt kerron, millaista musiikkia olen kuunnellut kadotessani iltaisin pimeyteen verhoutuneille kaduille tanssimaan suurta onnellisuuttani, pysähdytkö kuuntelemaan? Nimittäin minä tahdon kertoa siitä, kuinka syksy on saanut taas antautumaan musiikille jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmiin kuiskatessani taivaalle loputonta rakkauttani keskeneräisin lausein, syksy on tuonut musiikin takaisin luokseni. Syksy on tuonut takaisin sen äärettömän rakkauden, jonka kadotin elokuussa: silloin minä, joka olen muutaman viimeisimmän vuoden aikana kuunnellut keskimäärin peräti seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa musiikkia, vietin kokonaisia päiviä kuuntelematta sekuntiakaan musiikkia ja en osannut edes kaivata sitä. Minä en tavallaan pystynyt enää kuuntelemaan, mutta syksyn kietoessa minut rauhallisuuteensa tanssitin iltaisin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja soittamisen kautta löysin musiikin uudelleen. Vimeaikoina musiikki on tuntunut taas uskomattoman rakkaalta ja siksi tahdon kertoa siitä tämän soittolistan muodossa, kuuntele.

Tämä soittolista sisältää musiikkia, joka on saanut viimeaikoina minut tanssimaan pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, musiikkia, jota rakastan aivan jokaisella hengenvedollani hauraan sydämeni pohjasta. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni tämän pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut silloin ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi aloittaa tämän soittolistan. Magenta Skycoden Trains Are Leaving The Yard puolestaan on onnistunut särkemään sydämeni ja saamaan siten kyyneleet silmäkulmiini aamuyön viimeisinä tunteina, se on aivan ehdottomasti yksi maailman kauneimmista musiikillisista taideteoksista. Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. Vuosien takaisen rakkauteni ansiosta löysin uudelleen myös Bring Me The Horizonin, joka julkaisi syyskuun alussa viidennen ja mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan albuminsa, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan. Kotimaisista yhtyeistä kaikista suurimman rakkauteni ovat saaneet viimeaikoina esimerkiksi Rubik ja The Blanko, joista jälkimmäinen on saanut huutamaan aamujen harmoniassa ja nauramaan vuorokauden vaihteessa ainoastaan siksi, että vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen rakastun uudelleen.

Lopuksi haluan vielä ylistää suomenkielistä musiikkia, joka kuuluu erittäin vahvasti jokaiseen syksyyni kävellessäni rautatiesillalla katselemassa auringonlaskun vaihtuvan pimeyteen ja illan viimeisen junan ohittavan hitaasti. Laura Moisio sai allekirjoittaneen itkemään viime syksynä istuessani Korjaamon Vintillä kuuntelemassa akustisen kitaran soivan uskomattoman kauniisti ja naisen julkaistessa toisen pitkäsoittonsa tänä syksynä kyyneleet virtasivat jälleen poskipäilleni, aivan mieletön lahjakkuus. Kyyneleet virtasivat myös kuunnellessani eräänä sateisena aamuna ensimmäistä kertaa Iisan toista pitkäsoittoa ja syyskuun lopussa hajotessani palasiksi, kun Apulanta julkaisi viimeisimmän singlelohkaisunsa Valot pimeyksien reunoilla. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on ehdottomasti yksi tämän syksyn tärkeimmistä musiikillisista taideteoksista, tulee huomenna ilmestyvä pitkäsoitto olemaan varmasti vähintään yhtä tärkeä. Huomenna siitä tulee totta ja huomenna aion kertoa teille siitä, kuinka vahvasti musiikki saa tuntemaan, mutta sitä ennen suosittelen kuuntelemaan tämän soittolistan ja rakastumaan.

ROCKKAAMO 2015 // THE BLANKO

THE BLANKO @ ROCKKAAMO 2015, KANGASNIEMI

The Blanko on itselleni henkilökohtaisesti yhtye, joka on saanut huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta vuorokauden vaihteessa kaatosateen piiskatessa kalpeita kasvojani, itkemään vuolaasti sanojen viiltäessä selkärankaani tuntematta häivähdystäkään armosta, sulkemaan silmäni rautatieaseman iltapäiväruuhkassa ja kuiskailemaan ilmaan suunnatonta rakkautta raitiovaunun kolistessa ohitseni, tämä yhtye on yksinkertaisesti saanut tuntemaan vahvemmin kuin mikään vuosikausiin. Olen kirjoittanut siitä, kuinka hukkuessani yhtenä sunnuntaiaamuna sanoihin you gotta let the feeling set you free olin hetkellisesti aivan äärimmäisen hämmentynyt musiikin uskomattomasta voimasta ja tavallaan on palattava siihen hetkeen ymmärtääkseen, miksi yhtye on saanut tuntemaan niin äärettömän voimakkaasti: vaikka minä rakastan musiikkia jokaisella hengenvedollani, mikään ei ollut vuosikausiin saanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa tunteita tai tuntemaan niin kokonaisvaltaisesti, että viimeistään maailman verhoutuessa vähitellen tummansiniseen minä uskoin rikkoutuvani musiikin voimasta, siinä hetkessä musiikki herätti minut tuntemaan.

