KUN MARRASKUU VAIHTUI JOULUKUUHUN MAAILMA OLI KAUNIS

Sen jälkeen, kun lokakuussa palasimme maailman rakkaimman kanssa mökiltä, päivät ja viikot ovat kuluneet jotenkin aivan uskomattoman nopeasti, niin, että hetkittäin on tuntunut, etten ole saanut niistä kunnolla otetta. Lumi on satanut maahan monta kertaa, mutta tuntuu kuin se olisi vielä useammin sulanut pois ja talvi vaihtunut takaisin siihen syksyn ja talven väliseen harmaaseen tilaan, jota en tahdo kutsua talveksi, vaikka se sitä olisikin. Kuitenkin, kaikkina niinä hetkinä, kun olen kävellyt lumisina aamulla bussipysäkiltä töihin tai ratsastanut varovaisessa lumisateessa, olen ollut kovin onnellinen siitä, että niitä pieniä kauniita hetkiä on ylipäätään ollut. Toisaalta, niinäkin hetkinä, kun maailma ei ole verhoutunut siihen kaikista kauneimpaan valkoiseen lumihuntuun, on hetkittäin tuntunut kuin pakahtuisin onnesta, kuten vaikka silloin, kun minä marraskuun alussa katselin kehän laidalta yhden puolitoista vuotta sitten hoitamistani koiranpennuista menestyvän kansainvälisessä koiranäyttelyssä tai silloin, kun seisoin marraskuun puolivälissä keskellä yleisömerta Maustetyttöjen keikalla rakkaimman kanssa, se oli yksi parhaimmista tänä vuonna näkemistäni keikoista.

Marraskuun viimeisenä perjantaina matkustin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin rauhoittumaan, katselin ikkunalasin läpi lumista maisemaa auton ajovaloissa ja odottessani Mikkelissä vaihtoyhteyttä Savonlinnaan satoi lunta niin, että tuntui kuin olisin lasisen lumisadepallon sisällä, sellaisen, jotka olivat lapsena jotenkin aivan uskomattoman lumoavia ja jotka kaivettiin aina jouluisin esille jostain joulukoristelaatikon pohjalta. Nukahtaessani myöhään sinä iltana vanhan huoneeni parvisänkyyn huokaisin itsekseni, kuinka rauhoittavalta tuntuu aina palata siihen pikkukaupunkiin ja kuinka se on jotain sellaista, mistä en vain yksinkertaisesti osaisi luopua. Se viikonloppu oli kaunis ja sunnuntaina marraskuu vaihtui viimein joulukuuhun, kävelin takapihalta avautuvassa kauniin lumisessa metsässä ja pysähdyin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani aivan kuin rauhoittavana aaltona. Auringonsäteiden osuessa varovaisesti kasvoihini en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka maailma oli aivan sanoinkuvaamattoman kaunis valkoiseen lumihuntuun verhoutuneena ja kuinka juuri siinä hetkessä tuntui kuin en olisi tahtonut olla missään muualla, en yksinkertaisesti missään muualla, niin onnellinen minä olin silloin sen kauniin lumisen metsän keskellä.

TAVATTOMAN ONNELLINEN VIIKONLOPPU MÖKILLÄ

On olemassa mökki, jolla vietin lapsuusvuosinani monta uskomattoman onnellista hetkeä, mökki, jonka kuistilla olen istunut lukemattomia kertoja kauniina kesäpäivinä, mutta myös vuosien takaisina kylminä talvipäivinä, silloin talvet olivat vielä kylmiä ja lumisia. Mökki, jonka saunassa olen laulanut pikkusiskoni kanssa mummolleni Anssi Kelaa ja jonka tuvassa oli aina talviöisin ihanan lämmin nukkua, kun ikkunalasin takana lumisade piiskasi korkeiden koivujen paljaita oksia, mökki, joka oli lapsuusvuosinani yksi elämäni tärkeimmistä paikoista. Siitä, kun olin viimeksi käynyt mökillä, oli kuitenkin lokakuussa kuin huomaamattani kulunut neljä kokonaista vuotta ja kun sitten viimein lokakuun puolivälissä matkustimme sen maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan viettämään viikonloppua mökille, olin äärettömän innoissani jokaisesta tutusta tienhaarasta. Jollain tavalla tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut lapsuusvuosistani, muistin edelleen ne tärkeimmät tienhaarat, joista oli käännyttävä ja ne kohdat, joissa oli katsottava ikkunasta tienlaidassa laiduntavia hevosia tai lehmiä, muistin sen tunteen, miltä ne matkat lapsuusvuosina tuntuivat.

Ajaessamme muutamaa päivää aiemmin avattua Vekaransalmen siltaa en voinut kuitenkaan olla muistelematta sitä, kuinka lapsuusvuosinani salmi ylitettiin lossilla ja kuinka se oli tavallaan aina yhtä jännittävää, joskus saimme nousta pois autosta ja katsella maisemaa lossin kannelta. Enää salmea ei ylitetä lossilla, mutta olihan se uusi Vekaransalmen silta kieltämättä aivan uskomattoman hieno lokakuun kauniiseen ruskaan verhoutuneen maiseman keskellä, kuten oli myös jokainen tienhaara sillä matkalla. Saapuessamme lopulta mökin pihaan huokaisin itsekseni, kuinka kaikki oli ennallaan, mikään ei ollut muuttunut siitä neljän vuoden takaisesta juhannuksesta, jolloin olin viimeksi käynyt siellä ja viettänyt aikaani kaiken sen loputtoman rauhan keskellä. Pihapiirin kaksi vanhaa aittaa seisoivat edelleen paikoillaan, korkeat koivut humisivat vaimeasti varovaisessa tuulessa ja rannassa laituri oli nostettu talveksi kuivalle maalle, aivan kuten jokaisena syksynä. Mökin terassilla oli edelleen ne samat nojatuolit ja tuvassa sama pirttikalusto ja keinutuoli kuin lapsuusvuosinani, makuuhuoneessa ne samat vanhat valokuvat rakkaista ihmisistä ja keittiössä jääkaapin ovessa samat magneetit, kaikki oli ennallaan ja se teki minut jotenkin aivan hurjan onnelliseksi sinä lokakuisena iltapäivänä.

Pimeyden laskeuduttua istuimme terassilla ihmettelemässä pimeyteen verhoutunutta maisemaa, jollain tavalla sitä aina kaupungissa asuessaan unohtaa, mitä pimeys on kaikkien niiden katu- ja mainosvalojen loisteen ulkopuolella, unohtaa ja siksi se pimeys oli sinä iltana niin kiehtovaa. Kaiken sen pimeyden keskellä nautimme musiikista ja loputtomasta rauhallisuudesta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossa, enkä voinut olla miettimättä sitä, kuinka suunnattomasti olin tarvinnut juuri sellaista rauhoittumista, hetkeä kaukana kaikesta. Myöhemmin se maailman rakkain lämmitti meille puusaunan ja saunoimme aamuyöhön asti, istuimme aina hetkittäin terassilla kuuntelemassa vuorotellen musiikkia ja hiljaisuutta, loputonta hiljaisuutta ja metsästä kantautuvia ääniä, jotka saivat mielikuvituksen kirjoittamaan tarinoitaan. Se oli käsittämättömän onnellinen ilta, yksi tämän syksyn onnellisimmista ja nukahtaessani lopulta tuvan lämpöön en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka minä en olisi osannut kuvitellakaan olevani niin onnellinen siitä rauhasta.

Seuraavana aamuna me ajoimme Lohilahdelle käymään Rissasen kyläkaupassa, siinä samassa pienessä kyläkaupassa, jossa olin käynyt lapsuusvuosinani lukemattomia kertoja. Matkalla en voinut olla miettimättä, kuinka lapsena se matka tuntui pidemmältä ja se pieni kylä niin paljon suuremmalta kuin miltä se sinä lokakuisena päivänä tuntui, niin paljon pienemmältä, vaikka se olikin edelleen samanlainen kuin lapsuusvuosinani, mikään ei ollut muuttunut. Kyläkaupassa käyminen ja se, kuinka kaupassa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt vuosia sitten, tekivät minut jotenkin ihan tavattoman onnelliseksi ja katsellessamme hetken maisemaa kaupan pihasta minä en voinut olla naurahtamatta itsekseni kaikelle sille onnellisuudelleni, joka pysyi kasvoillani koko matkan takaisin mökille ja vielä mökilläkin, jonne saapuessamme istuimme jälleen hetken terassilla kuuntelemassa hiljaisuutta, jostain vähän kauempaa kantautuvaa metsäkoneen ääntä.

Hetken istuttuamme minä kaivoin kamerat repustani ja vietimme pari tuntia lokakuun ruskan keskellä valokuvaamisen parissa, valokuvaaminen on nykyään yksi yhteisistä harrastuksistamme ja en voisi olla siitä enää yhtään onnellisempi, sillä minulle merkitsee suunnattomasti se, että jokin, mikä on minulle niin järjettömän tärkeää, on alkanut vähitellen kiinnostamaan myös sitä maailman rakkainta. Sinä iltapäivänä valokuvaaminen tuntui jollain tavalla paremmalta kuin aikoihin, se oli vapauttavaa ja rauhoittavaa, ei tarvinnut olla uskomattoman hienoja valokuvia, tunne ja muistot olivat sinä iltapäivänä tärkeämpiä. Valokuvaamisen päätteeksi istuimme ennen pimeyttä vielä hetken rannassa katselemassa maisemaa ja kuuntelemassa hiljaisuutta, vastarannalla osa lehtipuista oli verhoutunut vielä kauniisti ruskaan ja oli niin uskomattoman rauhallista, että se tuntui jokaisessa solussani ja sai hauraan sydämeni muuttamaan hetkeksi rytmiään.

Illalla maailman rakkain lämmitti saunan lisäksi myös tuvan takan minun tehdessäni sillä välin ruokaa, ikkunalasin takana maisema verhoutui pimeyteen ja en muistanut, milloin mikään olisi tuntunut yhtä tunnelmalliselta kuin se hetki, takassa tanssiva tuli ja pirttipöydän ääressä yhdessä syöty illallinen. Se ilta oli käsittämättömän onnellinen, saunoimme monta tuntia kaikessa rauhassa ja istuimme hetkittäin kuistilla kuuntelemassa vuoroin musiikkia ja hiljaisuutta, jossain kauempaa metsästä kantautui tuntemattomia ääniä ja kun viimein nukahdimme tuvan lämpöön, nukuin rauhallisemmin kuin aikoihin. Sunnuntaiaamuna heräsin auringonsäteisiin ja istuin kuistilla katselemassa, kuinka ranta oli hetken ihan täynnä lintuja, se oli ihmeellinen hetki, minä mietin itsekseni palatessani hetkeä myöhemmin takaisin sisälle tekemään aamiaista, ihmeellinen hetki ja ihmeellinen viikonloppu, mutta myös niin kovin onnellinen, että vieläkin hymyilyttää.

SAVONLINNA JA YKSI ERITYISEN HIENO SUOMENHEVONEN

Matkustin lokakuun puolivälissä Savonlinnaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun heinäkuun lopussa matkustin sieltä takaisin Jyväskylään. Olin odottanut sitä valehtelematta jo monta viikkoa, olin odottanut sitä, että pääsen kävelemään lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään, hengittämään rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä ja nauttimaan ruskan viimeisistä hetkistä, olin odottanut pääsen nukkumaan vanhaan huoneeseeni ja kuuntelemaan, kuinka sade rummuttaa peltikattoa kaivautuessani peittojen alle lämpimään. Olin odottanut ja kun minä viimein yhtenä perjantai-iltana saavuin pikkukaupungin linja-autoasemalle hymyilin itsekseni, kuinka siinä illan pimeydessä mustan taivaan alla kaupunki tuntui jo nukkuvan talviuntaan, ajaessamme keskustan läpi kotiin kadut huusivat tyhjyyttään ja katuvalot loivat varjoja kadunkulmiin. Aivan kuten joka vuosi lokakuussa ja jollain tavalla se tuntuu aina yhtä kotoisalta, se talviunta nukkuva kaupunki, mietin itsekseni vielä nukahtaessani sinä iltana vanhan huoneeni hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin erityisen hyvin ja heräsin aamulla sateen ropinaan, pukeuduin lämpimästi ja syötyäni aamiaista kävelin vanhempieni ja koirien kanssa takapihalta avautuvassa metsässä, annoin sateen kastella hiukseni ja hengitin keuhkojeni täydeltä rauhallisuutta.

Sade ei lakannut koko päivänä ja kaivautuessani myöhään illalla peittojen alle minä kuuntelin, kuinka sade rummutti edelleen peltikattoa, tuntui enemmän syksyltä kuin oli tuntunut kertaakaan koko syksyn aikana. Sunnuntaiaamuna ei enää satanut vettä kävellessämme äitini kanssa takapihalta avautuvaan metsään koirien kanssa, ei enää satanut ja sinä aamuna se teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi. Metsä oli verhoutunut uskomattoman kauniiseen ruskaan, se oli kauniimpi kuin se on ollut kertaakaan tämän kuluvan vuoden aikana, vaikka rakastankin sitä aina ja vaikka se metsä onkin minulle aina erityinen. Pysähdyimme mäen päälle katselemaan kauas jatkuvaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, en ollut pysähtymään katselemaan maisemaa siitä kohdasta aikoihin ja jollain erityisellä tavalla se ruskaan verhoutunut maisema sai minut rauhoittumaan, kuuntelin tuulen tarttuvan puiden latvoihin ja lintujen laulavan jossain kaukana niin, että tuntui kuin ääni olisi kantautunut korviini kuiskauksena tuulen mukana. Se oli onnellinen aamu, yksi lokakuun kauneimmista ja kotiin palatessamme kietouduin harmaaseen neuleeseen, kuuntelin, kuinka sade alkoi vain hetkeä myöhemmin rummuttaa taas peltikattoa aivan kuin muistuttaakseen lähestyvästä harmaasta marraskuusta.

Sunnuntai-iltapäivänä minä pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar. Kaksi vuotta sitten noustessani sen selkään ensimmäistä kertaa minulla oli takanani monen vuoden ratsastustauko ja onkin myönnettävä, etten yksinkertaisesti pärjännyt silloin tamman kanssa, en saanut sitä missään vaiheessa kunnolla kuuntelemaan minua ja sen sijaan, että minä olisin kertonut oikean suunnan, minä lähinnä vain roikuin tamman mukana. Kun viime syksynä aloin käymään vuosien tauon jälkeen ratsastustunneilla en voinut olla miettimättä, että jonain päivänä tahdon nousta uudelleen Rokkitaren selkään kokeillakseni saisinko sen nyt avuilleni vai roikkuisinko minä edelleen vain mukana. 

Sinä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä minä sitten viimein nousin Rokkitaren selkään ja suuntasimme tamman kanssa sille samalle pellolle kuin kaksi vuotta sitten, enkä voi väittää, että yhteistyömme olisi sujunut samantien. Ei nimittäin sujunut vaan tamma kokeili minua hetken aikaa ennen kuin sain sen kuuntelemaan minua ja voi, kuinka rakastinkaan jokaista hetkeä sen jälkeen. Ratsastaessani ympäri sitä ruskaan verhoutunutta peltoa minä en osannut kuin hymyillä, en osannut, eikä se haitannut yhtään, varovaisessa tihkusateessa tuntui aivan kuin olisin hetki hetkeltä osannut ratsastaa sitä kaunista suomenhevostammaa paremmin, kuin olisin tavallaan hetki hetkeltä ymmärtänyt vähän enemmän. Sen lisäksi, että minusta tuntui kuin minä olisin hetki hetkeltä ratsastanut itse vähän paremmin, minusta tuntui jatkuvasti enemmän siltä, että se oli yksi hienoimmista hevosista, joilla olen elämäni aikana päässyt ratsastamaan. Siinä hetkessä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä sen kauniin tamman ravi oli ehkä hienointa, mitä olin koskaan päässyt kokemaan ja se, kuinka herkästi se lopulta reagoi kaikkeen, mitä tein tai en tehnyt, oli jollain tavalla äärettömän pysäyttävää. Niin pysäyttävää, että siinä hetkessä ruskaan verhoutuneella pellolla tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki sillä pellolla, se erityisen hieno suomenhevostamma ja se peltoa vähän kauempana kiertävä koira. Se hetki oli täydellinen, mutta ei minusta vieläkään erityisen hyvää ratsastajaa tullut, vaikka en enää vain roikkunutkaan mukana.

SILLÄ HEVOSELLA ON ERITYINEN PAIKKA SYDÄMESSÄNI

Yksi ratsastushistoriani tärkeimmistä hevosista on ollut ehdottomasti suomenhevostamma Sirivei, jolla ratsastin vuosia sitten käydessäni lähes viikottain ratsastamassa Kirsin tallilla Enonkoskella. Suomenhevosista se on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein, se oli aivan äärettömän rauhallinen ja minulla ei koskaan ollut turvaton olo noustessani ratsaille, vaikka se olikin silloin vuosia sitten kokooni nähden suhteellisen suuri, oikeastaan päinvastoin, noustessani ratsaille tuntui kuin olisin palannut kotiin kerta toisensa jälkeen. Se kaunis tummanrautias suomenhevonen oli minun ratsastushistoriani toinen hevonen, johon tunsin saavani aivan erityisen yhteyden, joka ei murtunut, vaikka se kerran säikähti ratsastustunnilla jotain niin pahasti, että sen vaihtaessa kiitolaukkaan minä en enää pysynytkään sen selässä. Silloin viisitoista vuotta sitten minä nousin takaisin ratsaille heti Sirin rauhoituttua, eikä minua pelottanut hetkeäkään sen selässä sen lopputunnin aikana, sen selässä minua ei pelottanut mikään, niin paljon minä siihen luotin, vaikka se olikin vain hetkeä aiemmin säikähtänyt jotain ja minä pudonnut sen seurauksena, minä vain yksinkertaisesti luotin.

Kirjoitin hetki sitten siitä, kuinka olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista se ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta jo heti sen ensimmäisen yhteisen ratsastustuntimme aikana. Ruu oli toinen ratsuni pitkän ratsastustaukoni jälkeen ja tavallaan samalla myös se hevonen, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ratsaille palaaminen oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olin tehnyt viimeisimpien vuosien aikana, jollain tavalla sillä ratsastustunnilla ymmärsin, että juuri sitä minä olin kaivannut elämääni. Sen ensimmäisen yhteisen tuntimme jälkeen pääsin ratsastamaan Ruulla suhteellisen paljon, mutta siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt silti lokakuun alussa kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla palaten takaisin töihin vasta tänä syksynä maiseman verhouduttua kauneimpiin väreihinsä.

Noustessani silloin lokakuun alussa Ruun selkään ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen tuntui kuin siitä ei olisi ollut hetkeäkään, kun viimeksi olin päässyt ratsastamaan sillä kauniilla tammalla, mutta silti tavallaan kuin allani olisi aivan vieras hevonen, varsominen ja pitkä loma olivat selvästi tehneet tehtävänsä. Keskityimme sillä ratsastustunnilla samoihin pohkeenväistöihin, joita olin päässyt edellisenä päivänä tekemään Cintin kanssa ja vaikka meillä meni Cintin kanssa lopulta ihan hyvin, olin onnellinen siitä, että pääsin tekemään samaa tehtävää sillä tunnilla eri hevosen kanssa, nämä kaksi hevosta eroavat toisistaan nimittäin ainakin minun kohdallani huomattavan paljon. Muistan, kuinka niinä ratsastushistoriani ensimmäisinä vuosina käydessämme äitini ja pikkusiskoni kanssa samoilla ratsastustunneilla toisin kuin minä ja pikkusiskoni, äitimme pääsi tekemään pohkeenväistöjä ja kaikkea sellaista, mitä me emme pikkusiskoni kanssa koskaan päässeet tekemään niinä aivan ensimmäisinä vuosina. Emme me toisaalta päässeet niitä suuremmin tekemään seuraavassakaan ratsastuskoulussa ja oikeastaan kaikenlaiset väistöt ja taivutukset jäivät minulle kaukaisiksi niiden ratsastuskouluvuosieni aikana, eivätkä ne käyneet mielessäkään siirtyessämme lopulta kaviouran kiertämisestä maastoretkiin islanninhevosten kanssa, niinä hetkinä maastossa tärkeintä oli se tunne, valtava rauha ja onnellisuus.

Siksi ne kaksi ratsastustuntia lokakuun alussa, joiden aikana keskityimme suurimmaksi osaksi vain pohkeenväistöihin olivat minulle kovin mieluisia, ne haastoivat minua tarpeeksi, mutta saivat silti aikaan sellaisia onnistumisen tunteita, jotka hymyilyttivät vielä kotimatkallakin. Ja sen lokakuisen Ruun kanssa viettämäni ratsastustunnin jälkeen hymyilytti myös se, kuinka Ruu oli ollut niin uskomattoman hieno ja kuinka minusta oli ratsailla tuntunut kuin missään muualla ei olisi yhtä luonnollista olla. Siinä, missä Sirivei on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni tärkein suomenhevonen, on Ruulla myös erityinen paikka sydämessäni, se on aivan ehdottomasti yksi niistä hevosista, joihin minä luotan aivan suunnattomasti ja joiden nimen näkeminen listassa siinä oman nimen kohdalla saa minut aina vähän hymyilemään.

TÄNÄ VUONNA RUSKA SAAPUI VAROVAISIN ASKELIN

Tänä vuonna syksyn kaunein ruska saapui varovaisin askelin niin, että tavallaan vasta kävellessäni yhtenä lokakuisena aamuna bussipysäkillä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, kuinka maisema oli verhoutunut ruskan uskomattomiin väreihin. Olin katsellut maisemaa bussin ikkunalasin takana jokaisella työmatkallani, katsellut kuinka vähän kerrallaan maisemat alkoivat pukeutua lämpimiin sävyihin ja vihreä katoamaan puiden oksilta, mutta jollain tavalla se kuitenkin tapahtui niin varovaisesti, että sinä lokakuisena aamuna havahduin siihen tavallaan ensimmäistä kertaa, siihen, että maisema oli verhoutunut siihen kaikista kauneimpaan ruskaan. Minusta siinä on aina ollut jotain aivan uskomattoman kiehtovaa, siinä, kuinka juuri ennen pitkää talvea luonto verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ja kuinka huolimatta siitä, että kaiken sen ruskan jälkeen luonto nukahtaa pitkäksi talveksi, syksy on tavallaan aina alku jollekin uudelle. Siksi syksyt ovat aina olleet minulle tärkeitä, ne ovat aina tuntuneet olevan alku jollekin uudelle, ihan sieltä lapsuusvuosistani asti, ja sen kaikista kauneimman ruskan keskellä minun on aina niin kovin helppo hengittää.

Tänä syksynä minulla on tuntunut olevan jatkuvasti niin kiire, että lokakuun alussa hetken pelkäsin, etten ehtisi nauttia ruskan kauneudesta ja syksyn rauhoittavuudesta hetkeäkään, pelkäsin, että tänä syksynä ruska olisi vain värejä bussin ikkunalasin takana siirtyessäni kaupunginosasta toiseen. Toisaalta mihin minulla on aina niin kiire, mietin kuitenkin itsekseni odottaessani bussia ratsastustuntini jälkeen yhtenä lokakuisena iltana ja päätin järjestää itselleni aikaa nauttia siitä vain hetken kestävästä kauniista ruskasta, päätin järjestää itselleni aikaa pysähtyä. Enkä minä ainoastaan päättänyt vaan minä todella järjestin, yhtenä lauantaina kävelin ruskaan verhoutuneessa metsässä hengittämässä rauhallisesti, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja hämärän laskeutuessa metsän ylle yritin löytää tieni takaisin kotiin, kun vieraat metsäpolut saivat minut hetkeksi kadottamaan suuntavaistoni. Sinä iltana nukahdin rauhallisuuteen, sydämen rauhalliseen sykkeeseen ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin hymyilin katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, lämpimiin sävyihin verhoutuneita korkeita lehtipuita vastapäisten kerrostalojen takana. Se oli kaunis aamu, kietouduin lämpimään neuleeseen ja istuin vielä hetkeksi aloilleni kuuntelemaan hiljaisuutta, yläkerrasta kuuluvia askelia ja tartuin sitten akustiseen kitaraani, sinä lokakuisena aamuna syksy sai minut soittamaan ja ihan vain rauhoittumaan. Rauhoittumaan, aivan kuten se sai vielä monta kertaa niiden vuoden kauneimpien viikkojen aikana.

SILLÄ RATSASTUSTUNNILLA TUNSIN YLITTÄNEENI ITSENI

Kirjoitin syyskuussa siitä, kuinka kesä oli minulle ratsastuksen suhteen hiljainen, minä kirjotin siitä, kuinka tuntui kuin kaikki se, mitä olin viime syksyn jälkeen ehtinyt oppimaan, olisi kuin huomaamattani kadonnut johonkin ja kuin aina noustessani ratsaille jäljellä olisi ollut vain se ratsastaja viime syksyltä, se sama epävarma ratsastaja, joka oli noussut ratsaille edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin ja käynyt edellisen kerran ratsastustunnilla viisi vuotta sitten, silloinkin vain toteamassa, että ratsastan mieluummin metsissä kuin kentällä. Toisin kuin kesällä, syksyllä vakiotuntien alkaessa minusta ei onneksi kuitenkaan enää tuntunut, etten osaisi yhtään mitään. Vähitellen alkoi jopa tuntumaan, ettei se oma ratsastamiseni välttämättä niin toivotonta ollutkaan kuin miltä se oli tuntunut koko kesän ajan ja viimeistään nyt loka- ja marraskuun aikana on tuntunut siltä, että sen sijaan, että minä olisin mennyt osaamisessani taaksepäin, olisin ehkä oppinutkin jotain ja se on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat tehneet minut kovin onnelliseksi tämän syksyn aikana.

Sen lisäksi, että olen oppinut paljon loka- ja marraskuun aikana, olen päässyt ratsastamaan viidellä eri hevosella, joista jokainen oli omalla tavallaan erityinen. Lokakuun ensimmäiset ratsastustunnit ratsastin näissä kuvissakin esiintyvällä Cintillä, ihan uskomattoman hienolla tammalla, jolla ratsastin myös elo- ja syyskuussa paljon ja joka on tämän syksyn aikana opettanut minulle suunnattomasti herkkyydellään. Cintti ei ole antanut minulle anteeksi virheitä istunnassani ja se on siksi ollut erityinen, minullahan on istunnassa edelleen suhteellisen suuria ongelmia ja uskon, että tulee olemaan vielä kauan, siksi juuri Cintin kaltaiset hevoset opettavat minua niin paljon. Cintin lisäksi olen päässyt lokakuussa ratsastamaan myös sillä kaikista rakkaimmalla hevosella, työhevostamma Sassilla, jonka kanssa uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni laukata ilman jalustimia. Olen ratsastanut elämäni aikana ihan naurettavan vähän ilman jalustimia ja muistan, kuinka viime kesänä en vain yksinkertaisesti uskaltanut laukata ilman niitä, en uskaltanut, sillä en luottanut itseeni ja siihen, että kestäisin ratsailla siinä vauhdissa. Lokakuussa minä kuitenkin luotin itseeni, mutta myös Sassiin niin paljon, että uskalsin ja kävellessäni kotiin mietin, kuinka onnellinen siitä, että minä olin uskaltanut ja luottanut.

Näiden kahden tavattoman hienon hevosen lisäksi olen päässyt loka- ja marraskuun aikana ratsastamaan kolmella eri suomenhevosella, joista ensimmäinen oli Turon Ruusu, tuttavallisemmin ihan vain Ruu, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa vuosi sitten syksyllä ja johon rakastuin valehtelematta heti sen ensimmäisen tunnin aikana. Siitä, kun olin viimeksi päässyt ratsastamaan Ruulla, oli ehtinyt kulua jo melkein puoli vuotta, sillä Ruu varsoi viime keväänä ja oli sen myötä myös ansaitulla lomalla. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin noussut pitkän tauon jälkeen Ruun satulaan, matkustin Savonlinnaan ja pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar, jolla olin ratsastanut viimeksi kaksi vuotta sitten ja jolla oli mahdollisesti hienoin ravi kaikista niistä hevosista, joilla olen tämän lyhyen elämäni aikana ratsastanut. Ruusta ja Rokkitaresta aion kuitenkin kertoa teille myöhemmin lisää, joten päätän tämän tekstin kertomalla vielä siitä kolmannesta suomenhevosesta, jolla olen päässyt loka- ja marraskuussa ratsastamaan.

Tämä kolmas suomenhevostamma, jolla olen loka- ja marraskuun aikana päässyt ratsastamaan, on nimeltään Jemima. Tuttavallisemmin hänen nimensä on ihan vain Jemma ja hän oli minulle aivan uusi tuttavuus, kun pääsin ratsastamaan sillä ensimmäistä kertaa lokakuun lopussa kahtena päivänä peräkkäin. Niiden kahden ratsastustunnin aikana rakastuin tähän suloiseen tammaan jo pelkästään siksi, että se tuntui niin kovin päättäväiseltä ja jollain tavalla varmalta, mutta kieltämättä vähän kai myös siksi, että tuntui kuin meissä olisi jotain samaa. Jemma ei ole liian hieno hevonen, sillä on omat heikkoutensa niin kuin on minullakin ja noustessani sen selkään viime viikolla yhtenä kylmänä pakkaspäivänä ilman satulaa nimenomaan se sai minut hymyilemään, se oli yksi hienoimmista ratsastustunneista tänä syksynä ja minä nautin siitä jokaisella hengenvedollani. Sillä tunnilla minä luotin ratsuuni täysin ja se tuntui jotenkin uskomattomalta, mutta hyvällä tavalla, niin hyvällä tavalla, että vielä tätä kirjoittaessanikin minua vähän hymyilyttää. Sen lisäksi, että Jemma oli sillä tunnilla hieno, myös minä tunsin ylittäneeni itseni ja se on yksi parhaimmista tunteista, joita tiedän.

VAALEANPUNAINEN VALLANKUMOUS LUTAKOSSA

Ellinoora julkaisi elokuun lopussa toisen albuminsa Vaaleanpunainen vallankumous, olin odottanut sitä valehtelematta aivan luvattoman kauan ja kun sinä elokuisena aamuna bussissa matkalla töihin kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa, olin yksinkertaisesti sanaton. Olin sanaton, koska kyseinen albumi on ensimmäisestä biisistä asti niin järjettömän hieno, että se sai minussa aikaan valtameren kokoisia tunteita. Muistan, kuinka puoli seitsemältä aamulla kuulokkeissani soi albumin avausraita ja kuinka sanat oliko tää sitä mitä sä oikeesti halusit / kuinka kaikesta luovuit et korkeimmal istuisit / kaiken oot kuvannut ja mitään et muista / jälkii jättämättä poistut takaovesta löivät vasten kasvojani, siinä hetkessä tiesin, etten ollut odottanut albumia turhaan, minä en todellakaan ollut odottanut turhaan. Biisi toisensa jälkeen olin varmempi siitä, että Vaaleanpunainen vallankumous oli yksi hienoimmista albumeista, mitä Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Vielä syyskuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä katellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa bussin ikkunalasin takana matkalla Lutakkoon katsomaan Ellinooran keikkaa olin siitä niin varma, etten voinut kuin hymyillä miettiessäni, että hetken kuluttua pääsisin kuulemaan kaikki ne uskomattoman hienot biisit värivalojen loisteessa.

Saapuessani sinä syyskuisena iltana Lutakkoon hymyilin itsekseni nähdessäni albumin teeman mukaisesti koristellun salin, siinä hetkessä ymmärsin, että siinä illassa oli kyse jostain suuremmasta kuin kahdestatoista biisistä, kyse oli kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jonka Ellinoora tahtoi tarjota yleisölleen. Kokonaisvaltaisen kokemuksen Ellinoora kieltämättä tarjosikin ja keikan alkaessa sillä albumin avausraidalla ja sanoilla lapsena aikuisten maailmaan asteltiin / heti skumpassa päämme kasteltiin / yhtäkkii tunnet täältä kaikki kasvot / sit olosuhteiden pakko laitto sydämen lakkoon kyyneleet virtasivat poskipäilleni täysin varoittamatta, tunne oli yksinkertaisesti aivan valtava ja olin kaiken sen edessä niin kovin pieni, etten minä voinut kuin antautua, antaa sen valtavan tunteen ja musiikin viedä mukanaan. Keikka eteni albumin mukaisessa järjestyksessä, mikä oli kaikessa hienoudessaan kovin ilahduttavaa, sillä huolimatta siitä, että albumiformaatti tuntuu vähitellen kuolevan, minulle albumi on edelleen vahvasti elossa ja tulee sitä todennäköisesti aina olemaankin, olen tavallaan kasvanut kiinni kokonaisiin albumeihin, en yksittäisiin biiseihin, vaikka se nykyään tuntuukin olevan se hallitseva tapa julkaista musiikkia, yksittäiset biisit ilman sitä kokonaisuutta siinä ympärillä.

Se valtameren kokoinen tunne valtasi jokaisen hengenvetoni ennen ensimmäisen biisin loppua ja kun albumin toinen biisi Bäng bäng typerä sydän ja sanat me ollaan kaksi väkevää ja haurasta / mut yhes meistä ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni, et voisin olla taas oma itseni kaikuivat loppuunmyydyssä kauniisti koristellussa salissa kyyneleet virtasiva poskipäilleni ja vaikka kuinka olin antautunut sille valtavalle tunteelle ja musiikille, en ollut osannut odottaa sitä, en ollut osannut odottaa, sillä musiikki ei ollut aikoihin saanut tuntemaan niin vahvasti. Aatelisii katkaisi hetkeksi kyyneleeni ja minä en voinut olla nostamatta käsiäni ilmaan kaikesta siitä rakkaudesta, mutta neljännen biisin kohdalla kyyneleet palasivat jälleen silmäkulmiini. Veitset on ehdottomasti yksi albumin hienoimmista biiseistä ja kuten sinä elokuisena aamuna bussimatkalla, myös sinä iltana Lutakossa sanat ehkä satutan sua kun en osaa muutakaan / näihin tilanteisiin ei voi varautua / me ollaan toistemme veitset selissämme / iho ehjä mut sisin on rikkinäinen saivat jälleen kyyneleet valumaan poskipäilleni ja sydämeni hakkaamaan kiivaammin, kuten aina, ne sanat pääsivät sinä syyskuisena iltanakin minun kalpean ihoni alle niin, että hetken tuntui kuin rintalastani päällä olisi ollut koko maailman paino.

Albumin vanhin biisi Glitteri julkaistiin loppuvuodesta 2017, mutta sinä syyskuisena iltana se tuntui tavallaan uudelta, se oli saanut ympärilleen sen uskomattoman hienon kokonaisuuden, jonka se olisi ansainnut jo silloin kahden vuoden takaisena harmaana päivänä, kun kuuntelin sen aivan ensimmäistä kertaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin se oli saanut ympärilleen sellaisia biisejä kuin Anthem ja Antibiisi, jotka edustavat ehdottomasti myös sitä albumin hienointa puolta ja jotka saivat sinä iltana minut huutamaan ääntäni käheäksi kuin en olisi koskaan kuullut musiikkia, ne kaksi biisiä ovat olleet aivan äärettömän tärkeät tänä syksynä. Niin on ollut myös Viha, kipu ja rakkaus, jonka aikana ilmaan nousi satoja vaaleanpunaisia sydämiä ja Taideteos, jossa lausutut sanat sano heti jos minä häiritsen / hän sanoi astuessaan ovesta sisään / niin minä lähden saman tien pois / sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin / sinä järkytät koko minun olemustani, tervetuloa saivat yleisömeren hetkeksi hiljenemään niin, ettei ollut olemassa mitään muuta kuin ne sanat.

Viimeisenä albumilta kuultiin aiemmin singleinä julkaistut Nartut ja Sinä 4ever, jotka saivat yleisömeren muuttumaan liekkimereksi ja musiikin tuntumaan niin suurelta, että se sai kyyneleet taas tarttumaan silmäkulmiini. Siinä hetkessä ne rakkaat biisit tuntuivat yhtä uusilta kuin albumin viimeinen biisi Nuoruuden oodi, jonka sanojen ja mä toivon et sä / oot onnellisempi ku ikinä / vaik me ei enää tunneta / meil oli yhteinen tarina / eri lopuilla kaikuessa loppuunmyydyssä salissa en osannut kuin miettiä, kuinka äärettömän onnellinen minä olin siitä, että sain kuulla sen elokuussa julkaistun albumin tai paremminkin kokea, siinä oli kysymys niin paljon enemmästä kuin ainoastaan siitä kuulemisesta. Se oli kokonaisvaltainen kokemus, joka tuntui jokaisessa solussani, jokaisessa hengenvedossani ja kun kahdessa encoressa kuultiin vielä Elefantin paino, Funeral Song ja Leijonakuningas, minä hymyilin itsekseni, kuinka siitä illasta ei jäänyt puuttumaan mitään, se oli aivan täydellinen. Istuessani hetkeä myöhemmin bussissa matkalla kotiin nojasin väsyneenä kylmään ikkunalasiin ja hymyilin, sinä iltana Ellinoora oli ollut juuri niin uskomaton, ettei minulla ollut enää sanoja.