HELSINKI, APULANTA JA ONNELLISUUS

Heinäkuun toisena päivänä minä matkustin ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana Helsinkiin ja kävellessäni auringonsäteiden loisteessa rautatieasemalta hotellille mietin hetken itsekseni, kuinka seitsemän vuotta sitten seistessäni toukokuisena yönä Elielinaukiolla sanoin palaavani vielä, sillä minun paikkani oli siinä kaupungissa. Seuraavana aamuna pakkasin tavarani ja muutin rakkaaseen pikkukaupunkiin, se päivä muutti elämäni täysin ja vaikka näin seitsemän vuotta myöhemmin minusta tuntuu, että tulen tuskin koskaan enää palaamaan Helsinkiin jäädäkseni, olin sinä kauniina lauantaina valtavan onnellinen siitä, että sain olla hetken siellä, aivan kuten olen ollut jokaisesta hetkestä, jotka minä olen näiden seitsemän vuoden aikana saanut siinä kaupungissa viettää. 

Päästyäni hotellille istuin aivan hetkeksi alas, ikkunalasin takana avautuva maisema oli tuttu jo vuosien takaa ja naurahdin itsekseni, kuinka minä en olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä katselisin sitä samaa maisemaa hotellin ikkunasta, en olisi osannut, sillä olinhan sinä toukokuisena yönä luvannut palata jäädäkseni. Hetkeä myöhemmin kävelin pitkin kirkkaiden auringonsäteiden täyttämiä katuja, niitä samoja, joita minäolin vuosia sitten kävellyt lukemattomia kertoja, kävin ostamassa uuden mekon sitä erityistä iltaa varten  ja palatessani lopulta hotellille kävin ihan kaikessa rauhassa vaahtokylvyssä, kaadoin itselleni lasillisen viiniä sen erityisen illan kunniaksi ja pukeuduin sitten uuteen mekkooni, oli aika jollekin, mitä olin odottanut kauan. 

 

Kävellessäni sinä iltana Olympiastadionille Runeberginkatua pitkin minusta tuntui hetken kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin vain ollut matkalla rakastamaan musiikkia aivan kuin olisin ollut vuosia sitten, kuin mikään ei olisi muuttunut, enkä minä lähtenyt mihinkään. Paljon on kuitenkin vuosien aikana muuttunut, mietin hetkeä myöhemmin vaeltaessani hitaasti liikkuvan ihmismassan mukana kohti stadionin portteja, en ollut ainoa, joka oli päättänyt sinä iltana todistaa jotain uskomatonta ja vaikka olinkin tiennyt, että stadion täyttyisi kymmenistätuhansista ihmisistä, se ihmismassa sai minut silti vähän yllättymään yrittäessäni päästä eteenpäin.

 

Muistan edelleen sen hetken, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa kuusitoista vuotta sitten, muistan valtavan yleisömeren pimeyteen verhoutuneen taivaan alla ja sen, kuinka musiikki tuntui syvällä rintalastani alla, muistan ne valtameren kokoiset tunteet pienessä ihmisessä. Sen elokuisen illan jälkeen ei ole ollut enää paluuta entiseen, sinä kuudentoista vuoden takaisena iltana Apulannasta tuli minulle elämäni tärkein yhtye ja samalla jotain sellaista, mikä tulisi kulkemaan aina minun mukanani, olemaan aina osa minua. Kuudentoista vuoden aikana on ehtinyt tapahtua valtavasti, olen tuntenut itseni pieneksi musiikin äärettömän voiman edessä yleisömeren keskellä tummansinisen yötaivaan alla, istunut pimeässä konserttisalissa kyynelten tarttuessa silmäkulmiini ja kerta toisensa jälkeen huutanut ääneni käheäksi musiikin lyödessä vasten kasvojani eturivissä. On tapahtunut aivan valtavasti ja se pieni ihminen on kasvanut vuosien saatossa aikuiseksi, mutta läpi näiden vuosien yhtyeen musiikki on kulkenut mukanani, soinut kuulokkeissani ja antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa, enemmän kuin minä olisin koskaan edes uskonut musiikin voivan antaa.

Apulanta juhli heinäkuun ensimmäisenä lauantaina 30-vuotista uraansa Olympiastadionilla ja vaikka en olekaan kulkenut tätä matkaa koko kolmenkymmenen vuoden ajan, seisoessani yleisömeren keskellä vain hetkeä ennen keikan alkamista tunsin kylmien väreiden juoksevan pitkin ihoani, siitä tulisi erityinen ilta, sellainen, jonka muistaisin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sellainen siitä todella tuli ja kun yhtye lopulta nousi värivalojen loisteeseen tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini ja jatkavan matkaansa poskipäilleni, kaikki oli kauniimpaa ja suurempaa kuin minä olisin koskaan uskaltanut kuvitellakaan. Vuosikymmenten takaisten biisien kaikuessa stadionilla valtameren kokoiset tunteet kulkivat kylminä väreinä ihollani ja mietin itsekseni, kuinka se pieni ihminen ei olisi varmasti silloin kuusitoista sitten yleisömeren keskellä tai kuunnellessaan ensimmäistä kertaa niitä melkein itsensä ikäisiä biisejä uskonut, että siitä alkaisi matka, joka johtaisi siihen hetkeen, jossa huusin heinäkuisena iltana ääntäni käheäksi vuosia sitten huomattavan paljon kuulokkeissani soineista sanoista mieltä kaivertaa, ottaa päähän pikkuisen, ihan miten vaan, tää tappaa ihmisen, erityinen hetki, naurahdin itsekseni.

 

Apulanta on aina ollut ja tulee aina olemaan minulle erityinen yhtye, kaikilla mahdollisilla tavoilla enemmän kuin mikään muu yhtye ja huutaessani sinä iltana ääntäni käheksi aivan äärettömän rakkaista sanoista minun ei tarvinnut miettiä kahdesti, että miksi niin on. Sinä heinäkuisena iltana minulle ei ollut olemassa mitään muuta kuin se kaikista rakkain yhtye, yleisömeren ylitse suurempana kuin koskaan kaikuva musiikki ja ne valtameren kokoiset tunteet, jotka vyöryivät ylitseni kuin hyökyaalto, sinä iltana minä en tarvinnut mitään muuta. Sanojen on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin täyttäessä stadionin ja kaivautuessa suoraan rintalastani alle kyyneleet valuivat jälleen minun poskipäilleni, Odotus oli itselleni yksi sen illan ehdottomasti tärkeimmistä biiseistä ja sitä oli myös sinä iltana tavallistakin kauniimmalta kuulostanut Maailmanpyörä, jonka sanat tuotevastuulaki suojaa sähköisempää viestintuojaa, sinä olet siivet minulle kirjoitin joskus vuosia sitten äidinkielen vihkoni kanteen istuessani yksin takarivissä mustat hiukset silmieni edessä.

Voisin epäilemättä kirjoittaa jokaisesta sinä erityisenä iltana stadionilla kuullusta biisistä, kertoa muistoista ja tunteista, joihin ne minut kuljettivat värivalojen loisteessa, mutta siitä tulisi kokonainen kirja. Sinä iltana musiikki nimittäin kuljetti minua muistoissa ja niissä valtameren kokoisissa tunteissa täysin armottomasti, otti turvalliseen syliinsä tummansinisen taivaan alla ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen, sinä iltana musiikki oli suurempaa kuin se oli ollut aikoihin ja vielä tänäänkin, kirjoittaessani tätä Jyväskylässä työpöytäni ääressä, tuntuu vaikealta löytää tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan kaikkea sitä, mitä minä sain sinä iltana stadionilla kokea. Eivätkä ne olleet vain ne biisit, sinä iltana minua liikutti yhtyeen ainutlaatuinen tarina, stadionille kokoontunut ihan valtava yleisömeri, encoren aikana lavalle nousseet yhtyeen entiset jäsenet Mandy Gaynor, Sami Lehtinen ja Tuukka Temonen ja lopulta aivan erityisesti se, kuinka Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki puhuivat yhtyeestä, sen historiasta ja siitä illasta. Yksinkertaisesti aivan erityinen ilta, sellainen, jonka minä muistan varmasti vielä kolmenkymmenen vuoden päästä yhtyeen musiikin soidessa radiossa ja jonka jälkeen kävellessäni ulos Olympiastadionilta minulla oli jäljellä vain yksi tarpeeksi vahva sana, kiitos. Kiitos.

