NELJÄ TAIANOMAISTA ILTAA VÄRIVALOJEN LOISTEESSA

Vaikka vuosi vaihtuikin kuukausi sitten, minä tahdon vielä ihan pieneksi hetkeksi palata viime vuoteen, neljään taianomaiseen iltaan värivalojen loisteessa. Tahdon palata, koska tämän vauvavuoden aikana olen ymmärtänyt, että ne hetket värivalojen loisteessa ovat minulle aivan äärettömän tärkeitä. Olen valtavan kiitollinen, että saan olla pienen aarteemme äiti ja en vaihtaisi hänen kanssaan viettämiäni hetkiä mihinkään, mutta minusta tuntuu, että olen ollut parempi äiti saadessani aina hetkittäin edes vähän aikaa itselleni, aikaa värivalojen loisteessa.

 

 APULANTA & SINFONIA LAHTI @ NOKIA AREENA 25 10 2024      

 

Lokakuun viimeisenä perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa meidän pienen aarteemme syntymän jälkeen yksin pidemmän matkan ja maisemien vaihtuessa tuulilasin takana hymyilin hetkittäin itsekseni, kuinka äärettömästi minä rakastin sitä uskomatonta vapauden tunnetta, joka tuntui rintalastani alla auton kulkiessa eteenpäin kohti määränpäätä. Sinä iltapäivänä minulla oli määränpäänä Tampere ja saapuessani perille istuin vielä hetken ratin takana, hengitin syvään ja kun myöhemmin samana iltana seisoin yleisömeren keskellä loppuunmyydyllä Nokia Areenalla Sinfonia Lahden aloittaessa illan tunsin, kuinka kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Minä olin odottanut sitä iltaa kokonaisen vuoden, odottanut pääseväni todistamaan jotain sellaista, mikä tuntuisi varmasti selkärankani jokaisessa nikamassa, mutta en olisi osannut kuvitellakaan, että se olisi ollut niin uskomatonta.

Se ilta värivalojen loisteessa oli spektaakkeli, jotain sellaista, mikä tuntui minun jokaisessa hengenvedossani, sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiänsä ja kyyneleet virtaamaan kerta toisensa jälkeen poskipäilleni, se oli yksinkertaisesti uskomattominta, mitä olen saanut vuosiin värivalojen loisteessa todistaa. Rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhdistämisessä ei oikeastaan ole mitään uutta, mutta Apulannan noustessa sinä lokakuisena iltana sinfoniaorkesterin kanssa värivalojen loisteeseen ja ensimmäisen biisin 007 kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla tuntui kuin en olisi koskaan kuullut mitään yhtä uskomatonta. Musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olin saanut todistaa yhtyettä värivalojen loisteessa ja hymyilin itsekseni biisien, kuten Pala siitä ja Routa tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, olin kuullut ne lukemattomia kertoja, mutta en koskaan niin kuin sinä iltana. Yhdet spektaakkelin hienoimmista hetkistä koettiin ensimmäisen setin puolivälin jälkeen, kun 008 kaikui loppuunmyydyllä areenalla A capellana kauniimpana kuin olisin ikinä osannut kuvitella ja kun Odotus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin ihoani, niissä hetkissä tuntui kuin koko suuri maailma olisi pysähtynyt aloilleen, oli olemassa vain juuri se hetki värivaloissa ja sielua armottomasti ravisuttava musiikki.

 

 

Uskomattoman spektaakkelin toinen setti alkoi mystisesti ja hulvattomasti, kun värivalojen loisteeseen saapui sinfoniaorkesterin lisäksi kaapuun verhoutunut Marzi Nyman, joka alkoi lausua puoliajan ensimmäistä biisiä. Minä tahdon ulos, tahdon ulos kattilasta, minä tahdon pelastaa vielä sinutkin kiehumasta, Nyman lausui ja minä naurahtaen mietin itsekseni, kuinka se ilta oli kuljettanut mukanaan tunteiden ääripäissä. Sinä iltana musiikki ja tunteet olivat olleet niin suuria, että kaikki se oli tuntunut hetkittäin vähän epätodelliselta ja siltä se tuntui myös, kun Koneeseen kadonnut kasvoi valtameren kokoiseksi, vyöryi yleisömeren ylitse aivan kuin hyökyaalto. Tuntui turvalliselta keinua musiikin mukana sen hyökyaallon harjalla, antaa sen viedä minut mukanaan ja olla hetki olemassa vain sitä hetkeä varten, tuntea musiikki jokaisessa hengenvedossani ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiin. Ehkä juuri niistä Himalajan kokoisista tunteista ja vielä niitäkin suuremmasta musiikista oli kysymys sen illan taianomaisuudessa, siitä, kuinka ne saivat tuntemaan kuin hetken aikaa kaikki olisi siinä, hymyilin vielä encorenkin aikana, kun Valot pimeyksien reunoilla sai valot syttymään yleisömeressä ja kun Anna mulle piiskaa päätti spektaakkelin, aivan kuten sillä oli tapana päättää jokainen yhtyeen keikka.

 

Onneksi olin kaikesta loputtomasta väsymyksestäni huolimatta lähtenyt sinä päivänä Tampereelle, minä mietin ajaessani puolenyön aikaan kohti Jyväskylää ja pysähtyessäni ensimmäistä kertaa matkan aikana seisoin hetken tyhjällä parkkipaikalla pimeyden keskellä, kuuntelin hiljaisuutta ja hengitin syvään, onneksi minä olin lähtenyt. Koskaan ei tule toista sellaista iltaa, minä mietin jatkaessani matkaani ja hymyilin itsekseni radion soittaessa vuosien takaista Apulantaa kuin se olisi lukenut ajatukseni, kuin se olisi tiennyt, että vain hetki sitten tapahtui jotain sellaista, mitä en tule koskaan elämässäni unohtamaan. Olen nähnyt Apulannan lukuisia kertoja niin klubeilla, konserttisaleissa, festarilavoilla, jäähalleissa kuin myös Olympiastadionilla, mutta se, mitä olin saanut todistaa sinä lokakuisena iltana, oli aivan epäilemättä yhtyeen paras keikka. Se oli Spektaakkeli, isolla ässällä.

 

 

    PMMP @ NOKIA AREENA 08 11 2024

Yksitoista vuotta sitten yhtenä lokakuisena iltana kyyneleet virtasivat pitkin poskipäitäni aivan ensimmäisistä soinnuista viimeisiin asti, kun PMMP soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa, sinä iltana jotain suurta päättyi ja kävellessäni keikan jälkeen yön pimeydessä rautatieasemalle minussa kaikui pohjattomalta tuntunut tyhjyys. Melko tarkalleen yksitoista vuotta myöhemmin ajoin Tampereelle katsomaan yhtyeen nousevan jälleen värivalojen loisteeseen, autossa soi yhtyeen ensimmäinen albumi ja en voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi kuulla niitä rakkaita biisejä värivalojen loisteessa kaikkien näiden vuosien jälkeen, miltä tuntuisi istua yleisössä yhtyeen noustessa lavalle. Se tuntui epätodelliselta ajatukselta vielä kävellessäni Tammerkosken vartta pitkin hengittämässä syvään, nauttimassa hetken sen aivan valtavan rakkaan kaupungin maisemista ja suunnatessani lopulta kohti areenaa, jonka ovilla ihmiset jonottivat päästäkseen näkemään yhtyeen värivaloissa vielä kerran.

Kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen sinä marraskuisena iltana minusta tuntui epätodelliselta, tuntui epätodelliselta, koska olin ehtinyt niin kauan ajatella, ettei se hetki koskaan koittaisi, olin ehtinyt ajatella, että se olisi vain jotain sellaista, mistä voisin haaveilla. Sinä iltana ei tarvinnut enää haaveilla ja samalla, kun tuntui epätodelliselta, tuntui myös aivan äärettömän hyvältä istua siinä ja tuntea, kuinka kyyneleet tarttuivat kitenä silmäkulmiini siitä loputtomasta onnesta. Kun illan ensimmäinen biisi Kuvia vaihtui seuraaviin ja rakkaat biisit, kuten Merimiehen vaimo, Heliumpallo, 4ever Young ja Mummola kaikuivat värivaloissa, huomasin pyyhkiväni kyyneleitä silmäkulmistani. Niihin biiseihin on vuosien varrella kätkeytynyt suunnattomasti elämää, ne ovat soineet, vaikka musiikki värivalojen loisteessa hiljeni yksitoista vuotta sitten, ne ovat soineet vuodesta toiseen ja sinä kauniina iltana ne sulkivat minut turvalliseen syliinsä ja saivat tuntemaan kuin olisin palannut kotiin.

Niin, aivan kuin olisin palannut kotiin, siltä minusta tuntui sinä marraskuisena iltana uskomattoman rakkaiden biisien kaikuessa yleisömeren ylitse, kuin olisin palannut kotiin oltuani vuosia eksyksissä. Sinä iltana PMMP oli tuttu ja turvallinen, mutta samanaikaisesti myös uusi ja mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin mitä se oli yksitoista vuotta sitten ollut, sinä marraskuisena iltana yhtye oli täynnä uutta energiaa, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani. Yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä livenä, sitä PMMP oli silloin yksitoista vuotta sitten ja sitä se oli myös sinä iltana rakkaiden biisien, kuten Kovemmat kädet, Päiväkoti, Maria Magdalena, Pariterapiaa ja Päät soittaa kaikuessa loppuunmyydyllä areenalla ja yleisömeren syttyessä liekkeihin musiikin vyöryessä sen ylitse. Hetkittäin yleisömeri täyttyi tuhansista valoista, kuten sanojen sisällä on, sinussa vesi raskas rannaton, se tahdotonta, liikuttelee, kuin vuorovesi nousee tai laskee, vie onnetonta murtaessa minut pieniin palasiin ja syttyi sitten taas liekkeihin, kun ennen encorea kuultiin Tytöt ja Matoja. Valtameren kokoisia tunteita ja ihan äärettömän rakasta musiikkia, niitä se marraskuinen ilta oli täynnä ja kun illan viimeinen biisi Rusketusraidat sai myös istumakatsomon nousemaan ylös minä hymyilin itsekseni, kuinka ei voi koskaan tulla toista PMMP:tä.

Ajaessani puolenyön aikaan Tampereelta kohti Jyväskylää olin väsynyt, mutta niin äärimmäisen onnellinen, etten osannut lopettaa hymyilemistä edes joutuessani hetkittäin pysähtymään keskelle pimeyttä pitääkseni itseni hereillä, huonosti nukutut yöt tuntuivat enemmän kuin minä olisin osannut ajatellakaan. Seistessäni kerta toisensa jälkeen keskellä pimeyttä auton ajovalojen luodessa valokeilan keskelle pimeyttä mietin, kuinka ajaisin sen matkan tuhat kertaa uudestaan vain päästäkseni kokemaan jotain sellaista, mitä olin onnekseni saanut sinä iltana kokea. Ajaisin koska tahansa, mutta jos se oli tällä kertaa todella viimeinen kerta, kun sain todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, se oli ollut jotain sellaista, mistä minä kertoisin varmasti vielä vuosikymmenten päästä, kertoisin, ettei koskaan tullut mitään samanlaista, ei tullut koskaan toista PMMP:tä.

 

 

 VON HERTZEN BROTHERS @ LUTAKKO 22 11 2024      

Von Hertzen Brothers on ehdottomasti yksi merkittävimmistä yhtyeistä minun elämässäni, yksi niistä yhtyeistä, joiden musiikki on kulkenut rinnallani aina vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen. Vuosien mittaan olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa lukuisia kertoja ja kun yhtenä kylmänä marraskuisena iltana kävelin Kuokkalan sillan ylitse Lutakkoon yhtyeen keikalle unohduin hetkeksi miettimään kaikkia niitä hetkiä, jotka olen vuosien saatossa saanut viettää yhtyeen keikoilla värivalojen loisteessa. Ne hetket ovat olleet minulle korvaamattoman tärkeitä, niinä hetkinä musiikki on tuntunut selkärankani jokaisessa nikamassa ja niin se tuntui myös sinä marraskuisena iltana, kun nostin käteni ilmaan rakkaan musiikin viedessä minut mukanaan.

Yhtye julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa In Murmuration lokakuun viimeisenä perjantaina ja kuten yhtyeen jokaisen albumin kohdalla, olin äärettömän onnellinen päästessäni kuulemaan uuden albumin biisejä värivalojen loisteessa. Olin rakastunut siihen yhdeksänteen albumiin jo sen soidessa kuulokkeissani marraskuun pimeyteen verhoutuneina iltoina, mutta sinä iltana värivalojen loisteessa rakastuin siihen entistä palavammin. Tietenkin rakastuin, hymyilin itsekseni yleisön keskellä musiikin pitäessä minua tiukasti otteessaan ja mietin, kuinka en turhaan ole palannut värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen. Von Hertzen Brothers on nimittäin livenä ilmiömäinen ja sitä se oli sinä marraskuisena iltanakin, niin uskomaton, että aion palata värivalojen loisteessa myös tulevaisuudessa, hukkumaan musiikkiin ja rakastumaan kerta toisensa jälkeen aina vähän palavammin.

 

 

     EMMA & MATILDA @ LUTAKKO 28 11 2024

 

Neljäs ja samalla vuoden viimeinen taianomainen ilta värivalojen loisteessa oli verhottu kauniisiin sanoihin ja lempeään, syvällä sielussa tuntuvaan musiikkiin. Sinä marraskuisena iltana Lutakko tuntui vähän samalta kuin Tavastia tuntui vuosia sitten, tavallaan kuin olohuoneelta ja musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani oloni tuntui turvalliselta, kuin olisin palannut kotiin pitkän matkan jälkeen. Hetken aikaa ei ollut olemassa mitään muuta, ei tarvinnut olla mitään muuta, musiikki keinutti lempeässä sylissään ja tunsin, kuinka jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, sellainen valtameren kokoinen rauha, joka sai rauhattoman sydämeni muuttamaa rytmiään.

Emma & Matilda on jotain sellaista, mitä juuri sinä marraskuisena iltana tarvitsin, kaunista ja lempeää, syvällä sielussa asti tuntuvaa. Kävellessäni kotiin myöhemmin sinä iltana jäin pieneksi hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja kaupungin valoja, hengitin syvään ja hymyilin itsekseni, kuinka hetkittäin sellaista tarvitsee tavallaan enemmän kuin mitään, syvällä sielussa tuntuvaa musiikkia ja valtameren kokoista rauhaa.

 

KOLME USKOMATONTA KEIKKAA LUTAKONAUKIOLLA

 

Heinäkuun viidentenätoista päivänä siirsin työpäivän päättyessä työkoneeni ensimmäistä kertaa viikkoihin pois työpöydältäni ja aloitin kolmen viikon mittaisen kesälomani, jonka alkamista juhlistinn kävelemällä Kuokkalan sillan ylitse Lutakonaukiolle nauttimaan livemusiikista yleisömeren keskelle kirkkaiden värivalojen loisteeseen. Taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja sadepisarat putosivat kevyesti kasvoilleni, mutta siitä huolimatta olin päättänyt nähdä sinä heinäkuisena iltana kolme keikkaa, joista ensimmäinen oli Maija Vilkkumaan. Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia melkein kahdekymmenen vuoden ajan, se on yli puolet elämästäni ja ehkä nimenomaan juuri siksi kävellessäni Lutakonaukiolle tuntui uskomattomalta, että vain hetkeä myöhemmin tulisin kaikkien näiden vuosien jälkeen näkemään hänet ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa.

 

Kun Maija Vilkkumaa sinä perjantaina nousi värivalojen loisteeseen, olin sanaton niistä valtameren kokoisista tunteista, jotka kulkivat lävitseni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosien ajan kuulokkeissani viihtyneiden biisien kaikuessa Lutakonaukiolla minä kuljin vuosien takaisissa muistoissa, nostin käteni ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja sanojen ehkä tänään sun olo alkaa helpottua, ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua tuntuessa luuytimessäni saakka muistelin kaikkia niitä lukemattomia hetkiä, jolloin sanat ovat soineet kuulokkeissani ja antaneet minulle jotain käsittämätöntä voimaa. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi kuunnelluimmista levyistäni, se löytyy yhä kuluneena ja naarmuuntuneena levyhyllystäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi kaikista tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja vielä sinä perjantainakin, melkein kaksikymmentä vuotta levyn julkaisun jälkeen kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani levyn biisien saadessa minut tanssimaan keskellä yleisömerta, laulamaan ääneni käheäksi kaikista niistä rakkaista sanoista.

 

 

Eikä sinä iltana ollut kyse vain siitä yhdestä elämäni tärkeimmästä levystä, nimittäin Maija Vilkkumaan koko laaja tuotanto on kulkenut mukanani melkein kahdenkymmenen vuoden ajan ja sinä iltana pääsin kuulemaan pienen osan siitä ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa, erityinen ilta, ajattelin seistessäni siinä yleisömeren keskellä, erityinen ilta. Sinä heinäkuisena iltana Maija Vilkkumaan keikalla minä nautin jokaisella hengenvedollani, lauloin mukana aivan jokaisen jo vuosien ajan mukanani kulkeneen biisin ja annoin musiikin viedä mukanaan, olin onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomattoman voimakasta ja hienoa, valtavan onnellinen siitä, että se hetki värivalojen loisteessa näiden vuosien jälkeen viimein koitti.

 

Tehosekoitin ilmestyi tavallaan kuin onnekkaan sattuman kautta elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä tuli silloin kovin nopeasti itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä. Vuosien ajan toivoin pääseväni vielä jonain päivänä näkemään yhtyeen värivaloissa ja on myönnettävä, että jo silloin kuusitoista vuotta sitten lupasin itselleni, että mikäli jonain päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen loisteeseen yhtyeen keikalle. Vuosia kului, yhtye soitti yhtenä kesänä keikkoja, joille minulla ei ollut mahdollisuutta päästä todistamaan ja kun kaksi vuotta sitten maaliskuussa yhtye ilmoitti soittavansa keikan Helsingin Jäähallissa lokakuun viimeisenä päivänä, minä ostin lipun hetkeäkään miettimättä.

 

Sattuneista syistä Tehosekoitin ei kuitenkaan soittanut kaksi vuotta sitten Helsingin Jäähallissa sinä lokakuun viimeisenä päivänä vaan keikkaa jouduttiin lopulta siirtämään tämän vuoden syyskuuhun asti, mutta toisin kuin kaksi vuotta sitten ajattelin, heinäkuun viidentenätoista päivänä se hetki sitten koitti, se kun pääsin hukkumaan värivalojen loisteeseen Tehosekoittimen noustessa lavalle Lutakonaukiolla aivan valtavan yleisömeren edessä. Olin odottanut sitä keikkaa kuusitoista vuotta, se on järjettömän pitkä aika odottaa yhtään mitään ja kun yhtye viimein nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kuin varoittamatta silmäkulmiini, se tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta, niin uskomattoman epätodelliselta, että vielä tätä kirjoittaessani tuntuu kuin se olisi ollut vain unta, kuin se kaikki olisi ollut todentuntuinen uni, josta olisin seuraavana aamuna herännyt.

 

 

Kuudentoista vuoden mittainen odotus ei ollut turhaa, sinä iltana Tehosekoitin oli enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja minusta tuntui samalta kuin kuusitoista vuotta sitten, samalta kuin minusta tuntui niinä vuosina, kun yhtyeen musiikki soi kuulokkeissani nojatessani välitunneilla koulun seinään ja kävellessäni iltapäivisin kotiin metsän poikki. Samalta ja silti kuitenkin niin kovin erilaiselta, nimittäin minusta tuntuu, että nautin sinä iltana musiikista enemmän kuin minä olisin osannut silloin kuusitoista vuotta sitten nauttia, nautin enemmän kuin olisin osannut silloin kuvitellakaan ja nostaessani käteni ilmaan aivan äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, kuinka odottaminen oli ollut sen arvoista, se oli yksi parhaimmista näkemistäni keikoista.

 

 

Täydellisen siitä heinäkuisesta illasta teki lopulta se, että Tehosekoittimen jälkeen värivalojen loisteeseen nousi vielä se minulle henkilökohtaisesti kaikista rakkain yhtye, se, josta tuli osa elämääni sinä samana vuonna, kun Tehosekoitin ilmestyi elämääni kuin onnekkaan sattuman kautta. Apulanta on ollut minulle näiden kuudentoista vuoden ajan enemmän kuin mikään muu yhtye tulee varmaan koskaan olemaan ja olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa jo lukuisia kertoja, mutta on myönnettävä, että sinä heinäkuisena iltana tuntui erityiseltä nähdä nämä kaksi valtavan tärkeää yhtyettä samoilla festareilla. Tuntui erityiseltä, vaikka olin vain kahta viikkoa aiemmin nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa Olympiastadionilla ja kun keikka alkoi stadionilta tutullaa ääninauhalla, minä rakastin, rakastin niin suunnattomasti, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja kylmät väreet juoksivat ihollani, rakastin niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani.

 

Apulanta oli sinä iltana yhtä uskomaton kuin kaksi viikkoa aiemmin Olympiastadionilla ja minusta tuntuu, että Apulanta olisi sitä ihan missä tahansa, enkä tiedä, voisiko mikään muu yhtye olla minulle koskaan yhtä suurta ja voimakasta, yhtä paljon värivalojen loisteessa kuin Apulanta on, yhtye on nimittäin livenä parhaimmillaan. Illan hämärtyessä tuntui aivan kuin kaikki muu ympäriltäni olisi kadonnut antaessani musiikin viedä mukanaan, nostaessani käteni ilmaan äärettömästä rakkaudesta ja huutaessani ääneni käheäksi musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa lämpimässä kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden kuudentoista vuoden jälkeen vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessäni sillan ylitse takaisin kotiin, se ilta oli ollut täydellinen, yksinkertaisesti aivan täydellinen ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin osaisin sanoiksi pukea, enemmän kuin mikään tulee koskaan olemaan.

HELSINKI, APULANTA JA ONNELLISUUS

Heinäkuun toisena päivänä minä matkustin ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana Helsinkiin ja kävellessäni auringonsäteiden loisteessa rautatieasemalta hotellille mietin hetken itsekseni, kuinka seitsemän vuotta sitten seistessäni toukokuisena yönä Elielinaukiolla sanoin palaavani vielä, sillä minun paikkani oli siinä kaupungissa. Seuraavana aamuna pakkasin tavarani ja muutin rakkaaseen pikkukaupunkiin, se päivä muutti elämäni täysin ja vaikka näin seitsemän vuotta myöhemmin minusta tuntuu, että tulen tuskin koskaan enää palaamaan Helsinkiin jäädäkseni, olin sinä kauniina lauantaina valtavan onnellinen siitä, että sain olla hetken siellä, aivan kuten olen ollut jokaisesta hetkestä, jotka minä olen näiden seitsemän vuoden aikana saanut siinä kaupungissa viettää. 

Päästyäni hotellille istuin aivan hetkeksi alas, ikkunalasin takana avautuva maisema oli tuttu jo vuosien takaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minä en olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä katselisin sitä samaa maisemaa hotellin ikkunasta, en olisi osannut, sillä olinhan sinä toukokuisena yönä luvannut palata jäädäkseni. Hetkeä myöhemmin kävelin pitkin kirkkaiden auringonsäteiden täyttämiä katuja, niitä samoja, joita minäolin vuosia sitten kävellyt lukemattomia kertoja, kävin ostamassa uuden mekon sitä erityistä iltaa varten  ja palatessani lopulta hotellille kävin ihan kaikessa rauhassa vaahtokylvyssä, kaadoin itselleni lasillisen viiniä sen erityisen illan kunniaksi ja pukeuduin sitten uuteen mekkooni, oli aika jollekin, mitä olin odottanut kauan. 

 

Kävellessäni sinä iltana Olympiastadionille Runeberginkatua pitkin minusta tuntui hetken kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin vain ollut matkalla rakastamaan musiikkia aivan kuin olisin ollut vuosia sitten, kuin mikään ei olisi muuttunut, enkä minä lähtenyt mihinkään. Paljon on kuitenkin vuosien aikana muuttunut, mietin hetkeä myöhemmin vaeltaessani hitaasti liikkuvan ihmismassan mukana kohti stadionin portteja, en ollut ainoa, joka oli päättänyt sinä iltana todistaa jotain uskomatonta ja vaikka olinkin tiennyt, että stadion täyttyisi kymmenistätuhansista ihmisistä, se ihmismassa sai minut silti vähän yllättymään yrittäessäni päästä eteenpäin.

 

Muistan edelleen sen hetken, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa kuusitoista vuotta sitten, muistan valtavan yleisömeren pimeyteen verhoutuneen taivaan alla ja sen, kuinka musiikki tuntui syvällä rintalastani alla, muistan ne valtameren kokoiset tunteet pienessä ihmisessä. Sen elokuisen illan jälkeen ei ole ollut enää paluuta entiseen, sinä kuudentoista vuoden takaisena iltana Apulannasta tuli minulle elämäni tärkein yhtye ja samalla jotain sellaista, mikä tulisi kulkemaan aina minun mukanani, olemaan aina osa minua. Kuudentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtua valtavasti, olen tuntenut itseni pieneksi musiikin äärettömän voiman edessä yleisömeren keskellä tummansinisen yötaivaan alla, istunut pimeässä konserttisalissa kyynelten tarttuessa silmäkulmiini ja kerta toisensa jälkeen huutanut ääneni käheäksi musiikin lyödessä vasten kasvojani eturivissä. On tapahtunut aivan valtavasti ja se pieni ihminen on kasvanut vuosien saatossa aikuiseksi, mutta läpi näiden vuosien yhtyeen musiikki on kulkenut mukanani, soinut kuulokkeissani ja antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa, enemmän kuin minä olisin koskaan edes uskonut musiikin voivan antaa.

Apulanta juhli heinäkuun ensimmäisenä lauantaina 30-vuotista uraansa Olympiastadionilla ja vaikka en olekaan kulkenut tätä matkaa koko kolmenkymmenen vuoden ajan, seisoessani yleisömeren keskellä vain hetkeä ennen keikan alkamista tunsin kylmien väreiden juoksevan pitkin ihoani, siitä tulisi erityinen ilta, sellainen, jonka muistaisin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sellainen siitä todella tuli ja kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini ja jatkavan matkaansa poskipäilleni, kaikki oli kauniimpaa ja suurempaa kuin minä olisin koskaan uskaltanut kuvitellakaan. Vuosikymmenten takaisten biisien kaikuessa stadionilla valtameren kokoiset tunteet kulkivat kylminä väreinä ihollani ja mietin itsekseni, kuinka se pieni ihminen ei olisi varmasti silloin kuusitoista sitten yleisömeren keskellä tai kuunnellessaan ensimmäistä kertaa niitä melkein itsensä ikäisiä biisejä uskonut, että siitä alkaisi matka, joka johtaisi siihen hetkeen, jossa huusin heinäkuisena iltana ääntäni käheäksi vuosia sitten huomattavan paljon kuulokkeissani soineista sanoista mieltä kaivertaa, ottaa päähän pikkuisen, ihan miten vaan, tää tappaa ihmisen, erityinen hetki, naurahdin itsekseni.

 

Apulanta on aina ollut ja tulee aina olemaan minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi aivan äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä heinäkuisena iltana minulle ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, yleisömeren ylitse suurempana kuin koskaan kaikuva musiikki ja ne valtameren kokoiset tunteet, jotka vyöryivät ylitseni kuin hyökyaalto, sinä iltana minä en tarvinnut mitään muuta. Sanojen on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin täyttäessä stadionin ja kaivautuessa suoraan rintalastani alle kyyneleet valuivat jälleen minun poskipäilleni, Odotus oli itselleni yksi sen illan ehdottomasti tärkeimmistä biiseistä ja sitä oli myös sinä iltana tavallistakin kauniimmalta kuulostanut Maailmanpyörä, jonka sanat tuotevastuulaki suojaa sähköisempää viestintuojaa, sinä olet siivet minulle kirjoitin joskus vuosia sitten äidinkielen vihkoni kanteen istuessani yksin takarivissä mustat hiukset silmieni edessä.

Voisin epäilemättä kirjoittaa jokaisesta sinä erityisenä iltana stadionilla kuullusta biisistä, kertoa muistoista ja tunteista, joihin ne minut kuljettivat värivalojen loisteessa, mutta siitä tulisi kokonainen kirja. Sinä iltana musiikki nimittäin kuljetti minua muistoissa ja niissä valtameren kokoisissa tunteissa täysin armottomasti, otti turvalliseen syliinsä tummansinisen taivaan alla ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen, sinä iltana musiikki oli suurempaa kuin se oli ollut aikoihin ja vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä Jyväskylässä työpöytäni ääressä, tuntuu vaikealta löytää tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mitä minä sain sinä iltana stadionilla kokea. Eivätkä ne olleet vain ne biisit, sinä iltana minua liikutti yhtyeen ainutlaatuinen tarina, stadionille kokoontunut ihan valtava yleisömeri, encoren aikana lavalle nousseet yhtyeen entiset jäsenet Mandy Gaynor, Sami Lehtinen ja Tuukka Temonen ja lopulta aivan erityisesti se, kuinka Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki puhuivat yhtyeestä, sen historiasta ja siitä illasta. Yksinkertaisesti aivan erityinen ilta, sellainen, jonka minä muistan varmasti vielä kolmenkymmenen vuoden päästä yhtyeen musiikin soidessa radiossa ja jonka jälkeen kävellessäni ulos Olympiastadionilta minulla oli jäljellä vain yksi tarpeeksi vahva sana, kiitos. Kiitos.

Kävellessäni keikan jälkeen Runeberginkatua pitkin takaisin hotellille en osannut olla hymyilemättä itsekseni, se oli ollut vielä erityisempi ilta kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, erityisempi, suurempi ja kauniimpi, niin tärkeä, että olin sanattomuutta aivan jokaisella hengenvedollani. Hotellilla pakkasin kameran mukaani ja vain hetkeä myöhemmin kävelin pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja, niitä samoja, joita olen vuosien saatossa kävellyt lukemattomia kertoja ja jotka tuntuivat aikoinaan kodilta, katuja, jotka sinä yönä täyttyivät ihmisistä. Yön pimeydessä minä nousin Tuomiokirkon portaat ylös ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa. Viileä tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini ja jossain kaukana lokit huusivat yötaivaalla huokaistessani itsekseni, kuinka en enää kuulunut sinne, en, vaikka edessäni avautuva maisema olikin minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä rakas ja vaikka olen onnellinen siitä, että saan aina ajoittain viettää pienen hetken siellä.

Kävellessäni Aleksanterinkatua takaisin hotellille mietin itsekseni, kuinka vuodet ovat todella jättäneet minuun jälkensä ja vieneet minut kauas siitä kaupungista, en minä enää osaisi kuvitellakaan asuvani tässä kaupungissa, havahduin ajatuksistani ohittaessani ihmismassan täyttämän kadunkulman, vuosia sitten minä olisin voinut olla yksi heistä. Sinä yönä minä kuitenkin kävin kylvyssä ja piilouduin sitten peittojen alle katsomaan televisiota ja syömään myöhäistä iltapalaa aivan kaikessa rauhassa, ikkunalasin takana kaupunki oli edelleen hereillä minun nukahtaessani pehmeisiin lakanoihin onnellisena siitä niin erityisestä illasta, nähdessäni unta jostain kaukaa.