Myöhemmin pimeyden maalatessa ääriviivattomia varjojaan ikkunalasin takana hengitin raskaasti ja tunteen kokonaisvaltaisuudesta huolimatta suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, katosin ääriviivattomuuteen musiikin ollessa uskomattoman suurta ja hetkessä olin ainoastaan sitä kokonaisvaltaista tunnetta, valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa kyynelten tarttuessa silmäkulmaan. Minä olen sellainen, musiikin uskomattomuuden tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan kyyneleet virtaavat poskipäilleni ja hengittäminen tuntuu hetkittäin suunnattoman raskaalta, mutta vuosikausiin mikään ei ollut saanut tuntemaan yhtä voimakkaasti, mikään ei ollut pakottanut huutamaan sunnuntaiaamun harmoniassa ääntänsä käheäksi. Nimenomaan siitä syystä minä en kirjoita teille seuraavaksi ensimmäistäkään kriittistä sanaa musiikin toimivuudesta, laulaja-kitaristin lavakarismasta tai muun yleisön hurmion vajavaisuudesta The Blankon kesän ainoalla keikalla, mutta sen sijaan aion kirjoittaa teille suunnattomasta onnellisuudestani kitarasoundin varoittamattomasti viiltäessä selkärankaani ja sanojen hakatessa tajuntaani.

  Siitä, kuinka musiikki sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin
   ja kuinka oli huudettava äänensä käheäksi siitä rakkaudesta,

    nimenomaan siitähän musiikissa on kysymys.

Ennen sunnuntaiaamua, jolloin musiikki sai huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, olin ehtinyt näkemään The Blankon värivalojen loisteessa kahdesti ja olemaan uskomattoman vakuuttunut siitä, että tämä yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan livetilanteessa. Aivan uskomattoman vakuuttunut, sitä olin myös katsellessani yhtyeen nousevan lavalle kesäkuun viimeisenä viikonloppuna ja musiikin tunkeutuessa suoraan luuytimeeni olisin ollut valmis myymään sieluni siitä äärettömästä onnellisuudesta, huutamaan ääneni käheäksi jokaisella hengenvedollani siitä loputtomasta rakkaudestani sanojen we won't be wrong coz we / know how we're feeling inside saadessa sydämeni muuttamaan rytmiään ja valmis kadottamaan muun todellisuuden siihen uskomattomuuteen, jota katselin kameran linssin lävitse ensimmäistä kertaa elämässäni. Siinä hetkessä minä tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni tekeväni nimenomaan sitä, mitä rakastan enemmän kuin mitään, siinä hetkessä katsellessani keikkaa linssin lävitse musiikin hakatessa tajuntaani uskomattomalla voimallaan minä olin elossa ja onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, siinä hetkessä olin oma itseni.

Siinä hetkessä elämästäni ei puuttunut mitään ja sanojen you gotta let the feeling set you free viiltäessä selkärankaani olin yksinkertaisesti niin käsittämättömän onnellinen, että kameran takana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä hetkessä musiikki onnistui murtamaan ensimmäisen suojamuurini. Toisaalta minun on myönnettävä, että vasta palatessani yleisömereen musiikki lävisti keuhkoni ja veti allekirjoittanutta turpaan jokaisella hengenvedollaan tuntematta häivähdystäkään armosta huutaessani ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, vasta palatessani yleisömereen minä ymmärsin yhtyeen todellisen uskomattomuuden. Vaikka lupasin, etten tule kirjoittamaan edes sitä ensimmäistäkään sanaa musiikin toimivuudesta tai laulaja-kitaristin lavakarismasta, tässä vaiheessa on kaikesta siitä huolimatta todettava, että Pauli Hauta-aho on äärettömän lahjakkaan kitaristin lisäksi myös aivan uskomaton lavapersoona ja yhtyeen lavaenergia kokonaisuudessaan niin käsittämätöntä, etten minä voinut kuin antautua musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja sulkea hetkittäin silmäni ymmärtääkseni tuntevani energian edelleen jokaisella solullani.

Oikeastaan voisin hetkeäkään epäröimättä väittää, että The Blanko on aivan ehdottomasti yksi kovimmista kotimaisista livebändeistä, nimittäin sanojen  i follow the ocean / follow the stars / hold on to / the emotion inside / and let it heal / my scars lyödessä kasvoilleni minä tunsin hukkuvani loputtomaan euforiaan ja silmät kiinni annoin musiikin hetkittäin viedä minut mukanaan tunteakseni kivenlohkareiden murtuvan rintalastani alta musiikin uskomattomuuteen, siinä hetkessä olin olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki minua varten, ei ollut olemassa mitään muuta.

Siinä hetkessä musiikki oli kaikki. 

Musiikki oli kaikki, kun sanat when i'm about to fall, you only understand / my needs when things go wrong / and everytime i fall, you're there to catch my soul / you save me from myself kulkivat pitkin selkärankaani rikkoen viimeisenkin suojamuurini saaden tuntemaan olevani musiikin edessä äärettömän alasti, minussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut musiikkia vahvempaa. Siinä hetkessä musiikki löysi jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja ne vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttämistä silmistäni, siinä ohikiitävässä hetkessä musiikki olisi halutessaan onnistunut murtamaan minut tuhansiin palasiin: olin ainoastaan kokonaisvaltaista tunnetta, uskomattoman rikkinäinen ihminen jokaisella hengenvedollani ja huutaessani if you could make me believe like i did before kyyneleet virtasivat varovaisesti poskipäilleni, mutta minä olin enemmän kuin koskaan elossa ja äärimmäisen onnellinen.

Äärimmäisen onnellinen vielä silloinkin, kun kyynelten vaihtuessa vähitellen takaisin loputtomaan euforiaan sanat face the fear / face your fears vetivät allekirjoittanutta jälleen armottomasti turpaan saaden huutamaan kokonaisvaltaisesta tunteesta ja nostamaan kädet ilmaan, mutta nimenomaan siitähän musiikissa on kysymys, uskomattoman vahvasta tunteesta. Siinä huutaessani ääntäni käheäksi kitarasoundin kulkiessa varoittamatta pitkin selkärankaani unohduin miettimään, kuinka hetkittäin tarvitsen musiikin murtamaan jokaisen suojamuurini, särkemään sydämeni yleisömeren keskelle tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkauttaan ääriviivoina selkärankaani, hetkittäin minä tarvitsen musiikkia tunteakseni olevani uskomattoman vahvasti elossa ja yksinkertaisesti muistaakseni, kuka oikeastaan olen. Tavallaan tarvitsen musiikkia myös hengittääkseni, mietin myöhemmin raivotessani pojille keikan jälkeen yhden suunnattoman rakkaan musiikillisen taideteoksen unohtamisesta ja unohdin kertoa, kuinka kiitollinen olen kaikesta.

 Aivan sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja

  vähintään yhtä onnellinen, enemmänkin.

SOITTOLISTALLA JUURI NYT

Kuuntelen musiikkia keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa, mikä on siis mielestäni suhteellisen kunnioitettava määrä ottaen huomioon sen, että minä olen vuorokaudessa keskimäärin seitsemäntoista tuntia hereillä eli periaatteessa kuuntelen hiljaisuutta ainoastaan nukkuessani. Muutettuani tähän pikkukaupunkiin minä olen rakastunut uudelleen suomenkieliseen musiikkiin, istunut rannassa kuuntelemassa uskomattoman kauniita tarinoita musiikin kuiskaillessa korvaani onnellisuuttaan ja turvautunut hetkittäin niihin yhtyeisiin, jotka saavat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä en ole tavallaan saanut otetta muutaman viimeisimmän viikon aikana ilmestyneestä musiikista, onkohan mitään merkittävää edes ilmestynyt? Minä en tiedä, mutta huomenna aion tutustua uuden musiikin ihmeelliseen maailmaan.

Kuitenkin kävellessäni tänään auringonsäteiden loisteessa ymmärsin, että viimeisin soittolistani on tosiaan maaliskuulta ja siksi ennen uuteen musiikkiin tutustumista kokosin teille soittolistan verran musiikkia, joka on soinut kuulokkeissani muutaman viimeisimmän viikon aikana. Koska muutettuani tänne olen rakastunut uudelleen suomenkieliseen musiikkiin, soittolistalta löytyy tavanomaista enemmän nimenomaan juuri sitä suomenkielistä musiikkia esimerkiksi Jarkko Martikaisen, Samuli Putron ja Laura Moision muodossa, joista viimeisin julkaisi huhtikuussa ensimmäisen singlelohkaisun tulevalta pitkäsoitoltaan. Suomenkieliseen musiikkiin liittyen on mainittava, että sosiaalisen median ylistämä Paperi T löytyy myös soittolistaltani, nimittäin kyseisen herran debyytti oli yksinkertaisesti niin käsittämättömän kova, että minä olin ainoastaan sanattomuutta. Suomenkielisen musiikin lisäksi soittolistalta löytyy edelleen esimerkiksi se uskomattoman rakas Von Hertzen Brothers, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto on kuluneen viikon aikana saanut kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin vähintään kerran vuorokaudessa ja The Blanko, jota aiemmin mainitun lisäksi suuntaan rakastamaan ensi viikolla Kangasniemelle.

Rubik, Disco Ensemble ja Fleet Foxes lukeutuvat myös niihin yhtyeisiin, jotka ovat hetkittäin saaneet kyyneleet silmäkulmiini, todennäköisesti ainoastaan äärettömästä rakkaudestani. Lisäksi soittolistalta löytyy The Nationalin Sunshine On My Back, joka iski allekirjoittaneeseen uskomattoman voimakkaasti keskiyön harmoniassa tämän pikkukaupungin uinuessa hiljaisuudessa ja Sufjan Stevensin The Only Thing, joka on herättänyt uskomattoman kauniisiin aamuihin auringonsäteiden murtautuessa sisään ikkunaverhojeni lävitse ja kuiskaillut rakkauttaan nukahtaessani näkemään unta lähtemisestä. Nyt kuitenkin, kuunnelkaa nämä!