31. lokakuuta 2019

TAVASTIALLA JA LUONNONTIETEELLISESSÄ MUSEOSSA

IMG_8140IMG_8165

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka syyskuun puolivälissä yhtenä lauantaina matkustin Helsinkiin ja kävelin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sillä käsittämättömän kauniilla Mustikkamaan rannalla, joka oli yksi itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä paikoista asuessani vuosia sitten Helsingissä. Kävellessäni sinä syyskuisena iltapäivänä tummien pilvien täyttämän taivaan alla merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä vaaleilla hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohinaa ja kävellessäni myöhemmin kohti Isoisänsiltaa hymyilin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että siinä hetkessä olin juuri Helsingissä. Päästessäni viimein Isoisänsillalle taivas yläpuolellani repesi ja kaatosade piiskasi kasvojani jatkaessani matkaani kaikesta huolimatta rauhallisesti, minulla ei ollut kiire mihinkään, ei, vaikka kaatosade kasteli hiukseni ja kaikilla muilla tuntui olevan järjetön kiire juosta suojaan siltä nopeasti alkaneelta kaatosateelta.

Pitelin hetken sadetta Kauppakeskus Redissä ja sen hetken aikana ehdin miettiä aivan luvattoman useasti, kuinka olen nykyään niin tottunut Jyväskylän Forumiin, että suuremmat kauppakeskukset tuntuvat jotenkin vähän kummallisilta. Silti Helsinki tuntuu edelleen kodilta, mietin kuunnellessani metron saapuvan asemalle, olen aina rakastanut sitä ääntä, nykyään se kuulostaa muistoilta vuosien takaa ja saa minut siksi lähes poikkeuksetta hymyilemään, huokaisin itsekseni katsellessani maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana matkalla keskustaan. Keskustasta jatkoin matkaani vielä kohti Hesperianpuistoa vastapäätä olevaa hotellia, sillä olin varannut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hotellihuoneen ihan vain itselleni, ettei minun tarvitsisi myöhemmin samana iltana matkustaa takaisin Jyväskylään. Olin siitäkin ihan tavattoman onnellinen ja päästessäni hotellille kävin lämpimässä kylvyssä, katselin ikkunalasin takana ihan varovaisiin auringonsäteisiin verhoutuvaa kaupunkia ja join kuohuviiniä, jonka minä tunsin siinä hetkessä ansainneeni kaiken sen syyskuisen stressin keskellä. Ikkunalasin takana kaupunki oli täynnä elämää hymyillessäni itsekseni siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka tuntui muuttuvana rytminä rintalastani alla, auringonsäteet loivat varjojansa valkoisille seinille ja minä laitoin soimaan musiikkia, jota en ollut kuunnellut aikoihin, musiikkia, joka toi minulle aina mieleen Helsingin.

P9140112P9140072

Myöhemmin sinä iltana kuuntelin raitiovaunun kolinaa matkustaessani takaisin keskustaan ja mietin itsekseni, kuinka minä olin odottanut sitä iltaa toukokuusta asti, olin odottanut, sillä toukokuussa tuntui aivan kuin en olisi nähnyt Von Hertzen Brothersia värivaloissa ikuisuuteen, vaikka todellisuudessa olin viimeksi edellisenä syksynä saanut hukkua musiikkiin yhtyeen keikalla. Silti siitä tuntui olevan vähintään pieni ikuisuus ja vaikka minä olin ennen sitä syyskuista Tavastian keikkaa ehtinyt nähdä yhtyeen viikkoa aiemmin Lutakossa, sinä iltana tuntui kuin siitä olisi edelleen pieni ikuisuus, siitä edellisestä keikasta. Astuessani sinä iltana Tavastian ovesta sisään sydämeni jätti lyönnin välistä, jollain tavalla aina tuntuu kuin palaisi kotiin, kun astuu siitä ovesta sisään, se paikka oli minulle vähän niin kuin toinen koti asuessani Helsingissä, siellä sain niiden vuosien aikana kokea valtameren kokoisia tunteita ja olen onnellinen siitä, että saan edelleen aina hetkittäin palata sinne rakastamaan musiikkia. Vain hetkeä myöhemmin löysin itseni yleisömeren keskeltä ja katsellessani ympärilleni en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka mikään keikkapaikka ei ole minulle sitä rakkaampi, ei ole koskaan ollut eikä varmasti tule koskaan olemaan, Tavastiassa on vain jotain niin kovin erityistä.

Kun yhtye viimein nousi värivaloihin kyyneleet nousivat silmäkulmiini, siinä hetkessä oli jotain ihan käsittämättömän suurta, jotain ainutlaatuista huolimatta siitä, että olin viikkoa aiemmin nähnyt yhtyeen Lutakossa. Niissä vain on aina jotain erityistä, Von Hertzen Brothersin Tavastian keikoissa nimittäin, hymyilin itsekseni kyyneleet silmäkulmissani ja annoin musiikin viedä mukanaan yleisömeren keskellä. Sen lisäksi, että sinä iltana kuultiin monta edellisellä viikolla Lutakossakin kuultua rakasta biisiä, kuten esimerkiksi Somewhere in the Middle ja Trouble, Tavastialla kuultiin sinä iltana myös monta sellaista biisiä, joita en ollut kuullut värivaloissa aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun Voices in our Heads kaikui loppuunmyydyssä salissa ja kuulosti niin hienolta, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani tai kun Prospect for Escape sai kyyneleet palaamaan silmäkulmiini. Se oli vuosia sitten yksi hienoimmista biiseistä värivalojen loisteessa ja tuo edelleen mieleeni muistoja niiltä vuosien takaisilta keikoilta, jotka päättyivät aina sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape ja niin tuo myös In Your Arms, joka kuultiin sinä iltana tavastialla akustisena. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa yleisömeren ylitse suljin hetkeksi silmäni ja annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä, siinä hetkessä kaikki oli hetken siinä, koko tämä suuri ja niin kaunis maailma.