 

Sunnuntaiaamuna minä heräsin siihen samaan edellisen illan onnellisuuteen, johon olin joitakin tunteja aiemmin nukahtanut, avatessani raskaat verhot kirkkaat auringonsäteet tulvivat sisään rauhalliseen hotellihuoneeseen ja minä palasin vielä hetkeksi peittojen alle, katsoin vielä jakson lempisarjaani syödessäni aamiaista ilman kiirettä mihinkään. Oli aivan ihanan rauhallinen aamu, kävin vaahtokylvyssä rakkaan musiikin kuiskaillessa taustalla ja pakatessani tavaroitani mietin itsekseni, kuinka palaisin siihen hotelliin koska tahansa, ihan koska tahansa.

 

 

Vielä ennen paluutani rakkaaseen pikkukaupunkiin minä suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. On tavallaan aivan uskomatonta, että olen aikoinaan asunut vuosia Helsingissä käymättä kertaakaan kasvitieteelllisessä puutarhassa, minä mietin astuessani ensimmäisen kasvihuoneen ovesta sisään ja katsellessani ympärilleni, äärettömän kaunista, huokaisin itsekseni ihastellessani kaikessa rauhassa kaikkea ympärilläni. Kiertäessäni kasvihuoneesta toiseen tuntui kuin se kaikki olisi ollut kuin jostain toisesta maailmasta, lapsuuteni kauneimpien satukirjojen sivuilta tai niistä unista, joita en enää aamuisin muistanut, äärettömän kaunista, huokaisin kerta toisensa jälkeen itsekseni ja kävellessäni kasvihuoneiden jälkeen ympäri kaunista puutarhaa mietin, kuinka oli mahdollista, etten minä ollut koskaan aiemmin päätynyt käymään siellä.

Istuessani myöhemmin bussissa matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin naurahdin itsekseni, kuinka edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua yli kuusi kokonaista vuotta. Kuuteen vuoteen minä en ollut matkustanut Helsingistä rakkaaseen pikkukaupunkiin ja katsellessani sinä sunnuntaina ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa mietin sitä hetkeä, kun kymmenen vuotta sitten matkustin ensimmäistä kertaa yksin Helsinkiin vain yksi matkalaukku mukanani, on todellinen onni, että minä uskalsin silloin tehdä niin ja muuttaa samalla yksin siihen vieraaseen kaupunkiin, ilman sitä matkaa minä olisin nykyään eri ihminen. Ilman Helsinkiä minä olisin eri ihminen, mietin ja nukahdin hetkeksi vasten ikkunalasia, aivan kuten olin nukahtanut vuosia sitten jokaisella matkallani kohti pikkukaupunkia, olin väsynyt ja samalla valtavan onnellinen kaikesta, mitä olin sinä viikonloppuna kokenut.

 

NIINÄ ILTOINA SAIMAA HEHKUI SAVONLINNASSA

 

Nuoruudessani minä olin hetkittäin katkera siitä, ettei rakkaassa pikkukaupungissa ollut juuri koskaan keikkoja ja kaikki keikat, jotka olisin tahtonut päästä silloin näkemään, olivat poikkeuksetta suuremmissa kaupungeissa. Rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia sydämeni pohjasta ja se, etten minä silloin noin kymmenen vuotta sitten päässyt rakastamaan livemusiikkia niin useasti kuin olisin tahtonut, tuntui aivan äärimmäisen raastavalta nuoren minäni kiivaasti hakkaavassa sydämessä. Muutettuani sitten lopulta yhdeksän vuotta sitten Helsinkiin opintojeni perässä pääsin näkemään keikkoja halutessani vaikka monta kertaa viikossa ja sen sijaan, että olisin viettänyt iltani opiskelijajuhlissa, vietin iltani värivalojen loisteessa eturivissä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa. Se on valehtelematta jotain sellaista, mitä en ole katunut koskaan, se, että päätin silloin valita opiskelijajuhlien sijasta musiikin, niin valtavasti minä rakastin ja rakastan edelleen livemusiikkia. Uskon, että päättäisin niin edelleen ja rakastaisin aivan yhtä paljon, ehkä enemmän, kuin rakastin silloin vuosia sitten.

 

Erityisesti oopperajuhlistaan tunnetussa Savonlinnassa järjestettiin kuitenkin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Saimaa Hehkuu -festivaali ja vaikka olin vallitsevan tilanteen vuoksi siihen festivaalia edeltävään iltaan saakka epäileväinen siitä, voidaanko tapahtuma todella järjestää, olin uskomattoman onnellinen kävellessämme elokuun kuudentena iltana maailman rakkaimman kanssa Kyrönniemen urheilukentälle. Viimeisessä ylämäessä nauroin ääneen sitä, kuinka vuosia sitten olin ollut ihan valtavan ahdistunut pyöräillessäni ennen liikuntatunteja sitä ylämäkeä kohti urheilukenttää, liikuntatunnit eivät suoranaisesti olleet minulle erityisen mieleisiä ja minulla ei ole niistä juurikaan hyviä muistoja. Sinä iltana se urheilukenttä oli minulle kuitenkin jotain aivan muuta kuin liikuntatuntien ahdistus, sinä iltana se oli minulle paikka, jossa minä saisin rakastaa hauraan sydämeni pohjasta ja huutaa ääneni käheäksi valtameren kokoisista tunteista, olla niin elossa, että se tuntuisi selkärangassani asti.

 

APULANTA @ SAIMAA HEHKUU 06 08 2021    

 

Festivaalin ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa vain illan viimeisen keikan ja seistessämme yleisömeren keskellä odottamassa Apulannan nousevan värivalojen loisteeseen mietin itsekseni, kuinka viimeisin kerta, kun olin päässyt todistamaan yhtyettä livenä, oli ollut vain muutamaa viikkoa ennen kuin tämä maailma pysähtyi. Sinä helmikuisena iltana Punkaharjulla en olisi osannut kuvitella, että maailma pysähtyisi aivan uudella tavalla ja ehtisi kulua puolitoista vuotta ennen kuin pääsisin todistamaan yhtyettä seuraavan kerran värivaloissa, sinä helmikuisena iltana kaikki oli vielä hyvin, oli kuin hiljaisuus ennen myrskyä. Seistessämme puolitoista vuotta myöhemmin yleisömeren keskellä yhtyeen noustessavärivalojen loisteeseen kauniina elokuisena iltana minä olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että vallitsevasta tilanteesta huolimatta seisoin siinä hetkessä juuri siinä ja sain tuntea musiikin syvällä rintalastani alla, huutaa ääntäni käheäksi rakkaista sanoista ja tuntea kyyneleet hetkittäin silmäkulmissani, olla niin elossa, että se tuntui kylminä väreinä minun ihollani kesäillan hämärässä.

Siitä oli sinä iltana melkein viisitoista vuotta, kun minä olin nähnyt yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja en voinut olla miettimättä, kuinka valtavan suuri osa elämääni yhtye on näiden viidentoista vuoden aikana ollut ja kuinka suuri osa elämääni se tulee varmasti aina olemaan. Näihin viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, olen ehtinyt juhlimaan viimeistä Puustockia, istumaan konserttisalin hämärässä kyyneleet silmäkulmissani ja jonottamaan viisi kokonaista tuntia keikkalippua Sanomatalon lattialla, olen ehtinyt huutamaan ääneni käheäksi loppuunmyydyssä jäähallissa ja itkemään silmät päästäni eturivissä Tavastialla, mutta ennen kaikkea minä olen ehtinyt rakastamaan, rakastamaan niin, ettei siinä ole hetkittäin ollut oikeastaan mitään järkeä. Apulanta on edelleen ainoa yhtye, jonka vuoksi jonottaisin viisi tuntia keikkalippua, minä mietin itsekseni sanojen joka kerta hulluus tuli, kutsumatta mun huoneisiin ylleni sataen, pelastusta myyvät on luvanneet sen, ei vaadi sulta muuta kuin koko elämän, kun se manataan kaikuessa pimenevässä illassa ja kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

Apulanta oli sinä iltana jotain aivan uskomatonta, sellaista, mikä tunkeutui armottomasti rintalastani alle ja sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani, jotain niin uskomatonta, että sanojen vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään, muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan saadessa kyyneleet lopulta virtaamaan poskipäilleni tuntui tavallaan kuin jäisin niiden valtameren kokoisten tunteiden alle, kuin ne olisivat minua suurempia. Sinä iltana tunteet olivat valtameren kokoisia, enkä minä osannut pukea sanoiksi sitä, kuinka suunnattomasti olin kaivannut sitä rakasta yhtyettä ja kaikkea sitä, mikä sai sydämeni muuttamaan rytmiään sinä iltana tummansinisen taivaan alla. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen kovin vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessämme pitkin tuttuja katuja ja pysähtyessäni ottamaan valokuvan pimeyteen verhoutuneesta maisemasta, se ilta oli ollut kaunis ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin minä voisin koskaan sanoiksi pukea.

 

BEHM @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Kun Behmin debyyttialbumi julkaistiin vuosi sitten syyskuussa, minä kävelin sateisia katuja musiikin tuntuessa selkäytimessäni saakka ja istuin illan pimeydessä parvekkeella sanojen mä oon tosi hellä, mut joskus kuitenkin avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin saadessa kyyneleet virtaamaan poskipäilleni. Draaman kaari viehättää on ollut itselleni viimeisimmän vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi kuunnelluimmista albumeista, eikä syyttä, se on nimittäin samalla myös yksi hienoimmista albumeista, mitä Suomessa on julkaistu vuosiin ja se saa edelleen, lähes vuosi julkaisemisen jälkeen kylmät väreet juoksemaan ihollani pysähtyessäni kuuntelemaan. Kaikista niistä kylmistä väreistä ja kyynelistä huolimatta minä olin odottanut kuitenkin albumin julkaisemisesta saakka pääseväni todistamaan kaikkea sitä värivaloissa ja kun sitten viimein sinä elokuisena iltana Behm nousi lavalle sinisiin valoihin, jotain minussa särkyi tuhansiksi palasiksi, särkyi niin, että hetken tuntui tavallaan kuin minua ei olisi ollut, kuin olisi ollut vain valtameren kokoisia tunteita tuhansina palasina siinä urheilukentän pohjalla.

 

Vain hetkeä myöhemmin illan ensimmäiset sadepisarat putosivat kasvoilleni ja minä mietin itsekseni, kuinka ne tulivat juuri oikealla hetkellä, juuri oikealla hetkellä huolimatta siitä, etten ole oikeastaan koskaan suuremmin rakastanut vesisadetta keikoilla. Sinä elokuisena iltana sadepisarat tuntuivat kuitenkin lohdullisilta varovaisiin kyyneliin verhoutuneilla kasvoillani ja musiikin tuntuessa kylminä väreinä selkärankani jokaisessa nikamassa suljin hetkeksi silmäni unohtuen miettimään, kuinka en muistanut, milloin musiikki olisi viimeksi tuntunut niin valtavalta, milloin viimeksi olisi ollut niin vaikeaa olla itkemättä keikalla. Draaman kaari viehättää oli vuoden aikana kerännyt ympärilleen niin valtavasti tunteita, että sinä elokuisena iltana kaatosateessa tuntui kuin kaikki ne tunteet olisivat purkautuneet musiikin ravistellessa sieluani sadepisaroiden putoillessa kasvoilleni. Se, mitä sain sinä iltana kokea rakkaassa pikkukaupungissa, oli jotain niin uskomatonta, että kävellessäni keikan jälkeen urheilukentän katsomoon pitämään sadetta en osannut kuin hymyillä itsekseni, hymyillä kuin en koskaan ennen.

 

Istuessani ennen seuraavaa keikkaa urheilukentän katsomossa en voinut olla miettimättä itsekseni kaikkia niitä hetkiä, kun olin vuosia sitten istunut siinä samaisessa katsomossa ennen liikuntatuntien alkamista ja tuntenut ahdistuksen jokaisessa hengenvedossani. Minulla ei ole juurikaan hyviä muistoja peruskoulun liikuntatunneista ja se, kuinka vahvasti vuosien takaiset tunteet vyöryivät mieleeni sinä elokuisena iltana, tuntui uskomattomalta ja samalla myös jollain tavalla surulliselta. Katselin sateen hetkittäin voimistuvan ja tuulen tarttuvan korkeiden puiden latvoihin, kietouduin tiukemmin takkiini ja mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että hienon festivaalipukeutumisen sijaan minä olin valinnut sateenkestävän takin ja lämpimän neuleen. Kymmenen minuuttia ennen Sannin keikan alkamista sade viimein lakkasi ja minä jätin taakseni vuosien takaiset muistot liikuntatunneista, kävelin urheilukentän poikki vähän lähemmäs lavaa odottamaan seuraavan keikan alkamista.

SANNI @ SAIMAA HEHKUU 07 08 2021   

 

Minä olen nähnyt Sannin lukuisia kertoja värivaloissa niin loppuunmyydyllä Tavastialla kuin Provinssissakin ja kerta toisensa jälkeen olen saanut todeta itsekseni, kuinka Sannin keikalla on turha pelätä pettyvänsä, sellaista ei vain yksinkertaisesti tapahdu. Seistessäni sinä lauantaina yleisömeren keskellä odottamassa keikan alkamista minun sisälläni kiehui jostain selittämättömästä syystä, olin täynnä turhautuneisuutta ja ehdin ennen keikan alkamista hetken miettiä, saisinko minä siitä keikasta mitään irti turhautuneisuudessani. Siinä hetkessä en vain muistanut, että juuri se musiikissa on ihmeellistä, kuinka se saa kaiken muun unohtumaan ja kun Sanni lopulta asteli värivalojen loisteeseen sinä viileänä elokuisena iltana, minä unohdin kaiken muun, musiikin kaivautuessa rintalastani alle minä rauhoituin ja oli olemassa vain se vallitseva hetki harmaaseen verhoutuneen taivaan alla.

Sanni oli sinä iltana aivan yhtä uskomaton kuin aina ja huolimatta piiskaavasta kaatosateesta kaikki rakkaat biisit saivat minut hymyilemään tyhmästi suuren huppuni alta, sinä elokuisena iltana se oli jotain sellaista, mitä juuri siinä hetkessä tarvitsin. Musiikin tuntuessa jokaisessa solussani minä olin onnellinen, aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain seisoa siinä yleisömeren keskellä ja antaa musiikin viedä mukanaan kaatosateen piiskatessa hetkittäin kasvojani. Minä rakastin musiikkia ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, mutta kaikista suurimmin silloin, kun sanat mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan saivat kyyneleet silmäkulmiini, siinä hetkessä muistin jälleen, miksi rakastan Sannia niin suunnattomasti.

 

ANTTI TUISKU 07 08 2021    

Ennen Antti Tuiskun keikkaa minä istuin jälleen hetken urheilukentän katsomossa pitämässä sadetta ja mietin itsekseni, kuinka käsittämättömältä tuntuu, että olen rakastanut Antti Tuiskua vuodesta 2003 asti eli yli puolet elämästäni. Muistan edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen vahvasti sen hetken, kun kuuntelin Antti Tuiskun debyyttialbumia ensimmäistä kertaa sinisellä tapetoidussa huoneessani ja mietin, etten voisi koskaan rakastaa mitään albumia niin paljon kuin sitä, se oli yksinkertaisesti niin tavattoman hyvä. Jos joku olisi silloin kertonut minulle, että seitsemäntoista vuotta myöhemmin seisoisin yleisömeren keskellä kaatosateessa odottamassa tuon saman miehen nousevan värivalojen loisteeseen suurempana kuin koskaan, se olisi ihan valehtelematta tuntunut kaikesta rakkaudestani huolimatta uskomattomalta. Uskomatonta se onkin, nimittäin se, kuinka valtavasti Antti Tuisku on saavuttanut näiden vuosien aikana ja kuinka siitä hetkestä, kun minäkin hetkeksi unohdin kaiken sen rakkauteni vuosia sitten, päädyttiin lopulta siihen tilanteeseen, että se loputtomalta tuntuva ihmismassa odotti kaatosateessa näkevänsä Antti Tuiskun, tuon ehdottomasti yhden Suomen mielenkiintoisimmista artisteista.

 

Eikä se loputtomalta tuntuva yleisömassa odottanut sinä iltana turhaan, nimittäin Antti Tuisku oli ihan keikan ensimmäisistä sekunneista asti ilmiömäinen, jotain niin valtavan suurta ja uskomatonta, että minä en osannut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni kaikesta siitä suunnattomasta onnesta ja ylpeydestä. Yleisön syttyessä liekkeihin viimeistään ensimmäisessä kertosäkeessä mieleeni nousi kaikki Antti Tuiskun keikat, joita minä olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan ja kaikki ne hetket värivalojen loisteessa, kun olen rakastanut niin valtavasti, etten ole löytänyt sanoja. Sinä elokuisena iltana rakastin kuitenkin enemmän kuin koskaan aiemmin, annoin musiikin viedä mukanaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun, oli olemassa vain se hetki ja keikka, jota en varmasti tulisi koskaan unohtamaan. Antti Tuisku ja koko se uskomaton show olivat sinä iltana suurempaa kuin koskaan aiemmin, sadepisaroiden kimmeltäessä kirkkaiden värivalojen loisteessa minä keinuin musiikin mukana ja rakastin jokaisella hengenvedollani sydämeni muuttaessa rytmiään musiikin tahdissa, tästä syystä minä olen rakastanut Antti Tuiskua yli puolet minun elämästäni, hymyilin itsekseni kyynelten tarttuessa silmäkulmiini.

 

Minä olen nähnyt näiden kahdeksantoista vuoden aikana lukuisia Antti Tuiskun keikkoja niin konserttisaleissa, festivaaleilla, klubeilla kuin Helsingin vanhassa kirkossakin ja kirjoittanut aina jokaisen keikan jälkeen olleeni sanaton, mutta kirjoittaessani tällä kertaa niin, minä tarkoitan sitä todella. Minä nimittäin olin täysin sanaton kävellessämme keikan jälkeen kaatosateessa läheiselle parkkipaikalle hakemaan autoamme, minä olin sanaton ja samanaikaisesti valtavan onnellinen siitä, että olin saanut sinä iltana todistaa jotain niin uskomatonta. Vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä tekstiä, tuntuu kuin sanat eivät riittäisi kertomaan mitään siitä, mitä sain sinä iltana todistaa rakkaassa pikkukaupungissa ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi, se oli jotain sellaista, mitä en tule koskaan unohtamaan. Enkä minä tule unohtamaan sitäkään, kuinka uskomattomalta tuntui rakastaa musiikkia paikassa, johon ei ollut aiemmin liittynyt juurikaan hyviä muistoja, en tule unohtamaan sitä, kuinka hienoa oli olla festivaaleilla siinä rakkaassa pikkukaupungissa, siellä, missä ei ole sellaista ennen nähty.