Kävellessäni keikan jälkeen Runeberginkatua pitkin takaisin hotellille en osannut olla hymyilemättä itsekseni, se oli ollut vielä erityisempi ilta kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, erityisempi, suurempi ja kauniimpi, niin tärkeä, että olin sanattomuutta aivan jokaisella hengenvedollani. Hotellilla pakkasin kameran mukaani ja vain hetkeä myöhemmin kävelin pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja, niitä samoja, joita olen vuosien saatossa kävellyt lukemattomia kertoja ja jotka tuntuivat aikoinaan kodilta, katuja, jotka sinä yönä täyttyivät ihmisistä. Yön pimeydessä minä nousin Tuomiokirkon portaat ylös ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa. Viileä tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini ja jossain kaukana lokit huusivat yötaivaalla huokaistessani itsekseni, kuinka en enää kuulunut sinne, en, vaikka edessäni avautuva maisema olikin minulle kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä rakas ja vaikka olen onnellinen siitä, että saan aina ajoittain viettää pienen hetken siellä.

Kävellessäni Aleksanterinkatua takaisin hotellille mietin itsekseni, kuinka vuodet ovat todella jättäneet minuun jälkensä ja vieneet minut kauas siitä kaupungista, en minä enää osaisi kuvitellakaan asuvani tässä kaupungissa, havahduin ajatuksistani ohittaessani ihmismassan täyttämän kadunkulman, vuosia sitten minä olisin voinut olla yksi heistä. Sinä yönä minä kuitenkin kävin kylvyssä ja piilouduin sitten peittojen alle katsomaan televisiota ja syömään myöhäistä iltapalaa aivan kaikessa rauhassa, ikkunalasin takana kaupunki oli edelleen hereillä minun nukahtaessani pehmeisiin lakanoihin onnellisena siitä niin erityisestä illasta, nähdessäni unta jostain kaukaa.

 

Sunnuntaiaamuna minä heräsin siihen samaan edellisen illan onnellisuuteen, johon olin joitakin tunteja aiemmin nukahtanut, avatessani raskaat verhot kirkkaat auringonsäteet tulvivat sisään rauhalliseen hotellihuoneeseen ja minä palasin vielä hetkeksi peittojen alle, katsoin vielä jakson lempisarjaani syödessäni aamiaista ilman kiirettä mihinkään. Oli aivan ihanan rauhallinen aamu, kävin vaahtokylvyssä rakkaan musiikin kuiskaillessa taustalla ja pakatessani tavaroitani mietin itsekseni, kuinka palaisin siihen hotelliin koska tahansa, ihan koska tahansa.

 

 

Vielä ennen paluutani rakkaaseen pikkukaupunkiin minä suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. On tavallaan aivan uskomatonta, että olen aikoinaan asunut vuosia Helsingissä käymättä kertaakaan kasvitieteelllisessä puutarhassa, minä mietin astuessani ensimmäisen kasvihuoneen ovesta sisään ja katsellessani ympärilleni, äärettömän kaunista, huokaisin itsekseni ihastellessani kaikessa rauhassa kaikkea ympärilläni. Kiertäessäni kasvihuoneesta toiseen tuntui kuin se kaikki olisi ollut kuin jostain toisesta maailmasta, lapsuuteni kauneimpien satukirjojen sivuilta tai niistä unista, joita en enää aamuisin muistanut, äärettömän kaunista, huokaisin kerta toisensa jälkeen itsekseni ja kävellessäni kasvihuoneiden jälkeen ympäri kaunista puutarhaa mietin, kuinka oli mahdollista, etten minä ollut koskaan aiemmin päätynyt käymään siellä.

Istuessani myöhemmin bussissa matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin naurahdin itsekseni, kuinka edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua yli kuusi kokonaista vuotta. Kuuteen vuoteen minä en ollut matkustanut Helsingistä rakkaaseen pikkukaupunkiin ja katsellessani sinä sunnuntaina ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa mietin sitä hetkeä, kun kymmenen vuotta sitten matkustin ensimmäistä kertaa yksin Helsinkiin vain yksi matkalaukku mukanani, on todellinen onni, että minä uskalsin silloin tehdä niin ja muuttaa samalla yksin siihen vieraaseen kaupunkiin, ilman sitä matkaa minä olisin nykyään eri ihminen. Ilman Helsinkiä minä olisin eri ihminen, mietin ja nukahdin hetkeksi vasten ikkunalasia, aivan kuten olin nukahtanut vuosia sitten jokaisella matkallani kohti pikkukaupunkia, olin väsynyt ja samalla valtavan onnellinen kaikesta, mitä olin sinä viikonloppuna kokenut.

 

TAVASTIALLA JA LUONNONTIETEELLISESSÄ MUSEOSSA

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka syyskuun puolivälissä yhtenä lauantaina matkustin Helsinkiin ja kävelin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sillä käsittämättömän kauniilla Mustikkamaan rannalla, joka oli yksi itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä paikoista asuessani vuosia sitten Helsingissä. Kävellessäni sinä syyskuisena iltapäivänä tummien pilvien täyttämän taivaan alla merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä vaaleilla hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohinaa ja kävellessäni myöhemmin kohti Isoisänsiltaa hymyilin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että siinä hetkessä olin juuri Helsingissä. Päästessäni viimein Isoisänsillalle taivas yläpuolellani repesi ja kaatosade piiskasi kasvojani jatkaessani matkaani kaikesta huolimatta rauhallisesti, minulla ei ollut kiire mihinkään, ei, vaikka kaatosade kasteli hiukseni ja kaikilla muilla tuntui olevan järjetön kiire juosta suojaan siltä nopeasti alkaneelta kaatosateelta.

Pitelin hetken sadetta Kauppakeskus Redissä ja sen hetken aikana ehdin miettiä aivan luvattoman useasti, kuinka olen nykyään niin tottunut Jyväskylän Forumiin, että suuremmat kauppakeskukset tuntuvat jotenkin vähän kummallisilta. Silti Helsinki tuntuu edelleen kodilta, mietin kuunnellessani metron saapuvan asemalle, olen aina rakastanut sitä ääntä, nykyään se kuulostaa muistoilta vuosien takaa ja saa minut siksi lähes poikkeuksetta hymyilemään, huokaisin itsekseni katsellessani maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana matkalla keskustaan. Keskustasta jatkoin matkaani vielä kohti Hesperianpuistoa vastapäätä olevaa hotellia, sillä olin varannut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hotellihuoneen ihan vain itselleni, ettei minun tarvitsisi myöhemmin samana iltana matkustaa takaisin Jyväskylään. Olin siitäkin ihan tavattoman onnellinen ja päästessäni hotellille kävin lämpimässä kylvyssä, katselin ikkunalasin takana ihan varovaisiin auringonsäteisiin verhoutuvaa kaupunkia ja join kuohuviiniä, jonka minä tunsin siinä hetkessä ansainneeni kaiken sen syyskuisen stressin keskellä. Ikkunalasin takana kaupunki oli täynnä elämää hymyillessäni itsekseni siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka tuntui muuttuvana rytminä rintalastani alla, auringonsäteet loivat varjojansa valkoisille seinille ja minä laitoin soimaan musiikkia, jota en ollut kuunnellut aikoihin, musiikkia, joka toi minulle aina mieleen Helsingin.

Myöhemmin sinä iltana kuuntelin raitiovaunun kolinaa matkustaessani takaisin keskustaan ja mietin itsekseni, kuinka minä olin odottanut sitä iltaa toukokuusta asti, olin odottanut, sillä toukokuussa tuntui aivan kuin en olisi nähnyt Von Hertzen Brothersia värivaloissa ikuisuuteen, vaikka todellisuudessa olin viimeksi edellisenä syksynä saanut hukkua musiikkiin yhtyeen keikalla. Silti siitä tuntui olevan vähintään pieni ikuisuus ja vaikka minä olin ennen sitä syyskuista Tavastian keikkaa ehtinyt nähdä yhtyeen viikkoa aiemmin Lutakossa, sinä iltana tuntui kuin siitä olisi edelleen pieni ikuisuus, siitä edellisestä keikasta. Astuessani sinä iltana Tavastian ovesta sisään sydämeni jätti lyönnin välistä, jollain tavalla aina tuntuu kuin palaisi kotiin, kun astuu siitä ovesta sisään, se paikka oli minulle vähän niin kuin toinen koti asuessani Helsingissä, siellä sain niiden vuosien aikana kokea valtameren kokoisia tunteita ja olen onnellinen siitä, että saan edelleen aina hetkittäin palata sinne rakastamaan musiikkia. Vain hetkeä myöhemmin löysin itseni yleisömeren keskeltä ja katsellessani ympärilleni en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka mikään keikkapaikka ei ole minulle sitä rakkaampi, ei ole koskaan ollut eikä varmasti tule koskaan olemaan, Tavastiassa on vain jotain niin kovin erityistä.

Kun yhtye viimein nousi värivaloihin kyyneleet nousivat silmäkulmiini, siinä hetkessä oli jotain ihan käsittämättömän suurta, jotain ainutlaatuista huolimatta siitä, että olin viikkoa aiemmin nähnyt yhtyeen Lutakossa. Niissä vain on aina jotain erityistä, Von Hertzen Brothersin Tavastian keikoissa nimittäin, hymyilin itsekseni kyyneleet silmäkulmissani ja annoin musiikin viedä mukanaan yleisömeren keskellä. Sen lisäksi, että sinä iltana kuultiin monta edellisellä viikolla Lutakossakin kuultua rakasta biisiä, kuten esimerkiksi Somewhere in the Middle ja Trouble, Tavastialla kuultiin sinä iltana myös monta sellaista biisiä, joita en ollut kuullut värivaloissa aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun Voices in our Heads kaikui loppuunmyydyssä salissa ja kuulosti niin hienolta, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani tai kun Prospect for Escape sai kyyneleet palaamaan silmäkulmiini. Se oli vuosia sitten yksi hienoimmista biiseistä värivalojen loisteessa ja tuo edelleen mieleeni muistoja niiltä vuosien takaisilta keikoilta, jotka päättyivät aina sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape ja niin tuo myös In Your Arms, joka kuultiin sinä iltana tavastialla akustisena. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa yleisömeren ylitse suljin hetkeksi silmäni ja annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä, siinä hetkessä kaikki oli hetken siinä, koko tämä suuri ja niin kaunis maailma.

Se syyskuinen ilta Tavastialla oli täynnä taikaa ja rakkautta, sellaista valtameren kokoista rakkautta, johon tunsin aina hetkittäin pakahtuvani yleisömeren keskellä nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa aivan jokaisessa solussani ja huutaessani ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, niistä, jotka ovat vuosia kulkeneet mukanani. Sinä iltana Von Hertzen Brothers oli niin uskomattoman vahva ja herkkä samanaikaisesti, että hetkittäin tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin minun selkärankaani ja tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, sinä iltana musiikki kuljetti mukanaan Himalajan kokoisissa tunteissa ja vuosien takaisissa hetkissä, niissä kauniissa, mutta myös niissä, jotka saavat sydämeni edelleen lyömään kiivaammin. Sinä kauniina syyskuisena iltana musiikki vyöryi ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja otti sitten turvalliseen syliinsä, enkä minä muistanut hetkeä, jolloin musiikki olisi viimeksi kuulostanut ja tuntunut yksinkertaisesti niin täydelliseltä, että biisi toisensa jälkeen minä olin aina vain sanattomampi.

Vähän ennen encorea kuultiin Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa yleisömeren ylitse minä suljin silmäni ja tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni. Siinä hetkessä ja vielä kävellessäni kahden encoren jälkeen takaisin hotellille olin täynnä onnellisuutta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi vielä nukahtaessani myöhemmin hotellin pehmeisiin ja valkoisiin lakanoihin.

Sunnuntaiaamuna minä heräsin rauhallisuuteen, olin nukkunut erityisen hyvin niissä pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja istuessani aamiaisella katselin, kuinka kaatosade piiskasi mustaa asfalttia ikkunalasin takana. Päätin, ettei minulla ollut vielä kiire mihinkään ja aamiaisen jälkeen kävin kaikessa rauhassa vielä lämpimässä kylvyssä ennen kuin jatkoin matkaani Luonnontieteelliseen museoon, jonne olin päättänyt suunnata vielä ennen kuin palaisin takaisin Jyväskylään, olin päättänyt, sillä minä tiesin, että siitä sunnuntaista tulisi sateinen ja rakastan museoihin katoamista sadepäivinä.

Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään minä en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä melkein kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Niiden vuosien aikana olin kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä tavattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, sillä sinä syyskuisena sunnuntaina astuin ensimmäistä kertaa museon ovesta sisään, jätin reppuni lukolliseen kaappiin ja jatkoin matkaani kohti ensimmäistä näyttelyä, joka oli nimeltään Luut kertovat ja jonka äärelle pysähdyin hetkeksi istumaan ihan vain ihmetelläksi kaikkea sitä, jotenkin se sai minut sinä sateisena sunnuntaina sanattomaksi.

Sanattomaksi minut teki toisaalta jokainen museon viidestä näyttelystä, jotka on sijoitettu rakennuksen kolmeen eri kerrokseen. Jokainen niistä viidestä näyttelystä, Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän historia, Luut kertovat ja Muutosta ilmassa, oli uskomattoman hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun piti pysähtyä luvattoman monesti vain ihmettelemään. En ollut aikoihin nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä minä muista koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani, jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan.
 

Sen lisäksi, että museon viisi uskomattoman hienoa näyttelyä saivat minut sanattomaksi sinä sateisena sunnuntaina, sanattomaksi minut sai myös se, kuinka äärettömän kaunis rakennus oli sisältä, se oli kauniimpi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan. Päästessäni lopulta neljänteen kerrokseen parvelle asti, tutustuin vielä rakennuksen historiasta kertovaan Kirahveja kimnaasissa -näyttelyyn ja ihmettelin, kuinka en ollut koskaan aiemmin tutustunut rakennuksen historiaan, vaikka olin kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja ja ihastellut sen aivan tavatonta kauneutta. Vuonna 1913 rakennettu alunperin uudenaikaiseksi venäläiseksi poikakouluksi suunniteltu kovin kaunis rakennus oli ehtinyt vuosien saatossa toimia neljä vuotta kouluna, mutta myös palvella Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Lopulta Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 sijoittaen sinne eläintieteelliset kokoelmansa, jolloin rakennus muuttui museoksi. Onneksi muuttui, sillä katsellessani parvelta alapuolellani avautuvaa Elämän historia -näyttelyä en voinut olla kuin aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että museo oli olemassa ja että sinä sateisena sunnuntai-iltapäivänä olin viimein päättänyt astua sen ovesta sisään.

Vietettyäni yli kolme tuntia museossa minun oli kuitenkin jatkettava matkaani kohti Jyväskylää. Astuessani museon ovesta ulos kaatosade oli vaihtunut varovaisiin auringonsäteisiin harmaan pilviverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni kävellessäni tuttuja kadunkulmia ja hetkeä myöhemmin istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa, sitä, jonka olen nähnyt elämäni aikana niin usein, etten osaisi varmaan enää edes laskea. Helsingin jäädessä vähitellen taakseni huokaisin itsekseni, kuinka ne puolitoista vuorokautta olivat olleet täynnä onnellisuutta ja kuinka olin rakastanut joka hetkeä sydämeni pohjasta, vaikka jalkani olivat kipeät kaikesta siitä kävelemisestä ja nukahdin bussiin väsymyksestä.