P9140141P9140156P9140401

Se syyskuinen ilta Tavastialla oli täynnä taikaa ja rakkautta, sellaista valtameren kokoista rakkautta, johon tunsin aina hetkittäin pakahtuvani yleisömeren keskellä nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa aivan jokaisessa solussani ja huutaessani ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, niistä, jotka ovat vuosia kulkeneet mukanani. Sinä iltana Von Hertzen Brothers oli niin uskomattoman vahva ja herkkä samanaikaisesti, että hetkittäin tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin minun selkärankaani ja tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, sinä iltana musiikki kuljetti mukanaan Himalajan kokoisissa tunteissa ja vuosien takaisissa hetkissä, niissä kauniissa, mutta myös niissä, jotka saavat sydämeni edelleen lyömään kiivaammin. Sinä kauniina syyskuisena iltana musiikki vyöryi ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja otti sitten turvalliseen syliinsä, enkä minä muistanut hetkeä, jolloin musiikki olisi viimeksi kuulostanut ja tuntunut yksinkertaisesti niin täydelliseltä, että biisi toisensa jälkeen minä olin aina vain sanattomampi.

Vähän ennen encorea kuultiin Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa yleisömeren ylitse minä suljin silmäni ja tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni. Siinä hetkessä ja vielä kävellessäni kahden encoren jälkeen takaisin hotellille olin täynnä onnellisuutta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi vielä nukahtaessani myöhemmin hotellin pehmeisiin ja valkoisiin lakanoihin.

IMG_8199

Sunnuntaiaamuna minä heräsin rauhallisuuteen, olin nukkunut erityisen hyvin niissä pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja istuessani aamiaisella katselin, kuinka kaatosade piiskasi mustaa asfalttia ikkunalasin takana. Päätin, ettei minulla ollut vielä kiire mihinkään ja aamiaisen jälkeen kävin kaikessa rauhassa vielä lämpimässä kylvyssä ennen kuin jatkoin matkaani Luonnontieteelliseen museoon, jonne olin päättänyt suunnata vielä ennen kuin palaisin takaisin Jyväskylään, olin päättänyt, sillä minä tiesin, että siitä sunnuntaista tulisi sateinen ja rakastan museoihin katoamista sadepäivinä.

IMG_8269P9150602IMG_8288IMG_8290IMG_8254

Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään minä en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä melkein kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Niiden vuosien aikana olin kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä tavattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, sillä sinä syyskuisena sunnuntaina astuin ensimmäistä kertaa museon ovesta sisään, jätin reppuni lukolliseen kaappiin ja jatkoin matkaani kohti ensimmäistä näyttelyä, joka oli nimeltään Luut kertovat ja jonka äärelle pysähdyin hetkeksi istumaan ihan vain ihmetelläksi kaikkea sitä, jotenkin se sai minut sinä sateisena sunnuntaina sanattomaksi.

Sanattomaksi minut teki toisaalta jokainen museon viidestä näyttelystä, jotka on sijoitettu rakennuksen kolmeen eri kerrokseen. Jokainen niistä viidestä näyttelystä, Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän historia, Luut kertovat ja Muutosta ilmassa, oli uskomattoman hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun piti pysähtyä luvattoman monesti vain ihmettelemään. En ollut aikoihin nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä minä muista koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani, jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan.
 
IMG_8222P9150586

Sen lisäksi, että museon viisi uskomattoman hienoa näyttelyä saivat minut sanattomaksi sinä sateisena sunnuntaina, sanattomaksi minut sai myös se, kuinka äärettömän kaunis rakennus oli sisältä, se oli kauniimpi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan. Päästessäni lopulta neljänteen kerrokseen parvelle asti, tutustuin vielä rakennuksen historiasta kertovaan Kirahveja kimnaasissa -näyttelyyn ja ihmettelin, kuinka en ollut koskaan aiemmin tutustunut rakennuksen historiaan, vaikka olin kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja ja ihastellut sen aivan tavatonta kauneutta. Vuonna 1913 rakennettu alunperin uudenaikaiseksi venäläiseksi poikakouluksi suunniteltu kovin kaunis rakennus oli ehtinyt vuosien saatossa toimia neljä vuotta kouluna, mutta myös palvella Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Lopulta Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 sijoittaen sinne eläintieteelliset kokoelmansa, jolloin rakennus muuttui museoksi. Onneksi muuttui, sillä katsellessani parvelta alapuolellani avautuvaa Elämän historia -näyttelyä en voinut olla kuin aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että museo oli olemassa ja että sinä sateisena sunnuntai-iltapäivänä olin viimein päättänyt astua sen ovesta sisään.

Vietettyäni yli kolme tuntia museossa minun oli kuitenkin jatkettava matkaani kohti Jyväskylää. Astuessani museon ovesta ulos kaatosade oli vaihtunut varovaisiin auringonsäteisiin harmaan pilviverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni kävellessäni tuttuja kadunkulmia ja hetkeä myöhemmin istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa, sitä, jonka olen nähnyt elämäni aikana niin usein, etten osaisi varmaan enää edes laskea. Helsingin jäädessä vähitellen taakseni huokaisin itsekseni, kuinka ne puolitoista vuorokautta olivat olleet täynnä onnellisuutta ja kuinka olin rakastanut joka hetkeä sydämeni pohjasta, vaikka jalkani olivat kipeät kaikesta siitä kävelemisestä ja nukahdin bussiin väsymyksestä.

IMG_8297IMG_8305IMG_8303

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti