14. marraskuuta 2019

TÄNÄ VUONNA RUSKA SAAPUI VAROVAISIN ASKELIN

PA050302PA060569IMG_8779

Tänä vuonna syksyn kaunein ruska saapui varovaisin askelin niin, että tavallaan vasta kävellessäni yhtenä lokakuisena aamuna bussipysäkillä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, kuinka maisema oli verhoutunut ruskan uskomattomiin väreihin. Olin katsellut maisemaa bussin ikkunalasin takana jokaisella työmatkallani, katsellut kuinka vähän kerrallaan maisemat alkoivat pukeutua lämpimiin sävyihin ja vihreä katoamaan puiden oksilta, mutta jollain tavalla se kuitenkin tapahtui niin varovaisesti, että sinä lokakuisena aamuna havahduin siihen tavallaan ensimmäistä kertaa, siihen, että maisema oli verhoutunut siihen kaikista kauneimpaan ruskaan. Minusta siinä on aina ollut jotain aivan uskomattoman kiehtovaa, siinä, kuinka juuri ennen pitkää talvea luonto verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ja kuinka huolimatta siitä, että kaiken sen ruskan jälkeen luonto nukahtaa pitkäksi talveksi, syksy on tavallaan aina alku jollekin uudelle. Siksi syksyt ovat aina olleet minulle tärkeitä, ne ovat aina tuntuneet olevan alku jollekin uudelle, ihan sieltä lapsuusvuosistani asti, ja sen kaikista kauneimman ruskan keskellä minun on aina niin kovin helppo hengittää.

Tänä syksynä minulla on tuntunut olevan jatkuvasti niin kiire, että lokakuun alussa hetken pelkäsin, etten ehtisi nauttia ruskan kauneudesta ja syksyn rauhoittavuudesta hetkeäkään, pelkäsin, että tänä syksynä ruska olisi vain värejä bussin ikkunalasin takana siirtyessäni kaupunginosasta toiseen. Toisaalta mihin minulla on aina niin kiire, mietin kuitenkin itsekseni odottaessani bussia ratsastustuntini jälkeen yhtenä lokakuisena iltana ja päätin järjestää itselleni aikaa nauttia siitä vain hetken kestävästä kauniista ruskasta, päätin järjestää itselleni aikaa pysähtyä. Enkä minä ainoastaan päättänyt vaan minä todella järjestin, yhtenä lauantaina kävelin ruskaan verhoutuneessa metsässä hengittämässä rauhallisesti, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja hämärän laskeutuessa metsän ylle yritin löytää tieni takaisin kotiin, kun vieraat metsäpolut saivat minut hetkeksi kadottamaan suuntavaistoni. Sinä iltana nukahdin rauhallisuuteen, sydämen rauhalliseen sykkeeseen ja herätessäni seuraavana aamuna auringonsäteisiin hymyilin katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, lämpimiin sävyihin verhoutuneita korkeita lehtipuita vastapäisten kerrostalojen takana. Se oli kaunis aamu, kietouduin lämpimään neuleeseen ja istuin vielä hetkeksi aloilleni kuuntelemaan hiljaisuutta, yläkerrasta kuuluvia askelia ja tartuin sitten akustiseen kitaraani, sinä lokakuisena aamuna syksy sai minut soittamaan ja ihan vain rauhoittumaan. Rauhoittumaan, aivan kuten se sai vielä monta kertaa niiden vuoden kauneimpien viikkojen aikana.

IMG_8832PA050321

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti